Miten kestät sen, kun olet joutunut aikuisten lastesi toimesta huonosti kohdelluksi?

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys ap.

Itse kuvittelin aina olleeni hyvä äiti. En ole ikinä käyttänyt alkoholia, en tupakoinut.

Lapsilla oli rajat, kotona oli tietyt säännöt mm lauantaisin oli siivouspäivä, varastamista ei hyväksytty (joku lapsistani oli kaverilta varastanut muistaakseni pipon ja tästä tuli kotona rangaistus eli piti palauttaa ne hanskat ja pyytää anteeksi ja kahteen päivään ei päässyt tietokoneelle + minun nalkutus päälle)

Meillä ei pakotettu syömään, ei pakotettu saunaan. Oli kotiintuloajat, mutta kavereille pääsi yöksi.

Kotona oli ajoittain sekaista muttei likaista. Lapsilla oli aina puhtaat ja ehjät vaatteet.

Meillä oli omakotitalo, lapset harrastivat ja aikoinaan matkusteltiinkin.

Oletin kaiken olevan ihan normaalia, mutta

Lapset ovat nyt aikuisina tuoneet esille, että kotona oli kova kuri. Käyttörahaa saivat liian vähän, ja merkkivaatteita ei ollut tarpeeksi.

Tein liikaa töitä ja olin poissa kotoa paljon ja joutuivat olemaan isän kanssa kotona.

En ollut tarpeeksi kiinnostunut heidän elämästä, vaadin liikoja ja toivoi heidän opiskelevan pitkälle.

En ole tukenut heitä tarpeeksi ollessaan aikuisia mm rahallisesti tarpeeksi!

Esikoinen oli aikoinaan hyvin loukkaantunut kun emme ostaneet hänelle uutta autoa.. ja ollessaan teini hän sai vain halvan mopon.

Toiseksi vanhin muistaa vain miten hän joutui kulkemaan markettivaatteissa, kun kavereilla oli merkkivaatteet. En kuljettanut tarpeeksi usein harrastuksiin vaan hän joutui polkemaan hevostalleilla kotiin 6km.

Kolmas lapseni on pettynyt minuun, kun opettanut hänelle kansalaistaitoja enemmän ja on minun vikani / syyni, kun hän ei kotoa muutettuaan ymmärtänyt maksaa vuokraa kuukausiin (päätyivät perintään ja me vanhemmat maksettiin vuokrarästien lisäksi maksamattomat puhelin-, sähkö-ja vesilaskut)

Hän on eniten katkeroitunut siitä miten vaadin käymään lukion loppuun ja hankkimaan ammatin! Elin kuulema omia unelmia hänen kauttaan.

Niin olen ollut sokea ja taitamaton kasvattaja ja äiti. Minä kun oletin vain kasvattavani heitä, opettamalla elämään. Tein kahta työtä jotta meillä olisi ollut mahdollisuus apua omakotitalossa ja pöydässä olisi ollut ruokaa.

Tietenkin väsyneenä huusin ja tiuskin, tämä kaduttaa niin että sieluun sattuu päivittäin.

Lapsilleni edustan pahuutta, ja ovat sen vuoksi minulle vihaisia.

Jos tarina on tosi, anna heille aikaa.

Vähän lisää elämänkokemusta ja perspektiiviä niin kyllä he tajuavat, että olette antaneet heille hyvät eväät ja järkevän kasvatuksen (viimeistään siinä vaiheessa kun tajuavat miten paljon kaikki lapsiin liittyvä maksaa...)

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys ap.

Itse kuvittelin aina olleeni hyvä äiti. En ole ikinä käyttänyt alkoholia, en tupakoinut.

Lapsilla oli rajat, kotona oli tietyt säännöt mm lauantaisin oli siivouspäivä, varastamista ei hyväksytty (joku lapsistani oli kaverilta varastanut muistaakseni pipon ja tästä tuli kotona rangaistus eli piti palauttaa ne hanskat ja pyytää anteeksi ja kahteen päivään ei päässyt tietokoneelle + minun nalkutus päälle)

Meillä ei pakotettu syömään, ei pakotettu saunaan. Oli kotiintuloajat, mutta kavereille pääsi yöksi.

Kotona oli ajoittain sekaista muttei likaista. Lapsilla oli aina puhtaat ja ehjät vaatteet.

Meillä oli omakotitalo, lapset harrastivat ja aikoinaan matkusteltiinkin.

