Äitini ei välitä yhtään, vaikka hajoan vaikean vauvavuoden alle

Vierailija kirjoitti:

Ap ehkä kadehtii äitiään, jolla on kyky "nyppiä rusinat pullasta" - ja halveksuu tätä siitä, että jää TAAS psykopaatin välineeksi.

Ap, äitisi piirteet ovat psykopaattisia. Psykopaatit eivät muutu. Äitisi ei valinnut olla sellainen, kuin on. Odotat häneltä mahdottomia! Anna hänen olla, mitä on, tai hakkaat vain päätäsi seinään.

Äitisi rakastaa sinua omalla tavallaan. Sikäli kun kykenee rakastamaan, tai ainakin tietää, mitä rakkaus hänelle tarkoittaa.

Miten lapsi muuten suhtautuu äitiisi?

Ei nyt taida ihan psykopaatin piirteitä olla. Onhan monia muitakin luonnehäiriöitä, joissa on vähäiset taidot tuntea empatiaa.

Kasvatusasiat eivät ole helppoja ja huonot toimintamallit siirtyvät helposti sukupolvelta toiselle. Mutta voi käydä niinkin, että jos itse pääsee tapahtuneesta yli, pystyy luomaan omat kasvatusperiaatteensa ja oppii ymmärtämään myös edellisiä sukupolvia.

90-luvulla minulla oli jo kaksi lasta. Olin nuorena vakaasti päättänyt, että jos joskus hankin omia lapsia, en ikinä lyö heitä ja päätökseni piti.

Mutta minua kasvatettiin 60-luvulla varmaan tyypilliseen ajan tapaan. Äiti löi joka päivä (mummulta perityllä) pyykkikartulla. Perustelu oli se, että jos en ollut juuri sinä päivänä mitään pahaa tehnyt, niin kuitenkin olin tehnyt jotain, josta en vaan ollut jäänyt kiinni.

Syntymäpäivänä äiti kuitenkin löi pullapitkolla, joka kuivattiin juuri tätä tarkoitusta varten. Se pitko sitten syötiin seuraavana sunnuntaina jälkiruuaksi, eli tehtiin ns. pullamaitoa. Kuivan pullapalan päälle kaadettiin kuumaa maitoa ja annos koristeltiin mansikkahillolla. Se oli reilua sentään ja pullamaito oli ihana jälkiruoka

Kyllä äitisi on omat lapset hoitanut. Mummon osa on ottaa parhaat päältä. Lapsen isä ja sinä olette vanhemmat. Jos tarvitset apua pyydä hoito apua välillä. Ei joka päivä. Vanhemmat eivät halua sekaantua, sekin on joskus ei toivottua.

Toivottavasti omat lapset ei lisäänny vielä muutamaan vuoteen. Oma elämä on melkoista härdelliä tämän korona takia. Pitkää päivää ja vapailtakin soitetaan töihin. Olen ihan raato ja vaihdevuodet ja kivut ja säryt vaivaa. Ykkösvapailla vain nukun univelkoja pois. Ahdistaa ja sydän pompottaa väsymyksestä, että koska tämä helpottaa.

Lisäksi huoli miehen voinnista. Sairastaa ja ei tiedä, selviääkö.

Tuntuu, että vasta olen toipumassa lasten vaikeista murrosiöistä. Kaatoivat pahan olonsa minun niskaan, ei isänsä.

Ei olisi voimavaroja ottaa tähän vielä vauvoja hoidettavaksi, kun tuntuu, että itse romahda.

Lisäksi omat vanhemmat hoidettavana ja autettavina.

Koska tämä helpottaisi

Äiti on aina äiti kirjoitti:

Kasvatusasiat eivät ole helppoja ja huonot toimintamallit siirtyvät helposti sukupolvelta toiselle. Mutta voi käydä niinkin, että jos itse pääsee tapahtuneesta yli, pystyy luomaan omat kasvatusperiaatteensa ja oppii ymmärtämään myös edellisiä sukupolvia.

90-luvulla minulla oli jo kaksi lasta. Olin nuorena vakaasti päättänyt, että jos joskus hankin omia lapsia, en ikinä lyö heitä ja päätökseni piti.

Mutta minua kasvatettiin 60-luvulla varmaan tyypilliseen ajan tapaan. Äiti löi joka päivä (mummulta perityllä) pyykkikartulla. Perustelu oli se, että jos en ollut juuri sinä päivänä mitään pahaa tehnyt, niin kuitenkin olin tehnyt jotain, josta en vaan ollut jäänyt kiinni.

