Lue keskustelun säännöt.
Toisten miellyttämisen lopettaminen - vertaistukea ja kokemuksia kaivataan
Uskon, että on paljon kaltaisiani ihmisiä. Minut on kasvatettu kiltiksi ja joustavaksi. Olen koko elämäni keskittynyt miellyttämään toisia ja elämään heidän tunteidensa mukaan (tämä johtuu lapsuudestani, kun jouduin elämään yhden perheenjäsenen mielialojen mukaan vä.ki.val.tai.sess.a. kodissa). Aina on menty toisten ehdoilla, minä olen ollut se, joka on joustanut. Olen sietänyt käytöstä, jota ei olisi pitänyt sietää, mutta yritin ymmärtää toisia ja olla empaattinen. Jos yritin laittaa vastaan, niin minut leimattiin ikäväksi tai vaikeaksi - ylitseni käveltiin noissa tilanteissa ja sama meno jatkui kuin ennenkin.
Mitta on tullut täyteen, enkä jaksa enää. En jaksa yksipuolisia ihmissuhteita, joissa mennään toisen tunteiden ja toiveiden mukaan. En jaksa olla se, joka yksipuolisesti huomioi toisia ja on se, joka pitää yhteyttä. Aikaisemmin annoin ihmissuhteiden mennä toisten ehdoilla, jotta en olisi jäänyt yksin. En jaksa enää sietää ilkeitä ihmisiä esimerkiksi työpaikalla. Mitta ei ole tullut täyteen vain tuon yhden perheenjäseneni kohdalla, vaan myös muiden sellaisten ihmisten kohdalla, jotka eivät kohtele tasavertaisesti ja arvostavasti. Sellaisiakin ihmisiä on, mutta kaltaiseni muiden miellyttäjä on valitettavasti vetänyt puoleensa ihmisiä, jotka ottavat ilon irti tuosta miellyttämisestä. Minulla ei riitä enää energiaa ja jaksamista muiden miellyttämiseen ja heidän tunteidensa mukaan elämiseen.
Kiinnostaa kuulla, miten toisten miellyttämisen lopettaminen on muilla sujunut? Mitä konkreettista elämässäsi tapahtui tuon päätöksen jälkeen? Mikä muuttui? Katkaisivatko nuo ihmiset välinsä sinuun tai sinä heihin?
Kommentit (294)
Vierailija kirjoitti:
Yritän kiteyttää kohta 40v toisten miellyttämistä ft. omien puolien pitämättä jättämistä lyhyesti.
Lapsuuden kodissa minun roolini oli olla mahdollisimman vähän vaivaksi, joustaa, auttaa ja olla reipas. Miksi? No kun vanhemmilla meni kaikki aika sisarteni asioiden huolehtimiseen (vammainen sisarus, sisarus jolla isosti ongelmia pienestä asti jne). "Kyllä sinä pärjäät".
Aikuisena tämä jatku. Löysin miehen mentaliteetilla "älä ole vaivaksi/kyllä sinä pärjäät". Ei käynyt edes mielessä vaatia/pyytää että mies olisi alusta asti osallistunut arkeen. Kadun syvästi tätä tyhmyyttäni. Saimme kaksi lasta ja edelleen; joustin ja kaikki mentiin niin että miehen pillin mukaan. Minä tein kaikki (myös nämä ns. miesten työt). En osannut edes ajatella muuta. Miellytin. Lapset luojan kiitos tajusin kasvattaa tolkuiksi. Mies kulki 12-vuotta valmiiseen pöytään, siistiin kotiin, ei tarvinnut muistaa mitään lapsiin liittyvää, autoihin liittyvää, vakuutuksiin liittyvää..
Töissä; miellytin myös. Olin pidetty työkaveri. Ja lopulta sain burnoutin. Vaihdoin työtä toiseen (onneksi, mutta tämäkin onnistui siksi koska osaan miellyttää)..
Aikuisena lapsena olen saanut vuosikymmenet kuunnella äitini huolia ja samalla tuntea, että olen riittämätön. Sisaruksiani en saanut arvostella sanallakaan (joilla lapsistakin osa otettu huostaan, takana vankilavuodet, toisella olematon itsetunto ja väkivaltainen puoliso jne..). Olin tiukkapipo, pätijä jne.
Lopulta minulle riitti. Tein päätöksen, että nyt en niele enää syytöksiä. En ole koskaan tehnyt tai toivonut kenellekään paskaa. Saanut senkin edestä. Tehnyt paljon töitä että olen tässä tilanteessa kun olen (vakityö, hyvä palkka, tolkut lapset). Eihän siitä tykätty. Välit meni.
Nyt on vuorossa mies. Jonka luultavasti pukkaan pellolle. On muka nyt ymmärtänyt miten ei ole ollut rielua, että minulla vuosia oli kaikki vastuu jne. On alkanut hädissään ihan osallistumaankin. Mutta mahtaa olla liian myöhäistä nyt. Hän on tehnyt minulle itsestään täysin tarpeettoman.
