Lue keskustelun säännöt.
Toisten miellyttämisen lopettaminen - vertaistukea ja kokemuksia kaivataan
Uskon, että on paljon kaltaisiani ihmisiä. Minut on kasvatettu kiltiksi ja joustavaksi. Olen koko elämäni keskittynyt miellyttämään toisia ja elämään heidän tunteidensa mukaan (tämä johtuu lapsuudestani, kun jouduin elämään yhden perheenjäsenen mielialojen mukaan vä.ki.val.tai.sess.a. kodissa). Aina on menty toisten ehdoilla, minä olen ollut se, joka on joustanut. Olen sietänyt käytöstä, jota ei olisi pitänyt sietää, mutta yritin ymmärtää toisia ja olla empaattinen. Jos yritin laittaa vastaan, niin minut leimattiin ikäväksi tai vaikeaksi - ylitseni käveltiin noissa tilanteissa ja sama meno jatkui kuin ennenkin.
Mitta on tullut täyteen, enkä jaksa enää. En jaksa yksipuolisia ihmissuhteita, joissa mennään toisen tunteiden ja toiveiden mukaan. En jaksa olla se, joka yksipuolisesti huomioi toisia ja on se, joka pitää yhteyttä. Aikaisemmin annoin ihmissuhteiden mennä toisten ehdoilla, jotta en olisi jäänyt yksin. En jaksa enää sietää ilkeitä ihmisiä esimerkiksi työpaikalla. Mitta ei ole tullut täyteen vain tuon yhden perheenjäseneni kohdalla, vaan myös muiden sellaisten ihmisten kohdalla, jotka eivät kohtele tasavertaisesti ja arvostavasti. Sellaisiakin ihmisiä on, mutta kaltaiseni muiden miellyttäjä on valitettavasti vetänyt puoleensa ihmisiä, jotka ottavat ilon irti tuosta miellyttämisestä. Minulla ei riitä enää energiaa ja jaksamista muiden miellyttämiseen ja heidän tunteidensa mukaan elämiseen.
Kiinnostaa kuulla, miten toisten miellyttämisen lopettaminen on muilla sujunut? Mitä konkreettista elämässäsi tapahtui tuon päätöksen jälkeen? Mikä muuttui? Katkaisivatko nuo ihmiset välinsä sinuun tai sinä heihin?
Kommentit (294)
Vierailija kirjoitti:
Miellytättekö myös parisuhteissanne? Miten se ilmenee?
Miellytin niin kauan, kunnes 25 aviovuoden jälkeen vihdoin ymmärsin, että miehellä on oikeasti valehtelijan luonnehäiriö, jolla saanut puhuttua itsensä niin parisuhteessa kuin työympyröissä, sukulaissuhteissa… ulos vastuista. Se oli syvä ja repivä shokki. Siihen loppui sietokyky, annoin tulla ulos kaiken hyväk si köytöstä kertyneen pahan. Äijä heittäytyi marttyyriksi ja valehteli myös siitä ettei valehdellut!
No selviä todisteita vastaan tuo oli vain lisätodiste luonnehäiriöstä. En enää miellytä ketään vaikka voin toimia vastavuoroisesti ja yhteistyössä, mutta rajani tiedostaen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täälläkin kokemusta.
Olen lähes 40 v nyt ja kasvatettu sellaiseen aikaan, että lasten (etenkään tyttöjen) ei kuulunut näkyä eikä kuulua. Eihän minulle opetettu muuta, kuin käyttäytymään siivosti, olemaan kiltti ja hiljainen. Olin luonteeltani iloinen, vilkas ja älykäs lapsi, joka tarkoitti tuolloin, että olin huonokäytöksinen.
Vanhempani taisivat hävetä minua ja kyllähän lapsi sen aistii, vaikka mitään ei sanottu.
Omat vanhempani on kasvatettu myös vielä tietenkin vanhoillisemmin eikä positiivisia roolimalleja ollut. Ei joskus 80-luvulla puhuttu jostain omien puolien pitämisestä, läheisriippuvuudesta ja omista rajoista.