Oletin kaiken olevan ihan normaalia, mutta

Lapset ovat nyt aikuisina tuoneet esille, että kotona oli kova kuri. Käyttörahaa saivat liian vähän, ja merkkivaatteita ei ollut tarpeeksi.

Tein liikaa töitä ja olin poissa kotoa paljon ja joutuivat olemaan isän kanssa kotona.

En ollut tarpeeksi kiinnostunut heidän elämästä, vaadin liikoja ja toivoi heidän opiskelevan pitkälle.

En ole tukenut heitä tarpeeksi ollessaan aikuisia mm rahallisesti tarpeeksi!

Esikoinen oli aikoinaan hyvin loukkaantunut kun emme ostaneet hänelle uutta autoa.. ja ollessaan teini hän sai vain halvan mopon.

Toiseksi vanhin muistaa vain miten hän joutui kulkemaan markettivaatteissa, kun kavereilla oli merkkivaatteet. En kuljettanut tarpeeksi usein harrastuksiin vaan hän joutui polkemaan hevostalleilla kotiin 6km.

Kolmas lapseni on pettynyt minuun, kun opettanut hänelle kansalaistaitoja enemmän ja on minun vikani / syyni, kun hän ei kotoa muutettuaan ymmärtänyt maksaa vuokraa kuukausiin (päätyivät perintään ja me vanhemmat maksettiin vuokrarästien lisäksi maksamattomat puhelin-, sähkö-ja vesilaskut)

Hän on eniten katkeroitunut siitä miten vaadin käymään lukion loppuun ja hankkimaan ammatin! Elin kuulema omia unelmia hänen kauttaan.

Niin olen ollut sokea ja taitamaton kasvattaja ja äiti. Minä kun oletin vain kasvattavani heitä, opettamalla elämään. Tein kahta työtä jotta meillä olisi ollut mahdollisuus apua omakotitalossa ja pöydässä olisi ollut ruokaa.

Tietenkin väsyneenä huusin ja tiuskin, tämä kaduttaa niin että sieluun sattuu päivittäin.

Lapsilleni edustan pahuutta, ja ovat sen vuoksi minulle vihaisia.

Kiitos kertomuksestasi! Olen ymmälläni, sanaton.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Mun veli on varmaan jonkin sortin narsisti. Kohtelee vanhempiamme tosi kylmästi. Ei ymmärrä esim. vanhuuden tuomia rajotteita, vaatii isää auttamaan fyysisissä töissä joissa isä ei oikein jaksa enää. Veli saa vanhemmilta myös taloudellista tukea muttei osoita minkäänlaista kiitollisuutta vaan pitää kaikkea itsestäänselvyytenä.

Mun exä oli tuollainen - hänestä tuli exä hyvin pian sen nähtyäni ja ostin hänen vanhemmilleen narsismista kertovia kirjoja ennen kuin häippäsin. 

Exä oli hyväkuntoinen, vahva, töissäkäyvä ja kaikinpuolin kykenevä tekemään itse hommansa, mutta silti laittoi vanhan isänsä ostamaan ja tekemään kaiken, remonttihommat, siivoukset ym. Isänsä, jolla toinen käsi ei edes toiminut kunnolla. Sitten päälle kritisoi ja haukkui osaamattomuudesta ja hitaudesta. Aivan absurdia toimintaa. Äidilleen oli aivan mielinkielin kuin joku keskenkasvuinen kakara, joka haluaa esittää kilttiä poikaa äidille, mut on aivan piru selän takana.

Minulla on aikuinen poika, joka osaa olla välillä tosi tyly.

En välitä. Olen kuin en huomaisikaan. Olen ottanut etäisyyttä, eli en tarjoa apuani, mutta autan, jos pyydetään.

Kyllä hän on oikein kiva, kun apua tarvitsee….