Pelkkää hyvää seurannut vain. Vaikka tietoinen päätös toisten miellyttämisen lopettamisesta on tehty vasta viime aikoina.
Mulla myös alkoi jo lapsuudessa. Olen kahdesta lapsesta nuorempi. Vanhemmalla sisaruksella oli jos jonkinlaista pulmaa (ei mitään vammaisuutta tai hengenhätää kuitenkaan) lapsuudessa, ja hän nukkui myös näistä syistä huonosti.
Minä kun synnyin, niin olin ns. helppo lapsi. Nukuin hyvin, en kitissyt "turhia" olin terve. Paitsi etten ollut, mutta näin ajateltiin. Minua ei myöskään lääkäriin kuskattu, vaan kipuni ja muut oireeni kuitattiin sillä että olen vain laiska.
Roolini oli olla hiljaa ja aiheuttamatta mitään ikävyyksiä vanhemmilleni. Niinkään minun ei tarvinnut tehdä mitään enemmän kuin sisarukseni, vaan vanhemmat hoitivat kyllä kaiken siivoamisesta eteenpäin, ja rahaakin oli ihan tarpeeksi.
Teini-iässä viimeistään sisarukseni alkoi käyttää minuun ihan fyysistäkin väkivaltaa. Tämä ei kuitenkaan vanhempieni mukaan pitänyt paikkaansa. Koulusta en uskaltanut mennä kotiin, vaan maleksin muualla siihen asti että jompi kumpi vanhemmista tuli kotiin. Tämä kuitattiin minun "raggariudeksieni" ja olin menossa väärään suuntaan, koska kotiin piti tulla heti koulunjälkeen tekemään läksyt.
Isosisarukseni sai kaiken mitä pyysi, ja jos sanottiin ettei käy, niin hän raivosi ja hajoitti paikkoja niin kauan että vanhemmat antoivat periksi. Minulle sanottiin etten saa mitään siksi koska isosisarukselleni menee kaikki.
Tulin perheeni hylkäämäksi jo varhain, ja tämä sama hylkääminen on jatkunut koko ikäni, ja olen nyt 41v.
Haluni kuulua perheeseen, porukkaan, koululuokkaan, kaveriryhmään, on ollut vahva koska olen jäänyt vaille siitä jo pienenä. Tämä on aiheuttanut miellyttämistä. Olen kyllä osannut aina olla omaa mieltä, ja sanoakin sen ääneen, mutta jos olen halunnut kuulua porukkaan, olen ollut hiljaa, jotten jäisi yksin. mihinkään epämääräisiin porukoihin en ole koskaan kuulunut enkä ole tehnyt typeriä juttuja, kuten käyttänyt huumeita tai varastanut miellyttääkseni, vaan en ole sellaiseen koskaan edes halunnut mukaan. Eli minulla on myös vahva käsitys siitä millainen porukka minulle sopii ja missä viihdyn.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitäisi vaan alkaa suoraansanottuna mulkuksi. Tämän omankin myötäilevän tapani vuoksi kun annan kävellä ylitseni, minua usein pidetään aivan mahtavana tyyppinä ja minuun jäädään roikkumaan, eivätkä itse edes tajua että olen vaan niin loistavan hyväksikäytettävä ja usein samaa mieltä asioista.
Tämä kolahti! Olen itse myös prosessin keskellä. Lopetin ns ystäville vastaamisen. En jaksa enää kuunnella kuinka vaikeata heillä on. Jos yritin heistä saada itselleni vastavuoroisesti kuulijaa, sain rättiä päin naamaa ja neuvoja, joita en kysellyt. Pidettiin vähän yksinkertaisena.
Nyt helpottaa kun ei tarvitse enää odottaa jonkun soittoa ja asettua korvaksi. Vielä on kyllä opittavaa.
En enää hymyile niin paljoa ja kova pyrkimys mulla on tosiaan sanoa ajattelemani asiat enkä softaa enää. Mulkuksi muuttuminen on alkanut.Sehän minua on nyt alkanut harmittaa, kun tuntuu, että empaattista, muita ajattelevaa ja ymmärtävää ihmistä pidetään ikäänkuin vähän yksinkertaisena.
Hänestä otetaan kaikki "hyöty" irti, mutta toiseen suuntaan ei sitten sama toimikaan.
Eräs ystäväni on kova neuvomaan minulle, että kun ihmiset niin mielellään auttavat kun pyytää apua. Minun, liian hienotunteisen, täytyisi vaan ymmärtää pyytää, eikä arastella. Hän ainakin pyytää suoraan ja aina on apua saanut. Olen siis erittäin huono pyytämään apua.
No, sitten kävi niin, että kerran tarvitsin autokyytiä, julkiset eivät onnistuneet ja oli tärkeä meno. Reippaasti sitten otin neuvosta vaarin ja kysyin, kohteliaasti sopisiko, juuri tältä minulle itse asiasta paasanneelta, saada kyytiä.