Minusta kasvoi sellainen aikuinen, etten osaa muodostaa saatika ilmaista omaa mielipidettäni. En uskalla pitää puoliani, jos suun avaamisesta seuraa mahdollisesti jokin ikävä tilanne. Jos joku sanoo jotain ikävää minulle, vaivaudun enkä uskalla puolustautua. Tämä nyt osittain johtuu kotikasvatuksestani. Sukulaiseni nälvivät minua nuorena esimerkiksi "poikaystävistä" ja rintojen kasvusta. Saatoin sanoa tähän vaikka että hei, toi ei tuntunut musta kivalta, niin minua toruttiin heti tästä.
Minua on auttanut se oivallus, että olen täsmälleen samanarvoinen muiden kanssa. Minulla on oikeus mielipiteeseen. Ei ole huonoa käytöstä sanoa, että tämä ei tuntunut kivalta.
Omille lapsilleni olen opettanut sitä, että omia rajoja ja puolia kuuluu pitää. Ihan vaikka jos kaveri sanoo "sulla on ruma paita" niin tähän saa sanoa "mitä sä tommosia puhut, ei tunnu yhtään kivalta" tai "mä en välitä sun mielipiteestä"
Jos kaveriin ei voi luottaa ja peruu vaikka sovittuja juttuja, niin saa sanoa, että hei, nyt sä et tehny reilusti.
Minulle opetettiin sitäkin, että jos kaverille sanoo takas, niin kohta se ei oo kaveri enää ja se ei oo hyvä.
Kun olisinpa säästynyt monelta harmilta, jos olis opetettu että se ei oo kaveri ensinnäkään joka tommosta tekee.
Ymmärrän, että vanhempani tarkoittivat hyvää ja ajatuksena oli että hyvällä käytöksellä ja olemalla kiltti ja hillitty tulee helpompi elämä. Ei mennyt kohdallani niin.
On ollut mahtavaa huomata, miten nykynuoria katsoessa tässä asiassa on tultu eteenpäin! Nuoret ovat paljon tiedostavampia eivätkä niele mitä tahansa.
Omalla kohdalla on tekemistä ja paljon, jaksan silti uskoa vielä, että muutos on mahdollinen.
Vierailija kirjoitti:
Voisitteko kertoa esimerkkejä, ihan sellaisia "arki"esimerkkejä näistä ylikävelytapauksista?
Luulenpa olevani nimittäin miellyttäjä, mutta on minullakin rajani, joten en taida ymmärtää
tätä miellyttämisenhaluani. Se näkyy ehkä epäsuorasti? Eli koen syyllisyyttä "turhista" asioista. Mietin
usein että olenko tehnyt jotain väärin, jos kaverista ei kuulu mitään. Tai en pysty ilmaisemaan
loukkaanutmistani, vaikka tilanne olisi törkeäkin, syy kun voi aina olla minussa itsessänikin, vaikak tiedän
ettei näin olisikiaan. Ajattelen kaikkia asiat aina joka kulmalta, joten ymmärrän/näen paremmin toisen mahdolliset
vaikuttimet, mutta jotenkin en pysty sitä selittämään itselleni, että miksi joku olisi minulle ilkeä
ilman että olisin itse ensin tehnyt hänelle jotain ikävää.
Kaverini feidaili ihan törkeästi minua, vastasi viesteihin kun vastasi ja muutenkin kohteli minua kuin tiskirättiä. En uskaltanut sanoa tuosta käytöksestä, kun tiesi että hän olisi suuttunut. No, kysyin että mitä "Laura" sanoo, jos et vaikka vastaa sille tai perut sen kanssa,niin vastaus: "Ei nyt Lauralle voi tollasta tehdä, se suuttuu siitä :D"
Tuo oli aika suoraan sanottu, että olen niin kiltti, että minulle voi noin tehdä,mutta ei jollekin, joka ilmaisee rajansa. Pisti miettimään.
Toinen esimerkki on yhteisillä lomamatkoilla. Toinen päsmää ja määrää aivan kaiken. Matkaseura tuntuu huomaavan, että saa tuolla äksyilyllä ja oikuttelulla hallittua minua. Päättää kaikki tekemiset ja menemiset, suuttuu kun yrittää ehdottaa jotain omaa. Tämä on ollut useankin eri frendin kanssa.
