Lue keskustelun säännöt.
Toisten miellyttämisen lopettaminen - vertaistukea ja kokemuksia kaivataan
Uskon, että on paljon kaltaisiani ihmisiä. Minut on kasvatettu kiltiksi ja joustavaksi. Olen koko elämäni keskittynyt miellyttämään toisia ja elämään heidän tunteidensa mukaan (tämä johtuu lapsuudestani, kun jouduin elämään yhden perheenjäsenen mielialojen mukaan vä.ki.val.tai.sess.a. kodissa). Aina on menty toisten ehdoilla, minä olen ollut se, joka on joustanut. Olen sietänyt käytöstä, jota ei olisi pitänyt sietää, mutta yritin ymmärtää toisia ja olla empaattinen. Jos yritin laittaa vastaan, niin minut leimattiin ikäväksi tai vaikeaksi - ylitseni käveltiin noissa tilanteissa ja sama meno jatkui kuin ennenkin.
Mitta on tullut täyteen, enkä jaksa enää. En jaksa yksipuolisia ihmissuhteita, joissa mennään toisen tunteiden ja toiveiden mukaan. En jaksa olla se, joka yksipuolisesti huomioi toisia ja on se, joka pitää yhteyttä. Aikaisemmin annoin ihmissuhteiden mennä toisten ehdoilla, jotta en olisi jäänyt yksin. En jaksa enää sietää ilkeitä ihmisiä esimerkiksi työpaikalla. Mitta ei ole tullut täyteen vain tuon yhden perheenjäseneni kohdalla, vaan myös muiden sellaisten ihmisten kohdalla, jotka eivät kohtele tasavertaisesti ja arvostavasti. Sellaisiakin ihmisiä on, mutta kaltaiseni muiden miellyttäjä on valitettavasti vetänyt puoleensa ihmisiä, jotka ottavat ilon irti tuosta miellyttämisestä. Minulla ei riitä enää energiaa ja jaksamista muiden miellyttämiseen ja heidän tunteidensa mukaan elämiseen.
Kiinnostaa kuulla, miten toisten miellyttämisen lopettaminen on muilla sujunut? Mitä konkreettista elämässäsi tapahtui tuon päätöksen jälkeen? Mikä muuttui? Katkaisivatko nuo ihmiset välinsä sinuun tai sinä heihin?
Kommentit (294)
Se että lapsena yrittää miellyttää väkivaltaista tai muuten vaikeaa vanhempaansa on ihan normaalia. Kyllä minäkin olin tarkka että en suututtanut isääni joka oli erittäin väkivaltainen mutta ei minusta kuitenkaan tullut toisten miellyttäjää. Isää kohti tunsin vihaa mutta pakko oli miellyttää. Muille en antanut tippaakaan periksi, luultavasti koska tunsin itseni arvottomaksi koska jouduin 'matelemaan' isäni edessä monta kertaa. Viimeinen kerta oli kun olin 17 vuotias. Isä pisti puukon kurkulle ja sanoi että älä hengitä, saattaa puukko lipsahtaa. Sen jälkeen muutin pois kotoa, varmuuden vuoksi vielä ulkomaille. Olen aina ajatellut että ihmisellä täytyy olla alusta jossa voi seisoa vakaasti. Jos sitä ei kotoa ja vanhemmiltaan saa niin sitä monesti on vaikea itsekseen rakentaa mutta se onnistuu varsinkin jos oman itsensä arvostaminen löytyy omasta itsestän ilman että muut voivat sitä horjuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se että lapsena yrittää miellyttää väkivaltaista tai muuten vaikeaa vanhempaansa on ihan normaalia. Kyllä minäkin olin tarkka että en suututtanut isääni joka oli erittäin väkivaltainen mutta ei minusta kuitenkaan tullut toisten miellyttäjää. Isää kohti tunsin vihaa mutta pakko oli miellyttää. Muille en antanut tippaakaan periksi, luultavasti koska tunsin itseni arvottomaksi koska jouduin 'matelemaan' isäni edessä monta kertaa. Viimeinen kerta oli kun olin 17 vuotias. Isä pisti puukon kurkulle ja sanoi että älä hengitä, saattaa puukko lipsahtaa. Sen jälkeen muutin pois kotoa, varmuuden vuoksi vielä ulkomaille. Olen aina ajatellut että ihmisellä täytyy olla alusta jossa voi seisoa vakaasti. Jos sitä ei kotoa ja vanhemmiltaan saa niin sitä monesti on vaikea itsekseen rakentaa mutta se onnistuu varsinkin jos oman itsensä arvostaminen löytyy omasta itsestän ilman että muut voivat sitä horjuttaa.