Olin melko varma, että hän suostuu koska en ollut koskaan aikaisemmin pyytänyt ja tietenkin olisin maksanut. Hänellä siis oma auto, ei työelämässä. Ei ollut hänellä mitään muita suunnitelmia silloin.
No, kuinkas kävikään, huomasin heti, että hän ei edes ajatellut auttaa. Hän meni aivan ymmälleen ja tiesin heti, että pyyntö ei ollut mieleinen. Juuri varmaan yllättyi kun kysyin, ei edes odottanut vaikka tiesi miksi pyysin. Sitten sanoi, että ei hän kyllä lähde. Tuli monta, mielestäni, tekosyytä. Sanoin moneen kertaan, että maksan kyllä kulut ja vaivasta sen mitä hän haluaa.
No, ei onnistunut.
Tutulta kuulostaa. Mulla on auto, joten tästä ei omalla kohdallani ole kyse.
Oli eräs ns ystävä, joka asui n 10 km päässä, tiesin kyllä että käy kaupoilla meidän lähellä. Teki pari kertaa niin, että soitti/viesti, että lähdetkö kävelylle nyt heti ja hän on tässä meidän lähellä. Sanoin jo olleeni lenkillä, mikä olikin totuus.
Oli sen tyyppinen koirankäskijä, että kieritään kun sanon.
Tämänkaltaisia tuli paljon. Kerran perheessään oli traaginen tapahtuma, niin mulle soittamaan. 1,5 h huutoitki. Mä järkytyin niin, että jouduin soittamaan Kriisipuhelimeen ja otin Diapamia.
Tää oli aina mielellään vähän naljailemassa minusta jotain, tavallaan kiusasi ja nolasi.
Mulle tapahtui merkittävää ja yritin saada häntä kuuntelijaksi. Mä olin kuunnellut häntä tuntikaupalla vuosien mittaan. Hän ilmoitti, että antaa mulle 15 minuuttia! Se oli vielä loukkaavampaa kuin syy, joka mua heilautti.
Sitten vain tajusin ghostata. En vastannut pyyntöihin. Vielä vuodenkin kuluttua pyyteli. Ilmoitti vielä että toivoo mun vastaavan hänelle. En vastannut.
Nyt on paljon parempi. Tällä ihmisellä oli hyvätkin puolensa, mutta sain aina olla hieman varuillani seurassaan.
Monia muitakin vääristyneitä kaveruuksia lopetin.
Viihdyn omassa seurassani ja onhan mulla aikuiset lapseni. Olen ihan tyytyväinen pieneen elämääni.
Usein miellyttämistaipumus näkyy jo lapsena, minäkin annoin tavaroitani pois ja ostin muille karkkia sekä tietenkin tein aina mitä kaverit halusi. Vanhemmilla oli omat viinanhuuruiset draamansa, ei siinä saanut heitä omilla asioillaan vaivata. Piti olla helppo ja huomaamaton.
Teininä pientä seukkailua vanhempien tyyppien kanssa, oli hyväksikäytön rajoilla.
Töissä annoin ilkeän vanhemman kollegan puhua koko ajan muiden kuullen painostani ja syömisestäni. En ollut edes ylipainoinen. Myös työsuorituksia hän tarkasti jälkikäteen vaikka ei ollut hänen työkuvansa.
Anoppi haukkui kaikesta, ruoti taustani ja ulkonäköni ja luonteeni. Vastaan en sanonut.
Kavereissa oli ikäviä tapauksia myös, ilkeästi sanovia ja hyväksikäyttäjiä. En jotenkin tajunnut että jos joku ei ole kiva kaveri, hänet voi jättää taakse.
40+ ikäisenä aloin ottaa etäisyyttä ikäviin tyyppeihin. Minut leimattiin hankalaksi ja itsekkääksi kun minulle ei voinutkaan sanoa kaikesta yksipuolisesti enkä enää tehnyt mitä käskettiin. Tuli sitä mitä pelkäsin eli ilmiriitoja ja lähipiiri pieneni. Se oli hyvä ratkaisu vaikka siinä hetkessä sain pahaa mieltä.
Mukaville ihmisille olen edelleen joustava ja mukava. Asioista voi kieltäytyä ja yksityisyyttään voi suojella ystävällisesti
Vierailija kirjoitti:
Usein miellyttämistaipumus näkyy jo lapsena, minäkin annoin tavaroitani pois ja ostin muille karkkia sekä tietenkin tein aina mitä kaverit halusi. Vanhemmilla oli omat viinanhuuruiset draamansa, ei siinä saanut heitä omilla asioillaan vaivata. Piti olla helppo ja huomaamaton.
Teininä pientä seukkailua vanhempien tyyppien kanssa, oli hyväksikäytön rajoilla.
Töissä annoin ilkeän vanhemman kollegan puhua koko ajan muiden kuullen painostani ja syömisestäni. En ollut edes ylipainoinen. Myös työsuorituksia hän tarkasti jälkikäteen vaikka ei ollut hänen työkuvansa.