En jaksanut lukea koko ketjua, mutta tutulta kuulostaa.
Jossain vaiheessa lopetin pitämästä yhteyttä kavereihin, jotka eivät ikinä ottaneet itse yhteyttä. Lopetin myös kaverivierailujen sopimisen niiden kanssa, joilla ei vaan kuukausienkaan päästä ikinä ollut sopivaa hetkeä. Lopetin tykkäilemästä feissarissa niitä, ketkä eivät tykkää mistään minun jutuistani. En suostu kaikkeen ja ole aina se ”joojootyyppi”, joka tekee, kun kukaan muu ei ehdi/jaksa (koskee esim talkoita harrastuksissa). Valitettavasti ehdin väsähtää ja masentua, ennenkuin lopulta laitoin stopin kaikelle. Mutta hiljalleen täältä noustaan ja vahvempana kuin aiemmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En nyt osaa itseäni diagnosoida, mutta voin kertoa olleeni tällaisen miellyttäjämiehen kanssa naimisissa - liian pitkään.
Olihan se mies miellyttävä minua kohtaan, ainakin aluksi. Ja varmaan minäkin olin miellyttävä, semmoisia teinejä kun oltiin. Miellyttävästi eleltiin, enimmäkseen sovussa, ja miellytettiin kaikkia muitakin: oltiin kohteliaita, avuliaita, vieraanvaraisia, ystävällisiä jne jne.
Mutta tuli työläitä juttuja opiskelussa, tuli töitä, tuli lapset, tuli arki jota piti oikeasti pyörittää, jossa piti sopia aikatauluja ja tasia perheen omia töitä. Niin tämä mieheni jatkoi kaikkien muiden miellyttämistä, repi itseään jos vaikka kenen mummon tai serkunkaiman avuksi milloin tietokoneasioissa (usein just niissä), milloin ilmaiseksi tai melkein ilmaiseksi kuvaamaan jonkun kaverin siskon häitä. Hänen työpäivänsä venyivät, koska joku työkaveri tartti justiin apua projektissaan tai naapuri soitti ja pyysi nostamaan pianoa.
Itse asiassa kaikki muut ihmiset olivat tärkeämpiä miellyttää kuin me "itsestäänselvät" eli oma perhe. Myöskään hänen vanhempansa eivät kuuluneet tähän miellyttämispiiriin, varmaan itsestäänselviä hekin, kun taas minun isäni tai äitini ei tarvinnut kuin vinkaista niin mies jo riensi heitäkin auttamaan.
Hän myös ystävällisesti antoi tulla meille yöksi, antoi tavaroitamme lainaan tai omaksi jne jne.
Elämä muuttui sen verran hallitsemattomaksi, että minusta muodostui se kiukkuinen akka, joka päsmäröi että jumankevita lapset on haettava päiväkodista sovittuun aikaan kun itse olen töissä, vaikka kuinka olisi työkaverilla justiin hävinnyt koko tiedosto kun on painanut väärää nappia. Ja ihan oikeesti mun päivystysaamuna on tultava hakemaan mut sieltä päivystyksestä (meillä oli silloin vain yksi auto) vaikka naapurin auto ei oliskaan käynnistynyt ja siihen pitäis saada virtaa.
En osaa sanoa mikä syndrooma tuo on, mutta eroonhan me päädyimme. Eikä hän eron jälkeenkään mikään hääppöinen isä ollut - miellyttävä kyllä juu, mutta ei lupauksiaan pitävä, eikä elareita maksava, kun ei rahaakaan sitten ollut.
Oma miellyttämiseni ei ole tuollaista. Uhraan ainoastaan itseäni ja omaa aikaani, en toisten.
Itse asiassa kukaan ei ole saari.
Miellyttäminen on epärehellisyyttä. Siinä anastaa ainakin totuudellisuuden ja aitouden, myös toisilta.