siinä on koukkuna se että moni lapsena miellyttämään joutunut ajautuu aikuisenakin tuttuun ja turvalliseen eli epäterveeseen ympäristöön jatkamaan miellyttämistä, koska se on se turva. Yleensä jossakin kohtaa elämää pahoinvointi rupee yltymään sen verran että on pakko alkaa tutkimaan sisuksiaan ja sitten alkaa luottamaan pikkuhiljaa siihen omaan totuuteen ja sitämyötä alkaa myös ympäristössä tapahtumaan muutoksia.
Tuntuu oudolta että moni kiltti ihminen on ihmissuhteissaan se joka pitää yhteyttä ja on aloitteellinen. Minun kiltteyteni on enemmän sellaista että yritän olla mahdollisimman näkymätön ja huomaamaton, etten vain aiheuttaisi mitään vaivaa kenellekään.
En lukenut vielä koko ketjua, mutta voin kertoa pari hyvää käytännön vinkkiä.
Mieti jo valmiiksi omat sanasi. Opettele sanomaan "miellyttämistä vaativissa" (siis niissä tilanteissa missä olet aiemmin sortunut miellyttämään) tai epäselvissä tilanteissa "en tiedä, pitää miettiä" tai "en tiedä, saa nähdä" tai "en". "En pääse koska en jaksa tai ehdi."
Ai vitsit miten helppoa se sitten on kun sen vaan aloittaa! Ja onnistumiset ihanine vapauden tunteineen vaikuttavat sen että ensi kerralla se on sinulle vielä helpompaa. Vähän ajan kuluttua jo ihmettelet miksi ihmeessä et jo paljon aiemmin alkanut laittaa rohkeasti rajoja.
Muista kuitenkin puhua toisille ystävällisesti. Jämäkkyys ei todellakaan vaadi (useimmiten) töykeyttä tai rumia sanoja. Rauhallinen ja normaali puhe riittää ja toimii parhaiten. Silloin et myöskään joudu itse katua jälestäpäin omia sanojasi tai käytöstäsi. Ja sanoihan jo vanha kansa että puhdas omatunto on paras päänalunen! :)
Tärkeää on tietenkin myös kuunnella aidosti itseään eli sitä mitä sinä itse pidät tärkeänä, tahdot tehdä tai mihin et missään tapauksessa halua osallistua.
Tuo "En tiedä, pitää miettiä" on kyllä hemmetin toimiva lausahdus. Samaten tuo että sanoo vaan ettei kertakaikkiaan jaksa. "Lähtisitkö heittämään tätini tavarat mökiltä naapurikaupunkiin kun sulla on tuo peräkärry?" "En kertakaikkiaan jaksa enkä pysty ottaa nyt mitään ylimääräisiä hommia kaikkien nykyisteni lisäksi".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on harvinaisen vaikeaa, että pystyy lopettamaan miellyttämisen ja olla muuttumatta tylyksi ja itsekkääksi.
Vierailija kirjoitti:
Tuo "En tiedä, pitää miettiä" on kyllä hemmetin toimiva lausahdus. Samaten tuo että sanoo vaan ettei kertakaikkiaan jaksa. "Lähtisitkö heittämään tätini tavarat mökiltä naapurikaupunkiin kun sulla on tuo peräkärry?" "En kertakaikkiaan jaksa enkä pysty ottaa nyt mitään ylimääräisiä hommia kaikkien nykyisteni lisäksi".
Ei se kaikille toimi helposti jos alkaa sanoa suoraan, että en nyt jaksa.
Itse olen nyt alkanut pitää yllä jämäkkyyttä. Kun sanoin eräälle kaverille juuri tuon, että en nyt jaksa, ei ole sellanen fiilis, ei nyt yhtään huvita tms niin alkaa kova ihmettely ja tenttiminen: miten niin et jaksa, mikä sinua nyt niin väsyttää, mikä fiilis se semmonen, miksei huvita...
Ja kun sitten vaan pitää kiinni että nyt ei vaan käy niin sanotaan: mutta sinähän olet ollut aina niin joustava.