Syntymäpäivänä äiti kuitenkin löi pullapitkolla, joka kuivattiin juuri tätä tarkoitusta varten. Se pitko sitten syötiin seuraavana sunnuntaina jälkiruuaksi, eli tehtiin ns. pullamaitoa. Kuivan pullapalan päälle kaadettiin kuumaa maitoa ja annos koristeltiin mansikkahillolla. Se oli reilua sentään ja pullamaito oli ihana jälkiruoka

Ohana äityliini 🥰🥰🥰

Vierailija kirjoitti:

Oliko jo kerrottuna syy miksi ap ei voi suusanallisesti ihan ääneen pyytää äidiltään sitä apua? 

Oma äitini ei ole auttanut koskaan pyytämättä varmaan ketään. Kaikkea muuta hän on kyllä voinut pyytämättä tehdä, muttei auttaa.

Ehkä kyse on siitä, että äidin kuuluisi tukea lastaan ihan pyytämättäkin. Jos ei voi konkreettisesti auttaa, niin voi ainakin kuunnella ja validoida sen tunteen että toinen elää raskasta aikaa. Usein se kuulluksi tuleminen jo auttaa, ja sen empatian pitäisi tulla ihmisiltä luonnostaan. Etenkin äidiltä.

Zorro kirjoitti:

Kyllä äitisi on omat lapset hoitanut. Mummon osa on ottaa parhaat päältä. Lapsen isä ja sinä olette vanhemmat. Jos tarvitset apua pyydä hoito apua välillä. Ei joka päivä. Vanhemmat eivät halua sekaantua, sekin on joskus ei toivottua.

Minun äitini ei hoitanut lapsiaan vaan pisti vanhimman omista lapsistaan hoitamaan nuoremmat. Häntä kyllä pitäisi palvoa nyt kun on vanha.

Vierailija kirjoitti:

On se kumma, kun uusi äitisukupolvi kuvittelee, että just se heidän äitiytynsä on jotenkin erityisen rankkaa.

Nykysukupolvelle lasten hoitaminen on rankempaa. Ei lapset ole sen enempää hoitoa vaativia ja kodinhoitaminenkin on kevyempää, kun on pyykinpesukone, astianpesukone, imuri, lämmityskään ei enää perustu uuneihin jne. Mutta itse 50-luvun lopulla syntyneenä, olin nähnyt ja tottunut pikkulapsiin, sisaruksiin, sisarusten lapsiin, naapurin lapsiin, hautajaisissa ja häissäkin lapsia oli helposti parikolmekymmentä, jopa lähemmäs sata.

Esikoisellani oli paha koliikki ja atooppinen iho. Pikkuinen huusi lähes kellon ympäri (8kk) ja asuimme kaupungissa parin sadan kilometrin päässä sukulaisista - useimmat ikäpolveni jäsenet muuttivat kaupunkiin joko työn tai opiskelun perässä. Tuon huudon jaksoi, kun tiesi, että vatsaa väänsi ja iho kutisi ja toisaalta tiesi, että se loppuu aikanaan. Kotityöt tein pääasiassa kantamalla lasta olkapäällä  - kantoliina tai reppu olivat liian hiostavia atoopikolle.

Nykyisin vanhemmilla kokemus lapsista on vähäistä, minun sukupolvelleni lapsi tuli osaksi sen hetkistä elämäntilannetta, nyt lapsen syntyessä moni säilöö oman elämänsä ja hoitaa lasta 24/7 ja se on henkisesti hyvin raskasta, lisäksi monet tulevat vanhemmiksi iäkkäämpänä. Itselläni esikoinen syntyi parikymppisenä ja kuopus 38v. Omassa jaksamisessani en huomannut merkittävää eroa, mutta iltatähtemme olikin ainoa pieni lapsi perheessämme.

Ja keskusteluissa oleva isovanhempien hoidettavana olo johtui siitä, että lapsille ei enää kouluiässä ollut hoitoa tarjolla ja tarhakin saattoi olla kesällä ainakin heinäkuun kiinni. Monikaan ei halunnut jättää lapsia kaupunkiin kesälomaksi.

Voi apua miten ihmiset ovat jo aivan burn outissa esikoisen kanssa (1 lapsi), jolla koliikki (kestää max 4 kk jos lapsi syntynyt keskosena) ja kun mieskin kuvioissa. Mitenhän useamman pienen (koliikki- ja nepsy-)lapsen yh:t pärjääkään? Kun ei voi edellyttää, että äiti saisi hoidettua edes vähän aikaa omaa vauvaansa jos kaikki lähipiirissä ei säntää auttamaan kaikessa ja kaikin tavoin, että äippä ei sekuntiakaan kuormittuisi siitä vauvanhoidosta. Yhyhyhhyhyy!

