Äitini ei välitä yhtään, vaikka hajoan vaikean vauvavuoden alle

Tulipa sopivasti tämä. Mun äiti on samanlainen kuin ap:n, mutta hän on käynyt katsomassa vauvaa vain kerran tämän parin kk aikana, vaikka on käynyt kaupungissa. Tämä oli odotettua kylläkin. Kuvia kyllä pitäisi lähetellä, kun hän niin haluaa olla mummua. Eniten hiertää hänen asenne. Jos sanon että vauva on itkenyt viikkoja ->"se on normaalia" tai kävimme lääkärissä vaivan x takia, "se on normaalia" tai ostin puvun ristiäisiin -> "minä en ymmärrä miksi vauvoille pitää pukuja pukea", annan d-vitamiinia -> "vauva siitä vaan kärsii"... Siis vähättelee ja moittii koko ajan minua ja on niin kaikkitietävä. Tulee niin paha mieli joka kerta kun ollaan yhteyksissä. Kun olen näistä loukkaantunut, hän vääntää sen niin ettei nyt muka tohdi tulla käymään. Ikäänkuin olisi vuosien aikana muutenkaan käynyt. Apua en häneltä edes kuvitellut saavani, vaikka hoidin hänen iltatähteään aika monta vuotta. Henkistä tukea olisin silti kaivannut.

Taas kerran valitusta ettei äiti, isovanhemmat ym auta. En tajua lainkaan. Kun itsellä oli pienet lapset asuttiin satojen kilometrien päässä vanhemmista ja muusta suvusta. Eikä kenenkään pidä tehdä lapsia lainkaan, jos miettii ja laskee sen varaan, että sitten isovanhemmat auttavat ja hoitavat.

Lapset tehdään omaan ydinperheeseen sillä tähtäimellä, että hoidetaan, huolletaan ja kasvatetaan itse. Jos ja kun apua tarvitaan jossain vaiheessa, sitä haetaan tahoilta, jotka ovat sitä varten yhteiskunnassa olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Oma äitini oli hiukan samanlainen. Auttoi kyllä, mutta rajallisesti. Lapseni oli sairas ja olisin tarvinnut kipeästi apua.

Edelleen tuntuu, että mummi haluaa vain parhaat palat lapsesta. Kuulla, että hyvin menee.

Oli nuorena samanlainen minua kohtaan. Sairastuin psyykkisesti ja en saanut apua perheeltäni. Minut käytännössä hylättiin.

Sain apua lastensuojelusta vauvan saatuani. Oma vointini, yksinäisyys ja vauvan sairaus olisivat olleet liikaa minulle yksin.

Lastensuojelu auttaa, jos tosiaan olet avun tarpeessa.

Mitä apua siis sait lastensuojelusta? Mitä palveluita?

Ap se lapsen hankkiminen oli aivan oma päätöksesi kuten myös se että koitat suorittaa äitiyttä ja olla täydellinen mutsi. Ei se elämä vaan mene niin.

Voi miten surullista, että et saa äidiltäsi mitään apua tai edes henkistä tukea. Jaan kohtalosi, itselläkin oli aikanaan koliikista kärsinyt vauva. Äitini asui kauempana, joten en sinällään odottanut konkreettista apua, mutta jonkinlainen ymmärrys ja tsemppaus ois ollut tarpeen. Vaan ei kun ei. Onneksi mieheni pikkuhiljaa alkoi auttaa enemmän vauvan hoidossa ja sain välillä jopa nukuttua.

Onko sinulla lähipiiristä saatavilla muilta luotettavilta henkilöiltä apuja vauvan kanssa? Muistan vain, miten eräs ystäväni myöhemmin harmitteli sitä, ettei ollut tajunnut tulla avuksi. Sekin hänen puheensa lämmitti. Pikkuvauvan äidit elävät hyvin herkkää aikaa ja koliikkivauvojen äidit erityisen herkkää.