Anoppi haukkui kaikesta, ruoti taustani ja ulkonäköni ja luonteeni. Vastaan en sanonut.
Kavereissa oli ikäviä tapauksia myös, ilkeästi sanovia ja hyväksikäyttäjiä. En jotenkin tajunnut että jos joku ei ole kiva kaveri, hänet voi jättää taakse.
40+ ikäisenä aloin ottaa etäisyyttä ikäviin tyyppeihin. Minut leimattiin hankalaksi ja itsekkääksi kun minulle ei voinutkaan sanoa kaikesta yksipuolisesti enkä enää tehnyt mitä käskettiin. Tuli sitä mitä pelkäsin eli ilmiriitoja ja lähipiiri pieneni. Se oli hyvä ratkaisu vaikka siinä hetkessä sain pahaa mieltä.
Mukaville ihmisille olen edelleen joustava ja mukava. Asioista voi kieltäytyä ja yksityisyyttään voi suojella ystävällisesti
Sama homma itsellä tuon "En jotenkin tajunnut että jos joku ei ole kiva kaveri, hänet voi jättää taakse." kanssa. Minä bondaan iäksi, ja meni pitkälle aikuisuteen eli yli 30-vuotiaaksi asti tajuta että muut eivät. Surin sitä että koulukaverit,opiskelukaverit, työkaverit, kaverit kun lapsi oli pieni, olivat vain elämäntilannekavereita, eli minun kanssani tekemisissä vain siksi että olimme samassa tilanteessa. Tyhmä minä, voisi sanoa, mutta kun tapasin mieheni, hän oli ihan samanlainen. Emme kumpikaan ystävysty ihmisten kanssa joita emme kuvittele loppuelämän ystäviksemme.
Vladimir, sinäkö se tätä kyselet?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vladimir, sinäkö se tätä kyselet?
Ei kun Ellu
onneks ite ollu kusipää lapsesta saakka.
Opin lukemaan ihmisten käytöstä jo aikaisin ja aina vaan jauhot suuhun ku joku pässi yrittää
hyötyä tai yhtään vedättää.
Älkää antako yhtään siimaa keskenkasvuisille itseään ajatteleville typeryksille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niki kirjoitti:
onneks ite ollu kusipää lapsesta saakka.
Opin lukemaan ihmisten käytöstä jo aikaisin ja aina vaan jauhot suuhun ku joku pässi yrittää
hyötyä tai yhtään vedättää.
Älkää antako yhtään siimaa keskenkasvuisille itseään ajatteleville typeryksille.
Olen kade.
Vierailija kirjoitti:
Tällä hetkellä yksi niistä jäljellä olevista kavereista jota olen silloin tällöin nähnyt livenä tekee sellaista hommaa, että pyytelee kahville, ja ehdottelee viikkoja tai päiviä, mutta sitten kun vastaan että sopii, ei vastaakaan siihen enää mitään. Eli jättää odottamaan hänen viestiään jota ei koskaan tule. Selitys on sitten joku että ohoh, unohdin vastata, tai olin kyllä kirjoittanut sinulle viestin mutta unohdin sen lähettää. Nämä oho-viestit tulevat edellisenä tai sinä päivänä kun olisi pitänyt nähdä. Sitten on että joo kyllä mulle sopii tämä päivä, tervetuloa. No eihän se tietenkään minulle sovi enää, kun minulla on sille päviälle jo muuta. Samalle ihmiselle ei käy sellainen ikinä, että kysyn oletko tunnin päästä/5h päästä kotona, voisin tulla käymään, vaan aika pitää varata viikko, kaksi etukäteen. Tätä on jatkunut nyt joulukuusta asti. Alkaa pikku hiljaa riittämään.
Nyt aamulla tuli viesti 6 päivän takaiseen kahvittelusopimiseen... Meriselityksineen, miten on niin kiireistä ettei kerkeä vastaamaan,
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällä hetkellä yksi niistä jäljellä olevista kavereista jota olen silloin tällöin nähnyt livenä tekee sellaista hommaa, että pyytelee kahville, ja ehdottelee viikkoja tai päiviä, mutta sitten kun vastaan että sopii, ei vastaakaan siihen enää mitään. Eli jättää odottamaan hänen viestiään jota ei koskaan tule. Selitys on sitten joku että ohoh, unohdin vastata, tai olin kyllä kirjoittanut sinulle viestin mutta unohdin sen lähettää. Nämä oho-viestit tulevat edellisenä tai sinä päivänä kun olisi pitänyt nähdä. Sitten on että joo kyllä mulle sopii tämä päivä, tervetuloa. No eihän se tietenkään minulle sovi enää, kun minulla on sille päviälle jo muuta. Samalle ihmiselle ei käy sellainen ikinä, että kysyn oletko tunnin päästä/5h päästä kotona, voisin tulla käymään, vaan aika pitää varata viikko, kaksi etukäteen. Tätä on jatkunut nyt joulukuusta asti. Alkaa pikku hiljaa riittämään.
