Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tulevien opintojen ja laajemman työtarjonnan takia pitäisi muuttaa, mutta mies ei myönny tähän
16.02.2022 |
Muuttomatkaa nykyiseltä paikkakunnalta ei olisi kuin alle 80 km, mutta tätä mies ei halua. Ei kuulemma halua muuttaa mihinkään nykyisestä kaupungista.
Meitä ei mikään varsinaisesti sitoisi täällä. Töitä pystyisin tekemään opiskelujen ohessa, koska saisin sisäisen siirron. Omistusasuntoa emme toistaiseksi omista. Mieskin on tällä hetkellä työttömänä - ollut jo pitkään ja syy on juurikin tämä, että nykyisellä paikkakunnalla ei ole työtarjontaa hänelle. Perhettä ja ystäviä näkisimme, sillä välimatka ei ole hirmuisen pitkä ja tuttavamme käyvät muutenkin tuolla paikkakunnalla usein.
Mitähän tässä pitäisi tehdä? Naimisissa ollaan, ero vain tuntuu kurjalta ajatukselta tällaisen asian takia.
Kommentit (77)
Sinulla on erittäin hyvät perusteet muutolle. Katsot elämässä eteenpäin ja suunnittelet parempaa tulevaisuutta. Älä anna miehen tulla siihen esteeksi. Vuokraa asunto ja muuta! Eihän se avioeroa tarkoita, erillään asumista vaan. Ehkä mieskin tulee järkiinsä ja muuttaa perässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on kuin malliesimerkki siitä miksi maaseutu ja pikkukaupungit on täynnä yksinäisiä miehiä. Miehet jurnuttavat vaikka työttömänä siellä lapsuudenkodin vieressä. Naiset ymmärtää että elämässä eteenpäin mennäkseen on pakko joskus tehdä muutoksia totuttuun.
Olen ihan samaa mieltä siitä, että on älytöntä jäädä paikkakunnalle, missä ei ole töitä eikä mahdollisuutta päästä elämässä eteenpäin. Itse lähdin maalta 19-vuotiaana. MUTTA ap:n miehellä on myös oikeus olettaa, että yhteinen koti on siellä minne se on perustettu, ellei ap ole jo ennen sitoutumista kertonut haluavansa elämältään muutakin. Eli on ihan turha kiukutella siitä, ettei mies halua muuttaa. Sen sijaan pitää ryhtyä ratkaisemaan varsinaista ongelmaa eli kuinka järjestää omat opinnot ja työt; muuttaako itse opiskelupaikkakunnalle vai opiskellako nykyiseltä paikkakunnalta käsin. Pieni vuokra-asunto siellä isommalla paikkakunnalla on ihan hyvä vaihtoehto, viikonloput ja lomat voi edelleen viettää yhdessä.
Ei tuollaista oikeutta ole. Voi olettaa mitä haluaa, mutta ei se mikään oikeus ole.
Meinaatteko että opintojen jälkeen muuttaa sitten työttömäksi sinne pikkukylään?
Tuon matkan voi pendelöidä päivittäin, on jopa työkkärin työssäkäyntialueen sisällä. Ei tarvitse suotta muuttaa ainakaan alkuun, muutotkin nielevät monesti enemmän rahaa hyötyynsä nähden. Entäs lapset? Kaveripiirin vaihtuminen ei ole aina mikään helppo juttu.
Musta myöskään ei ole mitään oikeutta olettaa, että kaikki pysyy muuttumattomana avioliitossa. Sen sijaan on velvollisuus keskustella ja mahdollistaa molempien haaveet mahdollisimman hyvin. Toisen onnen eteen ei pidä asettua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun suunnittelitte avioliittoa ja puhuitte tulevaisuudesta, sisältyikö siihen ajatus, että muutatte aina tarvittaessa työn tai opintojen perässä?
Asiasta ei keskustelu sen ihmeemmin, koska en halunnut ennen avioliittoa tai vielä pitkään aikaan sen jälkeen lähteä opiskelemaan. Nyt kuitenkin tilanne toinen monelta kantilta. Silloin oli molemmille selvää, että mahdollisesti rakennamme elämän tänne nykyiselle paikkakunnalle, mutta mitään ei lyöty lukkoon.
Joku puhui, että hankkisin kakkosasunnon tältä toiselta paikkakunnalta. Tätäkin vaihtoehtoa olen miettinyt, mutta sitten tuleekin seuraava kysymys, jos työllistyn muualle. Silloin en jaksaisi kahden kaupungin väliä kulkea, enkä edes haluaisi sellaista suhdetta pidemmän päälle. Jonnekin haluaisin lopulta asettua ja perustaa perhettä.