Mun mielestä on hienoa jos autellaan puolin ja toisin yli sukupolvien, vietetään aikaa yhdessä jne. Olen sukuihminen.

Mutta kuten jo aiemmassa kommentissani sanoin, ärsyttää aikuinen, joka ei osaa nähdä vanhempaansa kokonaisena ihmisenä, vaan edelleen odottaa hoivaa / vaatii asioita.

Lapsenlapsi on varmasti suurimmalle osalle iso "lahja" ja onni... Mutta n. 60-vuotiailla ihmisillä on paljon murheita myös. Omat vanhemmat ehkä paljon apua tarvitsevia, työelämä vaatii vielä veronsa, eikä oma kehokaan enää ole samassa kunnossa kuin nuorena...

Jos huomaa itse jo vauvan kanssa, että vanhemmuus on rankkaa, niin eikö yhtään näe niitä vanhempiaan samalla myötätunnolla kuin itsensä... Meinaan voin sanoa, että vauva-aika on usein se helpoin osa pitkää kaarta...

Minunkaan äitini ei koskaan hoitanut lastenlapsiaan (ei hän kyllä hoitanut omia lapsiaankaan, isoäidit hoitivat) eikä ollut heistä kiinnostunut, ja nyt kun hän on vanha ja huonokuntoinen, hän ihmettelee miksi aikuisista lastenlapsista ei koskaan kuulu mitään.

Vierailija kirjoitti:

Maailma on pullollaan tunnekylmiä ihmisiä. Omat vanhemmat voivat olla sellaisia myös. Lasten saaminen tekee ihmisestä hyvin tarvitsevan, koska se on niin rakasta hommaa ja tarvittaisiin se "koko kylä". Usein silmät avautuvat näkemään vanhempien tunnekylmyyden vasta lasten tulon jälkeen, kun on pakko itse kasvaa rysäyksessä oikeasti aikuiseksi. Se tuntuu todella pahalta. Suosittelen, että päätät selvitä ilman häntä ja katkeroitumatta. Se on paras tie, vaikka raskas. Itse yritin keskustella ja vinkata, mutta ehei. 

Valitettavan usein vain tuossa kohtaan kun "silmät avautuvat näkemään vanhempien tunnekylmyyden kun on pakko kertarysäyksellä kasvaa itse aikuiseksi" -- osat kääntyvät päälaelleen.

Tarkoitan siis sitä, että siihen raskautumiseen asti ollaan itse "etäisiä ja tunnekylmiä" omia vanhempia kohtaan, ei pidetä yhteyttä, ei auteta, ei kyläillä edes äitienpäivänä, "koska mulla on kiire elämä".

Onko sitten ihme, jos ne uudet isovanhemmat eivät välttämättä kykene heti tulemaan sieltä kaapin hattuhyllyltä, minne se uusi äiti/isä on ne ehkäpä vuosikausiksi hylännyt, takaisin osallistuviksi ja nuoren perheen elämää siloittaviksi avustajiksi?

En siis tokikaan tiedä mikä apn suhde äitiinsä (ja isäänsä?) oli ennen tätä sinkku(?)raskautta, mutta noin yleisesti elämää seuranneena...

