Onneksi tein lapset nuorena!

Sain kaksoseni 21-vuotiaana, mieheni oli 23. Vauva-aikana jaksoi nuorena vähillä unilla. Opiskelimme vielä silloin muutaman vuoden, pojat menivät hoitoon ihanalle perhepäivähoitajalle 1-vuotiaina. Ei ollut vielä lamaa, ja pääsimme töihin. Olimme rentoja vanhempia, päästimme heidät leikkimään viereiseen metsään pieninä (kaupunkimetsä keskellä Helsinkiä), vaikka tuli kuhmuja ja haavoja. isovanhemmat tai täti/setä-vanhemmat taisivat paheksua. Pojat opiskelevat yliopistossa ja me nelikymppiset ollaan aika nuoria vielä.

Mun sisko sai lapsensa nelikymppisenä ja on tosi stressaantunut. Kaiken pitäisi olla jotenkin täydellistä ja hallinnassa, mutta ei se tietenkään onnistu. Lapset on nyt eskarissa ja ekaluokalla, hemmoteltuja ja paapottuja. Kummallakaan ei ole allergioita, mutta lukematon määrä ruoka-aineita joita "eivät voi" syödä, koska "ne maistuu pahalta",sisko tekee siis vain lastensafkaa.Aikuinen ei voi puhua puhelimessa tai lukea rauhassa, jos lapsella on asiaa tai mitä vaan pitää siihen vastata välittömästi. Ulkona ja sisällä pitää vahtia ja leikkiä kokoajan. Systerillä on samanikäisiä äitikavereita ja ne on yhtä neuroottisia.

Mun lapset kasvoi tavallaan ihan vapaasti, ilman vanhempien stressiä. Oli meillä tiettyjä periaatteitakin,jotka helpotti arkea: sitä ruokaa syötiin mitä tarjottiin, piti nukkua omassa sängyssä eikä valvomisella saanut huomiota, lapset keksivät leikkinsä itse, puheluita ei keskeytetty, ratikassa ei kiipeilty vaan istuttiin penkillä... 

En haluaisi yleistää, mutta monet mun kaverit, jotka ovat saaneet lapsensa nelikymppisinä eivät ole rentoja taaperoidensa kanssa. Väsymys ja huoli paistaa kasvoilta. Virikkeitä ja tavaraa on ostettu lastenhuone täyteen puolivuotta ennen syntymää. 

Onneksi en halua koskaan hankkia lapsia. Olen tästä oikeasti kiitollinen joka päivä.

[quote author="Vierailija" time="10.07.2015 klo 01:10"]18&20v jaksoi hyvin vaikka 4h yöunilla, 24v väsytti jo ja nyt 28v tekee kuolemaa jo ennen synnytystä. Jos tää olo ja ikä olisi yhyäkuin meidän esikoinen, jäisi valitettavasti ainoaksi.
[/quote] huh, olet kyllä kurjassa kunnossa. Mitenmeinaat jaksaa työelämässä 40 vuotta

[quote author="Vierailija" time="10.07.2015 klo 05:41"]Sain kaksoseni 21-vuotiaana, mieheni oli 23. Vauva-aikana jaksoi nuorena vähillä unilla. Opiskelimme vielä silloin muutaman vuoden, pojat menivät hoitoon ihanalle perhepäivähoitajalle 1-vuotiaina. Ei ollut vielä lamaa, ja pääsimme töihin. Olimme rentoja vanhempia, päästimme heidät leikkimään viereiseen metsään pieninä (kaupunkimetsä keskellä Helsinkiä), vaikka tuli kuhmuja ja haavoja. isovanhemmat tai täti/setä-vanhemmat taisivat paheksua. Pojat opiskelevat yliopistossa ja me nelikymppiset ollaan aika nuoria vielä.

Mun sisko sai lapsensa nelikymppisenä ja on tosi stressaantunut. Kaiken pitäisi olla jotenkin täydellistä ja hallinnassa, mutta ei se tietenkään onnistu. Lapset on nyt eskarissa ja ekaluokalla, hemmoteltuja ja paapottuja. Kummallakaan ei ole allergioita, mutta lukematon määrä ruoka-aineita joita "eivät voi" syödä, koska "ne maistuu pahalta",sisko tekee siis vain lastensafkaa.Aikuinen ei voi puhua puhelimessa tai lukea rauhassa, jos lapsella on asiaa tai mitä vaan pitää siihen vastata välittömästi. Ulkona ja sisällä pitää vahtia ja leikkiä kokoajan. Systerillä on samanikäisiä äitikavereita ja ne on yhtä neuroottisia.