Vierailija kirjoitti:
Tuon matkan voi pendelöidä päivittäin, on jopa työkkärin työssäkäyntialueen sisällä. Ei tarvitse suotta muuttaa ainakaan alkuun, muutotkin nielevät monesti enemmän rahaa hyötyynsä nähden. Entäs lapset? Kaveripiirin vaihtuminen ei ole aina mikään helppo juttu.
Lapsia meillä ei vielä toistaiseksi ole.
- ap, joka myös äsköisen vastauksen kirjoitti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No sinä muutat ja mies tulee perässä, jos tulee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun suunnittelitte avioliittoa ja puhuitte tulevaisuudesta, sisältyikö siihen ajatus, että muutatte aina tarvittaessa työn tai opintojen perässä?
Asiasta ei keskustelu sen ihmeemmin, koska en halunnut ennen avioliittoa tai vielä pitkään aikaan sen jälkeen lähteä opiskelemaan. Nyt kuitenkin tilanne toinen monelta kantilta. Silloin oli molemmille selvää, että mahdollisesti rakennamme elämän tänne nykyiselle paikkakunnalle, mutta mitään ei lyöty lukkoon.
Joku puhui, että hankkisin kakkosasunnon tältä toiselta paikkakunnalta. Tätäkin vaihtoehtoa olen miettinyt, mutta sitten tuleekin seuraava kysymys, jos työllistyn muualle. Silloin en jaksaisi kahden kaupungin väliä kulkea, enkä edes haluaisi sellaista suhdetta pidemmän päälle. Jonnekin haluaisin lopulta asettua ja perustaa perhettä.
Ette te mitään perhettä voi perustaa jos molemmat on työttömiä. Enkä kyllä perustaisi silloinkaan jos vain mies on työtön. Tuollaiseen vastarannan kiiskeen ei kannata ankkuroitua yhtään enempää. Oletteko lestadiolaisia vai miksi on ollut noin kiire naimisiin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hirveää. Siis mies haluaa jäädä työttömäksi loppuelämäkseen kitumaan sinne nykyiselle asuinpaikalle. Onko tuo se elämä mitä itse haluat?
Selvästi mies ei myöskään halua tukea sinua pääsemään eteenpäin elämässä. Sun opinnot ja uusi työpaikka sekä asuinpaikka pelottavat häntä, koska parannat elämääsi ja liu'ut pois hänen kontrollistaan, mutta hän ei näytä haluavan tehdä mitään mikä olisi sulle tai edes hänelle itselleen hyväksi.
Eipä näytä olevan ruusuinen tulevaisuus teidän suhteellannekaan. Jäisit ikään kuin miehen panttivangiksi sinne tuppukylään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun suunnittelitte avioliittoa ja puhuitte tulevaisuudesta, sisältyikö siihen ajatus, että muutatte aina tarvittaessa työn tai opintojen perässä?
Asiasta ei keskustelu sen ihmeemmin, koska en halunnut ennen avioliittoa tai vielä pitkään aikaan sen jälkeen lähteä opiskelemaan. Nyt kuitenkin tilanne toinen monelta kantilta. Silloin oli molemmille selvää, että mahdollisesti rakennamme elämän tänne nykyiselle paikkakunnalle, mutta mitään ei lyöty lukkoon.
Joku puhui, että hankkisin kakkosasunnon tältä toiselta paikkakunnalta. Tätäkin vaihtoehtoa olen miettinyt, mutta sitten tuleekin seuraava kysymys, jos työllistyn muualle. Silloin en jaksaisi kahden kaupungin väliä kulkea, enkä edes haluaisi sellaista suhdetta pidemmän päälle. Jonnekin haluaisin lopulta asettua ja perustaa perhettä.
Ette te mitään perhettä voi perustaa jos molemmat on työttömiä. Enkä kyllä perustaisi silloinkaan jos vain mies on työtön. Tuollaiseen vastarannan kiiskeen ei kannata ankkuroitua yhtään enempää. Oletteko lestadiolaisia vai miksi on ollut noin kiire naimisiin?
Emme ole, enkä ole sanonut edes kauanko olemme olleet yhdessä ennen naimisiinmenoa. Se ei mielestäni ole oleellinen asia tässä.
- ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies ei myönny? Millä vuosisadalla elät. Sinulla on oikeus päättää omasta elämästäsi et ole miehesi vanki. Jos mies ei halua muuttaa, niin muuta sinä ja anna sen miehen turjottaa siellä missä haluaa olla.
