Äitini ei välitä yhtään, vaikka hajoan vaikean vauvavuoden alle

Voisin olla ap:n äiti, käyn kokopäivätyössä, minulla on jatkuvia kipuja ala-selässä selkärankatyrän, ja jaloissa laskimotukosten takia.

Syön masennuslääkkeitä, keväällä ajattelin hirttäytyä katolle johtaviin tikkaisiin. Nyt menee vähän paremmin.

Kun lapset soittavat, se on jatkuvaa valitusta siitä miten heillä on raskasta ja loputtomia pyyntöjä tehdä sitä ja tätä. En jaksa aina vastata, tai puhua. Harvemmin kyselevät miten minulla menee, kun yritän puhua omasta voinnistani, kukaan heitä ei kuuntele, vaan keskustelu ohjataan takaisin heihin puhumalla minun vastaukseni päälle.

Olen ajatellut hakeutua varhaiseläkkeelle, jos olisi apua siitä, että saa levätä. Jos tästä vielä hyvä tulisi.

Vierailija kirjoitti:

Just nyt tuntuu että voisin tehdä tytölleni samoin. Hän on lukioikäinen, todella itsekeskeinen tyyppi. Tähän kun vielä pamauttais mulle vauvan hoidettavaksi, niin tekisin kyllä selvän pesäeron, että se on hänen vauva, ja aika ruveta ottamaan pää pois pensaasta, jokainen on vastuussa käytöksestään ja valinnoistaan.

Toki auttaisin, jos näin kävis (ja hänellä tosiaan voi käydä, kun ei tunnu oppivan elämän realiteetteja millään!), mutta kunhan nyt vaan kerroin. Ei ne äidit pahoja ole, vaikkei hypikään 24/7 aikuisten lasten pillin mukaan.

Olen nyt kohta 5 vuotta sietänyt aivan ala-arvoista draamaa. 80% koko perheen energiasta ja rahoistakin leijonan osa menee prinsessan oikkuihin. Silti itkee että äiti on paskaläpi, jos joskus käytän yhden päivän omiin harrastuksiini tai 100€ omasta palkastani itseeni. Silloin hän menee koulupsykologille itkemään että äiti on hirviö eikä välitä. Myöhäisteini, joten pientä toivoa on, että kasvaa aikuiseksi, mutta tunnen vastaavia "aikuisiakin".

Luin aloituksen ja sen jälkeen tämän viestin, eikä näissä mielestäni puhuta samasta asiasta ollenkaan.

Sen verran näin aikuisten lasten äitinä ja anoppina sanon, etten ymmärrä ollenkaan näitä "olen jo omani hoitanut" -tyyppejä, jotka eivät auta aikuisia lapsiaan. Itse kyllä autan mielelläni, lapseni ovat minun lapsiani aikuisenakin. En kuitenkaan ole mikään hoitoautomaatti, oman jaksamiseni ja muun elämäni ehdoilla hoidan lastenlapsia oikein mielelläni. Mutta jos on joku hätätilanne niin tottakai tulen apuun.

Ei ole mummitkaan enää samaa laatua kuin ennen. Tunne-elämältään normaali synnyttänyt nainen osaa ja haluaa auttaa omaa tytärtään. Tietysti kunnioittaen sitä seikkaa, että vauvan äiti päättää miten toimitaan ja mummin asia on avustaa.

Vai parhaat palat lapsesta, voi jumaliste!

Mitä ne mahtaa olla? Kauneimmat kakkapökäleet vai mitä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Just nyt tuntuu että voisin tehdä tytölleni samoin. Hän on lukioikäinen, todella itsekeskeinen tyyppi. Tähän kun vielä pamauttais mulle vauvan hoidettavaksi, niin tekisin kyllä selvän pesäeron, että se on hänen vauva, ja aika ruveta ottamaan pää pois pensaasta, jokainen on vastuussa käytöksestään ja valinnoistaan.

Toki auttaisin, jos näin kävis (ja hänellä tosiaan voi käydä, kun ei tunnu oppivan elämän realiteetteja millään!), mutta kunhan nyt vaan kerroin. Ei ne äidit pahoja ole, vaikkei hypikään 24/7 aikuisten lasten pillin mukaan.