Ninpä.
Joustavan on todella vaikeata muuttaa itseään sellaiseksi mitä muut ovat olleet koko ajan. Heitä ei kukaan ihmettela ja tenttaa. Se pidetään itsestään selvänä piirteenä.
Mutta mukautuva, miellyttämisenhaluinen ja joustava tekee ihan hirveän synnin muiden mielestä kun alkaa muuttaa itseään niiden muiden kaltaiseksi.
Tämä on kyllä vaikea ja kummallinen kuvio. Vaatii kyllä paljon, että jaksaa pitää puoliaan ja olla jämäkkä.
Minulla myös juontaa lapsuudesta, että on joutunut seurailemaan aikuisia ja olemaan huomaamaton ja vaatimatta mitään. Mielipidettä ei kysytty ja ei saanut olla hankala tai vaativa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se on harvinaisen vaikeaa, että pystyy lopettamaan miellyttämisen ja olla muuttumatta tylyksi ja itsekkääksi.
Tämä on totta. Minulla ainakin osin siitä, että kun joutuu perustelemaan ja kukaan ei usko, että tuo ennen niin "kiltti" ihminen pitääkin nyt puoliaan ja kaikki ei enää käy.
Sitten kun ei uskota, etten nyt tee niin kuin muut haluaa tai aina ei vaan minulle sovi niin itse helposti hermostuu ja tulee sanottua lopulta tylysti.
Se olisikin helppoa jos muut vai toteaisivat, että selvä, joskus toiste sitten. Mutta kun ei.
Se tuntuu olevan muillekin kovin vaikeaa uskoa tai haluta uskoa muutosta.
Vierailija kirjoitti:
Miellyttäjien kannattaa myös miettiä sitä, että muista ihmisistä tuo miellyttäminen on ärsyttävää, joskus jopa loukkaavaa.
Ei ole kivaa miettiä haluaako se nyt oikeasti vai sanoiko vain. Tai jaksaako/ehtiikö/haluaako tulla avuksi vaikka lupasi. Tuntuu tosi inhottavalta jos huomaa ettei se toinen olisikaan halunnut vaikka niin kovasti toisin vakuutteli. Ei normaalisti ihmiset halua olla hyväksikäyttäjiä mutta miellyttäjä saattaa saada sinut tuntemaan itsesi sellaiseksi.
Ei ole kivaa jos ei voi luottaa toisen sanaan. Olisi paljon reilumpaa kaikille jos kerrottaisiin ettei nyt pysty. Tosi rasittavaa yrittää päätellä toisen puolesta.
Sekään ei ole kivaa jos toisella ei ole omia mielipiteitä, myötäilee vain kaikessa.
Tavallaan joo, mutta ei ole mustavalkoista. Esim haluaako auttaa toista kantamaan painavia muuttokuormia hissittömän talon rappusia, juu ja ei, voi haluta auttaa mutta eihän se silti kivaa oleOnko rehellistä lähteä? Mielestäni on tervettä, ettäyritetään välillä tehdä toinen iloiseksi, vaikkei itse niin kauheasti jotain juttua haluaisi tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnistan ongelman.
Nykyisessä suhteessa mies on niin kiinni äidissä että miellyttää tätä mennen tullen.
Mies on sentään jo +50.Ei uskalla sanoa eikä tehdä mitään jos äiti siitä etukäteen varoittaa.
Matkalle lähtiessä miehen äiti soittaa joka päivä useasti että miten menee ja onko sitä ja tätä ja milloin palaatte kotiin.
Ota nyt sitten puhtaat kalsarit mukaan pla pla pla ...
Olen tuhansia kertoja sanonut että nyt pitäisi jo uskaltaa sanoa äidille että kuules lopeta tuo mutta ei ei ei ..poika ei uskalla. Itselläni oli aikoinaan sama ongelma mutta lopetin kaikkien miellyttämisen jo 30 vuotta sitten. Siinä lähti sitten kaverit ja kavereiden kaverit sekä välit äitiin muuttui.
Olen huomannut, että nämä ns. kiltit ihmiset ovat usein piilo vihaisia ja negatiivisia. Puhuvat takanapäin pahaa toisista, kun edessäpäin eivät pysty tai uskalla sanoa mitään suoraan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta vaikeinta onkin sanoa suoraan, jos on eri mieltä. Luulen, että olen joutunut tukahduttamaan ne tunteet niin totaalisesti narsistisen äidin käsittelyssä että en ole niistä edes itse tietoinen, tunteet tulevat viiveellä.
