Lue keskustelun säännöt.
Toisten miellyttämisen lopettaminen - vertaistukea ja kokemuksia kaivataan
Uskon, että on paljon kaltaisiani ihmisiä. Minut on kasvatettu kiltiksi ja joustavaksi. Olen koko elämäni keskittynyt miellyttämään toisia ja elämään heidän tunteidensa mukaan (tämä johtuu lapsuudestani, kun jouduin elämään yhden perheenjäsenen mielialojen mukaan vä.ki.val.tai.sess.a. kodissa). Aina on menty toisten ehdoilla, minä olen ollut se, joka on joustanut. Olen sietänyt käytöstä, jota ei olisi pitänyt sietää, mutta yritin ymmärtää toisia ja olla empaattinen. Jos yritin laittaa vastaan, niin minut leimattiin ikäväksi tai vaikeaksi - ylitseni käveltiin noissa tilanteissa ja sama meno jatkui kuin ennenkin.
Mitta on tullut täyteen, enkä jaksa enää. En jaksa yksipuolisia ihmissuhteita, joissa mennään toisen tunteiden ja toiveiden mukaan. En jaksa olla se, joka yksipuolisesti huomioi toisia ja on se, joka pitää yhteyttä. Aikaisemmin annoin ihmissuhteiden mennä toisten ehdoilla, jotta en olisi jäänyt yksin. En jaksa enää sietää ilkeitä ihmisiä esimerkiksi työpaikalla. Mitta ei ole tullut täyteen vain tuon yhden perheenjäseneni kohdalla, vaan myös muiden sellaisten ihmisten kohdalla, jotka eivät kohtele tasavertaisesti ja arvostavasti. Sellaisiakin ihmisiä on, mutta kaltaiseni muiden miellyttäjä on valitettavasti vetänyt puoleensa ihmisiä, jotka ottavat ilon irti tuosta miellyttämisestä. Minulla ei riitä enää energiaa ja jaksamista muiden miellyttämiseen ja heidän tunteidensa mukaan elämiseen.
Kiinnostaa kuulla, miten toisten miellyttämisen lopettaminen on muilla sujunut? Mitä konkreettista elämässäsi tapahtui tuon päätöksen jälkeen? Mikä muuttui? Katkaisivatko nuo ihmiset välinsä sinuun tai sinä heihin?
Kommentit (294)
Eli toinen näkökulma kai on.. Että jos vain miellyttämisen halusta on ollut alun perinkin kaveria jonkun kanssa, niin kun sen lopettaa ja alkaa olemaan niin että en minä nyt tuolle jaksa edes vastata, niin siinä loukkaa muita ihmisiä aika pahasti. Eli senkin kannalta suoruus on aina kannattavampaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nuo on vaikeita asioita. Minä ainakin olen sellainen, etten halua loukata ketään. Jos sanon jollekin jotain loukkaavaa, jää siitä niin paha syyllisyyden tunne ja huono omatunto, että oma elämä on pilalla jonkun aikaa. Eli mieluummin haluaisin ilmaista rivien välistä asian, ettei meillä oikein synkkaa keskenään.
Itselleni kävi siten, että kun aloin odottaa ensimmäistä lastani, tuli raja vastaan siinä miten paljon voin joustaa. Voi melkein sanoa, että se oli kehollinen kokemus. Aloin saada pahoinvointikohtauksia tietyistä yhteydenotoista, ja ensimmäistä kertaa sanella mitä jaksan ja mitä en. Vuosia olin kuunnellut erään masentuneen läheisen itsesääliä. Hänen puhelunsa saattoivat kestää tunteja, eikä sillä koskaan ollut merkitystä mikä minulla oli meneillään. Soittoja saattoi tulla öisinkin, joskus uhkauksilla vahingoittaa itseään. Olin luultavasti ollut pahimmanlaatuinen mahdollistaja sille, ettei henkilö ottanut vastuuta omista asioistaan, ja sai kauttani tilaisuuden muhia omassa surkuttelussaan.
