Lue keskustelun säännöt.
Äitini ei välitä yhtään, vaikka hajoan vaikean vauvavuoden alle
Hän ei koskaan soita tai tarjoa apuaan. Pahinta kuitenkin on, että kertoessani vauvan koliikki-itkuista, omasta uupumuksestani, huolestani ja univelastani hän ei kommentoi niitä mitenkään. Hän haluaa vaan suloisia kuvia vauvasta ja käydessään kylässä sylittelee ja kuvaa vauvaa eli ottaa vain "parhaat palat". Tuntuu niin pahalta kun oma äiti ei osoita mitään myötätuntoa tai totea, että "sinulla kuulostaa olevan rankkaa". Sekin jo auttaa kun joku huomaa ja myöntää, että nyt on rankkaa aikaa.
Kommentit (1209)
Näyttää että täällä olisi monen pitänyt sanoa vanhemmilleen/appivanhemmille että me aiotaan tehdä lapsi mutta vain jos lupaatte hoitaa vauvaa niin ja niin monta kertaa viikossa ja koska me ei haluta laittaa päiväkotiin niin äitysloman jälkeen lupaatteko sitten mummot ja papat hoitaa lasta kouluikään saakka ja jos ei niin ei me sitten voida sitä tehdä sillä ymmärtäähän sen kaikki että siitä tulisi ihan liian ylivoimainen homma. Täytyy sanoa että hieman yllätyin näistä isovanhempia syyllistävistä kirjoituksista. Itse aikoinani hoidin omani ja nyt tyttäreni hoitavat omansa. Vanhemmalla tyttärellä on yksi lapsi, kohta 12 v ja nuoremmalla kaksoset jotka täyttävät 4 v. He käyvät kylässä ja toisinaan nukkuvat yötä luonani äitiensä kanssa ja lastenlasten kanssa minulla on lämpimät välit vaikken heidän hoitaja ole ollutkaan, vain mummu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihmeen velvollisuus äidillä on hoitaa aikuista lastaan?!
Itse ainakin kuuntelen mielelläni, kun tytär kertoo lapsistaan, ja neuvon, jos osaan, jos on jotain ongelmaa. Lapsella on takertumisvaihe tms. Pohdimme yhdessä keskustellen asioita. Se on kiinnostavaa.
Ja mitä tyttären "hoitamiseen" tulee, hemmottelen häntä silloin tällöin ihan mielelläni. Sitä sanotaan rakkaudeksi. Muistan, miten ihanaa oli aikuisena äitinä itse päästä oman äidin luo valmiiseen ruokapöytään ja nukkua esimerkiksi päiväunet tai aamulla pidempään, kun hän oli lasten kanssa. Tätä samaa hyvää olen halunnut jakaa eteenpäin.
Juuri näin. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin tunnen, että hyvä poikii hyvää, paha pahaa. Oma äitini, kohta 100-vuotias, oli kiltti ja avulias, joten minullakin on varaa olla sitä tyttärelleni ja kohta kuukauden täyttävälle ensimmäiselle lapsenlapselleni. Itse aikoinaan "pärjäsin" kyllä yksin, mutta äitiysloman yksinäisyys ja unen puute kyllä yllättivät. Mukavaa oli, kun äiti tuli taloon ja laittoi vaikka ruokaa ja päästi päiväunille. Itse olen siis 63-vuotias mummo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihmeen velvollisuus äidillä on hoitaa aikuista lastaan?!
Itse ainakin kuuntelen mielelläni, kun tytär kertoo lapsistaan, ja neuvon, jos osaan, jos on jotain ongelmaa. Lapsella on takertumisvaihe tms. Pohdimme yhdessä keskustellen asioita. Se on kiinnostavaa.
Ja mitä tyttären "hoitamiseen" tulee, hemmottelen häntä silloin tällöin ihan mielelläni. Sitä sanotaan rakkaudeksi. Muistan, miten ihanaa oli aikuisena äitinä itse päästä oman äidin luo valmiiseen ruokapöytään ja nukkua esimerkiksi päiväunet tai aamulla pidempään, kun hän oli lasten kanssa. Tätä samaa hyvää olen halunnut jakaa eteenpäin.
Juuri näin. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin tunnen, että hyvä poikii hyvää, paha pahaa. Oma äitini, kohta 100-vuotias, oli kiltti ja avulias, joten minullakin on varaa olla sitä tyttärelleni ja kohta kuukauden täyttävälle ensimmäiselle lapsenlapselleni. Itse aikoinaan "pärjäsin" kyllä yksin, mutta äitiysloman yksinäisyys ja unen puute kyllä yllättivät. Mukavaa oli, kun äiti tuli taloon ja laittoi vaikka ruokaa ja päästi päiväunille. Itse olen siis 63-vuotias mummo.
Missä ne kaikkien isät on joiden pitäisi olla äidin ja vauvan rinnalla.
Mieheni ei välittänyt pyykeistä ja tiskeistä mutta laittoi hyvää ruokaa ja oli lasten kanssa hyvä ja rauhoittava ja viihdyttävä.
Taidan olla ihan etuoikeutettu , kun hyvä mies , kun ei miehen anoppi eikä omani " tunkenut meille" kuten äidit taas toisissa keskusteluissa valittavat.
( Ei ollut välirikkoja vaan asuivat satojen kilometrien päässä)
Vierailija kirjoitti:
Kakaralla on kakara, nyt huudetaan yhteiskuntaa apuun
Ajattelisi niin, että mitä se oma äiti on aikanaan joutunut kestää - ei silläkään helppoa ollut.
Jälkikasvun hoitaa ne, jotka ne tekikin - ei vanhemmat ole enää kasvattajia - olet itse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kakaralla on kakara, nyt huudetaan yhteiskuntaa apuun
Ajattelisi niin, että mitä se oma äiti on aikanaan joutunut kestää - ei silläkään helppoa ollut.