En kyllä yritä miellyttää ketään tai varsinkaan läheisiä ihmisiä. Liian ankara joskus niitä kohtaan kenestä välittää. Ja tiedän, että olen tärkeä juuri sellaisena kuin olen aidoimmillaan. Tuttavien kanssa vältän tilanteita joista tiedän heidän ottavan itseensä historian perusteella tietyistä asioista. Ei miellyttämisen takia vaan en kaipaa yhtään draamaa elämääni. Ei tarvetta mainostaa hyviä puolia. Liian monta kertaa kun tulet tuomituksi mielikuvan tai jonkun muun asian takia niin lopetat välittämästä siitä mitä mieltä muut ovat. Riittävän monen "vastoinkäymisen" jälkeen taas huomaa, että tilanteessa jossa itsellä ei ole mitään maallista on silti läsnä jotain niin arvokasta että sitä ei voi viedä pois kuin hetkeksi muu kuin oma mieli joka alkaa luoda ristiriitaa syystä tai toisesta. Menee ohitse. Se tunne kun et enää mieti kärsimääsi pahaa tai toivo kenellekään käyvän mitään pahaa huomaat rakastavasi sitä mikä sinusta lopulta kasvoi. Silloin ei tarvitse enää kilpailla tai tosiaan miellyttää ketään itsensä kustannuksella. Voi olla paras versio itsestään ja yrittää tuoda valoa niiden elämään jotka ovat jo elämäsi majakkoja itsestään synkkinä hetkinäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama täällä. Nyt onneksi laittanut välit poikki/ottanut etäisyyttä miehen sukuun, jossa jatkuvasti tanssitaan miehen äidin pillin mukaan. Mitään ei voinut sanoa rehellisesti, kun muuten äiti saattoi ottaa nokkiinsa, mutta samalla siitäkin sitten valitetaan kun ei avauduta mistään asioista. Onneksi ei tarvitse pienentää itseään enää, vaan voi vaan pysyä erossa noista joustamattomista, vaikeista, kapeakatseisista ihmisistä, kenen mielestä on vaan yksi tapa elää ja se on heidän tapa.
Vierailija kirjoitti:
Se on harvinaisen vaikeaa, että pystyy lopettamaan miellyttämisen ja olla muuttumatta tylyksi ja itsekkääksi.
Omalta kannalta on parasta olla hetki miettimättä sitä, onko tyly ja itsekäs, vaan pitää kuunnella omaa sisintään. Niin kaikki muutkin tekevät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on harvinaisen vaikeaa, että pystyy lopettamaan miellyttämisen ja olla muuttumatta tylyksi ja itsekkääksi.
Tämä on totta. Minulla ainakin osin siitä, että kun joutuu perustelemaan ja kukaan ei usko, että tuo ennen niin "kiltti" ihminen pitääkin nyt puoliaan ja kaikki ei enää käy.
Sitten kun ei uskota, etten nyt tee niin kuin muut haluaa tai aina ei vaan minulle sovi niin itse helposti hermostuu ja tulee sanottua lopulta tylysti.
Se olisikin helppoa jos muut vai toteaisivat, että selvä, joskus toiste sitten. Mutta kun ei.
Se tuntuu olevan muillekin kovin vaikeaa uskoa tai haluta uskoa muutosta.
Itse olen lähtenyt siitä, että minulla on oikeus rajoihini. En lähde perustelemaan. Ei tarvitse.
Kaikki muuttuu hetkeksi vaikeaksi ja sitten paremmaksi. Ystävistä lähtee osa. Parhaiden kanssa joudut tappeleen, mutta sitten ne sopeutuu. Ei ne sitä ilkeyttään tee. Ne eivät vain tajua, ettet ollutkaan sellainen kuin olit ja että sulle oli hankalaa kaikki se miellyttäminen. Vaikutat yhtäkkiä hankalalta ja se ärsyttää. Suosittelen silti. Kamppailen yhä itsekin asian kanssa. IHan yllättäenkin. Tuntuu että kaikkeen pitäisi saada lupa joltain keneltä lie. Mutta sitten muistutan itseäni siitä, että mulla on oikeus olla mitä olen ja että yleensä ihmiset ajavat aina omaa etuaan. Se joka paheksuu sun rajojas, hyötyy niiden puutteesta. Sellainen nostattaa kivasti raivoa, jota käytän voimana. En suuttumukseen, vaan oikeutukseen. Se on vähän kuin rohkeutta silloin ku sitä ei ole.