Raskauteni aikana aloin ihmetellä miksi tunnen näin suurta vihaa. Aloin nähdä jonkinlaisia valvepainajaisia, joissa esimerkiksi joku siirtää minulta lapsen pois sylistä ja yrittää tulla itse tilalle. Pysähdyin tarkkailemaan tätä omaa, polttavaa raivoani, ja tajusin, että olin sallinut oman ylikävelyni, mutta perheeseeni se ei saisi enää vaikuttaa, joten katkaisin välit.
Lapsen saatuani sain vielä vyöryn itsesäälisiä sähköposteja, joissa ”onniteltiin” ja samalla esitettiin passiivis-aggressiivisia syytöksiä. Olin tehnyt oikein, ja voimat siihen ehkä tulivat raskauden hormonimyrskystä.
Vierailija kirjoitti:
Nuo on vaikeita asioita. Minä ainakin olen sellainen, etten halua loukata ketään. Jos sanon jollekin jotain loukkaavaa, jää siitä niin paha syyllisyyden tunne ja huono omatunto, että oma elämä on pilalla jonkun aikaa. Eli mieluummin haluaisin ilmaista rivien välistä asian, ettei meillä oikein synkkaa keskenään.
Mutta se loukkaa paljon enemmän että epäsuoraan yrittää vihjailla kaverille että en oikeastaan halua olla kaveria. Parempi ilmaista se jotenkin vähän suorempaan kuin jättämättä vastaamatta viesteihin, olematta kuitenkaan ilkeä. Tämähän miellyttäjillä on vaikeaa, ja siksi menevät ääripäästä toiseen. Vaikka mitta on täynnä miellyttämistä niin ei muita silti huonostikaan kannata kohdella, varsinkaan jos kyse on vain siitä että ei oikein synkkaa.
Vierailija kirjoitti:
Nuo on vaikeita asioita. Minä ainakin olen sellainen, etten halua loukata ketään. Jos sanon jollekin jotain loukkaavaa, jää siitä niin paha syyllisyyden tunne ja huono omatunto, että oma elämä on pilalla jonkun aikaa. Eli mieluummin haluaisin ilmaista rivien välistä asian, ettei meillä oikein synkkaa keskenään.
Miksi pitäisi sanoa mitään loukkaavaa? Sanoo vaan että en koe että on mitään yhteistä, tai ei oikein synkkaa. Ei se ole ilkeää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pääsin yli lukemalla aiheeseen liittyviä kirjoja joissa on harjoituksia. Ja juttelemalla aiheeseen koulutetun terapeutin kanssa.
On monia toimivia, hauskoja ja helppoja menetelmiä, jotka ovat käyttäytymistieteellisiä, tajusin niiden arvon kun olin vain "jämäköitynyt ja pannut suhteita poikki", mutta alkuperäinen syy oli käsittelemättä ja se jämäkkyyskin oli osin kiukkuun ja raivoon perustuvaa ja aiheutti häpeää ja suhteen menettämisen.
Suhteita EI tarvitse useinkaan (joskus kyllä), laittaa poikki vaan tunnistaa mitä tarvitsee itselleen ja omaan hyvinvointiin, asettaa rajoja ja kommunikoida rajoja.
Ei sen toisen tarvitse pitää rajoistasi, hän voi olla jopa eri mieltä, ja voitte silti olla ystäviä, olla yhteydessä jne.
Tässä on harjoiteltavaa minulla! Olen itse oppinut mielyttämään väkivaltaisen alkoholisti narsisti isäni takia :(
Parhaiten huomaan mielyttämishaluni uusissa ihmissuhteissa tai ennemminkin siinä, etten itse tiedä mitä haluan! Ketä kiinnostaa persoonaton heikko ihminen?
Tehtäväni on nyt opetella 1) rakastamaan itseäni 2)puhuttelemaan itseäni kauniimmin (sätin liikaa) sisäisellä äänellä/olla armollinen itselleni 3)miettimään, että mitä itse haluan. Toisaalta tiedän mitä haluan, mutta toisaalta huomaan kun parisuhde tai sen tapainen alkaa niin minusta tulee sellainen "kaikki käy, en tiedä mitä haluan" -persoona.