Itse asiassa en uhraa lasteni, puolisoni tai muidenkaan aikaa vaan sitä ihan omaani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Muutin ulkomaille, oli pakko karistaa kaikkia myötäilevä käytös ja ujous ettei olisi tullut ylikävellyksi ihan joka käänteessä.
Elämä on kuten Roxette laulaa:
"Everybody's looking for something
Some of them want to use you
Some of them want to get used by you
Some of them want to abuse you
Some of them want to be abused"
Eurythmics,
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aion miellyttää vain itseäni tästä lähtien. Ei kiltteys auta ydinsodassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku mainitsi vaihdevuodet. Mulla on varmaan esivaihdevuodet (tänä vuonna 40). Olen alkanut huomata muutoksia suhteissa. En vain välitä enää. Oliko miellyttäminen joku evoluutiobiologinen juttu, että varmistaa kumppanin ja lapselle ympärille ihmisiä? Nyt se alkaa käydä tarpeettomaksi?
Kertokaa lisää?Voi olla niin. Neljäkymppiä on monelle se rajapyykki. Minusta tuntuu kuin olisi koko ihminen vaihdettu kun täytin 40.
Elämänkaaripsykologian mukaan nainen kasvaa lopullisesti aikuiseksi noin 37 vuotiaana.
Toisten turha miellyttäminen loppuu monilta. Uusiksi menee työkuviot, ystävyyssuhteet ym.toimimaton asia.
Vierailija kirjoitti:
Miellytättekö myös parisuhteissanne? Miten se ilmenee?
Tätä ketjua lukiessa ja omia kokemuksia miettiessäni päädyin lopputulokseen, että kyllä. Vaikka minulle on jäänyt kuva siitä, että minä olen se "vaikea" osapuoli.
Luen herkästi muiden ihmisten tunteet ja varsinkin negaativiset tunteet saavat minut varpailleni. Siispä teen kaikkeni ettei toinen huuda ja kiukuttele.
Syötiin yleensä mitä mies halusi. Usein tein ruuan, koska "olin parempi siinä". Seksiäkin harrastettiin vaikka mieluummin olisin nukkunut aikaisen työvuoron takia. Hän ei voinut käydä kaupassa työttömänä, koska hänestä se ei ollut reilua, että hän tekee "kaiken". Vaikka aina tarjouduin antamaan rahat ruokaostoksiin. Hän käytti myös henkistä väkivaltaa, nyt kun ajattelen. Hänellä oli kaksi tietokonetta. Toisella koneella tein ennakkotöitä kun hain opiskelemaan. Yhtä-äkkiä hän päätti ettei tarvitse toista konetta. Jouduin aina anelemaan vuoroa sille yhdelle koneelle. Hän yritti sabotoida etten pääsisi opiskelemaan ja muuttaisi pois. Valitettavasti onnistui siinä...
Eroamiseenkin meni kauan, koska en halunnut satuttaa toista. Hullua. Olen aina laittanut toiset edelleni. Mutta en enää.
Aion pysyä niin kauan sinkkuna, kunnes löydän miehen joka ei odota minun tekevän kaikkea ja joka kunnioittaa minua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on suhteessa kaksi miellyttäjää. Mies on isompi miellyttäjä kuin minä. Toisaalta häneltä ei odoteta miellyttämistä niin paljon kuin minulta. Eli mieheni vanhemmat ja muu suku ei odota mieheltäni palveluksia, ja kun vanhemmat antavat vaikka rahaa yhdelle lapsista (joo, ne antaa välillä, vaikka kukaan lapsi ei rahaa tarvitse heiltä) niin he antavat myös saman summan muillekin lapsille. Miehelläni on ystäviä, joita hän miellyttää, mutta suuri osa ystävistä myös oikeasti pitää miehestäni, ja ovat itsekin valmiita tekemään mieheni hyväksi asioita.
Tulemme hyvin toimeen keskenämme, emmekä riitelekään koskaan, ei ole tarvetta kun molemmat osaavat antaa tilaa toisen persoonalle. Säännöllisesti myös juttelemme asiat halki, jos vaikka olisi jäänyt jotain hampaan koloon. Ei ole jäänyt enää vuosiin. Mieheni on siis kaunankantaja, eikä ikinä unohda kärsimäänsä pahaa, siitä hän on opetellut pois minun kanssani.