Läheltä seurannut nuoremman siskoni toimintaa tässä asiassa. Hän kohtelee äitiämme aivan kuin saastaista pohjasakkaa, ei välitä sairauksistaan, pienituloisuudestaan tms, vaan kiristää, painostaa ja manipuloi monin tavoin äitiämme hoitamaan aina lapsiaan, ostamaan ruokaa ym. heille, siivoamaan heidän kotiaan jne. Me muut sisarukset olemme yrittäneet saada tätä loppumaan, mutta siskoni ei myönnä ja/tai näe toiminnassaan mitään väärää, koska potee jotain mielikuvituksellista lapsuustraumaa, jota kostaa äidillemme. Äiti taas alistuu tähän, koska ei jaksa riidellä ja pelkää, ettei näkisi lapsenlapsiaan, sekä on jo niin manipuloitu, että uskoo jopa olevansa velvollinen tekemään tuon kaiken. Sitten hän on koko ajan kipeä, sairas, väsynyt ja joutuu pyytämään taloudellista apua meiltä muilta lapsiltaan. Ja kaikki me "lapset" olemme jo plusmiinus n. nelikymppisiä.

Minun silmiini tuo touhu näyttää siltä, että siskoni potee omaa huonoa äitiyttään ja purkaa sen äitiimme, yrittää jollain tapaa tehdä äidistämme itseään huonomman äidin, jotta voisi kokea ja tuntea paremmuutta ja ylemmyyttä. Terapiaan joutaisivat mennä molemmat, mutta paljon ei näytä olevan valoa tunnelin päässä sen suhteen.

Voi olla niin että aikuisella lapsella on mitta tullut täyteen. Jos on koko lapsuus huudettu, lytätty, haukuttu, tuhottu itsetunto, luettu päiväkirja, pengottu laatikot, heitetty pois tavaroita selän takana, niin ei ole yhteydenpito- ja vierailuhalut kyllä suurimmillaan. En muutenkaan pidä elämässäni pelkkiä negatiivisia tunteita aiheuttavia ihmisiä.

Viime kerran kymmenen vuotta sitten vieraillessa huusi minulle kurkku suorana jostain pyöränavaimestaan. Jos matkustan vierailemaan monen sadan kilometrin päästä ekaa kertaa pariin vuoteen, niin ehkä vähiten maailmassa haluan tulla naamaa päin huudetuksi. En ole vieraillut tuon jälkeen.

Surullisinta on ollut huomata, että vanhempi on alkanut yrittää paikkailla välejä alkamalla lähettää rahaa ja kalliita lahjoja. Tyyliin koruja ja yrityslahjan tuntuisia Iittalan tuotteita kuten jotkut kalliit lasinaluset. Voisin melkein pistää pääni pantille että samalla nyyhkyttää kaikille kuuteleville että ilkeät pahat lapset ei vieraile vaikka antaa hirveästi kalliita lahjoja. Ikävää olla näin kyyninen, mutta en yllättysi jos asia olisi tosiaankin näin.

Lämpimissä väleissä lapsensa kasvattaneilla tuskin nopeasti tilanne menee tällaiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys ap.

Itse kuvittelin aina olleeni hyvä äiti. En ole ikinä käyttänyt alkoholia, en tupakoinut.

Lapsilla oli rajat, kotona oli tietyt säännöt mm lauantaisin oli siivouspäivä, varastamista ei hyväksytty (joku lapsistani oli kaverilta varastanut muistaakseni pipon ja tästä tuli kotona rangaistus eli piti palauttaa ne hanskat ja pyytää anteeksi ja kahteen päivään ei päässyt tietokoneelle + minun nalkutus päälle)

Meillä ei pakotettu syömään, ei pakotettu saunaan. Oli kotiintuloajat, mutta kavereille pääsi yöksi.

Kotona oli ajoittain sekaista muttei likaista. Lapsilla oli aina puhtaat ja ehjät vaatteet.

Meillä oli omakotitalo, lapset harrastivat ja aikoinaan matkusteltiinkin.

Oletin kaiken olevan ihan normaalia, mutta

Lapset ovat nyt aikuisina tuoneet esille, että kotona oli kova kuri. Käyttörahaa saivat liian vähän, ja merkkivaatteita ei ollut tarpeeksi.

Tein liikaa töitä ja olin poissa kotoa paljon ja joutuivat olemaan isän kanssa kotona.

En ollut tarpeeksi kiinnostunut heidän elämästä, vaadin liikoja ja toivoi heidän opiskelevan pitkälle.

En ole tukenut heitä tarpeeksi ollessaan aikuisia mm rahallisesti tarpeeksi!

Esikoinen oli aikoinaan hyvin loukkaantunut kun emme ostaneet hänelle uutta autoa.. ja ollessaan teini hän sai vain halvan mopon.