Asiaa kun ajattelee järjellä niin en itsekään haluaisi ihmisten tekevän, antavan tai olevan minulle jotain MINUN mieliksi vaan omasta aidosta halustaan, niin tietyllä tavalla toisten ihmisten mielyttämisellä ei ole oikeasti edes mitään merkitystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tässä on harjoiteltavaa minulla! Olen itse oppinut mielyttämään väkivaltaisen alkoholisti narsisti isäni takia :(
Parhaiten huomaan mielyttämishaluni uusissa ihmissuhteissa tai ennemminkin siinä, etten itse tiedä mitä haluan! Ketä kiinnostaa persoonaton heikko ihminen?
Tehtäväni on nyt opetella 1) rakastamaan itseäni 2)puhuttelemaan itseäni kauniimmin (sätin liikaa) sisäisellä äänellä/olla armollinen itselleni 3)miettimään, että mitä itse haluan. Toisaalta tiedän mitä haluan, mutta toisaalta huomaan kun parisuhde tai sen tapainen alkaa niin minusta tulee sellainen "kaikki käy, en tiedä mitä haluan" -persoona.
Asiaa kun ajattelee järjellä niin en itsekään haluaisi ihmisten tekevän, antavan tai olevan minulle jotain MINUN mieliksi vaan omasta aidosta halustaan, niin tietyllä tavalla toisten ihmisten mielyttämisellä ei ole oikeasti edes mitään merkitystä.
Olet oikeassa! Ja tosiaan välttämättä et edes tee palvelusta niille, joita miellytät. Kaikkea hyvää matkallesi, uskon, että opit tunnistamaan mikä on sinulle oikein ja mikä väärin.
Ikävää että tämmöstä rajojen vetoa täytyy edes harjoittaa, mutta lievän autosminko takia en minä ainakaan pärjännyt pelkällä mukavuudella ihmissuhteissa. Toistuvaa hyväksikäyttöä, kateutta tyhjästä ja valintojeni arvostelua sain osakseni, ennen kuin päättäväisesti harvensin ympyröitäni. Opittua: jotkut ystävyydet vaan kasvaa erilleen ja aikuisia sisaruksia ei pakota mikään olemaan yhteydessä jos ei natsaa. Ja oma aika on laadukkaampaa kuin sosialisointi törppöjen kanssa vain koska sosialisointi on normaalia, yliarvostettua se on!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pääsin yli lukemalla aiheeseen liittyviä kirjoja joissa on harjoituksia. Ja juttelemalla aiheeseen koulutetun terapeutin kanssa.
On monia toimivia, hauskoja ja helppoja menetelmiä, jotka ovat käyttäytymistieteellisiä, tajusin niiden arvon kun olin vain "jämäköitynyt ja pannut suhteita poikki", mutta alkuperäinen syy oli käsittelemättä ja se jämäkkyyskin oli osin kiukkuun ja raivoon perustuvaa ja aiheutti häpeää ja suhteen menettämisen.
Suhteita EI tarvitse useinkaan (joskus kyllä), laittaa poikki vaan tunnistaa mitä tarvitsee itselleen ja omaan hyvinvointiin, asettaa rajoja ja kommunikoida rajoja.
Ei sen toisen tarvitse pitää rajoistasi, hän voi olla jopa eri mieltä, ja voitte silti olla ystäviä, olla yhteydessä jne.
Luetteleko kirjavinkkejä tähän? Välillä tuntuu, että olen liiankin ehdoton joissakin asioissa, vaikka sanoin joo joo tyyppi olevani ja suhteita katkeaa vahingossakin sen takia. Pitäisi löytää tasapaino.
#109
Erittäin hyvä ketju. Omakohtaisia kokemuksia tästä miellyttämisestä jo lapsesta alkaen, kun oli pakko tehdä niin, että olisi selvinnyt. Eihän se riittänyt, selkään sai aiheettakin. Lähes kerjäsin edes jonkun ystävyyttä kouluikäisenä ja myöhemminkin. Ns. paras kaverini petti useaan kertaan, mutta takerruin silti tähän. Piti kai hölmönä. Naimisiin heti koulun penkiltä ja kilttinä vaimona joustin koko ajan. Mies itsekkäänä ajatteli aina vain omaa mukavuuttaan, ja olisi pitänyt olla samaa mieltä kaikesta. Riitoja välttääkseni tottelin ja olin nöyrä. Sukulaisia kohtaan olin avulias ja joustava, mutta silti nämä halveksivat takana päin. Yritin ja yritin.