Tällä hetkellä yksi niistä jäljellä olevista kavereista jota olen silloin tällöin nähnyt livenä tekee sellaista hommaa, että pyytelee kahville, ja ehdottelee viikkoja tai päiviä, mutta sitten kun vastaan että sopii, ei vastaakaan siihen enää mitään. Eli jättää odottamaan hänen viestiään jota ei koskaan tule. Selitys on sitten joku että ohoh, unohdin vastata, tai olin kyllä kirjoittanut sinulle viestin mutta unohdin sen lähettää. Nämä oho-viestit tulevat edellisenä tai sinä päivänä kun olisi pitänyt nähdä. Sitten on että joo kyllä mulle sopii tämä päivä, tervetuloa. No eihän se tietenkään minulle sovi enää, kun minulla on sille päviälle jo muuta. Samalle ihmiselle ei käy sellainen ikinä, että kysyn oletko tunnin päästä/5h päästä kotona, voisin tulla käymään, vaan aika pitää varata viikko, kaksi etukäteen. Tätä on jatkunut nyt joulukuusta asti. Alkaa pikku hiljaa riittämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuon tuttua, että vaikka itselle sopii joku asia lyhyelläkin varoitusajalla niin kaverille se ei sovi oikeastaan koskaan.
Tai jos itse lähden miltei aina mukaan juttuun kun jotain ehdottaa, mutta kun itse ehdotan niin ei sovi, ei ainakaan silloin.
Kerran kun otin asian puheeksi, että onko huomannut, että joustan miltei aina, mutta hän ei jousta niin sanoi, että on huomannut. Kysyin miksi sitten ei vastavuoroisesti joskus ajattele asioita minunkin kantiltani niin sanoi, että on luullut, että itse haluan tehdä niin.
Empatia ja toisen mieliksi tekeminen ei toimikaan niin, että toiset toimivat vastavuoroisesti takaisin. He näköjään ottavat sen itsestäänselvästi "se kun on sellainen ihminen".
Ei ole aikomustakaan ajatella takaisinpäin miltä se yhdensuuntaisuus toisesta tuntuu. Saati tehdä vastavuoroisesti.
Olen todella paljon miettinyt mitä näiden ihmisten päässä liikkuu tai tuntevatko huonoa omaatuntoa toiminnastaan.
Itse olisin todella huono ystävä mielestäni jos en koskaan miettisi asioita sen toisen kannalta. Tai pitäisin itsestäänselvänä, että toimitaan niinkuin minä haluan tai minun aikataulullani.
Vierailija kirjoitti:
Tuon tuttua, että vaikka itselle sopii joku asia lyhyelläkin varoitusajalla niin kaverille se ei sovi oikeastaan koskaan.
Tai jos itse lähden miltei aina mukaan juttuun kun jotain ehdottaa, mutta kun itse ehdotan niin ei sovi, ei ainakaan silloin.Kerran kun otin asian puheeksi, että onko huomannut, että joustan miltei aina, mutta hän ei jousta niin sanoi, että on huomannut. Kysyin miksi sitten ei vastavuoroisesti joskus ajattele asioita minunkin kantiltani niin sanoi, että on luullut, että itse haluan tehdä niin.
Empatia ja toisen mieliksi tekeminen ei toimikaan niin, että toiset toimivat vastavuoroisesti takaisin. He näköjään ottavat sen itsestäänselvästi "se kun on sellainen ihminen".
Ei ole aikomustakaan ajatella takaisinpäin miltä se yhdensuuntaisuus toisesta tuntuu. Saati tehdä vastavuoroisesti.Olen todella paljon miettinyt mitä näiden ihmisten päässä liikkuu tai tuntevatko huonoa omaatuntoa toiminnastaan.
Itse olisin todella huono ystävä mielestäni jos en koskaan miettisi asioita sen toisen kannalta. Tai pitäisin itsestäänselvänä, että toimitaan niinkuin minä haluan tai minun aikataulullani.