Jälkikasvun hoitaa ne, jotka ne tekikin - ei vanhemmat ole enää kasvattajia - olet itse.
"on rankkaa aikaa" - no ei se lasten kasvatus välttämättä ole helppoa.
Vauvana itkevät ja teineinä kitisevät kaikenlaista - aikuisina ovat käsi ojossa kokoajan tai syömässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoista, että niin moni tässä keskustelussa on sitä mieltä, että äidin moraalinen velvollisuus on auttaa lapsensa lapsenhoidossa.
Muutamassa muussa keskustelussa suurin osa (mahdollisesti samoista tai samanikäisistä aikuisista?) näyttää peukuttavan mielipiteitä, joiden mukaan vanhuksia eli esim. omia vanhempia ei ole mitään syytä auttaa, jos ei itseä huvita.
Mielenkiintoista, miten tässä ketjussa mummoikäiset ei ole ymmärtäneet ap:n tarvitsevan henkistä tukea, hän ei lastenhoidosta aloituksessa edes puhunut. Minusta on todella outoa, siis oikeasti järisyttävän kummallista, että ikääntyvät äidit ei ketjun perusteella ihan yleisesti ole valmiita henkisesti tukemaan tyttäriään rankassa elämänvaiheessa. Olen aidosti todella yllättynyt.
Tässä puhutaan teidän aikuisista lapsistanne. Ettekö te rakasta heitä? Minulla on aikuistuvia lapsia, ei vielä lapsenlapsia, enkä voisi ikipäivänä kuvitella puhuvani heistä niin kuin te omistanne ja muista nuorista äideistä. Tuen heitä aina kun tarvitaan ja koitan tasapainoilla sen suhteen, että en liikaa puuttuisi mutta olisin saatavilla. Minusta minulla on vastuu heistä koko loppuelämäni ja haluan sen vastuun kantaa. Aikuisen kohdalla se tarkoittaa nimenomaan henkisen tuen ja rakkauden osoittamista. Sitä että heillä on aina turvallinen syli odottamassa, jos sitä tarvitsevat. Toki autan mielelläni muutenkin, jos tarvetta on.
Ikävä kyllä oma äitini on vähän samanlainen kuin te, eikä osannut tukea minua vaikka pikkulapsiaika oli todella raskasta ja jäin yksinhuoltajaksi pienten kanssa melko aikaisin. Tähän asti olen kuvitellut, että hän sentään rakastaa minua, ei vain osannut oman sukupolvensa kasvattina osoittaa henkistä tukea. Nyt mietin, että ehkä häntäkään ei todella edes kiinnostanut. Se saakin miettimään, osaako teidän sukupolvenne rakastaa ollenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoista, että niin moni tässä keskustelussa on sitä mieltä, että äidin moraalinen velvollisuus on auttaa lapsensa lapsenhoidossa.
Muutamassa muussa keskustelussa suurin osa (mahdollisesti samoista tai samanikäisistä aikuisista?) näyttää peukuttavan mielipiteitä, joiden mukaan vanhuksia eli esim. omia vanhempia ei ole mitään syytä auttaa, jos ei itseä huvita.
Miksi aikuisen lapsen pitäisi hoitaa vanhusta, joka ei ole osoittanut hänelle minkään valtakunnan tukea tai rakkautta lapsuuden jälkeen, jos silloinkaan? Lapset ei ole vanhemmilleen mitään velkaa. Ei mitään. Useimmat auttavat vanhoja vanhempiaan, jos välit on olleet hyvät. Jos vanhus on kohdellut lapsiaan huonosti, kuten sinä, ei lapsilla ole mitään velvollisuutta olla sellaisen vanhuksen kanssa missään tekemisissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastaisiko joku ohi aiheen, eli auttamisesta, paasaavista ja omaa sairaskertomusta vuodattavista mummoista vihdoin tähän AP pointtiin: mikä niissä muutamassa sanassa "ymmärrän että on raskasta," maksaa? Kiitos.
Surullista kun omat lapset on koston eikä rakkauden kohteita syntymästään asti.
Minä voin osaltani vastata. Poikani lapsi on koliikkivauva, kuten oli poikanikin. Kun sanoin, että ymmärrän, raskasta on, niin miniäni tokaisi, että v*ttu tässä ei ymmärtämiset nyt auta. Yritin sanoa, että etsitään apua jostain, tai voisiko poikani ottaa vaikka palkatonta edes viikon, että miniä saisi nukuttua. Miniä karjaisi, että saat ana millä me sitten eletään.
Me veimme aikoinaan pojan koliikin takia lääkäriin ja viisas lääkäri antoi minulle miedon unilääkkeen, että en herännyt lapsen joka ininään, ja sain voimaa kestää sen 13 kuukautta minkä homma kesti. Mieheni ja isovanhemmat olivat töissä, kuten minäkin olen.Niin tuttua. Meillä tyttö oli kaamea koliikkitapaus ja nyt hänellä on sama homma. Kun menimme viikonloppuna avuksi ja kehotimme tytärtä ajamaan meille nukkumaan, sanoin, että pärjäämme kyllä, olen pärjännyt hänenkin kanssaan nuorena. Ei apu kelvannut, ei kuulema voi millään jättää lasta edes kolmeksi tunniksi. Isänsä raivostui ihan tykkänään, piti puhuttelun ja sanoi, että sopii sitten pärjätä yksin.
Eli se avun tarjoaminen oli oikeastaan jotain ihan muuta. Raivostunut isä piti oikein puhuttelun kun AIKUINEN tytär ei apua tarvinnut. Ette taida olla ihan terveitä..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoista, että niin moni tässä keskustelussa on sitä mieltä, että äidin moraalinen velvollisuus on auttaa lapsensa lapsenhoidossa.
