Narsistivanhempien pahimmat sumutukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole käynyt terapiassa, niin vanhemmistani ei ole leivottu narsisteja.

Siis miten niin leivottu? Narsisti on narsisti vaikka voissa paistaisi.

Kaikkihan täällä selittää, kuinka "huomasin vasta terapiassa, että äitini on narsisti". Luultavasti se on joku terapeuttien yleinen tapa hoitaa homma. Kaikilla on narsistivanhemmat.

Moni olisi välttynyt terapialta, jos vanhemmat olisivat olleet normaaleja. Ei kukaan terapeutti kenestäkään narsistia tee - ainoastaan auttaa uhria sanoittaman tilanteensa jotta paraneminen voi alkaa.

Eroava narsisti sumuttaa ex-puolisonsa aivan mielisairaaksi ja pahaksi ihmiseksi myös yhteisille lapsilleen. Tämä on vastoin kaikken asiantuntijoiden neuvoa, mutta ei se narsistia kiinnosta. Tärkeintä että narsisti nostaa omaa häntäänsä ainakin omassa mielessään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole käynyt terapiassa, niin vanhemmistani ei ole leivottu narsisteja.

Siis miten niin leivottu? Narsisti on narsisti vaikka voissa paistaisi.

Joo, narsisti raivoaa kuinka häntä paistetaan väärän merkkisessä rasvassa, väärällä lämpötilalla ja väärällä ajalla. Ja essusikin on vähintään väärän värinen. Jos Häntä aletaan paistamaan, kaiken pitää yhä tapahtua Hänen ehdoillaan.

Isästäni tiedän faktana, että hän on narsisti. Mutta äiti sitten onkin vaikeampi tapaus, en osaa mieltää mikä hän on. Onko hänen haitallisuutensa vain sitä, että oli täysin uupunut ja kompassi sekaisin isän vuoksi vai oliko hänessä itsessäänkin jotain vikaa. Hän sentään oikeasti piti minusta huolen fyysisesti, taloudellisesti ja koulutuksellisesti ja meillä oli pinnallisesti katsoen hyvä yhdessä, mutta henkisesti kumpikaan vanhempi ei huolehtinut minusta. 

Vierailija kirjoitti:

Se, miten isäni näytteli muille, ja muiden mielestä hän oli niiiin niin niin hauska, leikkisä, rento ja mukava ja vaikka mitä. Toki todellisuus paljastui muillekin, kun paremmin tutustui ja vietti pidemmän ajan. Ihan jo vaikka jossain kylässä olessa kun juteltiin, niin vähän väliä tämä isä veti aina kaikki jutunaiheet itseensä. Siis kaikki hänen juttunsa pyörivät hänen ja hänen elämänsä ympärillä, että mitä han kerran teki ja että mitä hän kerran näki.

Kotona hän oli hyvin itsekeskeinen, lapsellinen ja osallistumaton vanhempi. Hermostui herkästi eikä todellakaan yrittänytkään peitellä raivoaan. Eikä estellä sen raivon kohdistumista viattomiin muihin perheenjäseniin, lapsiinkaan. Raivokohtaukset saattoi kehittyä ihan mistä vaan, jos jääkaapissa ei ollut kaikkea mieluista, jos pikkuveljeni oli jäänyt jälki-istuntoon, jos autossa oli joku ylimääräinen merkkivalo, jos ulkona satoi vettä... Siis ihan normiaaleja arkisia asioita, mutta näitähän tämä ei yhtään kestänyt. Jos hänen mielessään oli joku asia, niin ensin oli jupinaa, sitten huutoa, sitten puhdasta raivoa, sitten hallitsematonta raivoa, its*ariuhkailua, tavaroiden paiskomista ja muuta rikkomista, jälkeenpäin sitten edelleen ovien paiskominen ja mielenosoituksellista mykkäkoulua. Kaikki tämä lasten kuullen ja nähden myös.

Kotona hallitsi tämä pelottava raivokohtausten mahdollisuus ja muistan koululaisena jopa pelänneeni mennä kotiin, varsinkin jos ennen minua koulusta päässyt pikkuveli tuli takaisin koululle ja sanoi, että se on taas ihan raivona. Odoteltiin sitten mieluummin ulkona koko iltapäivä, että äiti pääsi töistä kotiin. Näin jälkikäteen ajateltuna ihan sairasta, ja ihmettelen, ettei kukaan tehnyt meistä lasua.