Nyt aamulla tuli viesti 6 päivän takaiseen kahvittelusopimiseen... Meriselityksineen, miten on niin kiireistä ettei kerkeä vastaamaan,
No mitä teit?
Olet hullu.
Jos Sijaltainen nousisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällä hetkellä yksi niistä jäljellä olevista kavereista jota olen silloin tällöin nähnyt livenä tekee sellaista hommaa, että pyytelee kahville, ja ehdottelee viikkoja tai päiviä, mutta sitten kun vastaan että sopii, ei vastaakaan siihen enää mitään. Eli jättää odottamaan hänen viestiään jota ei koskaan tule. Selitys on sitten joku että ohoh, unohdin vastata, tai olin kyllä kirjoittanut sinulle viestin mutta unohdin sen lähettää. Nämä oho-viestit tulevat edellisenä tai sinä päivänä kun olisi pitänyt nähdä. Sitten on että joo kyllä mulle sopii tämä päivä, tervetuloa. No eihän se tietenkään minulle sovi enää, kun minulla on sille päviälle jo muuta. Samalle ihmiselle ei käy sellainen ikinä, että kysyn oletko tunnin päästä/5h päästä kotona, voisin tulla käymään, vaan aika pitää varata viikko, kaksi etukäteen. Tätä on jatkunut nyt joulukuusta asti. Alkaa pikku hiljaa riittämään.
Nyt aamulla tuli viesti 6 päivän takaiseen kahvittelusopimiseen... Meriselityksineen, miten on niin kiireistä ettei kerkeä vastaamaan,
No mitä teit?
En mitään. Luulenpa että minulla on nyt niin kiireitä että en kerkeä itse vastaamaan. Katson miten tilanne kehittyy. Miellyttäjä kun olen, niin en ala sanomaan mitään suoria sanoja. Ehkäpä tulevaisuus näyttää sen tavan jolla lopulta tilanteeseen suhtaudun.
Mä myös jätän huomiotta. Siinä on ainakin kaksi puoltavaa seikkaa. Toinen on se että mitä vähemmän ajattelen, saati joudun konfrontaatioon noiden ihmisten kanssa, sitä parempi minulle, ja toinen se että kun ei polttele siltoja takana, on teoreettinen mahdollisuus olla tekemisissä tulevaisuudessa.
Tärkeämpi mulle kuitenkin on tuo eka, eli koska mulla on tapana pyöritellä mielessäni mitä tämä ja tuo henkilö nyt minusta ajattelevat, on sitä parempi mitä vähemmän näitä henkilöitä mietin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Usein miellyttämistaipumus näkyy jo lapsena, minäkin annoin tavaroitani pois ja ostin muille karkkia sekä tietenkin tein aina mitä kaverit halusi. Vanhemmilla oli omat viinanhuuruiset draamansa, ei siinä saanut heitä omilla asioillaan vaivata. Piti olla helppo ja huomaamaton.
Teininä pientä seukkailua vanhempien tyyppien kanssa, oli hyväksikäytön rajoilla.
Töissä annoin ilkeän vanhemman kollegan puhua koko ajan muiden kuullen painostani ja syömisestäni. En ollut edes ylipainoinen. Myös työsuorituksia hän tarkasti jälkikäteen vaikka ei ollut hänen työkuvansa.
Anoppi haukkui kaikesta, ruoti taustani ja ulkonäköni ja luonteeni. Vastaan en sanonut.
Kavereissa oli ikäviä tapauksia myös, ilkeästi sanovia ja hyväksikäyttäjiä. En jotenkin tajunnut että jos joku ei ole kiva kaveri, hänet voi jättää taakse.
40+ ikäisenä aloin ottaa etäisyyttä ikäviin tyyppeihin. Minut leimattiin hankalaksi ja itsekkääksi kun minulle ei voinutkaan sanoa kaikesta yksipuolisesti enkä enää tehnyt mitä käskettiin. Tuli sitä mitä pelkäsin eli ilmiriitoja ja lähipiiri pieneni. Se oli hyvä ratkaisu vaikka siinä hetkessä sain pahaa mieltä.
Mukaville ihmisille olen edelleen joustava ja mukava. Asioista voi kieltäytyä ja yksityisyyttään voi suojella ystävällisesti
Olen yrittänyt miettiä, mistä sain lapsena lahjomisen mallin. Annoin itsekin tavaroitani pois, annoin jotain pieniä summia rahaa muille, lahjoin kavereita sillä, että saa pelata vaikka kokoajan nintendoa, jos tulee meille. Ja oikeasti tämähän pelasi. Ei huomioinut minua tippaakaan, vaan tuimasti vaan sanoi, että sä sanoit että mä saan pelata koko ajan. Tämä kaveri oli ensimmäisiä näitä huonoja kavereita, joiden annoin minua kyykyttää, että olisi edes joku "kaveri". Olin silloin n 8 vuotias.