Muutamassa muussa keskustelussa suurin osa (mahdollisesti samoista tai samanikäisistä aikuisista?) näyttää peukuttavan mielipiteitä, joiden mukaan vanhuksia eli esim. omia vanhempia ei ole mitään syytä auttaa, jos ei itseä huvita.
Mielenkiintoista, miten tässä ketjussa mummoikäiset ei ole ymmärtäneet ap:n tarvitsevan henkistä tukea, hän ei lastenhoidosta aloituksessa edes puhunut. Minusta on todella outoa, siis oikeasti järisyttävän kummallista, että ikääntyvät äidit ei ketjun perusteella ihan yleisesti ole valmiita henkisesti tukemaan tyttäriään rankassa elämänvaiheessa. Olen aidosti todella yllättynyt.
Tässä puhutaan teidän aikuisista lapsistanne. Ettekö te rakasta heitä? Minulla on aikuistuvia lapsia, ei vielä lapsenlapsia, enkä voisi ikipäivänä kuvitella puhuvani heistä niin kuin te omistanne ja muista nuorista äideistä. Tuen heitä aina kun tarvitaan ja koitan tasapainoilla sen suhteen, että en liikaa puuttuisi mutta olisin saatavilla. Minusta minulla on vastuu heistä koko loppuelämäni ja haluan sen vastuun kantaa. Aikuisen kohdalla se tarkoittaa nimenomaan henkisen tuen ja rakkauden osoittamista. Sitä että heillä on aina turvallinen syli odottamassa, jos sitä tarvitsevat. Toki autan mielelläni muutenkin, jos tarvetta on.
Ikävä kyllä oma äitini on vähän samanlainen kuin te, eikä osannut tukea minua vaikka pikkulapsiaika oli todella raskasta ja jäin yksinhuoltajaksi pienten kanssa melko aikaisin. Tähän asti olen kuvitellut, että hän sentään rakastaa minua, ei vain osannut oman sukupolvensa kasvattina osoittaa henkistä tukea. Nyt mietin, että ehkä häntäkään ei todella edes kiinnostanut. Se saakin miettimään, osaako teidän sukupolvenne rakastaa ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastaisiko joku ohi aiheen, eli auttamisesta, paasaavista ja omaa sairaskertomusta vuodattavista mummoista vihdoin tähän AP pointtiin: mikä niissä muutamassa sanassa "ymmärrän että on raskasta," maksaa? Kiitos.
Surullista kun omat lapset on koston eikä rakkauden kohteita syntymästään asti.
Minä voin osaltani vastata. Poikani lapsi on koliikkivauva, kuten oli poikanikin. Kun sanoin, että ymmärrän, raskasta on, niin miniäni tokaisi, että v*ttu tässä ei ymmärtämiset nyt auta. Yritin sanoa, että etsitään apua jostain, tai voisiko poikani ottaa vaikka palkatonta edes viikon, että miniä saisi nukuttua. Miniä karjaisi, että saat ana millä me sitten eletään.
Me veimme aikoinaan pojan koliikin takia lääkäriin ja viisas lääkäri antoi minulle miedon unilääkkeen, että en herännyt lapsen joka ininään, ja sain voimaa kestää sen 13 kuukautta minkä homma kesti. Mieheni ja isovanhemmat olivat töissä, kuten minäkin olen.Niin tuttua. Meillä tyttö oli kaamea koliikkitapaus ja nyt hänellä on sama homma. Kun menimme viikonloppuna avuksi ja kehotimme tytärtä ajamaan meille nukkumaan, sanoin, että pärjäämme kyllä, olen pärjännyt hänenkin kanssaan nuorena. Ei apu kelvannut, ei kuulema voi millään jättää lasta edes kolmeksi tunniksi. Isänsä raivostui ihan tykkänään, piti puhuttelun ja sanoi, että sopii sitten pärjätä yksin.
Eli se avun tarjoaminen oli oikeastaan jotain ihan muuta. Raivostunut isä piti oikein puhuttelun kun AIKUINEN tytär ei apua tarvinnut. Ette taida olla ihan terveitä..
Mietin ihan samaa. En ihmettele, jos tytär ei halua vauvaansa antaa tällaisille ihmisille hoitoon. Kenen tahansa - ja kaikista eniten omien vanhempien!!! - pitäisi ymmärtää olla raivoamatta koliikkivauvan äidille! Jos tuossa tilanteessa on noin vähän empatiakykyä niin olen täysin tämän tyttären puolella. Luultavasti nämä vanhemmat on taas niitä, jotka rikkoisi kaikkia perheen sääntöjä vauvan hoidon suhteen ja sen jälkeen uhriutuisi koko suvulle, että voi voi kun heidän oletetaan hoitavan koliikkivauvaa, kun ei nykynaiset pärjää lastensa kanssa. Kuvottavaa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoista, että niin moni tässä keskustelussa on sitä mieltä, että äidin moraalinen velvollisuus on auttaa lapsensa lapsenhoidossa.
Muutamassa muussa keskustelussa suurin osa (mahdollisesti samoista tai samanikäisistä aikuisista?) näyttää peukuttavan mielipiteitä, joiden mukaan vanhuksia eli esim. omia vanhempia ei ole mitään syytä auttaa, jos ei itseä huvita.
Mielenkiintoista, miten tässä ketjussa mummoikäiset ei ole ymmärtäneet ap:n tarvitsevan henkistä tukea, hän ei lastenhoidosta aloituksessa edes puhunut. Minusta on todella outoa, siis oikeasti järisyttävän kummallista, että ikääntyvät äidit ei ketjun perusteella ihan yleisesti ole valmiita henkisesti tukemaan tyttäriään rankassa elämänvaiheessa. Olen aidosti todella yllättynyt.