Itse en halunnut koskaan lapsia mutta puolison  mukana on tullut näitä aikuisia bonuslapsia. En hoida heidän lapsiaan ja tästä on sovittu ja se on molemmin puolin ok, koska olen jo nuorena nämä valinnat tehnyt. Ja koska olen itse mielestäni hoitanut yhteiskunnalliset  velvoitteeni tekemällä pitkän työuran ja hoitanut omat vanhempani hautaan asti.  En murehdi sitä "ettei kukaan käy sitten hoivakodissa katsomassa" koska vanhustyössä ollessani valitettavan tosi oli se että vaikka vanhuksella olisi ollut kuinka paljon omia lapsia ja hyvin heistä huolehtinut, valitettavan harvalla tätä jälkikasvua näkyi vanhuksistaan huolehtimassa. Lapsenlapsia jaksaa omat vanhukset kiinnostaa sen aikaa kun osaavat vielä antaa taskurahaa ja lahjoja, ja kun eivät enää siihen pysty ,siihen loppuu mummon luona käynnit. Hoivakoti- ja terveyskeskusten vuodeosasto paikkoja on liian vähän ja vanhukset ovat  nykyään aika heitteillä jos omaiset eivät jaksa/halua/voi huolehtia. Siinä on keski-ikäiset/ eläkeikää lähestyvät  jo muutenkin uupuneet ihmiset aika kovilla jos pitäisi omien vanhusten lisäksi vielä omat lapsenlapsetkin hoitaa. Nuorena pitää jaksaa , 60-kymppiset eivät enää samalla lailla jaksa.  Ei pidä hankkia perhettä jos tietää ettei oikein rahkeet riitä. Sitä näkee nykyään liian paljon jos katsoo nuorten ihmisten mt-tilastoja. Ehkäisykeinoja on nykyään pilvin pimein.

Itsenäinen vahva nainen pärjää eikä ole koko ajan valittamassa ja syyttämässä milloin yhteiskuntaa, milloin miehiä tai omia vanhempiaan.

Vierailija kirjoitti:

Se että on tehnyt lapsen, ei tarkoita että olisi millään lailla vastuussa sen lapsen päätöksestä tehdä oma lapsi. Niin pahalta kuin se voikin tuntua, niin äidilläsi on kyllä ihan täysi oikeus "nauttia vain parhaista paloista", varmasti hällä on syynsä, miksi ei tarjoa apuaan, sitä syytä on tosin vaikea lähteä arvailemaan, ku ei teitä tarkemmin tunne ja tässäkin on vain sinun, väsyneen ihmisen yksipuolinen näkemys.

Varmaa kuitenkin on, että ketään ei voi pakottaa auttamaan, jos äiti ei syystä tai toisesta halua sinua auttaa, niin ei siihen oikein mikään auta, vai haluaisitko hänet vastentahtoisesti sinne auttamaan? Niinpäniin, välttämättä ei ole edes äitisi tahdosta kiinni tuo auttamishalu, joko sellainen on tai ei ole, eikä se ole varsinaisesti kenenkään vika, jos auttamishalu puuttuu.

Sitten eri asia, jos välinne on muutenkin jotenkin vaikeat, se on tietenkin ikävää ja silloin voi olla parempi pitää etäisyyttää mielipahaa aiheuttavaan ihmiseen, vaikka hän on äitisi, niin sinulla ei ole velvollisuutta esim. olla häneen yhteyksissä, toisaalta sellainen on aika iso päätös ja ihmissuhteet nyt vain on joskus vaikeita ja harvoin täydellisiä.

Tämä järkeily kuvaa ytimekkäästi sen, mikä on nykyajan ongelma: rakkauden pihtaaminen.

Tarkoitan rakkautta laajassa mielessä. Siten että kun rakkaudessa kitsastellaan, ihmiset eivät välitä muusta kuin itsestään.

Tai välittävät muista vain jos siitä on heille hyötyä.

Väitän, että suurin osa ihmisten kurjuudesta johtuu rakkauden puutteesta.

Ennen kuin alat valittaa että kukaan ei rakasta sinua, ala sen sijaan itse rakastaa.

Minua äitini auttoi ja minä Autan tytärtäni paljon=halua olla ja tutustua lapsen lapseeni. On rakas. Osaan myös antaa tilaa, en tuppaa joka käänteeseen.

Lähtökohtaisesti ajattelen , että olemme kasvattaneet lapsemme niin vahvoiksi ja pärjääviksi, että he osaavat ensisijaisesti ratkaista ongelmansa itse. Vanhemmille ja isovanhemmille mielellään mukavia asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse sain kärsiä kaiken yksin, kaikki meni hyvin mieheni kanssa, mutta toista lasta emme tehneet, oli vuosi 1988. Parempi niin, ei mieheni olisi jaksanut lapsia enempää, meidän lapsesta tuli kiltti ja kuuliainen. Hänen lapset taas  ei tykkää säännöistä ja alkavat haukkua: olet vanha mummo tai olet saatanan idiootti. Kasvatus on mennyt pieleen, miettikää ennen kuin teette lapsia, ei aina ole sitä onnea.