Nyt mies on ymmällä, kun uskallankin joskus sanoa oman mielipiteeni ja haluan tehdä, mitä itse haluan. Ylemmyyden tuntoisiin sukulaisiin laitoin välimatkaa, koska suhteet perustuivat vain hyväksikäyttöön. Ystävät olen jättänyt jo kauas taakse luottamuspulan vuoksi, vaikka jäinkin yksin. Ja niinhän siinä kävi, että minut luokitellaan omituiseksi, kun en pidä yhteyttä. Siitäkin syyllistetään, vaikka ennen olin useimmiten se aktiivinen osapuoli sosiaalisissa suhteissa. Mutta pääasia, että olen vapautunut niistä alistavista ihmisistä, jotka itse asiassa tahtoivat vain painaa alas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siihen saa varautua että välit katkeaa ihmisiin. Sinusta tulee "ilkeä ja hankala" kun et enää olekaan muita varten aina saatavilla ja lähtövalmiina. Toisaalta, menettääkö siinä oikeasti mitään vaikka välit katkeaakin? Olen useammankin kaverini kohdalla lopettanut yhteydenpidon ja jäänyt odottamaan tuleeko heiltä mitään viestiä. Eipä ole kuulunut kaikista. Uusiakin on löytynyt ja suoraan sanottuna parempia. Omiin vanhempiin ja heidän hyväksikäyttöön tehosi autosta luopuminen. Sisaruksiin taas se että opetteli sanomaan ei. Surullista katsoa sivusta miten esim oma äiti pyrkii hyväksikäyttämään ihmisiä lähellään. Sukulaiset, jotka tulee ulkomailta kesälomalleen, päätyivät pihatöihin, rengiksi ja piiaksi hänelle.
Minulla tuntuu menevän niin päin, etten uskalla pyytää ystäviä ja kavereita käymään, kun pelkään, että se olisi niille liian hankala toteuttaa työssäkäyvien perheellisten kiireisessä arjessa. Mieli kyllä tekisi pyytää useinkin, mutten uskalla vaivata. Harmittaa usein se, että ystäville pitää tehdä "aikavaraus" viikkoa aiemmin, jos toivoisin tapaamista. Toivoisin useammin spontaania tapaamista lyhyemmällä varauksella.
Olen myös kiltti ja valmis auttamaan oikeastaan milloin vain. Minulla on harvoin kiireitä. Minusta on mukava auttaa oikeastaan melkein ketä vaan. Tuntuu vieraalta nämä jutut siitä, että ihmiset haluavat katkoa välit toisiin, jos heillä on halua viettää yhteistä aikaa ja vaikka kahvitella. Eikö se johda yksinäisyyteen ja jos johtaa, niin nautitteko sitten yksinäisyydestä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joillekin voi käydä niin, että ensin nielee kaiken kertomatta omista tarpeistaan mitään, sitten loppuu voimat, ”voimaantuu”, eikä suostu enää normaaleihinkaan kompromiseihin ja pistää välit poikki kaikkien kanssa. Ymmärrettävä reaktio sinänsä, mutta ei kovin hyvä silti. Opettelemalla itsetuntemusta ja esittämällä sitten toiveensa ja tarpeensa kunnioittavasti mutta jämäkästi, pääsee varmasti parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen.
Minulla tämä miellyttämisen halu ei liity pyyntöihin tai vaikeuksiin sanoa ei.
Minulla ongelma liittyy vuorovaikutustilanteisiin. Minut on kotona kasvatettu liian kiltiksi ja minulle opetettiin, että ystävällisellä käytöksellä ja miettimällä aina omaa osuuttaan tulee ihmisten kanssa toimeen. Jos minua kiusattiin tai mahdollisista tulevista kiusaamistilanteista joskus puhuttiin, minua kehotettiin miettimään, mitä itse olen ensin tehnyt.
Ei opetettu, että kiusaajalle voi sanoa että "hei lopeta, toi on tyhmää" ja vika on kiusaajassa. Jos kerroin kiusaamisesta koulussa, syy käännettiin heti jotenkin minuun ja pyydettiin miettimään, mitä itse teki ensin.