Lahjoin poikia, joihin olin ihastunut, suostumalla po r n o ss a nähtyihin juttuihin. Olin oikein ylpeä, että minä suostun siihen mihin sinä haluat! Ajattelin, että saan sitten tällä hyväksynnän. En saanut ja maine kiri. Muutenkin kaverit olivat joko sellaisia, jotka olivat kavereitani, koska minua oli hauska ärsyttää kun en sanonut vastaan tai sellaisia, että otin heidän seurassaan jonkun urpon juntin roolin, että he tuntisivat itsensä cooliksi.
Aikuisena ystävyydet olivat edelleen niitä, että toisen ehdoilla tai ei ollenkaan. Kerään puoleeni sellaisia omaehtoisia tahto-ihmisiä, jotka haluavat mennä tismalleen oman aikataulunsa ja omien ehtojensa mukaan. Jos edes yritti jotain, että tulisitko välillä vaikka minun luokseni, niin vastaus on heti joku "ei ku mä aattelin, että pesen nyt pyykkiä kotona ja syön, että nähdään nyt täällä." Tai "etsä millään jaksais tulla tänne kun mä en jaksais nyt liikkuu mihinkään." En uskalla enkä kehtaa alkaa noissa pokkuroimaan, kun koen, että käsitän vaan väärin, ja siitäkin sitten suututaan. En tiedä mitä sanoa ja miten suhtautua.
Ystäviä ei nyt aikuisena enää ole. Lopetin yhteydenpidon noihin ehtoilijoihin, eipä kyllä ole sieltäkään suunnalta kuulunut kun minustakaan ei. Eipä niitä ystäviä koskaan ole ollutkaan, katosivat kaikki tyynni kun lopetin itse yksipuolisen yhteydenpidon ja sen, että minun kanssa olemisesta hyötyy jotain.
Olen saanut huonoa kohtelua osakseni, koska olen ollut oikea ovimatto, kenen huonosta kohtelusta ei seuraa mitään. Syytä siihen, miksi olen tällainen en tiedä. Kotioloni olivat ihan ok, tosin olen kokenut aina, että en saa olla oma itseni. Se on toisen tarinan ja ajan paikka se. Mutta jotenkin se on kummunnut minusta, että tämä mikä olen, ei riitä ja koittanut sitten jotenkin lahjomalla saada ihmisiä pitämään minusta.
En muuten tunne itse ketään kilttejä. Olen aina halunnut tietää, miten sellainen ihminen on kasvatettu, joka jämäkästi pitää puolensa ja oikein röhönauraa että no mä en mikään kiltti ole! Ei saa jäädä jalkoihin! Jos joku tietää miten, niin kertokaa?
Tässä, että olen asian tiedostanut, on ollut se hyvä puoli, että kenenkään kiltteys-esitys ei uppoa minuun. Jos joku yrittää vaikka kerätä lisäpisteitä tai uhriutua olemalla "kiltti", niin nään saman tien että puhuuko skeidaa. Liian kiltti ei koskaan pysty valikoimaan tilanteita, että nyt mä oon liian kiltti ja jään jalkoihin ja nyt mä toimin oman etuni mukaisesti. Tämä esimerkiksi työkaverini aikoinaan, joka välillä esitti olevansa mukamas niin kiltti, että tekee muidenkin työt ja uhriutui ja välillä taas raivasi kaiken eestään, mikä tielle sattui. Ei mee läpi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Usein miellyttämistaipumus näkyy jo lapsena, minäkin annoin tavaroitani pois ja ostin muille karkkia sekä tietenkin tein aina mitä kaverit halusi. Vanhemmilla oli omat viinanhuuruiset draamansa, ei siinä saanut heitä omilla asioillaan vaivata. Piti olla helppo ja huomaamaton.
Teininä pientä seukkailua vanhempien tyyppien kanssa, oli hyväksikäytön rajoilla.
Töissä annoin ilkeän vanhemman kollegan puhua koko ajan muiden kuullen painostani ja syömisestäni. En ollut edes ylipainoinen. Myös työsuorituksia hän tarkasti jälkikäteen vaikka ei ollut hänen työkuvansa.
Anoppi haukkui kaikesta, ruoti taustani ja ulkonäköni ja luonteeni. Vastaan en sanonut.
Kavereissa oli ikäviä tapauksia myös, ilkeästi sanovia ja hyväksikäyttäjiä. En jotenkin tajunnut että jos joku ei ole kiva kaveri, hänet voi jättää taakse.
40+ ikäisenä aloin ottaa etäisyyttä ikäviin tyyppeihin. Minut leimattiin hankalaksi ja itsekkääksi kun minulle ei voinutkaan sanoa kaikesta yksipuolisesti enkä enää tehnyt mitä käskettiin. Tuli sitä mitä pelkäsin eli ilmiriitoja ja lähipiiri pieneni. Se oli hyvä ratkaisu vaikka siinä hetkessä sain pahaa mieltä.