Minäkin ymmärrän että ihmiset on erilaisia, ja että osa haluaa tehdä kalenterin kanssa kaiken niin että on jatkuva päivä, viikko, ja kuukausiohjelma valmiina, ja osa haluaa pitää kalenterin väljänä ja nauttii enemmän spontaanista kahvittelusta.
Sen sijaan sitä en ymmärrä että varataan kavereilta päiviä kahvitteluihin jotka sitten kuitenkin joka kerta perutaan kun jotain mielekkäämpää tuleekin juuri siihen kohtaan.
Tällaiselle sopisi mielestäni paremmin tapailu jossa tavataan lyhyellä varoitusajalla, silloin kun se molemmille sopii.
Minulta ainakin nyt on tosiaan jäänyt nuo tyypit joille pitää varata kalenteriin 3 viikon päähän kahviaika, joka sitten kuitenkin perutaan viime hetkellä, jos edes muistetaan että sellainen tuli sovittua.
Kenelläkään normaalia elämää elävällä ihmisellä ei ole sellaista tilannetta ettei koskaan ole sekuntiakaan luppoaikaa jolloin voisi nähdä tärkeää ystävää joka asuu samassa kaupungissa, joista joko toinen tai molemmat on pois työelämästä sillä hetkellä, ja molemmilla normaaliaiainen työ, ei aikaa vieviä harrastuksia eikä sataa lasta joiden juttuja pitää hoitaa 25/7. Kyse on prioriteeteistä, ja siitä ettei pidetä sen toisen aikaa minään, ja yliarvostetaan oma aika muiden ajan yli, ja siitä että "kyllä se toinen tekee/hoitaa/kärsii mielellään."
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku mainitsi vaihdevuodet. Mulla on varmaan esivaihdevuodet (tänä vuonna 40). Olen alkanut huomata muutoksia suhteissa. En vain välitä enää. Oliko miellyttäminen joku evoluutiobiologinen juttu, että varmistaa kumppanin ja lapselle ympärille ihmisiä? Nyt se alkaa käydä tarpeettomaksi?
Kertokaa lisää?Voi olla niin. Neljäkymppiä on monelle se rajapyykki. Minusta tuntuu kuin olisi koko ihminen vaihdettu kun täytin 40.
Elämänkaaripsykologian mukaan nainen kasvaa lopullisesti aikuiseksi noin 37 vuotiaana.
Toisten turha miellyttäminen loppuu monilta. Uusiksi menee työkuviot, ystävyyssuhteet ym.toimimaton asia.
Lähde? Mulla on käynyt just noin. N39,5
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku mainitsi vaihdevuodet. Mulla on varmaan esivaihdevuodet (tänä vuonna 40). Olen alkanut huomata muutoksia suhteissa. En vain välitä enää. Oliko miellyttäminen joku evoluutiobiologinen juttu, että varmistaa kumppanin ja lapselle ympärille ihmisiä? Nyt se alkaa käydä tarpeettomaksi?
Kertokaa lisää?Voi olla niin. Neljäkymppiä on monelle se rajapyykki. Minusta tuntuu kuin olisi koko ihminen vaihdettu kun täytin 40.
Elämänkaaripsykologian mukaan nainen kasvaa lopullisesti aikuiseksi noin 37 vuotiaana.
Toisten turha miellyttäminen loppuu monilta. Uusiksi menee työkuviot, ystävyyssuhteet ym.toimimaton asia.Lähde? Mulla on käynyt just noin. N39,5
Sama. Mulle kävi näin. En ole sen jälkeen välittänyt kenenkään mielipiteistä. Olen vapaa niistä, en tiedä miksi ja miten.
Olen jopa sitä mieltä että vanhenevilla naisilla on sellainen tieto ja taito hyppysissä/päässä, että sitä kun kuunneltaisiin enemmän, niin maailma olisi parempi paikka. Mutta ei, sen sijaan joka paikasta tuutataan miten just 40v ylöspäin oleva nainen on aivan ikäloppu jolla mitään ei enää tee. Naama ja kroppa rupsahtaa, ei ole enää oikein lisääntymisiässä, lapsetin on suurilta osin jo isoja, eikä sitäkään tehtävää enää.