Ymmärrän, että minun haluttiin ottavan vastuuta ja osaavan katsoa peiliin, mutta tämä neuvo kyllä puraisi perseeseen.
Lisäksi ikävä kyllä hyvin hyvin harvoin se toimii, että olemalla kaikissa tilanteissa ystävällinen pääsisi ihmisten kanssa mihinkään.
Vastapainoksi olisi pitänyt myös opettaa, milloin on ok olla napakka ja se ei ole huonoa käytöstä.
Jotkut ihmiset ovat ilkeitä ja törkeitä useimmiten ihan joistain omista syistään, mitkä voivat olla mitä tahansa, mikä ei liity mitenkään minuun. Jotkut voivat myös koittaa saada jotain pahaa aikaan valehtelemalla ja varastamalla, taivas on rajana.
Silloin sitä vikaa lähdetään viimeiseksi etsimään itsestä.
En myöskään erota tilanteita, milloin jonkun sanomiset voi ohittaa olankohautuksella ja milloin tilanne on se, että nyt kuuluisi pitää omat puolensa.
En siis ole oppinut pitämään puoliani ollenkaan, omaksuin ajatuksen, että se on rumaa ja huonoa käytöstä. Nyt näitä rajoja etsiessäni tulee ylilyöntejä, kun en "anna kenenkään kävellä ylitseni" eli turhia leimahduksia tulee usein pienistäkin asioista.
Käyn juuri läpi pitkää prosessia, jonka aikana olen päässyt eroon tarpeesta miellyttää muita. Koko identiteettini pikkulapsesta asti rakentui myötäilylle, joustamiselle, kaiken paskan kiltisti nielemiselle. Uskalsin murtautua tästä ulos vasta 40 täytettyäni, kun ahdistus kasvoi liian suureksi. Seuraus? Kaikki välit sukulaisiin ovat katkenneet. Heille tämä vapautumiseni ei ole ollut mieluista. Jees-tytöstä tuli vaikea ja hankala ihminen. Ei tämäkään tilanne nyt ihan ihanteellinen ole, mutta vaihtoehtoja ei ollut. En voinut enää jatkaa teeskentelyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin vain aloituksen. Opettele sanomaan ei. Helpoiten opit, kun alussa sanot ihan kaikkeen ei. Silloinkin, kun jokin asia sopisi sinulle. Näin pääet eroon ihmisistä, jotka haluavat vain käyttää sinua hyväkseen. Osa ihan kivoistakin ihmisistä saattaa hämmästyä muutoksestasi, mutta he kyllä pysyvät elämässäsi tai ainakin alkujärkytyksen jälkeen palaavat elämääsi. Hyväksikäyttäjien häivyttyä elämästäsi etsimään uusia hyväksikäytettäviä sulla riittää sekä aikaa että energiaa parempien ihmissuhteiden luomiseen.
Nk kiltin tytön syndrooma ei ole mitenkään harvinanen. Itse päätin kolmekymppisenä, että nyt riittää. Ja aloin tosiaan sanoa kaikille ja kaikkeen ei. Pahimmat hyväksikäyttäjät katosivat jo muutamassa kuukaudessa. Puolen vuoden päästä tilanne oli jo parempi ja aloin silloin tällöin vastata myöntävästi joihinkin mulle esitettyihin pyyntöihin. Mutta vain siinä tapauksessa, että asia ihan oikeasti sopi mulle hyvin eikä mulla ollut parempaakaan tekemistä just sille hetkelle.
Mulle oli oikeasti uutinen se, että olin järjestellyt ja siirrellyt omia menojani jos kaveri soitti että olenko kotona jos hän vartin päästä tulisi kahville. Yritin aina saada järkättyä aikaa kaikille, omalla kustannuksellani, mutta en tajunnut että se kustansi, koska minusta oli niin mukavaa että joku halusi nähdä minua. Olin valmis tekemään todella paljon sen eteen että kaverit tykkäisivät minusta, ja silti olin yksinäinen, koska tuntui että kukaan ei olieasti välitä. No eihän ne välittäneetkään, olin vain täytettä tyhjään hetkeen, ja jos kutsuin vaikka juhlaani, tai olisin kaivannut itse joskus olkapäätä, niin ksokaan ei ollut aikaa.