Toiseksi vanhin muistaa vain miten hän joutui kulkemaan markettivaatteissa, kun kavereilla oli merkkivaatteet. En kuljettanut tarpeeksi usein harrastuksiin vaan hän joutui polkemaan hevostalleilla kotiin 6km.

Kolmas lapseni on pettynyt minuun, kun opettanut hänelle kansalaistaitoja enemmän ja on minun vikani / syyni, kun hän ei kotoa muutettuaan ymmärtänyt maksaa vuokraa kuukausiin (päätyivät perintään ja me vanhemmat maksettiin vuokrarästien lisäksi maksamattomat puhelin-, sähkö-ja vesilaskut)

Hän on eniten katkeroitunut siitä miten vaadin käymään lukion loppuun ja hankkimaan ammatin! Elin kuulema omia unelmia hänen kauttaan.

Niin olen ollut sokea ja taitamaton kasvattaja ja äiti. Minä kun oletin vain kasvattavani heitä, opettamalla elämään. Tein kahta työtä jotta meillä olisi ollut mahdollisuus apua omakotitalossa ja pöydässä olisi ollut ruokaa.

Tietenkin väsyneenä huusin ja tiuskin, tämä kaduttaa niin että sieluun sattuu päivittäin.

Lapsilleni edustan pahuutta, ja ovat sen vuoksi minulle vihaisia.

Minusta tämä kuulostaa enimmäkseen tavalliselta. Ainoa mikä pistää silmään on tuo lukion käyminen, minutkin sinne pakotettiin ja muita vaihtoehtoja ei ollut. Äidin sanoin: EI IKINÄ (ammattikouluun). Jokainen huutaa ja tiuskii väsyneenä, ei se tee ihmisestä pahaa. Minun äitini selitti kotona olemistaan sillä että hän on "aivan eri asia". Minulta vaati suorittamista koska "keneenkään ei voi luottaa, itse täytyy tulla toimeen". Mutta tämä oli lähinnä sitä että hän on niin mainio että hänen kanssaan on kunnia olla naimisissa, minä taas niin vastenmielinen että minua ei kukaan huoli. Kannatan itsenäisyyttä.

Minut pakotettiin syömään, pienestä vastaväitteestä lähti harrastus joko viikoksi tai kuukaudeksi miten äitiä sattui huvittamaan. Yksin tein viikkokausia matikanlaskuja yläkerrassa arestissa kun muu perhe katseli telkkaria alakerrassa. Kukaan ei auttanut koska eivät osanneet. Äiti oli omien sanojensa mukaan "ihan kauhuissaan" kun opettaja soitti että olin jäämässä muista jälkeen. Olisin halunnut samanlaisia collegevaatteita marketista niin kuin kavereillakin oli, äiti valitsi merkkivaatteita jotka isä maksoi luotolla. Myöhemmin sitten huusi siitä että niitä luottokorttilaskuja maksetaan vieläkin! Siskollani oli yhtä kallis maku kuin äidillä mutta minä joka olisin halunnut halvemmat vaatteet sain haukut. 

Nyt on yksi perheenjäsen siirtynyt ajasta ikuisuuteen ja muiden kanssa en ole tekemisissä. 

Olen pahoillani puolestasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys ap.

Itse kuvittelin aina olleeni hyvä äiti. En ole ikinä käyttänyt alkoholia, en tupakoinut.

Lapsilla oli rajat, kotona oli tietyt säännöt mm lauantaisin oli siivouspäivä, varastamista ei hyväksytty (joku lapsistani oli kaverilta varastanut muistaakseni pipon ja tästä tuli kotona rangaistus eli piti palauttaa ne hanskat ja pyytää anteeksi ja kahteen päivään ei päässyt tietokoneelle + minun nalkutus päälle)

Meillä ei pakotettu syömään, ei pakotettu saunaan. Oli kotiintuloajat, mutta kavereille pääsi yöksi.

Kotona oli ajoittain sekaista muttei likaista. Lapsilla oli aina puhtaat ja ehjät vaatteet.

Meillä oli omakotitalo, lapset harrastivat ja aikoinaan matkusteltiinkin.

Oletin kaiken olevan ihan normaalia, mutta

Lapset ovat nyt aikuisina tuoneet esille, että kotona oli kova kuri. Käyttörahaa saivat liian vähän, ja merkkivaatteita ei ollut tarpeeksi.

Tein liikaa töitä ja olin poissa kotoa paljon ja joutuivat olemaan isän kanssa kotona.