Lakkasin sanomasta tätä ihmistä isäkseni kun olin jotain 11v. Koko nuoruuden ja aikuisiän minusta on tuntunut, että ei minulla mitään isää olekaan, ole koskaan ollutkaan. Ja itseasiassa se on aika neutraali olotila ja  tunne, että minulla vaan ei ole isää. Tämä ihminen on jäänyt minulle täysin etäiseksi ja vieraaksi koko elämäni ajan.

Ai niin, ja miten tämä kaikki vaikutti minuun. Hänellähän oli toki aina oltava joku syyllinen asioille ja tapahtumille, ja totta kai joku muu kuin hän itse. Tästä syystä sain kuulla lapsena eräänkin kerran, miten joku asia on minun syytäni. Jos ei suoraan syytetty, niin käytöksellä tehtiin selväksi, että minä olin se syyllinen, esimerkiksi paiskottiin ovia juuri minulle ja pidettiin minulle mykkäkoulua.

Kerran kun hänen autonsa hajosi jotenkin, niin minä olin kuulemma syyllinen siihen, koska olin ollut ulkona keinumassa samana aamuna. Autoa lähellä en tosin ollut. Syyllisyys osoitettiin minulle, että aina kun olin lähellä tämä jupisi itsekseen, että "kaikkihan meillä rikotaan. kaikkihan meillä kakarat särkee". Toki muissa asioissa oli ihan suoraakin syyttämistä. Tuossa aiemmassa hommassa minua syytettiin myös siitä, etten osannut korjata autoa, siis minä 6-vuotias lapsi. Tästä syystä hän nimitti minua ja veljeni mitäänosaamattomiksi ja hyödyttömiksi kakaroiksi, joista ei kuulemma koskaan ole mitään hyötyä.

Samaa tapahtui monta kertaa, pahimmillaan monta kertaa viikossa, eri muodoissa lapsuuteni aikana, osa pahimmista on jäänyt erityisesti mieleen. Mutta siis itse aiheeseen, miten tämä on vaikuttanut minuun, niin varsinkin koululaisena ja teininä tunsin usein syyllisyyttä. Siis sellaisistakin asioista, mihin en itse ole edes voinut vaikuttaa. Jos puhutaan omastatunnosta, mikä piippaa aina kun on oikeasti syyllinen johonkin, niin minulla se oli jatkuvasti ylikorostunut ja jossain vaiheessa tunsin syyllisyyttä lähes kaikesta. Siitä, että tein jotain kivaa, siitä että söin jotain hyvää, siitä että yleensäkään olin iloinen jostain. Sairasta, tiedän. Onneksi olen nuorena aikuisena päässyt irti tuosta aika hyvin, mutta edelleen huomaan itsessäni silloin tällöin, että vatvon tekemisiäni ja mietin asioita uudestaan.

Niin tuttua manipulointi mykkäkoulun avulla. Narsistilla helposti välit menee kaikkiin, tämäkin on manipulointia eli ”näin käy sinullekin jos et tee kuten sanon”.

Harrastaa myös porkkanoiden asettelua eli lupailee tai vihjailee asioista. Kuvittelee että olen tyhmä aasi jota voi kohdella miten sattuu ja tyhmänä vain seuraan porkkanaa.

Mun syy oli, kun auton avaimet jäi auton sisälle ja me jäätiin parkkipaikalle. Syyhän ei tietty ollut äidin, joka autoa ajoi vaan mun, 6-vuotiaan takapenkkiläisen, joka _tahallaan_ laittoi oven kiinni, vaikka äiti sanoi, että avaimet jäi lukkoon. Äiti sanoi just samalla sekunnilla, kun olin ovea lyömässä kiinni, että älä sulje ovea! Sitä samanaikaisuutta ei tietenkään voi myöntää, vaan mun tahallisuuden. Äidin vika ei ollut, että hän unohti avaimet lukkoon vaan vika oli minun, kun löin takaoven kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Niin tuttua manipulointi mykkäkoulun avulla. Narsistilla helposti välit menee kaikkiin, tämäkin on manipulointia eli ”näin käy sinullekin jos et tee kuten sanon”.

Harrastaa myös porkkanoiden asettelua eli lupailee tai vihjailee asioista. Kuvittelee että olen tyhmä aasi jota voi kohdella miten sattuu ja tyhmänä vain seuraan porkkanaa.

Minunkin isäni oli hyvin helposti riidoissa ihmisten kanssa ja usein pilasi välinsä moniin juuri noin. Sama juttu kaiken lupailussa, mutta ei koskaan pitänyt lupauksiaan.