Kokeilen itse pikku hiljaa. En perustele, en selittele. Läheiset saattavat alkaa tentata, mutta työnantaja tms ei kehtaa, koska oletetaan yksityisasiaksi. kuten onkin. Kun tentataan (mikä on todella raivostuttavaa), sanon ystävällisesti, mutta varmasti, että en halua/voi/ehdi, jne. En silloinkaan ala pulputa selityksiä ja anteeksipyyntöjä. Lopulta tärkeintä on se, miten sanot, ei se mitä sanot. Rauhallisuus, suoraselkäisyys, itsevarmuus (vaikka sitten teeskennelty.) Ihmiset ottavat aina rajat vastaan paremmin kuin odotan!
Vierailija kirjoitti:
Se on harvinaisen vaikeaa, että pystyy lopettamaan miellyttämisen ja olla muuttumatta tylyksi ja itsekkääksi.
Ei sitä usein muutukaan. Tutut vain tulkitsevat tilanteen niin ja kertovat sen sulle, että saisivat rikkoa rajojasi taas. Itse ajattelet myös niin, koska olet sisäistänyt syyllisyyden tunteen, jos et miellytä. Usein siis ihan vain tulkintakysymys. Naisten kohdalla toki usein tulkitaan tylyydeksi ja miesten kohdalla itsevarmuudeksi.
se maaginen 40 napsahti täälläkin mittariin, joka kiihdyttänyt entisestään ajattelua, että ketä varten tässä eletään. Lapsuus ja nuoruus meni aika pitkälti narsistisen äidin varjossa eli minun piti olla helppo ja näkymätön, mutta kuitenkin äidille hyvä "ystävä" eli terapeutti..kuka hitto oikeasti tilitää mieshuoliaan 13v tyttärelleen..mut eniveis varpailla on saanut kulkea ettei vain äiti joudu hermostumaan ja käymään malliin jonkun päälle ja sitten saat vielä pyydellä anteeksi, että provosoit äidin käyttäytymään huonosti. Maagisesti tietty löysin itselleni mieslapsen, jonka elämä piti tehdä helpoksi ja jolle olin täysi itsestäänselvyys alusta asti ja miehen suvulle outo ja erikoinen haukuttava, kun en istunutkaan saman naismallin muottiin( miehet kustantavat kaiken elämisen ja mammat on kotona) vain keskityin uraani. Päälle 10v tätäkin suhdetta jaksoin, kun kuvittelin etten parempaa voi saada, kunnes miehen käytös eskaloitui siihen että minäkin jouduin avaamaan silmäni faktalle että olin hänelle täysi 0, ero vireille ja sen jälkeen olin toki eksälle elämän suurin rakkaus :D mut en mennyt enää lankaan. Nyt ollut useamman vuoden yksin ja nauttinut siitä, että olen vastuussa vain itsestäni. 40v täytettyäni hoksasin senkin että pikkusiskoni, joiden elämää ja kasvatusta äiti yritti mulle sälyttää ovat jo aikuisia naisia eli en ole heille mikään hoivavelvollinen, väleissä kyllä olen, en vain "syki" enkä huolehdi enää näin paljon.
Äitikin ylitti tossa rajat pahemman kerran, niin pakko oli pistää vuosikausien terrorille stoppi. Oma suruprosessinsa siinä tietty tuli, mutta enää ei tarvitse jännittää puhelimeen pärähtäviä haukkumaviestejä tms.
Muutama kaveri löytyy mutta en jaksa ottaa hirveästi enää stressiä ystävyyssuhteiden ylläpidosta, aiemmin olin se ahkerammin tapaamisia ehdottava. Eli olen antanut muille tilaa olla aloitteellinen = vähemmän yhteydenottoja. Enemmän aikaa mulle panostaa omaan hyvinvointiin, kukaan muu kun sen perään ei ala kyselemään.
Tää on pitkästä aikaa kyllä tosi hyvä ja terapeuttinen ketju, "kiva" lukea ettei ole yksin paininut näiden ongelmien kanssa ja siitä, mistä muut ovat saaneet voimaa muutokseen.