Mukaville ihmisille olen edelleen joustava ja mukava. Asioista voi kieltäytyä ja yksityisyyttään voi suojella ystävällisesti
Olen yrittänyt miettiä, mistä sain lapsena lahjomisen mallin. Annoin itsekin tavaroitani pois, annoin jotain pieniä summia rahaa muille, lahjoin kavereita sillä, että saa pelata vaikka kokoajan nintendoa, jos tulee meille. Ja oikeasti tämähän pelasi. Ei huomioinut minua tippaakaan, vaan tuimasti vaan sanoi, että sä sanoit että mä saan pelata koko ajan. Tämä kaveri oli ensimmäisiä näitä huonoja kavereita, joiden annoin minua kyykyttää, että olisi edes joku "kaveri". Olin silloin n 8 vuotias.
Lahjoin poikia, joihin olin ihastunut, suostumalla po r n o ss a nähtyihin juttuihin. Olin oikein ylpeä, että minä suostun siihen mihin sinä haluat! Ajattelin, että saan sitten tällä hyväksynnän. En saanut ja maine kiri. Muutenkin kaverit olivat joko sellaisia, jotka olivat kavereitani, koska minua oli hauska ärsyttää kun en sanonut vastaan tai sellaisia, että otin heidän seurassaan jonkun urpon juntin roolin, että he tuntisivat itsensä cooliksi.
Aikuisena ystävyydet olivat edelleen niitä, että toisen ehdoilla tai ei ollenkaan. Kerään puoleeni sellaisia omaehtoisia tahto-ihmisiä, jotka haluavat mennä tismalleen oman aikataulunsa ja omien ehtojensa mukaan. Jos edes yritti jotain, että tulisitko välillä vaikka minun luokseni, niin vastaus on heti joku "ei ku mä aattelin, että pesen nyt pyykkiä kotona ja syön, että nähdään nyt täällä." Tai "etsä millään jaksais tulla tänne kun mä en jaksais nyt liikkuu mihinkään." En uskalla enkä kehtaa alkaa noissa pokkuroimaan, kun koen, että käsitän vaan väärin, ja siitäkin sitten suututaan. En tiedä mitä sanoa ja miten suhtautua.
Ystäviä ei nyt aikuisena enää ole. Lopetin yhteydenpidon noihin ehtoilijoihin, eipä kyllä ole sieltäkään suunnalta kuulunut kun minustakaan ei. Eipä niitä ystäviä koskaan ole ollutkaan, katosivat kaikki tyynni kun lopetin itse yksipuolisen yhteydenpidon ja sen, että minun kanssa olemisesta hyötyy jotain.
Olen saanut huonoa kohtelua osakseni, koska olen ollut oikea ovimatto, kenen huonosta kohtelusta ei seuraa mitään. Syytä siihen, miksi olen tällainen en tiedä. Kotioloni olivat ihan ok, tosin olen kokenut aina, että en saa olla oma itseni. Se on toisen tarinan ja ajan paikka se. Mutta jotenkin se on kummunnut minusta, että tämä mikä olen, ei riitä ja koittanut sitten jotenkin lahjomalla saada ihmisiä pitämään minusta.
En muuten tunne itse ketään kilttejä. Olen aina halunnut tietää, miten sellainen ihminen on kasvatettu, joka jämäkästi pitää puolensa ja oikein röhönauraa että no mä en mikään kiltti ole! Ei saa jäädä jalkoihin! Jos joku tietää miten, niin kertokaa?
Tässä, että olen asian tiedostanut, on ollut se hyvä puoli, että kenenkään kiltteys-esitys ei uppoa minuun. Jos joku yrittää vaikka kerätä lisäpisteitä tai uhriutua olemalla "kiltti", niin nään saman tien että puhuuko skeidaa. Liian kiltti ei koskaan pysty valikoimaan tilanteita, että nyt mä oon liian kiltti ja jään jalkoihin ja nyt mä toimin oman etuni mukaisesti. Tämä esimerkiksi työkaverini aikoinaan, joka välillä esitti olevansa mukamas niin kiltti, että tekee muidenkin työt ja uhriutui ja välillä taas raivasi kaiken eestään, mikä tielle sattui. Ei mee läpi.
Sinä osaat hienosti kertoa tuntemuksistasi. Hyvää itsetuntoa voi ja kannattaa kehittää. On olemassa kirjallisuutta ja googlesta löydät myös hyviä neuvoja. Assertiivista (jämäkkää) käytöstä voi myös itsekseen harjoitella. Olet jo hyvällä tiellä älä enää suostu miellyttäjäksi vaan elä omannäköistä elämää. Kaikke hyvää sinulle ja tsemppiä!
Se on vain oltava tyly ja/tai katkaistava välit, jos mahdollista. Saattaa saada haukut perään että on itsekäs tms. mutta sekin kertoo siitä että kelpasit silloin kun tanssit heidän pillin mukaan, ja kun kävikin ilmi että käytätkin omaa tahtoasi niin suhtautuminen sinuun muuttuu.