Tässä puhutaan teidän aikuisista lapsistanne. Ettekö te rakasta heitä? Minulla on aikuistuvia lapsia, ei vielä lapsenlapsia, enkä voisi ikipäivänä kuvitella puhuvani heistä niin kuin te omistanne ja muista nuorista äideistä. Tuen heitä aina kun tarvitaan ja koitan tasapainoilla sen suhteen, että en liikaa puuttuisi mutta olisin saatavilla. Minusta minulla on vastuu heistä koko loppuelämäni ja haluan sen vastuun kantaa. Aikuisen kohdalla se tarkoittaa nimenomaan henkisen tuen ja rakkauden osoittamista. Sitä että heillä on aina turvallinen syli odottamassa, jos sitä tarvitsevat. Toki autan mielelläni muutenkin, jos tarvetta on.
Ikävä kyllä oma äitini on vähän samanlainen kuin te, eikä osannut tukea minua vaikka pikkulapsiaika oli todella raskasta ja jäin yksinhuoltajaksi pienten kanssa melko aikaisin. Tähän asti olen kuvitellut, että hän sentään rakastaa minua, ei vain osannut oman sukupolvensa kasvattina osoittaa henkistä tukea. Nyt mietin, että ehkä häntäkään ei todella edes kiinnostanut. Se saakin miettimään, osaako teidän sukupolvenne rakastaa ollenkaan.
Lukutaitoa ei ole kaikille suotu, vaikka omista mahtiäitisuorituksista osataan jankata päivätolkulla :) Ihan hupaisaa kuin monta sivua täällä on draamamummien päiväkoti jaksanut suoltaa tuota pelkkää nykyäitien haukkumista asiasta, josta aloituksessa ei ollut edes kyse. Noh, johinkin se paha olo ja katkeruus on purettava ja kun ei oman ikäisilleen kehtaa. Kyllä se tunnekylmyys vielä kalahtaa omaan nilkkaan, muistakaa se sitten niiissä vaipoissanne yksin maatessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoista, että niin moni tässä keskustelussa on sitä mieltä, että äidin moraalinen velvollisuus on auttaa lapsensa lapsenhoidossa.
Muutamassa muussa keskustelussa suurin osa (mahdollisesti samoista tai samanikäisistä aikuisista?) näyttää peukuttavan mielipiteitä, joiden mukaan vanhuksia eli esim. omia vanhempia ei ole mitään syytä auttaa, jos ei itseä huvita.
Mielenkiintoista, miten tässä ketjussa mummoikäiset ei ole ymmärtäneet ap:n tarvitsevan henkistä tukea, hän ei lastenhoidosta aloituksessa edes puhunut. Minusta on todella outoa, siis oikeasti järisyttävän kummallista, että ikääntyvät äidit ei ketjun perusteella ihan yleisesti ole valmiita henkisesti tukemaan tyttäriään rankassa elämänvaiheessa. Olen aidosti todella yllättynyt.
Tässä puhutaan teidän aikuisista lapsistanne. Ettekö te rakasta heitä? Minulla on aikuistuvia lapsia, ei vielä lapsenlapsia, enkä voisi ikipäivänä kuvitella puhuvani heistä niin kuin te omistanne ja muista nuorista äideistä. Tuen heitä aina kun tarvitaan ja koitan tasapainoilla sen suhteen, että en liikaa puuttuisi mutta olisin saatavilla. Minusta minulla on vastuu heistä koko loppuelämäni ja haluan sen vastuun kantaa. Aikuisen kohdalla se tarkoittaa nimenomaan henkisen tuen ja rakkauden osoittamista. Sitä että heillä on aina turvallinen syli odottamassa, jos sitä tarvitsevat. Toki autan mielelläni muutenkin, jos tarvetta on.
Ikävä kyllä oma äitini on vähän samanlainen kuin te, eikä osannut tukea minua vaikka pikkulapsiaika oli todella raskasta ja jäin yksinhuoltajaksi pienten kanssa melko aikaisin. Tähän asti olen kuvitellut, että hän sentään rakastaa minua, ei vain osannut oman sukupolvensa kasvattina osoittaa henkistä tukea. Nyt mietin, että ehkä häntäkään ei todella edes kiinnostanut. Se saakin miettimään, osaako teidän sukupolvenne rakastaa ollenkaan.
Lukutaitoa ei ole kaikille suotu, vaikka omista mahtiäitisuorituksista osataan jankata päivätolkulla :) Ihan hupaisaa kuin monta sivua täällä on draamamummien päiväkoti jaksanut suoltaa tuota pelkkää nykyäitien haukkumista asiasta, josta aloituksessa ei ollut edes kyse. Noh, johinkin se paha olo ja katkeruus on purettava ja kun ei oman ikäisilleen kehtaa. Kyllä se tunnekylmyys vielä kalahtaa omaan nilkkaan, muistakaa se sitten niiissä vaipoissanne yksin maatessa.
Vastasitko väärään kommenttiin vai etkö lukenut sitä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihmeen velvollisuus äidillä on hoitaa aikuista lastaan?!
Itse ainakin kuuntelen mielelläni, kun tytär kertoo lapsistaan, ja neuvon, jos osaan, jos on jotain ongelmaa. Lapsella on takertumisvaihe tms. Pohdimme yhdessä keskustellen asioita. Se on kiinnostavaa.
Ja mitä tyttären "hoitamiseen" tulee, hemmottelen häntä silloin tällöin ihan mielelläni. Sitä sanotaan rakkaudeksi. Muistan, miten ihanaa oli aikuisena äitinä itse päästä oman äidin luo valmiiseen ruokapöytään ja nukkua esimerkiksi päiväunet tai aamulla pidempään, kun hän oli lasten kanssa. Tätä samaa hyvää olen halunnut jakaa eteenpäin.