Oma mieheni ei pistänyt yhtään vastaan kun opiskelin vuosia eri paikkakunnalla kun missä oli asuntomme ja sitten olin 30 vuotta töissä eri paikkakunnalla missä oli asuntomme. Asuin siellä toisella paikkakunnalla. Hyvä järjestely. Kävin aina silloin tällöin viikonloppuisin kotona.
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on kuin malliesimerkki siitä miksi maaseutu ja pikkukaupungit on täynnä yksinäisiä miehiä. Miehet jurnuttavat vaikka työttömänä siellä lapsuudenkodin vieressä. Naiset ymmärtää että elämässä eteenpäin mennäkseen on pakko joskus tehdä muutoksia totuttuun.
Mielummin työttömänä pienessä kaupungissa kuin työllisenä kaupungissa jossa lähin kosketus luontoon on telkkarista tuleva avara luonto. Sen verran paljon itse viihdyn luonnossa enkä kaipaa palveluita ja kaupungin vilinää mitkä tuntuu olevan monelle naiselle tärkeitä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun suunnittelitte avioliittoa ja puhuitte tulevaisuudesta, sisältyikö siihen ajatus, että muutatte aina tarvittaessa työn tai opintojen perässä?
Asiasta ei keskustelu sen ihmeemmin, koska en halunnut ennen avioliittoa tai vielä pitkään aikaan sen jälkeen lähteä opiskelemaan. Nyt kuitenkin tilanne toinen monelta kantilta. Silloin oli molemmille selvää, että mahdollisesti rakennamme elämän tänne nykyiselle paikkakunnalle, mutta mitään ei lyöty lukkoon.
Joku puhui, että hankkisin kakkosasunnon tältä toiselta paikkakunnalta. Tätäkin vaihtoehtoa olen miettinyt, mutta sitten tuleekin seuraava kysymys, jos työllistyn muualle. Silloin en jaksaisi kahden kaupungin väliä kulkea, enkä edes haluaisi sellaista suhdetta pidemmän päälle. Jonnekin haluaisin lopulta asettua ja perustaa perhettä.
Ette te mitään perhettä voi perustaa jos molemmat on työttömiä. Enkä kyllä perustaisi silloinkaan jos vain mies on työtön. Tuollaiseen vastarannan kiiskeen ei kannata ankkuroitua yhtään enempää. Oletteko lestadiolaisia vai miksi on ollut noin kiire naimisiin?
Kukaan tuntemani lestadiolainen ei ole jättäytynyt työttömäksi samalla tavalla kuin ap:n mies. Käsittämätöntä toimintaa tältä mieheltä.
Terveisin satoja kilometrejä opiskelujen ja töiden perässä muuttanut
Mulle kävi vähän samoin. Mies halusi vain olla samassa tehdastyöpaikassa ja jurnuttaa loppuelämän siinä ja kodin seinien sisällä.
Mua ei napannut lainkaan näkymä siitä että istuisin illasta toiseen sohvalla miehen kanssa tehden jotain merkityksetöntä duunia emmekä kävisi koskaan missään ulkona, saati jossain matkoilla tms. eikä mikään muuttuisi koskaan.
Mies ei innostunut yhtään kun lähdin opiskelemaan yliopistoon, sain uusia ystäviä ja harrastuksia. Minä halusin elää vielä itsenäistä nuoruutta, matkustella, nähdä maailmaa ja etsiä paikkaani. Olin sentään vasta 29-vuotias! Ei vaan innostanut jäädä valmiiksi arkkuun makaamaan ja odottamaan kuolemaa.
Erohan siitä tuli.
En ole koskaan katunut, koska eron jälkeen olen asunut suurkaupungissa USA:ssa, erämaassa Kanadassa, asunut useita viikkoja Pariisissa, matkustellut Romaniassa, opiskellut mielenkiintoiselta alalta maisteriksi, toiminut useassa yhdistyksessä, tehnyt jos kaksi työuraa, vieraillut työn puolesta vaikka missä erikoisissa paikoissa, kiipeillyt Lapissa tunturille, harrastanut tanssia, vesilajeja , jousiammuntaa, uinut Kreikassa luolassa jossa lenteli pääskysiä, nähnyt luonnossa valaita ja delfiinejä, tutustunut kymmeniin uusiin ihmisiin eri puolelta maailmaa, jne... jne...