Joidenkin ihmisten kanssa ei vain voi tulla toimeen, tai voi mutta vain silloin kun he saavat toisen ihmisen manipulointinsa kohteena.
On varmaan perin raskasta yrittää miellyttää kokoajan muita.
Ja onjan se hyvä että kaikki eivät ole minä minä tyyppejä.
Mutta saattaa olla myös niin että sellaiset ihmiset jotka eivät osaa esim itse päättää mistään, hännystelevät kokoajan toisia, lähjovat ja mielistelevät ja jopa matkivat miellyttääkseen toista voivat olla aika hurjan rasittavia.
Itsellä ystävär joka on aina samaa mieltä kuin minä, ei osaa päättää mistään itse jos olen läsnä, apinoi jopa minun lauseita ja "oli ihan just sanomassa samaa kuin minä" ja saattaa jopa matkia fyysisiä liikkeitäni ja tekemisiä.
Ihan hurjan rasittavaa ainakin pidemmän päälle.
Hyvä joa ap lopetti toisten mielistelyn, suosittelen sitä muillekin.
On täysin eri asia olla ystävällinen ja hyvätapainen ehkä kohteliaskin kuin se että yrittää olla mieliksi, kehuu avoimesti toisia = nuoleskelee ja yrittää miellyttää ja/tai tottelee muita aikuisena.
Ihmisissä on varmasti paljon niitä jotka nauttii siitä että joku mielistelee ja ihan tarvitsee egonsa pönkittämiseen näitä hännystelijöitä (esim julkkikset ja julkkistyrkyt).
Mutta
Meissä tavallisissa ihmisissä on paljon niitä joita tämä poikkeuksellinen ja ylenpalttinen miellyttäminen ärsyttää.
Itse en voi sietää jos huomaan etä joku yrittää nuoleskella, se aiheuttaa heti päinvastaisen reaktion kui mitä nuoleskelija ehkä odottaa. Muutoinkin sellainen gliseinen lässyttäminen ja toistuva kehuminen ei ole normaalia aikuisilla ainakaan.
Toisekseen. Oletteko koskaan ajatelleet että kyllä se jota yritätte mielistellä, tajuaa välittömästi mitä nyt on tekeillä.
Kolmanneksi, tunnistakaa ne ihmiset jotka ei siedä mielistelijöitä ja nuoleskeluyrityksiänne ja lopettakaa tyhjä lässytys ja hännystely ainakin heidän kanssaan.
Vierailija kirjoitti:
Opin olemaan jämäkkä, eikä tämä ilahduttanut kaikkia läheisiäni. Suurin osa sopeutui ”uuteen minään”, mutta useampi pitkä ystävyyssuhde on päättynyt sen jälkeen. Eivät pystyneet hyväksymään sellaista minua, joka pitää omia puoliaan (enkä nyt tarkoita huonoa käytöstä). Tavallaan surullista, mutta parempi näin.
Ei oo tosiaan mitään järkeä elää muille. Jokainen on vastuussa omasta onnestaan.
Samankaltainen tilanne mulla.
Viimeksi torstaina kerroin siskolleni käyväni tätini kanssa paikassa x. Siskoni suuttui siitä niin, että laittoi 5 tekstiviestiä haukkuen mut pataluhaksi ja veti koko suvun mukaan epäillen salaliittoa. En vastannut mitään ja pyysi kylläkin anteeksi purkauksiaan. Siskoni mustasukkaisuus minusta on saanut aika megalomaaniset piirteet.
Työpaikalleni palkattiin itänaapurin nainen, joka ei osannut mitään ja sekoitti koko paketin. Asiakkaamme hermostuivat tästä ja yritin korjata tilannetta joustamalla tekemällä pitkiä päiviä, joita ei tietenkään korvattu millään lailla. Pikkupomot mussuttivat keittiöissään teams-paltsuissa (inhoan "patsuja") provosoivasti keksejään.
Sain tarpeekseni kaikesta ja kirjoitin viestin eräs kaunis pe pomolleni, että tämä oli tässä enkä tule enää ma töihin. Su palautin avaimeni saatteen kanssa kivoimman pomoni pöydälle. Olin ollut se key-henkilö monet vuodet ja ylennyskin oli tulossa.
Käämit vain paloivat niin totaalisesti, että päätin että tämä polku oli tässä ja loppu tulee olemaan vain tuskaa. Otin 3 kk karenssin ja yritin toipua henkisestä shokista. Nyt takana n. vuosi ja alan palautua henkisesti pikkuhiljaa. Paras päätös ikinä oli irtisanoutua itselleen vahingollisesta yhteisöstä.
Kaipaan työyhteisöni sosiaalisia suhteita ja monivuotisia työkavereitani.
Osaan pidän yhteyttä edelleenkin, toki salassapidon ehdoilla, enkä utele mitään töihin liittyvää.
Olen alkanut elämään omannäköistä elämää ja se tuntuu erittäin hyvältä :)
Olen iloinen puolestasi. Kaikkea hyvää elämääsi t. saman tien kulkenut