Juuri näin. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin tunnen, että hyvä poikii hyvää, paha pahaa. Oma äitini, kohta 100-vuotias, oli kiltti ja avulias, joten minullakin on varaa olla sitä tyttärelleni ja kohta kuukauden täyttävälle ensimmäiselle lapsenlapselleni. Itse aikoinaan "pärjäsin" kyllä yksin, mutta äitiysloman yksinäisyys ja unen puute kyllä yllättivät. Mukavaa oli, kun äiti tuli taloon ja laittoi vaikka ruokaa ja päästi päiväunille. Itse olen siis 63-vuotias mummo.
Onnea sinulle ihana mummo uudesta roolista, ketjun harvinaisuus :)
Lopuilla ei ko. nimitykseen ole edes asiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siskoni oli vuosia aivan äärirajoilla neljän pienen lapsen kanssa, joista nuorimmat oli kaksoset. Miehellään oli tosi pitkä työmatka ja kotiin päästyään oli aina ihan poikki, teki tietysti jonkin verran kotona silti. Autoin siskoani aina kun voin, mutta asutaan eri kaupungeissa, niin se oli aika rajallista. Äiti sen sijaan asuu ihan lähellä siskoani, muttei ikinä tarjoutunut auttamaan. Sanoin hänelle monta kertaa, että mene nyt apuun vaikka edes puoleksi tunniksi, että sisko saa vähän hengähtää, mutta ei. Äiti sanoo aina kaikista nuorista äideistä, että kyllä se jaksaa, se on sinnikäs. Siis hän oli vielä tosi ylpeä siitä, että siskoni jaksoi neljän pikkulapsen kanssa käytännössä melkein yksin, ja paasasi siitä kaikille kavereilleen. En tajua.
Totta kai jokaisen on pakko vaan sinnitellä, mutta mitä järkeä siinä on?? Lapset ei taatusti saa parasta mahdollista lapsuutta, jos vanhemmat on aivan jaksamisen äärirajoilla koko ajan. En käsitä tätä kulttuuria, missä äidit venytetään katkeamispisteeseen ja apua ei saa mistään.
Tsemppiä ap:lle, tiedän hyvin miltä se tuntuu. Kun omat lapset oli pieniä, äiti ja sisko molemmat asui kaukana ja jäin yh:ksi aika pian. Se on rankkaa!!
Ei luulis nykyaikana vahingossa syntyvän neljää lasta, joiden kanssa ei sitten pärjää?
Täällä on haukuttu boomereita, meillä ei ollut mummoja lähellä, oli pärjättävä ihan itse, ehkä ne lapsetkin kulki avain kaulassa kun ei ollut ip-kerhoja ja yhteiskunta antanut edes päiväkotia jos oli vähänkin paremmat tulot kuin yksinhuoltajilla. Kerran vuodessa oli hakuaika. Toisaalta asuntovelat huomioitiin eli asuntovelkainen sai kunnallisen hoidon, ei vuokralla asuva vähänkin enemmän hankkiva.
Entä jos inkin lapsi uskaltanut nykyisinkin lähteä pois kotikylästä, miten kaukaa srn äidin on tultava antamaan henkistä tukea, aikuiselle naiselke joka omasta päätöksestään on lapsen synnyttänyt?
Miksi olet niin kylmä muita naisia kohtaan? Voisit valita myös toisin.
Olen sen verran vanha että olen nähnyt vanhan kansan naisten ja äitien jaksamisen
Nyt on äideillä mukavat asunnot, äitiyslomat, pesukoneet, vaipat ostetaan kaupasta, eikä sitä yhtä ainokaista jakseta hoitaa ilman kitinää. Nuorten äitien pitäisi hävetä juttujaan kun lapset kai aika tietoisesti hankitaan nykyisin. Jokaiselle on se minä itse tärkein ikäänkuin olisi maailman ainoa vauva. Mieheni ihmetteli joskus kun muuan äiti tärkeenä vähän pilasikin yhden iäkkäämmän sukulaisen juhlat , ei ennen ole tommosta kultamunaa nähnyt että juhlaväen käsketään olla hiljaa.
Olen ihan lapsirakas, lapsiani auttanut tarpeen mukaan mutta joku tolkku nyt, aikuiset naiset, äitienne haukkumisessa.
Ajatelkaa, nykypäivinäkin joku, joka ei ole voinut valita lastensa määrää, kietaisee vauvan kantoliinaan ja hakee veden matkojen päästä.
Jos ei jaksa, apua pitää hakea., Kai neuvolat neuvoo ja psykiatrit auttaa.
Lapsia on kuitenkin vuostuhansia synnytetty ja hoidettu ilman nykyajan mukavuuksia, koneita, itkuhälyttimiä, tuttipullon lämmittäjiä jne.
Kuulehan, elämän malli oli ihan erilainen sinun/minun aikana. Lapset juoksenteli keskenään pitkin pihoja eikä heitä kukaan katsonut perään. Vaatehuolto oli mitä oli ja saunassa käytiin 1x viikossa, harvalla oli edes suihkua. Kerran viikossa vaihdettiin puhtaat vaatteet ja lakanat 2x kk.
Ruoka oli yksinkertaista ja pullaa leivottiin lauantaisin. Nykyään opastetaan vastaamaan vauvan itkuun mutta ennen se muka vahvisti keuhkoja eikä kellään ollut kiire vauvan luo.