Ensin nostettiin ”suosikkilapseksi” jalustalle. Annettiin ymmärtää että minä olen erityisen tärkeä ja rakas tälle vanhemmalle. Luotiin erityinen side ja tehtiin samalla muut sisarukset kateellisiksi. Sitten kun tulin vähän vanhemmaksi ja minulla alkoi olla enemmän omia mielipiteitä ja kodin ulkopuolista elämää niin tapahtui totaalinen emotionaalinen hylkäys.

Vierailija kirjoitti:

Ensin nostettiin ”suosikkilapseksi” jalustalle. Annettiin ymmärtää että minä olen erityisen tärkeä ja rakas tälle vanhemmalle. Luotiin erityinen side ja tehtiin samalla muut sisarukset kateellisiksi. Sitten kun tulin vähän vanhemmaksi ja minulla alkoi olla enemmän omia mielipiteitä ja kodin ulkopuolista elämää niin tapahtui totaalinen emotionaalinen hylkäys.

Lakkasivatko he pitämästä yhteyttä vai miten tämä näkyi käytännössä?

Suosikkilapsen vaihto on heille ihan normaalia. Se kuuluu peliin. Sinä ja sisaruksesi olette pelinappuloita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensin nostettiin ”suosikkilapseksi” jalustalle. Annettiin ymmärtää että minä olen erityisen tärkeä ja rakas tälle vanhemmalle. Luotiin erityinen side ja tehtiin samalla muut sisarukset kateellisiksi. Sitten kun tulin vähän vanhemmaksi ja minulla alkoi olla enemmän omia mielipiteitä ja kodin ulkopuolista elämää niin tapahtui totaalinen emotionaalinen hylkäys.

Lakkasivatko he pitämästä yhteyttä vai miten tämä näkyi käytännössä?

Suosikkilapsen vaihto on heille ihan normaalia. Se kuuluu peliin. Sinä ja sisaruksesi olette pelinappuloita.

Asuin vielä luonnollisesti kotona esiteini-ikäisenä kun tämä ”vaihto” tapahtui. Yhtäkkiä en enää ollut mitään tämän vanhemman silmissä. Kaikkea sanomaani vähäteltiin ja naurettiin päälle. Perheensisäiset ongelmat sysättiin jotain ihmeellistä kautta minun niskaani. Kuuntelin tuntitolkulla tämän narsistivanhemman katkeraa yksinpuhelua omista ongelmistaan. Ei olisi tullut mieleenkään että olisin herkässä iässä enää voinut avautua minun asioistani koska vain tämän ihmisen tarpeet perheessä olivat etusijalla. Ja tosiaan suosikkilapsi oli vaihtunut, nyt oli minun vuoroni katsoa sivusta kun toista lasta ylistettiin ja hänelle annettiin etuoikeuksia.

Narsisti luulee olevansa ovela. Hän yrittää sumuttaa antamalla v*ttuilulahjoja eli antaa vaikka roskapusseja lahjaksi. Yrittää osoittaa että olen sen arvoinen ”roska”. Ei ole pokkaa suoraan sanoa että ”by the way, mielestäni olet roska”, vaan tekee sen näin jolloin sitä on vaikea kyseenalaistaa tai pyytää asiaan selitystä. Nykyään en kysykään enää mitään koska tiedän saavani vain narsistinnaurun vastaukseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole käynyt terapiassa, niin vanhemmistani ei ole leivottu narsisteja.

Siis miten niin leivottu? Narsisti on narsisti vaikka voissa paistaisi.

Kaikkihan täällä selittää, kuinka "huomasin vasta terapiassa, että äitini on narsisti". Luultavasti se on joku terapeuttien yleinen tapa hoitaa homma. Kaikilla on narsistivanhemmat.

No, itse kävin puolentoista vuoden ajan terapiassa kaksi kertaa vikkossa eikä siellä kerrottu, että isäni on narsisti, vaikka hän oli pääasiallisin syy terapiantarpeeseeni. Tajusin asian vasta paljon myöhemmin tutustuttuani narsismiin ja vertaiskokemusten kautta. Siellä ei myöskään yritetty tehdä äidistäni narsistia eikä myöskään luonnevikaisesta poikaystävästä, joka olisi ansainnut kyllä jonkun diagnoosin hänkin isäni lisäksi. 

Kun olin pieni, äitini toisti usein lausetta "mistä minua rangaistaan, kun olen saanut tuollaisen tytön". Kun olin teini-ikäinen hän varoitteli "katuojasta sinä vielä löydät itsesi". Kun olin 20-vuotias, hän ilmoitti "sinun elämäsi on nyt eletty". Voiko enää masentavampia kommentteja saada! En tiedä, oliko narsistinen vai ei, mutta muistan ikuisesti ne jääkylmät katseet.