Ihan kylmät väreet käy selkäpiissä kun vain ajattelenkin, miten olisi käynyt jos olisin jäänyt röhnöttämään miehen kylkeen...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on kuin malliesimerkki siitä miksi maaseutu ja pikkukaupungit on täynnä yksinäisiä miehiä. Miehet jurnuttavat vaikka työttömänä siellä lapsuudenkodin vieressä. Naiset ymmärtää että elämässä eteenpäin mennäkseen on pakko joskus tehdä muutoksia totuttuun.
Mielummin työttömänä pienessä kaupungissa kuin työllisenä kaupungissa jossa lähin kosketus luontoon on telkkarista tuleva avara luonto. Sen verran paljon itse viihdyn luonnossa enkä kaipaa palveluita ja kaupungin vilinää mitkä tuntuu olevan monelle naiselle tärkeitä
Ja muut saavat asua kaupungissa ja maksaa loisimisesi? Kyllä kaupungissakin sitäpaitsi on isojakin puistoja ja metsiä, ja täältä pääsee luontoon.
Vierailija kirjoitti:
Luuleeko nuo miehet oikeasti että ne työpaikat tulee joskus takaisin sinne pikkukylään? Vai aikovatko olla työttömänä koko ikänsä?
Monella maaseutupaikkakunnalla on pienempi työttömyysprosentti kuin Helsingissä, töitäkin löytyy. Jos haluaa olla työtön, se onnistuu missä tahansa.
Vierailija kirjoitti:
Mulle kävi vähän samoin. Mies halusi vain olla samassa tehdastyöpaikassa ja jurnuttaa loppuelämän siinä ja kodin seinien sisällä.
Mua ei napannut lainkaan näkymä siitä että istuisin illasta toiseen sohvalla miehen kanssa tehden jotain merkityksetöntä duunia emmekä kävisi koskaan missään ulkona, saati jossain matkoilla tms. eikä mikään muuttuisi koskaan.
Mies ei innostunut yhtään kun lähdin opiskelemaan yliopistoon, sain uusia ystäviä ja harrastuksia. Minä halusin elää vielä itsenäistä nuoruutta, matkustella, nähdä maailmaa ja etsiä paikkaani. Olin sentään vasta 29-vuotias! Ei vaan innostanut jäädä valmiiksi arkkuun makaamaan ja odottamaan kuolemaa.
Erohan siitä tuli.
En ole koskaan katunut, koska eron jälkeen olen asunut suurkaupungissa USA:ssa, erämaassa Kanadassa, asunut useita viikkoja Pariisissa, matkustellut Romaniassa, opiskellut mielenkiintoiselta alalta maisteriksi, toiminut useassa yhdistyksessä, tehnyt jos kaksi työuraa, vieraillut työn puolesta vaikka missä erikoisissa paikoissa, kiipeillyt Lapissa tunturille, harrastanut tanssia, vesilajeja , jousiammuntaa, uinut Kreikassa luolassa jossa lenteli pääskysiä, nähnyt luonnossa valaita ja delfiinejä, tutustunut kymmeniin uusiin ihmisiin eri puolelta maailmaa, jne... jne...
Ihan kylmät väreet käy selkäpiissä kun vain ajattelenkin, miten olisi käynyt jos olisin jäänyt röhnöttämään miehen kylkeen...
Teit ihan oikein, hienoa!
Ap, sinä muutat joko miehesi kanssa tai ilman. Kyseessä on sinun elämäsi!
Muuttaisin sitten vaikka yksin. Jos mies ei halua muuttaa edes 80km päähän niin tuskinpa kestää mitään muutakaan muutosta elämässä.
Olen ihan samaa mieltä siitä, että on älytöntä jäädä paikkakunnalle, missä ei ole töitä eikä mahdollisuutta päästä elämässä eteenpäin. Itse lähdin maalta 19-vuotiaana. MUTTA ap:n miehellä on myös oikeus olettaa, että yhteinen koti on siellä minne se on perustettu, ellei ap ole jo ennen sitoutumista kertonut haluavansa elämältään muutakin. Eli on ihan turha kiukutella siitä, ettei mies halua muuttaa. Sen sijaan pitää ryhtyä ratkaisemaan varsinaista ongelmaa eli kuinka järjestää omat opinnot ja työt; muuttaako itse opiskelupaikkakunnalle vai opiskellako nykyiseltä paikkakunnalta käsin. Pieni vuokra-asunto siellä isommalla paikkakunnalla on ihan hyvä vaihtoehto, viikonloput ja lomat voi edelleen viettää yhdessä.