Vaa-ti-mus-ta-so joka asiassa on ihan jotain muuta nykyään kuin silloin. Ja jos suoraan sanon, niin lasten tarpeita ei kovin hyvin osattu huomioida.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siskoni oli vuosia aivan äärirajoilla neljän pienen lapsen kanssa, joista nuorimmat oli kaksoset. Miehellään oli tosi pitkä työmatka ja kotiin päästyään oli aina ihan poikki, teki tietysti jonkin verran kotona silti. Autoin siskoani aina kun voin, mutta asutaan eri kaupungeissa, niin se oli aika rajallista. Äiti sen sijaan asuu ihan lähellä siskoani, muttei ikinä tarjoutunut auttamaan. Sanoin hänelle monta kertaa, että mene nyt apuun vaikka edes puoleksi tunniksi, että sisko saa vähän hengähtää, mutta ei. Äiti sanoo aina kaikista nuorista äideistä, että kyllä se jaksaa, se on sinnikäs. Siis hän oli vielä tosi ylpeä siitä, että siskoni jaksoi neljän pikkulapsen kanssa käytännössä melkein yksin, ja paasasi siitä kaikille kavereilleen. En tajua.
Totta kai jokaisen on pakko vaan sinnitellä, mutta mitä järkeä siinä on?? Lapset ei taatusti saa parasta mahdollista lapsuutta, jos vanhemmat on aivan jaksamisen äärirajoilla koko ajan. En käsitä tätä kulttuuria, missä äidit venytetään katkeamispisteeseen ja apua ei saa mistään.
Tsemppiä ap:lle, tiedän hyvin miltä se tuntuu. Kun omat lapset oli pieniä, äiti ja sisko molemmat asui kaukana ja jäin yh:ksi aika pian. Se on rankkaa!!
Ei luulis nykyaikana vahingossa syntyvän neljää lasta, joiden kanssa ei sitten pärjää?
Täällä on haukuttu boomereita, meillä ei ollut mummoja lähellä, oli pärjättävä ihan itse, ehkä ne lapsetkin kulki avain kaulassa kun ei ollut ip-kerhoja ja yhteiskunta antanut edes päiväkotia jos oli vähänkin paremmat tulot kuin yksinhuoltajilla. Kerran vuodessa oli hakuaika. Toisaalta asuntovelat huomioitiin eli asuntovelkainen sai kunnallisen hoidon, ei vuokralla asuva vähänkin enemmän hankkiva.
Entä jos inkin lapsi uskaltanut nykyisinkin lähteä pois kotikylästä, miten kaukaa srn äidin on tultava antamaan henkistä tukea, aikuiselle naiselke joka omasta päätöksestään on lapsen synnyttänyt?
Miksi olet niin kylmä muita naisia kohtaan? Voisit valita myös toisin.
Olen sen verran vanha että olen nähnyt vanhan kansan naisten ja äitien jaksamisen
Nyt on äideillä mukavat asunnot, äitiyslomat, pesukoneet, vaipat ostetaan kaupasta, eikä sitä yhtä ainokaista jakseta hoitaa ilman kitinää. Nuorten äitien pitäisi hävetä juttujaan kun lapset kai aika tietoisesti hankitaan nykyisin. Jokaiselle on se minä itse tärkein ikäänkuin olisi maailman ainoa vauva. Mieheni ihmetteli joskus kun muuan äiti tärkeenä vähän pilasikin yhden iäkkäämmän sukulaisen juhlat , ei ennen ole tommosta kultamunaa nähnyt että juhlaväen käsketään olla hiljaa.
Olen ihan lapsirakas, lapsiani auttanut tarpeen mukaan mutta joku tolkku nyt, aikuiset naiset, äitienne haukkumisessa.
Ajatelkaa, nykypäivinäkin joku, joka ei ole voinut valita lastensa määrää, kietaisee vauvan kantoliinaan ja hakee veden matkojen päästä.
Jos ei jaksa, apua pitää hakea., Kai neuvolat neuvoo ja psykiatrit auttaa.
Lapsia on kuitenkin vuostuhansia synnytetty ja hoidettu ilman nykyajan mukavuuksia, koneita, itkuhälyttimiä, tuttipullon lämmittäjiä jne.Kuulehan, elämän malli oli ihan erilainen sinun/minun aikana. Lapset juoksenteli keskenään pitkin pihoja eikä heitä kukaan katsonut perään. Vaatehuolto oli mitä oli ja saunassa käytiin 1x viikossa, harvalla oli edes suihkua. Kerran viikossa vaihdettiin puhtaat vaatteet ja lakanat 2x kk.
Ruoka oli yksinkertaista ja pullaa leivottiin lauantaisin. Nykyään opastetaan vastaamaan vauvan itkuun mutta ennen se muka vahvisti keuhkoja eikä kellään ollut kiire vauvan luo.Vaa-ti-mus-ta-so joka asiassa on ihan jotain muuta nykyään kuin silloin. Ja jos suoraan sanon, niin lasten tarpeita ei kovin hyvin osattu huomioida.
Jatkan: puhtaat alusvaatteet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siskoni oli vuosia aivan äärirajoilla neljän pienen lapsen kanssa, joista nuorimmat oli kaksoset. Miehellään oli tosi pitkä työmatka ja kotiin päästyään oli aina ihan poikki, teki tietysti jonkin verran kotona silti. Autoin siskoani aina kun voin, mutta asutaan eri kaupungeissa, niin se oli aika rajallista. Äiti sen sijaan asuu ihan lähellä siskoani, muttei ikinä tarjoutunut auttamaan. Sanoin hänelle monta kertaa, että mene nyt apuun vaikka edes puoleksi tunniksi, että sisko saa vähän hengähtää, mutta ei. Äiti sanoo aina kaikista nuorista äideistä, että kyllä se jaksaa, se on sinnikäs. Siis hän oli vielä tosi ylpeä siitä, että siskoni jaksoi neljän pikkulapsen kanssa käytännössä melkein yksin, ja paasasi siitä kaikille kavereilleen. En tajua.