En ikinä osannut odottaa omalta äidiltäni erityisesti apua mihinkään. Äitini oli n. 70 v. kun sain ensimmäisen lapsen ja samoihin aikoihin hänellä todettiin sydänvika. Toki hän oli kiinnostunut näkemään lastani n. kerran kuukaudessa, mutta ei ikinä tullut kovin läheiseksi. Välimatkaa toki oli n. 1h ajomatka.

Kyllä hän oli positiivinen lapsen suhteen, mutta jotenkin jäi sellainen etäinen olo. Hän oli aika 'kankea' vanhanaikainen ihminen. Ne vierailut oli kärjistettyinä sellaisia kahvitteluja, missä vieraat istuvat olohuoneessa, kun äiti ja siskoni puuhaavat kahdestaan keittiössä. En varmaan itsekään ollut niin läheinen äidin kanssa. Traumoina vielä fyysinen kurittaminen ja haukkuminen maanrakoon ja se että en ikinä tuntenut olevani tarpeeksi hyvä äidille verrattuna sisaruksiini. Heillä ei silloin vielä ollut lapsia. Tästä olen vieläkin tyytyväinen, ettei lapseni joutuneet tuntemaan sitä eriarvoisuutta, mitä itse koin. Äitini oli sellainen, jota lapsena pelkäsin ja halusin miellyttää.  Tiesin, että nukkuvaa karhua ei pidä herättää vaan yritetään olla vain positiivisia kaikesta.

Lapsi pitää usein kaikkea kokemaansa normaalina. Se on kova ja raskas hetki, kun henkisesti HERÄÄ ja tajuaa kaiken. Ja tämä herääminen voi tapahtua ensin parisuhteen osalta ja vasta sen jälkeen huomio kiinnittyy asioiden alkulähteille eli lapsuuden perhemalliin.

Tsemppiä. On kyllä tympeä tilanne. Ota tosiaan puheeksi neuvolassa. 

Mulla omat vanhemmat asuu kaukana. Nähdään vain pari kertaa vuodessa. Joten vauva-aikana tukea arkeen ei saanut. Puhelimessa kuitenkin äiti tsemppasi. Esikoisen vauva-aika oli kamalaa; Jatkuvaa itkua, mahakipuja, huono syömään, jatkuvasti korvat kipeät. Ei ole aika kullannut muistoja.

Anoppi? Asuu lähellä, mutta ei olla tekemisissä, koska on juoppo. Eli ei ole koskaan ollut edes vaihtoehto, että lasten kanssa voisi olla avuksi. 

Eli tuo tilanne on kyllä julma; Jos äiti käy kylässä ja voisi olla arjessa avuksi. Silloin tällöin käyttää vaikka vauvan vaunulenkillä. Tuoda vaikka jotain ruokaa valmiiksi. Tulla vauvan kaveriksi, kun käyt kävelyllä. Niin kyllä tuo oikeutetusti saa tuntua pahalta. 

En ota kantaa äitiisi, mutta vauvan koliikkiin: onko allergiat tutkittu? 

Siskollani on moniallerginen lapsi, ja kyllä se huusi. Allergioita löytyi ja sisko joutui tarkalle ruokavaliolle. Kaikenkaikkiaan yli 30 ainetta oli kiellettyjen listalla, ja tällä hetkellä niitä on 8, mm. maito, tomaatti, sipuli jne. Lapsi on 4-vuotias. 

Meillä taas esikoinen oli vatsavaivainen, eli kärsi ummetuksesta. Mulla ei tullut kunnolla äidinmaitoa ja jouduin lisäksi antamaan korviketta. Tiesin että joka ilta noin kello 18 alkoi itku.  Hänelle piti antaa apteekista jotain mallasuutetta, että kakka saatiin kulkemaan, ja kakka tuli joka 3. päivä..... Lisäksi laitoin hänet selälleen ja varovasti lauloin ja pyörittelin jalkojaan, kuin hän olisi polkenut polkupyörää, että saaliin suolistoon vähän liikettä. Aloitin kiinteät ja viljat aikaisemmin kuin neuvola suositti, ja itkut loppui 4 kk iässä kun kakka alkoi kuitujen ansiosta myös kulkea. Ah autuutta, kun hän nukkui yön läpi 6 kk iässä.

Ja koliikkivauvan hoito on raskasta, kun pikkuiseen sattuu ja itkee,mutta ei osaa selittää mihin sattuu. Siinä on normaalilla äidinvaistolla varustetulla hätä pienestä ja päälle se valvomisen aiheuttama väsymys. Suosittelen, että kävisitte allergioihin erikoistuneella lastenlääkärillä. 