En ollut tarpeeksi kiinnostunut heidän elämästä, vaadin liikoja ja toivoi heidän opiskelevan pitkälle.

En ole tukenut heitä tarpeeksi ollessaan aikuisia mm rahallisesti tarpeeksi!

Esikoinen oli aikoinaan hyvin loukkaantunut kun emme ostaneet hänelle uutta autoa.. ja ollessaan teini hän sai vain halvan mopon.

Toiseksi vanhin muistaa vain miten hän joutui kulkemaan markettivaatteissa, kun kavereilla oli merkkivaatteet. En kuljettanut tarpeeksi usein harrastuksiin vaan hän joutui polkemaan hevostalleilla kotiin 6km.

Kolmas lapseni on pettynyt minuun, kun opettanut hänelle kansalaistaitoja enemmän ja on minun vikani / syyni, kun hän ei kotoa muutettuaan ymmärtänyt maksaa vuokraa kuukausiin (päätyivät perintään ja me vanhemmat maksettiin vuokrarästien lisäksi maksamattomat puhelin-, sähkö-ja vesilaskut)

Hän on eniten katkeroitunut siitä miten vaadin käymään lukion loppuun ja hankkimaan ammatin! Elin kuulema omia unelmia hänen kauttaan.

Niin olen ollut sokea ja taitamaton kasvattaja ja äiti. Minä kun oletin vain kasvattavani heitä, opettamalla elämään. Tein kahta työtä jotta meillä olisi ollut mahdollisuus apua omakotitalossa ja pöydässä olisi ollut ruokaa.

Tietenkin väsyneenä huusin ja tiuskin, tämä kaduttaa niin että sieluun sattuu päivittäin.

Lapsilleni edustan pahuutta, ja ovat sen vuoksi minulle vihaisia.

Kiitos kertomuksestasi! Olen ymmälläni, sanaton.

-Ap

Mikis piti alapeukuttaa? Jos joku on jostain tarinasta sanaton.

Syy voi olla vanhemmissa. Tai syy voi olla vain lapsen pitkävihaisuudessa. Me kaikki (vanhemmat) teemme virheitä. Toiset (lapset) kantavat kaunaa pidempään kuin toiset.

Minä kuulin monta vuotta tietyn tapahtuman jälkeen poikani valitusta siitä, miten käyttäydyin, kun hän oli 16 v. Hän lopetti kesätyöt kesken. Oli kaksi viikkoa, eikä mennyt kolmanneksi viikoksi. Sain hepulin ja olin haukkunut hänet laiskaksi yms.

Olen normaalisti aika hillitty ja hallittu, en huuda. Lempeä pikemminkin. Tuntuu silti jotenkin kohtuuttomalta, että joudun pyytämään anteeksi omaa tunteenpurkaustani vielä kahden ja ties kuinka monennen kerran vielä neljänkin vuoden jälkeen. En pysty mennyttä muuttamaan, mutta jos toinen ei kykene antamaan anteeksi, niin mitä voi tehdä?

Minun lapseni eivät kohtele minua hyvin eikä huonosti, eivät kohtele ollenkaan. Tytär saattaa isänpäivänä laittaa kolmen sanan mittaisen tekstiviestin, poika ei edes sitä. Emme me riidoissa ole, jutellaan kyllä jos satutaan naamatusten kylillä, sitä tosin ei välttämättä tapahdu ihan joka vuosi. Ai miksikö en soita heille? Siksi kun molemmat ovat niin tärkeitä ja kiireisiä henkilöitä, etteivät he muumion puheluihin vastaa, yritetty on.

Omasta mielestä.. (itseni mukaanluettunna).

Potku perseeseen ja onnea matkaan!

Yleensä jos vanhemman ja lapsen välit ovat huonot niin alkusyy on vanhemmassa poislukien ehkä esim lapsen päihdeongelma. Itsellä äiti ei ole aina hirveä, mutta välillä on empaattinen ja auttavainen, välillä kauhean kova. En ole oikein koskaan luottanut häneen. Ehkä kärsii jostain epävakaasta persoonallisuushäiriöstä.

Vierailija kirjoitti:

Minun lapseni eivät kohtele minua hyvin eikä huonosti, eivät kohtele ollenkaan. Tytär saattaa isänpäivänä laittaa kolmen sanan mittaisen tekstiviestin, poika ei edes sitä. Emme me riidoissa ole, jutellaan kyllä jos satutaan naamatusten kylillä, sitä tosin ei välttämättä tapahdu ihan joka vuosi. Ai miksikö en soita heille? Siksi kun molemmat ovat niin tärkeitä ja kiireisiä henkilöitä, etteivät he muumion puheluihin vastaa, yritetty on.