Totta kai jokaisen on pakko vaan sinnitellä, mutta mitä järkeä siinä on?? Lapset ei taatusti saa parasta mahdollista lapsuutta, jos vanhemmat on aivan jaksamisen äärirajoilla koko ajan. En käsitä tätä kulttuuria, missä äidit venytetään katkeamispisteeseen ja apua ei saa mistään.
Tsemppiä ap:lle, tiedän hyvin miltä se tuntuu. Kun omat lapset oli pieniä, äiti ja sisko molemmat asui kaukana ja jäin yh:ksi aika pian. Se on rankkaa!!
Ei luulis nykyaikana vahingossa syntyvän neljää lasta, joiden kanssa ei sitten pärjää?
Täällä on haukuttu boomereita, meillä ei ollut mummoja lähellä, oli pärjättävä ihan itse, ehkä ne lapsetkin kulki avain kaulassa kun ei ollut ip-kerhoja ja yhteiskunta antanut edes päiväkotia jos oli vähänkin paremmat tulot kuin yksinhuoltajilla. Kerran vuodessa oli hakuaika. Toisaalta asuntovelat huomioitiin eli asuntovelkainen sai kunnallisen hoidon, ei vuokralla asuva vähänkin enemmän hankkiva.
Entä jos inkin lapsi uskaltanut nykyisinkin lähteä pois kotikylästä, miten kaukaa srn äidin on tultava antamaan henkistä tukea, aikuiselle naiselke joka omasta päätöksestään on lapsen synnyttänyt?
Miksi olet niin kylmä muita naisia kohtaan? Voisit valita myös toisin.
Olen sen verran vanha että olen nähnyt vanhan kansan naisten ja äitien jaksamisen
Nyt on äideillä mukavat asunnot, äitiyslomat, pesukoneet, vaipat ostetaan kaupasta, eikä sitä yhtä ainokaista jakseta hoitaa ilman kitinää. Nuorten äitien pitäisi hävetä juttujaan kun lapset kai aika tietoisesti hankitaan nykyisin. Jokaiselle on se minä itse tärkein ikäänkuin olisi maailman ainoa vauva. Mieheni ihmetteli joskus kun muuan äiti tärkeenä vähän pilasikin yhden iäkkäämmän sukulaisen juhlat , ei ennen ole tommosta kultamunaa nähnyt että juhlaväen käsketään olla hiljaa.
Olen ihan lapsirakas, lapsiani auttanut tarpeen mukaan mutta joku tolkku nyt, aikuiset naiset, äitienne haukkumisessa.
Ajatelkaa, nykypäivinäkin joku, joka ei ole voinut valita lastensa määrää, kietaisee vauvan kantoliinaan ja hakee veden matkojen päästä.
Jos ei jaksa, apua pitää hakea., Kai neuvolat neuvoo ja psykiatrit auttaa.
Lapsia on kuitenkin vuostuhansia synnytetty ja hoidettu ilman nykyajan mukavuuksia, koneita, itkuhälyttimiä, tuttipullon lämmittäjiä jne.Aina joku näköjään vetoaa tähän, että kun ennenkin jaksettiin, niin miksei nyt.
Ennen oli moni muukin asia eri tavalla. Ei leikkaukseen menevällekään sanota, että kun ennenkään ei ollut anestesiaa eikä antibiootteja, niin kumma, kun sinä niitä toivot tässä. Että kun olet muuten noin terve ja sinulla muuten on niin helppo elämä ja joku köyhä jossain muussa maassa tyytyy osaansa.
Onkohan kyse jostain sukupolvien välisestä kuilusta nämä valitukset, ettei tueta, ei ymmärretä, ei auteta vaikka eihän sillä mummollakaan ole mitään muuta kuin käy työssä vaan? Voisi hyvin vapaalla mennä auttamaan lapsiaan ja lastenlapsiaan. Joutilas ihminen.
Ajat ovat muuttuneet ja varmaan ihmisetkin ajan mukana.
Toiset pärjäävät omillaan eikä tulisi mieleenkään turvautua vanhempien apuun enää aikuisena. Ei koskaan. Toisilla jää napanuora ns lopullisesti katkaisematta ja ovat ma kuvassa apua yhtenään. Rahaa jopa ja lapset tyrkätään mummille viikonlopuksi jotta pääsee bailataan....Ihan kuin arvon pm.
Eikä kysytä mummilta jaksatko , ilmoitetaan vain että ootteko kotona jos tuodaan lapset päivällä klo xx?
Ymmärrän kyllä aloittajaa, mutta samaan aikaan eihän isovanhemmilta voi vaatia lastenhoitoa....
Missä lapsen isä? Entä neuvolasta hoitoapua? Toivotan paljon tsemppiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siskoni oli vuosia aivan äärirajoilla neljän pienen lapsen kanssa, joista nuorimmat oli kaksoset. Miehellään oli tosi pitkä työmatka ja kotiin päästyään oli aina ihan poikki, teki tietysti jonkin verran kotona silti. Autoin siskoani aina kun voin, mutta asutaan eri kaupungeissa, niin se oli aika rajallista. Äiti sen sijaan asuu ihan lähellä siskoani, muttei ikinä tarjoutunut auttamaan. Sanoin hänelle monta kertaa, että mene nyt apuun vaikka edes puoleksi tunniksi, että sisko saa vähän hengähtää, mutta ei. Äiti sanoo aina kaikista nuorista äideistä, että kyllä se jaksaa, se on sinnikäs. Siis hän oli vielä tosi ylpeä siitä, että siskoni jaksoi neljän pikkulapsen kanssa käytännössä melkein yksin, ja paasasi siitä kaikille kavereilleen. En tajua.