Eli kun meistä on kaikki imetty kuiviin, jokaiselle annettu viimeisetkin pisarat mitä löytyy, niin sitten ollaan turhia.
Lapsuus ja nuoruus opetellaan olemaan muille mieliksi jotta päästään kaikkien lääpittävänä olevista nuoruus-nuori aikuisuus ajoista sitten kontrolloivan miehen kanssa naimisiin tekemään lapsia. Samassa syttyrässä hoidetaan ukko, lapset, vanhenevat vanhemmat, ja kun sitten tulee se päivä että nyt perkeleriittää, niin "eipä me teitä mihinkään ois tarvittukaan enää, kun ei teillä meille mitään enää ole antaa".
En siis ihmettele että meitä on sankoin joukoin juuri tässä iässä. Jättäydymme kiltisti pois muiden jploista ja vetäydymme omaan elämäämme yksin olemaan miellyttämättä enää ketään.
Yritän kiteyttää kohta 40v toisten miellyttämistä ft. omien puolien pitämättä jättämistä lyhyesti.
Lapsuuden kodissa minun roolini oli olla mahdollisimman vähän vaivaksi, joustaa, auttaa ja olla reipas. Miksi? No kun vanhemmilla meni kaikki aika sisarteni asioiden huolehtimiseen (vammainen sisarus, sisarus jolla isosti ongelmia pienestä asti jne). "Kyllä sinä pärjäät".
Aikuisena tämä jatku. Löysin miehen mentaliteetilla "älä ole vaivaksi/kyllä sinä pärjäät". Ei käynyt edes mielessä vaatia/pyytää että mies olisi alusta asti osallistunut arkeen. Kadun syvästi tätä tyhmyyttäni. Saimme kaksi lasta ja edelleen; joustin ja kaikki mentiin niin että miehen pillin mukaan. Minä tein kaikki (myös nämä ns. miesten työt). En osannut edes ajatella muuta. Miellytin. Lapset luojan kiitos tajusin kasvattaa tolkuiksi. Mies kulki 12-vuotta valmiiseen pöytään, siistiin kotiin, ei tarvinnut muistaa mitään lapsiin liittyvää, autoihin liittyvää, vakuutuksiin liittyvää..
Töissä; miellytin myös. Olin pidetty työkaveri. Ja lopulta sain burnoutin. Vaihdoin työtä toiseen (onneksi, mutta tämäkin onnistui siksi koska osaan miellyttää)..
Aikuisena lapsena olen saanut vuosikymmenet kuunnella äitini huolia ja samalla tuntea, että olen riittämätön. Sisaruksiani en saanut arvostella sanallakaan (joilla lapsistakin osa otettu huostaan, takana vankilavuodet, toisella olematon itsetunto ja väkivaltainen puoliso jne..). Olin tiukkapipo, pätijä jne.
Lopulta minulle riitti. Tein päätöksen, että nyt en niele enää syytöksiä. En ole koskaan tehnyt tai toivonut kenellekään paskaa. Saanut senkin edestä. Tehnyt paljon töitä että olen tässä tilanteessa kun olen (vakityö, hyvä palkka, tolkut lapset). Eihän siitä tykätty. Välit meni.
Nyt on vuorossa mies. Jonka luultavasti pukkaan pellolle. On muka nyt ymmärtänyt miten ei ole ollut rielua, että minulla vuosia oli kaikki vastuu jne. On alkanut hädissään ihan osallistumaankin. Mutta mahtaa olla liian myöhäistä nyt. Hän on tehnyt minulle itsestään täysin tarpeettoman.
Pelkkää hyvää seurannut vain. Vaikka tietoinen päätös toisten miellyttämisen lopettamisesta on tehty vasta viime aikoina.
En miellytä. Tai siis teen toki kaikkeni mieheni eteen, mutta niin hänkin tekee minun eteeni. Kunnioitamme toisiamme ja olemme aina toistemme puolella.