Olen nyt kohta 5 vuotta sietänyt aivan ala-arvoista draamaa. 80% koko perheen energiasta ja rahoistakin leijonan osa menee prinsessan oikkuihin. Silti itkee että äiti on paskaläpi, jos joskus käytän yhden päivän omiin harrastuksiini tai 100€ omasta palkastani itseeni. Silloin hän menee koulupsykologille itkemään että äiti on hirviö eikä välitä. Myöhäisteini, joten pientä toivoa on, että kasvaa aikuiseksi, mutta tunnen vastaavia "aikuisiakin".

Luin aloituksen ja sen jälkeen tämän viestin, eikä näissä mielestäni puhuta samasta asiasta ollenkaan.

Sen verran näin aikuisten lasten äitinä ja anoppina sanon, etten ymmärrä ollenkaan näitä "olen jo omani hoitanut" -tyyppejä, jotka eivät auta aikuisia lapsiaan. Itse kyllä autan mielelläni, lapseni ovat minun lapsiani aikuisenakin. En kuitenkaan ole mikään hoitoautomaatti, oman jaksamiseni ja muun elämäni ehdoilla hoidan lastenlapsia oikein mielelläni. Mutta jos on joku hätätilanne niin tottakai tulen apuun.

Miksi pitää olla hätätilanne? Miksi ei voi luona suhdetta omiin lapsenlapsiinsa ihan muuten vaan, ilman että on joku paniikkitilanne? Kunhan siis ihmettelen. Oma äitini on aloituksessa mainitun kanssa vähän samaa luokkaa, mutta isä tarjosi aina apuaan. Eipä siis ihme, että ajattelin aina tekeväni isäni eteen mitä tahansa, äidin suhteen en ole lainkaan valmis venymään yhtään. Siinäpähän nauttii sitten yksinäisestä vanhuudesta.

Olen kasvannut kaksi lasta melkeinpä täysin yksin, ja joskus mietin että onko mulla voimia tarjota apuani sitten kun omilla lapsilla on lapsukaisia. Ainakin nyt kuvittelen, että haluan olla mahdollisimman paljon lastenlasten elämässä mukana. Asia voi olla ajankohtainen jopa lähivuosina.

Heh :D tuleepa ihan mieleen, kun mä sain ekan lapseni hätäsektiolla. Ainut asia, mitä "äiti" teki, oli käydä itkemässä oveni takana, (siis kirjaimellisesti itkemässä) kuinka ei pärjää uuden koiranpentunsa kanssa. Kummasti se piti ottaa just silloin kun lapsi syntyi ja laittaa pois 2kk:n jälkeen. Olin 21v. ja yksinhuoltaja. Koskaan kertaakaan hän ei apuaan tarjonnut. Nykyään olen katkaissut välit kokonaan kyseiseen ihmissaastaan (toki muista paljon painavemmista syistä) ja olen enemmän kuin onnellinen päätöksestä.

Vierailija kirjoitti:

Äidilläni ei ole mitään muita velvollisuuksia kuin oma töissäkäyntinsä eli ei ole kuormittunut. Hän vain on henkisesti niin etäinen ja vaurioitunut ihminen, että ei pysty osoittamaan myötätuntoa. Sitä se on ollut koko minun elämän ajan, mutta silti otan nyt jotenkin tosi raskaasti hänen piittaamattomuuden kun olen itse tosi herkässä ja vaikeassa tilanteessa ensimmäisen lapseni kanssa, jolla on koliikki ja joka itkee lähes kaiken hereilläoloaikansa. Ja pelkään, että en saa omaan lapseeni luotua hyvää suhdetta vaan tulen olemaan samanlainen vaurioitunut ihminen hänelle.

Ap

No tuo nyt ei ainakaan ole äitisi syy. Liian helppoa siirtää ongelmat toisille. Sinulla on lapsi ja sinun ja hänen suhteensa on ainoastaan sinusta itsestäsi kiinni. Taidat olla kovin nuori, joka ei ole vielä oppinut ottamaan vastuuta tekemisistään.