Onhan tuo aika kylmää kyytiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys ap.

Itse kuvittelin aina olleeni hyvä äiti. En ole ikinä käyttänyt alkoholia, en tupakoinut.

Lapsilla oli rajat, kotona oli tietyt säännöt mm lauantaisin oli siivouspäivä, varastamista ei hyväksytty (joku lapsistani oli kaverilta varastanut muistaakseni pipon ja tästä tuli kotona rangaistus eli piti palauttaa ne hanskat ja pyytää anteeksi ja kahteen päivään ei päässyt tietokoneelle + minun nalkutus päälle)

Meillä ei pakotettu syömään, ei pakotettu saunaan. Oli kotiintuloajat, mutta kavereille pääsi yöksi.

Kotona oli ajoittain sekaista muttei likaista. Lapsilla oli aina puhtaat ja ehjät vaatteet.

Meillä oli omakotitalo, lapset harrastivat ja aikoinaan matkusteltiinkin.

Oletin kaiken olevan ihan normaalia, mutta

Lapset ovat nyt aikuisina tuoneet esille, että kotona oli kova kuri. Käyttörahaa saivat liian vähän, ja merkkivaatteita ei ollut tarpeeksi.

Tein liikaa töitä ja olin poissa kotoa paljon ja joutuivat olemaan isän kanssa kotona.

En ollut tarpeeksi kiinnostunut heidän elämästä, vaadin liikoja ja toivoi heidän opiskelevan pitkälle.

En ole tukenut heitä tarpeeksi ollessaan aikuisia mm rahallisesti tarpeeksi!

Esikoinen oli aikoinaan hyvin loukkaantunut kun emme ostaneet hänelle uutta autoa.. ja ollessaan teini hän sai vain halvan mopon.

Toiseksi vanhin muistaa vain miten hän joutui kulkemaan markettivaatteissa, kun kavereilla oli merkkivaatteet. En kuljettanut tarpeeksi usein harrastuksiin vaan hän joutui polkemaan hevostalleilla kotiin 6km.

Kolmas lapseni on pettynyt minuun, kun opettanut hänelle kansalaistaitoja enemmän ja on minun vikani / syyni, kun hän ei kotoa muutettuaan ymmärtänyt maksaa vuokraa kuukausiin (päätyivät perintään ja me vanhemmat maksettiin vuokrarästien lisäksi maksamattomat puhelin-, sähkö-ja vesilaskut)

Hän on eniten katkeroitunut siitä miten vaadin käymään lukion loppuun ja hankkimaan ammatin! Elin kuulema omia unelmia hänen kauttaan.

Niin olen ollut sokea ja taitamaton kasvattaja ja äiti. Minä kun oletin vain kasvattavani heitä, opettamalla elämään. Tein kahta työtä jotta meillä olisi ollut mahdollisuus apua omakotitalossa ja pöydässä olisi ollut ruokaa.

Tietenkin väsyneenä huusin ja tiuskin, tämä kaduttaa niin että sieluun sattuu päivittäin.

Lapsilleni edustan pahuutta, ja ovat sen vuoksi minulle vihaisia.

Kiitos kertomuksestasi! Olen ymmälläni, sanaton.

-Ap

Joo, toi passiiviis-agressiivinen marttyrointi vetää hiljaiseksi. Tossa käytöksessä on aina narsistinen tendenssi, tota muijaa ei oikeasti kaduta mikään.

Kyllä nyt pitää ennen kaikkea marttyroitua ja hävittää kaikki huushollin peilit, ap!

Surullista luettavaa mutta kyllä mullakin on kokemuksia siitä kuinka toinen lapsista on aikuisena helppo ja joustava ja toinen välillä sellainen känkkäränkkä, että vaikeaa on.

Olen ollut niin hyvä äiti kuin näillä rahkeilla olen pystynyt. Tiedän sen ja varsinkin tämän känkkäränkän suhteen olen luopunut paljosta saadakseni lapsestani onnellisen.

Välillä joudun rautalangasta vääntämään ennen kuin hän joten kuten tajuaa asioita.

Kaikille asioille ei kai mahda mitään.