Meidän suvussa jokainen lapsi on otettu aina innolla ja kiitollisuudella vastaan. Lapsesta asti korostettu kuinka arvokas lahja elämä on ja uuden ihmisen syntymä. Lasten elämä on värikästä, täynnä erilaisia kehitysvaiheita, kapinaa ja vauhtia ja energiaa enemmän kuin aikuisilla. Porukasta löytyy luonnostaan kilttejä ja sitten räväkämpiä persoonia. Yhtään jäsentä tässä suvussa ei ole kyllä kukaan katunut, ei vanhemmat, ei mummot, ei papat, ei sedät, ei tädit. Kyllä noista sinunkin lapsenlapsista hyvin todennäköisesti ihan kunnon kansalaisia kasvaa uhma- ja murrrosikien jälkeen.

Oih, sinä ja sukusi saatte ketjun kunniamitalin. Miten ihanaa onnellista ja positiivista elämää, te olette siis parhaat 😇

Koliikkivauvan hoito on uuvuttavaa. Ymmärrän sinua ap täysin, koska mekään emme saaneet koliikkisen esikoisen hoitoon mitään apua omilta tai mieheni vanhemmilta.

Eikä hoitoapua ole tullut sen jälkeenkään. Meillä on nykyisin kolme lasta. Ovat olleet vanhemmillani hoidossa max 5 kertaa elämänsä aikana. Nuorin ei koskaan. Olen jo täysin tottunut siihen ajatukseen, että lapset kulkevat aina mukanamme ja omaa aikaa ei ole.

Mutta kerron sinulle ilouutisen: koliikki menee yleensä ohi muutamassa kuukaudessa. Ja parin vuoden kuluttua et osaa edes kaivata omaa aikaa. Ihminen tottuu ihan kaikkeen!

Vierailija kirjoitti:

Kerro neuvolassa jaksamisongelmistasi. Voit myös tehdä oman kotikuntasi sosiaalitoimeen perheestäsi lastensuojeluilmoituksen. Tukea on helpompi saada, jos on sosiaalitoimen asiakkuus.

Tsemppiä!

Riippuu kunnasta, mutta myös neuvolan kotipalvelun kautta juurikin käytännön apua saa meidän kaupungissa ainakin. Tulee ihminen vauvan kanssa ulkoilemaan, kun äiti nukkuu tai työntekijä voi tehdä ruokaa, siivota tms. mitä kenenkin kanssa sovitaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Just nyt tuntuu että voisin tehdä tytölleni samoin. Hän on lukioikäinen, todella itsekeskeinen tyyppi. Tähän kun vielä pamauttais mulle vauvan hoidettavaksi, niin tekisin kyllä selvän pesäeron, että se on hänen vauva, ja aika ruveta ottamaan pää pois pensaasta, jokainen on vastuussa käytöksestään ja valinnoistaan.

Toki auttaisin, jos näin kävis (ja hänellä tosiaan voi käydä, kun ei tunnu oppivan elämän realiteetteja millään!), mutta kunhan nyt vaan kerroin. Ei ne äidit pahoja ole, vaikkei hypikään 24/7 aikuisten lasten pillin mukaan.

Olen nyt kohta 5 vuotta sietänyt aivan ala-arvoista draamaa. 80% koko perheen energiasta ja rahoistakin leijonan osa menee prinsessan oikkuihin. Silti itkee että äiti on paskaläpi, jos joskus käytän yhden päivän omiin harrastuksiini tai 100€ omasta palkastani itseeni. Silloin hän menee koulupsykologille itkemään että äiti on hirviö eikä välitä. Myöhäisteini, joten pientä toivoa on, että kasvaa aikuiseksi, mutta tunnen vastaavia "aikuisiakin".