Mun lapset kasvoi tavallaan ihan vapaasti, ilman vanhempien stressiä. Oli meillä tiettyjä periaatteitakin,jotka helpotti arkea: sitä ruokaa syötiin mitä tarjottiin, piti nukkua omassa sängyssä eikä valvomisella saanut huomiota, lapset keksivät leikkinsä itse, puheluita ei keskeytetty, ratikassa ei kiipeilty vaan istuttiin penkillä... 

En haluaisi yleistää, mutta monet mun kaverit, jotka ovat saaneet lapsensa nelikymppisinä eivät ole rentoja taaperoidensa kanssa. Väsymys ja huoli paistaa kasvoilta. Virikkeitä ja tavaraa on ostettu lastenhuone täyteen puolivuotta ennen syntymää. 
[/quote] Ehkä heille se lapsi onniin arvokas, että eivät halua päästää metsiin nuorena. Sehän oli nuoren äidin taapero, joka keväällä hukkui, kun pani sen yksin ulos. Nuoren äidin vauvakin hukkui vannaan, kun jätti vapaasti yksin kylpyyn

No ethän sä niin kamalan nuorikaan ollut, jo 23... kuten minäkin. Ikää 44 ja lapset 21, 19 ja 16. Ei käy yhtään kateeksi lähes ikäiseni työkaverit joilla on vaippaikäisiä taaperoita.

Minulla oli polttava tarve saada oma lapsi kun olin 20v. Olin vaan aina nähnyt itseni nuorena äitinä, sellaisena vähän boheemina joka opiskelee vauva kainalossa, jonka isä ottaa puolet vastuusta, joka reissaa puolisonsa ja lapsensa kanssa kolmin, joka käy jakamassa opiskelijaruokansa lapsensa kanssa. Nuoret on huolettomia. Olen ollut hyvä äiti lapselleni ja mieheni hyvä isä (hän oli jo 27v kun poika syntyi). On meillä keskiluokkainen koti, mutta vain siitä syystä että on perintöjä, vähempikin riittäisi. Olen ammatiltani neuvolath, toivottavasti jossain vaiheessa löydän paikkani synnytyssalista kätilönä joka on toinen tutkintoni. Ehkä vähän varovainen ihminen. Elämäni kuluneet 5v lapsen kanssa ja perheenä on ollut ihania. Ei mulla muuta :)

[quote author="Vierailija" time="10.07.2015 klo 05:41"]Sain kaksoseni 21-vuotiaana, mieheni oli 23. Vauva-aikana jaksoi nuorena vähillä unilla. Opiskelimme vielä silloin muutaman vuoden, pojat menivät hoitoon ihanalle perhepäivähoitajalle 1-vuotiaina. Ei ollut vielä lamaa, ja pääsimme töihin. Olimme rentoja vanhempia, päästimme heidät leikkimään viereiseen metsään pieninä (kaupunkimetsä keskellä Helsinkiä), vaikka tuli kuhmuja ja haavoja. isovanhemmat tai täti/setä-vanhemmat taisivat paheksua. Pojat opiskelevat yliopistossa ja me nelikymppiset ollaan aika nuoria vielä.

Mun sisko sai lapsensa nelikymppisenä ja on tosi stressaantunut. Kaiken pitäisi olla jotenkin täydellistä ja hallinnassa, mutta ei se tietenkään onnistu. Lapset on nyt eskarissa ja ekaluokalla, hemmoteltuja ja paapottuja. Kummallakaan ei ole allergioita, mutta lukematon määrä ruoka-aineita joita "eivät voi" syödä, koska "ne maistuu pahalta",sisko tekee siis vain lastensafkaa.Aikuinen ei voi puhua puhelimessa tai lukea rauhassa, jos lapsella on asiaa tai mitä vaan pitää siihen vastata välittömästi. Ulkona ja sisällä pitää vahtia ja leikkiä kokoajan. Systerillä on samanikäisiä äitikavereita ja ne on yhtä neuroottisia.

Mun lapset kasvoi tavallaan ihan vapaasti, ilman vanhempien stressiä. Oli meillä tiettyjä periaatteitakin,jotka helpotti arkea: sitä ruokaa syötiin mitä tarjottiin, piti nukkua omassa sängyssä eikä valvomisella saanut huomiota, lapset keksivät leikkinsä itse, puheluita ei keskeytetty, ratikassa ei kiipeilty vaan istuttiin penkillä... 

En haluaisi yleistää, mutta monet mun kaverit, jotka ovat saaneet lapsensa nelikymppisinä eivät ole rentoja taaperoidensa kanssa. Väsymys ja huoli paistaa kasvoilta. Virikkeitä ja tavaraa on ostettu lastenhuone täyteen puolivuotta ennen syntymää. 
[/quote]

En haluaisi yleistää
Mutta yleistät ja tuomitset ilkeällä tavalla
T. 31 v esikoisen saanut

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 13:03"]

Päästään ytimeen. Mitä on hyvä elämä? Onko se vain omien tarpeiden tyydyttämistä vai onko se jotain muuta?