Itse siis järjestin ystävilleni aikaa pelkään tunnin kahvitteluun siirtelemällä muita asioita kalenterissa, mutta vaikka minulla olisi ollut kuinka hätä ja tarve, niin heidän nurmikonileikkuu tai kynsien lakkaaminen meni ohi. minun tarpeeni.
Uutinen tämä oli siksi koska en ollut tajunnut toimivani noin, vaikka näinkin etten itse saa samanlaista kohtelua.
Nykyään en suostu mihinkään tapaamiseen ellei minulla ole ihan oikeasti aikaa. Jos olen vaikka päättänyt lähteä käymään kirpparikierroksella itsekseni, niin en peru sitä jos kaveri soittaa että keitänkö kahvit, vaikka periaatteessa voisinkin, koska voin mennä kirpparille myöhemminkin. Ei sovi, siksi koska pidän kiinni omista rajoistani, ja he voivat varata tapaamisen kanssani vaikka viikon päähän, jos oikeasti haluavat nähdä minua, enkä ole vain täytettä heidän tylsään hetkeen, tai kun jotain mieleisempää peruuntui.
Niin tuttua. Mä oon ollut valmis menemään vaikka solmuun, ja näkemään hirvittävän vaivan omien menojeni uudelleen suunnittelemiseksi, jos joku yllättäen on pyytänyt kylään tms. - vaikka oikeasti mulla olisi jo ollut muut suunnitelmat lukkoon lyötyinä. Kauhea säätö ja sähellys, stressi ja yöunien menetys. Kunnes tietoisesti ryhdyin sanomaan, että nyt ei onnistu. Ja niinhän siinä kävi, että kutsuja ei enää tule, kun oon niin hankala ja kiukuttelen ja osoitan mieltäni. Hohhelihoijaa.
Ketjun innoittamana olen tutkaillut enempikin nyt omaa ja muiden toimintaani. En ole mm. nähnyt vanhempiani moneen viikkoon. Tänä aikana äitini on soittanut kahdesti, molemmilla kerroilla siksi etten ole ilmeisesti ymmärtänyt oma-aloitteisesti kysellä mitä sisarukselleni ja hänen lapsilleen kuuluu. Toisella kertaa, eli nyt tunti sitten hän soitti siksi että he eivät nyt voi nähdä minun perhettäni ollenkaan koska sisaruksen lapsella on korona, ja he voivat nyt nähdä vain heitä(vaikka vanhemmillani ei siis tätä koronaa ole vielä, mutta varmaan on kohta kun kerran väkisin sitä hakevat). Välittömästi tämän jälkeen lopetin puhelun vetoamalla kiireisiin, ja ajattelin nyt aina tehdä niin, kun alkaa muiden kuulumisten vatvominen puhelimessa. Niin ja käymään en nyt enää mene jollei tule käymistä vaativaa asiaa.
Eikö tuosta ole viisainta puhua vanhempiesi kanssa, kertoa, että toivoisit heiltä useammin yhteydenottoja ja että puhuttaisiin sinun ja heidän kuulumisistaan? Voi olla, että vaikutat heidän silmiin esim. kiireiseltä, eivätkä halua ”häiritä” sinua soittelemalla. Tai voit vaikuttaa itsenäisemmältä kuin sisaruksesi, ja heistä tuntuu, ettet kaipaa heidän tukeaan ja apuaan yhtä paljon.
Puheluiden ja käymisten rajoittaminen entisestään ei luultavasti tuo asiaan selvyyttä, ihmetyttää vain ja tuo pahaa mieltä puolin ja toisin. Kissa pöydälle siis, ehdotan :)
Onko kellään mielipiteitä tästä asiasta minun näkökulmasta? Itsekään en tietenkään samalla sekunnilla vastaa kavereille jos olen tekemässä jotain muuta, minulla ei aina ole puhelin vieressäkään. Mutta että tuo toinen ääripää ettei sitten vastaa ystävälle välttämättä ollenkaan jos ei huvita. Ei tuokaan nyt kauhean mukavaa ole. Miksi roikottaa elämässä ihmisiä joista ei ilmeisesti pidä?