Mielestäni isovanhemmilla on oikeus osallistua tai olla osallistumatta lastenlapsien hoitoon.  Ei kaikki jaksa esim. yövalvomisia etenkin jos ovat työelämässä. Pitää miettiä näitä asioita ennenkuin lapsia tekee, eikä saa olettaa hoitoavun olevan itsestään selvyys. Itsellä paljon harrastuksia ja ystäviä, matkustan myös paljon en tosiaan aio näistä luopua lastenlapsien vuoksi. Elämä on liian lyhyt nautin kun vielä voin.

Vierailija kirjoitti:

Äidilläni ei ole mitään muita velvollisuuksia kuin oma töissäkäyntinsä eli ei ole kuormittunut. Hän vain on henkisesti niin etäinen ja vaurioitunut ihminen, että ei pysty osoittamaan myötätuntoa. Sitä se on ollut koko minun elämän ajan, mutta silti otan nyt jotenkin tosi raskaasti hänen piittaamattomuuden kun olen itse tosi herkässä ja vaikeassa tilanteessa ensimmäisen lapseni kanssa, jolla on koliikki ja joka itkee lähes kaiken hereilläoloaikansa. Ja pelkään, että en saa omaan lapseeni luotua hyvää suhdetta vaan tulen olemaan samanlainen vaurioitunut ihminen hänelle.

Ap

Kyllä työssäkäyvä ihminen voi olla kuormittunut hyvinkin, ehkä äitisi on samanikäinen kuin minä, eli päälle 5-kymppinen, ja työ kuormittaa merkittävästi, vaikka teen oman jaksamiseni vuoksi jo 30-tuntista viikkoa, olen tehnyt jo vuosia. Jaksan työpäivän, mutta sen jälkeen olen kotona todella väsynyt, enkä oikein saa aikaiseksi mitään.

Äitisi on omat lapsensa hoitanut aikuisikään, nyt on sinun vuorosi hoitaa oma lapsesi. Voit palkata välillä lastenhoitajan, jolloin saat levätä. Ottaako vauvan isä mitään vastuuta tilanteessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äidilläni ei ole mitään muita velvollisuuksia kuin oma töissäkäyntinsä eli ei ole kuormittunut. Hän vain on henkisesti niin etäinen ja vaurioitunut ihminen, että ei pysty osoittamaan myötätuntoa. Sitä se on ollut koko minun elämän ajan, mutta silti otan nyt jotenkin tosi raskaasti hänen piittaamattomuuden kun olen itse tosi herkässä ja vaikeassa tilanteessa ensimmäisen lapseni kanssa, jolla on koliikki ja joka itkee lähes kaiken hereilläoloaikansa. Ja pelkään, että en saa omaan lapseeni luotua hyvää suhdetta vaan tulen olemaan samanlainen vaurioitunut ihminen hänelle.

Ap

Kyllä työssäkäyvä ihminen voi olla kuormittunut hyvinkin, ehkä äitisi on samanikäinen kuin minä, eli päälle 5-kymppinen, ja työ kuormittaa merkittävästi, vaikka teen oman jaksamiseni vuoksi jo 30-tuntista viikkoa, olen tehnyt jo vuosia. Jaksan työpäivän, mutta sen jälkeen olen kotona todella väsynyt, enkä oikein saa aikaiseksi mitään.

Äitisi on omat lapsensa hoitanut aikuisikään, nyt on sinun vuorosi hoitaa oma lapsesi. Voit palkata välillä lastenhoitajan, jolloin saat levätä. Ottaako vauvan isä mitään vastuuta tilanteessa?

Äitisi ei ole syyllinen sinun vauvaasi. Sinä sen olet tehnyt niin saat hoitaakin. Häpeäisit kun vaadit itsellesi erityisvapauksia vain kun ei huvitakaan pitää huolta lapsesta.

Joskus isovanhemmilla voi olla vaikea hahmottaa, mihin tarvitaan eniten apua. Rajaa jokin selkeä teko, johon pyynnön kohdistat. Esim. voisitko tulla meille yhdeksi yöksi vauvan kanssa, jotta saisin nukkua? Ja vielä, että milloin, esim. ensi viikonloppuna. Selkeä yksi pyyntö, siihen on paljon helpompi vastata kuin siihen, että toinen kertoo yleisellä tasolla, miten raskasta on.