Luin aloituksen ja sen jälkeen tämän viestin, eikä näissä mielestäni puhuta samasta asiasta ollenkaan.

Sen verran näin aikuisten lasten äitinä ja anoppina sanon, etten ymmärrä ollenkaan näitä "olen jo omani hoitanut" -tyyppejä, jotka eivät auta aikuisia lapsiaan. Itse kyllä autan mielelläni, lapseni ovat minun lapsiani aikuisenakin. En kuitenkaan ole mikään hoitoautomaatti, oman jaksamiseni ja muun elämäni ehdoilla hoidan lastenlapsia oikein mielelläni. Mutta jos on joku hätätilanne niin tottakai tulen apuun.

Ihana lukea yksi tällainen kommentti, en vain voi ymmärtää kaikkea sitä ilkeyttä ym mitä tämä parin sivun kommentteja lukeneena ketju on täynnä! "Kärsikää koska minäkin jouduin kärsimään" -ihmisten olisi parempi jättää ne lapset hankkimatta, niin paljon pysyvää vahinkoa tunnekylmä ja empatiakyvytön äiti voi aiheuttaa. SE oli myös viestin perusteella AP:n ydin, joka näyttää menneen suurimmalla osalla ja etenkin ilkeilijöillä ohi. Ja siitä tiedän minäkin omasta kokemuksesta ja ainakin meillä se on ollut samaa ihan alusta(=lapsuudesta) ajan, terveisiä teille jotka käänsitte asian toisinpäin (äidin käytös oikeutettua tyttärensä aiemman käytöksen takia tms).

Mitähän se nykyajan "oma aika" aika on? Muistan että työssäkäyvän äitini mielestä parasta aikaa oli aika oman perheen kanssa. Näin hän sitä vielä vanhanakin muisteli ja itsekin näin muistan olleen.

Vierailija kirjoitti:

Koliikkivauvan hoito on uuvuttavaa. Ymmärrän sinua ap täysin, koska mekään emme saaneet koliikkisen esikoisen hoitoon mitään apua omilta tai mieheni vanhemmilta.

Eikä hoitoapua ole tullut sen jälkeenkään. Meillä on nykyisin kolme lasta. Ovat olleet vanhemmillani hoidossa max 5 kertaa elämänsä aikana. Nuorin ei koskaan. Olen jo täysin tottunut siihen ajatukseen, että lapset kulkevat aina mukanamme ja omaa aikaa ei ole.

Mutta kerron sinulle ilouutisen: koliikki menee yleensä ohi muutamassa kuukaudessa. Ja parin vuoden kuluttua et osaa edes kaivata omaa aikaa. Ihminen tottuu ihan kaikkeen!

Jatkan. Minulle tämä on opettanut kuitenkin sen, että haluan auttaa omia lapsiani, kun heille joskus tulevaisuudessa toivottavasti omia lapsia tulee. Haluan olla apuna, enkä jätä yksin valvomaan pikkuvauvan kanssa.

Apua ei ole aina helppo pyytää. Jos epäilet, että läheisesi on uupunut pikkuvauvan kanssa, tarjoa apua. Voit kävellä vaikka lenkin vauva rattaissa niin, että vanhempi saa nukkua univelkojaan pois. Unideprivaatio on tunnettu kidutusmenetelmä ja ihan hirveää pidemmän päälle.

Vierailija kirjoitti:

Mitähän se nykyajan "oma aika" aika on? Muistan että työssäkäyvän äitini mielestä parasta aikaa oli aika oman perheen kanssa. Näin hän sitä vielä vanhanakin muisteli ja itsekin näin muistan olleen.

Se on sitä, että pääsee esim. lääkärin jälkitarkastukseen yksin, eikä tarvitse mennä sinne kahden lapsen kanssa levittelemään jalkojaan.