Näin kuusikymppisenä sanoisin, että onnellisimmat ihmiset ovat lapsiperheiden äitejä ja isiä monet tietysti jo isoäitejä ja -isiä.

[/quote]

Tutkimusten mukaanhan asia ei ole noin, vaan onnettomimpia ihmisiä ovat pikkulapsiarkea elävät ja onnellisimpia kahden aikuisen parisuhteessa elävät. Syystä tai toisesta tämä on tabu, jota ei saa sanoa ääneen.

http://www.livescience.com/7009-kids-depressing-study-parents-finds.html

http://www.livescience.com/3473-kids-curb-marital-satisfaction.html

[quote author="Vierailija" time="10.07.2015 klo 07:26"]Minulla oli polttava tarve saada oma lapsi kun olin 20v. Olin vaan aina nähnyt itseni nuorena äitinä, sellaisena vähän boheemina joka opiskelee vauva kainalossa, jonka isä ottaa puolet vastuusta, joka reissaa puolisonsa ja lapsensa kanssa kolmin, joka käy jakamassa opiskelijaruokansa lapsensa kanssa. Nuoret on huolettomia. Olen ollut hyvä äiti lapselleni ja mieheni hyvä isä (hän oli jo 27v kun poika syntyi). On meillä keskiluokkainen koti, mutta vain siitä syystä että on perintöjä, vähempikin riittäisi. Olen ammatiltani neuvolath, toivottavasti jossain vaiheessa löydän paikkani synnytyssalista kätilönä joka on toinen tutkintoni. Ehkä vähän varovainen ihminen. Elämäni kuluneet 5v lapsen kanssa ja perheenä on ollut ihania. Ei mulla muuta :)
[/quote]
Kyllähän tämäkin on alapeukuttamisen aihe! En tuomitse kenenkään valintoja, minä halusin nuorena äidiksi ja onneksi se toive toteutui :) Muita nuoria äitejä ei ystäväpiirissäni olekaan, vastavirtaan olen aina vähän kulkenut.

Olen saanut lapset 25-27 - vuotiaina.
En ollut teiniäiti ja ammattikin oli jo hankittu. Olen 43 kun esikoinen on 18 ja kuopus 16. Viisikymppisenä esikoinen on 25 ja kuopus 23. Toivottavasti olen mummo jo ennen sitä.
Olenko saanut lapset nuorina vai olenko minäkin vanha äiti?

[quote author="Vierailija" time="10.07.2015 klo 08:26"]

 Olenko saanut lapset nuorina vai olenko minäkin vanha äiti?

[/quote]

Ei kun sä olet Se Juuri Oikean Ikäinen Äiti.

Voi huoh.

[quote author="Vierailija" time="10.07.2015 klo 08:26"]

Olen saanut lapset 25-27 - vuotiaina. En ollut teiniäiti ja ammattikin oli jo hankittu. Olen 43 kun esikoinen on 18 ja kuopus 16. Viisikymppisenä esikoinen on 25 ja kuopus 23. Toivottavasti olen mummo jo ennen sitä. Olenko saanut lapset nuorina vai olenko minäkin vanha äiti?

[/quote]

Kamalia paineita panette lapsillenne, että niiden pitäisi tehdä lapsia, että saatte olla mummoja.

Minä olen aina ajatellut, että minulle riittää, että ovat onnellisia. Heidän tehtävä ei ole tehdä minua mummoksi, vaan elää omaa elämää sillä tavalla, kuin haluavat.

[quote author="Vierailija" time="10.07.2015 klo 07:53"]

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 13:03"]

Päästään ytimeen. Mitä on hyvä elämä? Onko se vain omien tarpeiden tyydyttämistä vai onko se jotain muuta?

Näin kuusikymppisenä sanoisin, että onnellisimmat ihmiset ovat lapsiperheiden äitejä ja isiä monet tietysti jo isoäitejä ja -isiä.

[/quote]

Tutkimusten mukaanhan asia ei ole noin, vaan onnettomimpia ihmisiä ovat pikkulapsiarkea elävät ja onnellisimpia kahden aikuisen parisuhteessa elävät. Syystä tai toisesta tämä on tabu, jota ei saa sanoa ääneen.

http://www.livescience.com/7009-kids-depressing-study-parents-finds.html

http://www.livescience.com/3473-kids-curb-marital-satisfaction.html

[/quote]

http://www.stat.fi/artikkelit/2011/art_2011-02-15_007.html?s=0

Kuvio paljastaa myös, että lasten ja onnellisuuden yhteys riippuu vahvasti henkilön iästä. Suhteessa lapsettomiin nuoret, erityisesti alle 20-vuotiaat, vanhemmat ovat onnettomimpia

Yli 50-vuotiaiden joukossa lapsettomat ovat onnettomimpia, ja 2–4 lapsen vanhemmat onnellisimpia.