Onneksi isä kuitenkin auttaa? Ja miehen vanhemmat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Just nyt tuntuu että voisin tehdä tytölleni samoin. Hän on lukioikäinen, todella itsekeskeinen tyyppi. Tähän kun vielä pamauttais mulle vauvan hoidettavaksi, niin tekisin kyllä selvän pesäeron, että se on hänen vauva, ja aika ruveta ottamaan pää pois pensaasta, jokainen on vastuussa käytöksestään ja valinnoistaan.

Toki auttaisin, jos näin kävis (ja hänellä tosiaan voi käydä, kun ei tunnu oppivan elämän realiteetteja millään!), mutta kunhan nyt vaan kerroin. Ei ne äidit pahoja ole, vaikkei hypikään 24/7 aikuisten lasten pillin mukaan.

Olen nyt kohta 5 vuotta sietänyt aivan ala-arvoista draamaa. 80% koko perheen energiasta ja rahoistakin leijonan osa menee prinsessan oikkuihin. Silti itkee että äiti on paskaläpi, jos joskus käytän yhden päivän omiin harrastuksiini tai 100€ omasta palkastani itseeni. Silloin hän menee koulupsykologille itkemään että äiti on hirviö eikä välitä. Myöhäisteini, joten pientä toivoa on, että kasvaa aikuiseksi, mutta tunnen vastaavia "aikuisiakin".

Luin aloituksen ja sen jälkeen tämän viestin, eikä näissä mielestäni puhuta samasta asiasta ollenkaan.

Sen verran näin aikuisten lasten äitinä ja anoppina sanon, etten ymmärrä ollenkaan näitä "olen jo omani hoitanut" -tyyppejä, jotka eivät auta aikuisia lapsiaan. Itse kyllä autan mielelläni, lapseni ovat minun lapsiani aikuisenakin. En kuitenkaan ole mikään hoitoautomaatti, oman jaksamiseni ja muun elämäni ehdoilla hoidan lastenlapsia oikein mielelläni. Mutta jos on joku hätätilanne niin tottakai tulen apuun.

Voi höpsis, sanoin että auttaisin toki jos lapsen saisi/ kun joskus saa. Mutta olen kyllästynyt aikuisiin jotka eivät ymmärrä, että heidän vanhemmillaan on muutakin elämää, omia murheita ja kipuja jne. Itketään kun äiti ei hoida lapsenlastaan koko ajan, isi ei osta autoa jne.. Se että ollaan vielä 30-vuotiana sormi suussa ja terapian tarpeessa, jollei vanhemmat hypi oman pillin mukaan...

Jumankeka, ne vanhemmat voi vaikka kuolla pois, pitää kehittää vähän sietokykyä...

Mutta olen varmasti ankeuttaja boomeri 😁

voi nyyhke ja kyynel. mitäs lisäännyit

Hommaa lastenhoitoapua.

Et sano äitisi ikää mutta jospa hän ei enää jaksa?

Mä olen 55v ja jos niitä lapsenlapsia ei kohta ala kuulumaan, niin en mäkään enää jaksa hoitaa. Tsempata ja psyykata voin mutta oma kuntoni ja jaksamiseni alkaa olla ihan tapissa.

Lapset ei tunnu tajuavat sitä, että omat vanhemmat on väsyneempiä kun ne vanhenee. Kaikki ei ole teräsmammoja ja -pappoja.

Se että on tehnyt lapsen, ei tarkoita että olisi millään lailla vastuussa sen lapsen päätöksestä tehdä oma lapsi. Niin pahalta kuin se voikin tuntua, niin äidilläsi on kyllä ihan täysi oikeus "nauttia vain parhaista paloista", varmasti hällä on syynsä, miksi ei tarjoa apuaan, sitä syytä on tosin vaikea lähteä arvailemaan, ku ei teitä tarkemmin tunne ja tässäkin on vain sinun, väsyneen ihmisen yksipuolinen näkemys.