Totta kai jokaisen on pakko vaan sinnitellä, mutta mitä järkeä siinä on?? Lapset ei taatusti saa parasta mahdollista lapsuutta, jos vanhemmat on aivan jaksamisen äärirajoilla koko ajan. En käsitä tätä kulttuuria, missä äidit venytetään katkeamispisteeseen ja apua ei saa mistään.
Tsemppiä ap:lle, tiedän hyvin miltä se tuntuu. Kun omat lapset oli pieniä, äiti ja sisko molemmat asui kaukana ja jäin yh:ksi aika pian. Se on rankkaa!!
Ei luulis nykyaikana vahingossa syntyvän neljää lasta, joiden kanssa ei sitten pärjää?
Täällä on haukuttu boomereita, meillä ei ollut mummoja lähellä, oli pärjättävä ihan itse, ehkä ne lapsetkin kulki avain kaulassa kun ei ollut ip-kerhoja ja yhteiskunta antanut edes päiväkotia jos oli vähänkin paremmat tulot kuin yksinhuoltajilla. Kerran vuodessa oli hakuaika. Toisaalta asuntovelat huomioitiin eli asuntovelkainen sai kunnallisen hoidon, ei vuokralla asuva vähänkin enemmän hankkiva.
Entä jos inkin lapsi uskaltanut nykyisinkin lähteä pois kotikylästä, miten kaukaa srn äidin on tultava antamaan henkistä tukea, aikuiselle naiselke joka omasta päätöksestään on lapsen synnyttänyt?
Miksi olet niin kylmä muita naisia kohtaan? Voisit valita myös toisin.
Olen sen verran vanha että olen nähnyt vanhan kansan naisten ja äitien jaksamisen
Nyt on äideillä mukavat asunnot, äitiyslomat, pesukoneet, vaipat ostetaan kaupasta, eikä sitä yhtä ainokaista jakseta hoitaa ilman kitinää. Nuorten äitien pitäisi hävetä juttujaan kun lapset kai aika tietoisesti hankitaan nykyisin. Jokaiselle on se minä itse tärkein ikäänkuin olisi maailman ainoa vauva. Mieheni ihmetteli joskus kun muuan äiti tärkeenä vähän pilasikin yhden iäkkäämmän sukulaisen juhlat , ei ennen ole tommosta kultamunaa nähnyt että juhlaväen käsketään olla hiljaa.
Olen ihan lapsirakas, lapsiani auttanut tarpeen mukaan mutta joku tolkku nyt, aikuiset naiset, äitienne haukkumisessa.
Ajatelkaa, nykypäivinäkin joku, joka ei ole voinut valita lastensa määrää, kietaisee vauvan kantoliinaan ja hakee veden matkojen päästä.
Jos ei jaksa, apua pitää hakea., Kai neuvolat neuvoo ja psykiatrit auttaa.
Lapsia on kuitenkin vuostuhansia synnytetty ja hoidettu ilman nykyajan mukavuuksia, koneita, itkuhälyttimiä, tuttipullon lämmittäjiä jne.Kuulehan, elämän malli oli ihan erilainen sinun/minun aikana. Lapset juoksenteli keskenään pitkin pihoja eikä heitä kukaan katsonut perään. Vaatehuolto oli mitä oli ja saunassa käytiin 1x viikossa, harvalla oli edes suihkua. Kerran viikossa vaihdettiin puhtaat vaatteet ja lakanat 2x kk.
Ruoka oli yksinkertaista ja pullaa leivottiin lauantaisin. Nykyään opastetaan vastaamaan vauvan itkuun mutta ennen se muka vahvisti keuhkoja eikä kellään ollut kiire vauvan luo.Vaa-ti-mus-ta-so joka asiassa on ihan jotain muuta nykyään kuin silloin. Ja jos suoraan sanon, niin lasten tarpeita ei kovin hyvin osattu huomioida.
Näin oli. Muistan kun äidit jossain vaiheessa huusi parvekkeelta lapsia ruokailemaan tai sitten kyseli jos se heidän Simopetteriä on näkynyt, et pitäisi tulla kotiin nyt nukkumaan.
Siis kaikilla ihan mitättömät miehet jotka kaipaavat sitä äitiään hössöttämään? Isän pitäisi olla se vaimon tuki.
Kiitos, olen vanhus, pärjään hyvin jos en, menen hoitopaikkaan. Lapsiin on hyvät välit mutta heillä on oma elämänsä.
Lällläää, ei tarvitse uhkailla minua, nuoret rouvat.
Tiedättekö mitä? Aniharva vanhus odottaa sitä, että jälkipolvi hoitaa ja huoltaa heidät sitten kun eivät itse kykene huolehtimaan itsestään. Tuon satun tietämään, kun asun senioritalossa.
Olen kuullut jatkuvasti, että sittenkun se aika koittaa niin jonnekin hoitoon tai otan ensin kotiin palveluja. Itsellinen ihminen ei halua olla "vaivaksi" lapsilleen eikä lastenlapsille.
Se juuri korostuu, ettei haluta vaivata, eikä olla vaivaksi. Heillä, lapsillaan on oma elämänsä, en tule sitä sekoittamaan tai vaatimaan yhtään mitään.
Se, mitä olen näiltä foorumeilta lukenut, on hämmästyttänyt suuresti, kun kerrotaan että isovanhemmat vaativat ja odottavat sitä sun tätä...ei jaksaisi kun on työ jne ? Ei tietenkään jaksa eipä pidä alkaa ja mennä mukaan vaateisiin. Outoa, perin outoa, ne vaatijat, mutta heitä on varmaan hyvin marginaalinen joukko.
Olkaa jämäköitä ja älkää alkako vanhuksienne hoitajiksi, läheteiksi ym asioiden hoitajiksi. Apua löytyy muualta ja sitä pitää hakea. Ensin huoli-ilmoitus ja siitä se lähtee.