[quote author="Vierailija" time="10.07.2015 klo 08:39"]

[quote author="Vierailija" time="10.07.2015 klo 07:53"]

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 13:03"]

Päästään ytimeen. Mitä on hyvä elämä? Onko se vain omien tarpeiden tyydyttämistä vai onko se jotain muuta?

Näin kuusikymppisenä sanoisin, että onnellisimmat ihmiset ovat lapsiperheiden äitejä ja isiä monet tietysti jo isoäitejä ja -isiä.

[/quote]

Tutkimusten mukaanhan asia ei ole noin, vaan onnettomimpia ihmisiä ovat pikkulapsiarkea elävät ja onnellisimpia kahden aikuisen parisuhteessa elävät. Syystä tai toisesta tämä on tabu, jota ei saa sanoa ääneen.

http://www.livescience.com/7009-kids-depressing-study-parents-finds.html

http://www.livescience.com/3473-kids-curb-marital-satisfaction.html

[/quote]

http://www.stat.fi/artikkelit/2011/art_2011-02-15_007.html?s=0

Kuvio paljastaa myös, että lasten ja onnellisuuden yhteys riippuu vahvasti henkilön iästä. Suhteessa lapsettomiin nuoret, erityisesti alle 20-vuotiaat, vanhemmat ovat onnettomimpia

Yli 50-vuotiaiden joukossa lapsettomat ovat onnettomimpia, ja 2–4 lapsen vanhemmat onnellisimpia.

[/quote]

 Lasten ja onnellisuuden välisen yhteyden muutokset elämänkaaren eri vaiheissa viittaavat siihen, että lapset ovat pitkän aikavälin investointi omaan hyvinvointiin.

Mikä teitä vaivaa?

Mun iskän naisystävä on jo mummo ja se on vissiin täyttää 44 vuotta tänä vuonna.:)

T: 21-vuotias nuori mies

Miksi se pikkulapsiaika on monelle niin vastenmielistä että lapsista pitää nopeasti päästä "eroon"? On joo uhmaiät ja myöhemmin murrosiät mutta onhan siinä paljon muutakin, ainakin meillä on. Miksi lapset pitää "tehdä pois alta"? Tätä en ole koskaan käsittänyt. Jos mulla olis tuollainen asenne, en olisi tehnyt yhtäkään lasta. Muiden äitien iät ei myöskään kiinnosta. Itse sain lapset 25- ja 30-vuotiaana ja haluaisin vielä n. parin vuoden päästä yhden. Kokoajan elämä on ollut ihanaa enkä odota tulevaisuutta. Ikää nyt 32v.

[quote author="Vierailija" time="09.07.2015 klo 11:56"]Onneksi en ole tehnyt lapsia ollenkaan! Olen elänyt todella rikkaan elämän, nahnyt paljon maailmaa ja myös asunut ulkomailla. Eikä ole koskaan tarvinut kituuttaa vähillä rahoilla eikä tietää maitolitran hintaa.

T:N40v
[/quote]

Mitä ihmettä? Minä elän (yhä) rikasta elämää, olen nähnyt (ja tulen näkemään) maailmaa, ja asun ulkomailla. Ei ole tarvinnut miettiä maitolitran hintaa lasten takia. :)
T:"lapsellinen" N23v

[quote author="Vierailija" time="10.07.2015 klo 01:10"]18&20v jaksoi hyvin vaikka 4h yöunilla, 24v väsytti jo ja nyt 28v tekee kuolemaa jo ennen synnytystä. Jos tää olo ja ikä olisi yhyäkuin meidän esikoinen, jäisi valitettavasti ainoaksi.
[/quote]

No kaikilla ei kunto laske tuohon malliin muutamassa vuodessa. Itse olen +30 ja paremmassa kunnossa kuin moni 20 vuotias. Hyvin jaksan vauvan kanssa - toisin kuin rapakuntoinen, oli ikä mikä tahansa.

[quote author="Vierailija" time="10.07.2015 klo 05:48"]Onneksi en halua koskaan hankkia lapsia. Olen tästä oikeasti kiitollinen joka päivä.
[/quote]

Siis... Olet kiitollinen ettet HALUA hankkia lapsia?
Olen kiitollinen etten halua syödä makaronilaatikkoa.