Varmaa kuitenkin on, että ketään ei voi pakottaa auttamaan, jos äiti ei syystä tai toisesta halua sinua auttaa, niin ei siihen oikein mikään auta, vai haluaisitko hänet vastentahtoisesti sinne auttamaan? Niinpäniin, välttämättä ei ole edes äitisi tahdosta kiinni tuo auttamishalu, joko sellainen on tai ei ole, eikä se ole varsinaisesti kenenkään vika, jos auttamishalu puuttuu.

Sitten eri asia, jos välinne on muutenkin jotenkin vaikeat, se on tietenkin ikävää ja silloin voi olla parempi pitää etäisyyttää mielipahaa aiheuttavaan ihmiseen, vaikka hän on äitisi, niin sinulla ei ole velvollisuutta esim. olla häneen yhteyksissä, toisaalta sellainen on aika iso päätös ja ihmissuhteet nyt vain on joskus vaikeita ja harvoin täydellisiä.

Vierailija kirjoitti:

Hommaa lastenhoitoapua.

Et sano äitisi ikää mutta jospa hän ei enää jaksa?

Mä olen 55v ja jos niitä lapsenlapsia ei kohta ala kuulumaan, niin en mäkään enää jaksa hoitaa. Tsempata ja psyykata voin mutta oma kuntoni ja jaksamiseni alkaa olla ihan tapissa.

Lapset ei tunnu tajuavat sitä, että omat vanhemmat on väsyneempiä kun ne vanhenee. Kaikki ei ole teräsmammoja ja -pappoja.

Tämä minun äitini minulle purkaa, kun puhutaan sisarukseni lapsista ja siitä, että pitäisikö äidin tarjota apuaan useammin: Hän ei yksinkertaisesti jaksa, hänellä on työ, kaverit ja omat murheensa ja lapset ovat todella energisiä, äänekkäitä ja ajoittain jopa röyhkeitäkin ja kiristävät hermoa. Jos oma äitini ei tarjoa sisarukselleni apua, niin hän ei taatusti sitä ilkeyttään tee.

No huhhuh  mitä myrkkyä täällä taas jotkut valuttavat. Kylmiä väreitä menee, miten empatiakyvytöntä porukkaa voi edes olla. Surullista.

Vierailija kirjoitti:

Kakaralla on kakara, nyt huudetaan yhteiskuntaa apuun

Sitä kun ei oikeasti tiedä millaista se omalla kohdalla tulee olemaan! Itse uupumuksessani toivoin, että voi kun joku tulisi käymään ja hoivaisi vauvaani edes puolituntia, että voisin hetkeksi käydä pitkälleni

Ketään ei koskaan tullut!

Missäs se isä on? Mikä velvollisuus muilla on (edes isovanhemmilla) hoitaa enää oman osuutensa hoidettuaan muitten kakaroita? Miksi täytyy keskenkasvuisena tehä niitä lapsia, jos ei niistä kykene huolehtimaan itse? Itse tein 20 v ekan lapsen ja kolme niitä siunaantui ennen 24 ikävuotta. Ei tullut mieleenkään sysätä lapsia hoitoon muuta kuin aina sitten päiväkotiin 8 kk ikäisenä, kun äitiysloma loppui ja yrittäjänä tein 10 h työpäivää. On hitto tämän päivän vellivanhemmat opetettu liian hyvälle, kun oletetaan, että muut hoitaa omat vastuut ja aina kärsitään muka uupumisesta! Anna se lapsi huostaan, niin voit itse kasvaa henkisesti kypsäksi.

Maailma on pullollaan tunnekylmiä ihmisiä. Omat vanhemmat voivat olla sellaisia myös. Lasten saaminen tekee ihmisestä hyvin tarvitsevan, koska se on niin rakasta hommaa ja tarvittaisiin se "koko kylä". Usein silmät avautuvat näkemään vanhempien tunnekylmyyden vasta lasten tulon jälkeen, kun on pakko itse kasvaa rysäyksessä oikeasti aikuiseksi. Se tuntuu todella pahalta. Suosittelen, että päätät selvitä ilman häntä ja katkeroitumatta. Se on paras tie, vaikka raskas. Itse yritin keskustella ja vinkata, mutta ehei.