Useimmat aikuiset ihmiset ovat muuttaneet opiskeluiden ja töiden perässä satojen kilometrien päähän lapsuudenkodeistaan. Meillä lapsi hoidettiin yhdessä puolison kanssa ja myöhemmin pph:lla.

Mummoloissa kyläiltiin koko perheen voimin. Samoin toimi veljeni puolisonsa kanssa.

Tervetuloa kerhoon. Lapsi on nyt 19 v ja äiti ei osallistunut millään tavoin, kävi kerran hoitamassa. Nyt sitten ihmettelee, kun lapsi ei ollenkaan tunne mummoaan, ei kaipaa. Se on nyt lapsen vika tietenkin kun ei välitä mummostaan- eli täysin vieraasta ihmisestä. Jouluna hössöttää lahjoja, mutta ei edelleenkään tule käymään. Ehkä äitini on narsisti. Alan vasta tajuta.

Toivottavasti aikuiset lapset laittavat välit poikki väkivaltaisiin vanhempiinsa! Pieni lapsi on aina syytön vanhempansa aggressiivisuuteen ja väkivaltaisuuteen. Lapsella ei ole mitään velvollisuutta "ymmärtää" kaltoinkohtelevaa, laiminlyövää ja huonoa äitiä ja isää. Huono vanhempi voi aggressiivinen, väkivaltainen, juoppo, epäluotettava, turvaton, työnarkomaani tai lasta ja lapsen ikätasoisia tarpeita laiminlyövä ja kaltoinkohteleva, tunnekylmä narsisti.

Epäonnistuneet ja huonot vanhemmat eivät ansaitse mitään hyvää ja loputonta "ymmärrystä" edes aikuisten lastensa taholta. Epäonnistuneet ja huonot vanhemmat saisivat hävetä omaa surkeuttaan! Nykyään perheestä tehtäisiin lastensuojeluilmoitus, kotiin tulisi poliisit ja sosiaalityöntekijät ja lapset otettaisiin monesta perheestä huostaan.

Suomessa lapsen alistaminen, loukkaava kohtelu ja ja ruumiillinen kurittaminen on kielletty lailla.

"Lapsen alistamisen, ruumiillisen kurittamisen ja loukkaavan kohtelun kielto kirjoitettiin lain (361/1983) 1§:n 3 momenttiin. Lapsen huoltoa määrittelevä 1 § kuuluu kokonaisuudessaan:

”Lapsen huollon tarkoituksena on turvata lapsen tasapainoinen kehitys ja hyvinvointi lapsen yksilöllisten tarpeiden ja toivomusten mukaisesti. Huollon tulee turvata myönteiset ja läheiset ihmissuhteet erityisesti lapsen ja hänen vanhempiensa välillä.

Lapselle tulee turvata hyvä hoito ja kasvatus sekä lapsen ikään ja kehitystasoon nähden tarpeellinen valvonta ja huolenpito. Lapselle on pyrittävä antamaan turvallinen ja virikkeitä antava kasvuympäristö sekä lapsen taipumuksia ja toivomuksia vastaava koulutus.

Lasta tulee kasvattaa siten, että lapsi saa osakseen ymmärtämystä, turvaa ja hellyyttä.Lasta ei saa alistaa, kurittaa ruumiillisesti eikä kohdella muulla tavoin loukkaavasti. Lapsen itsenäistymistä sekä kasvamista vastuullisuuteen ja aikuisuuteen tulee tukea ja edistää.”

Äiti on aina äiti kirjoitti:

Kasvatusasiat eivät ole helppoja ja huonot toimintamallit siirtyvät helposti sukupolvelta toiselle. Mutta voi käydä niinkin, että jos itse pääsee tapahtuneesta yli, pystyy luomaan omat kasvatusperiaatteensa ja oppii ymmärtämään myös edellisiä sukupolvia.

90-luvulla minulla oli jo kaksi lasta. Olin nuorena vakaasti päättänyt, että jos joskus hankin omia lapsia, en ikinä lyö heitä ja päätökseni piti.

Mutta minua kasvatettiin 60-luvulla varmaan tyypilliseen ajan tapaan. Äiti löi joka päivä (mummulta perityllä) pyykkikartulla. Perustelu oli se, että jos en ollut juuri sinä päivänä mitään pahaa tehnyt, niin kuitenkin olin tehnyt jotain, josta en vaan ollut jäänyt kiinni.

Syntymäpäivänä äiti kuitenkin löi pullapitkolla, joka kuivattiin juuri tätä tarkoitusta varten. Se pitko sitten syötiin seuraavana sunnuntaina jälkiruuaksi, eli tehtiin ns. pullamaitoa. Kuivan pullapalan päälle kaadettiin kuumaa maitoa ja annos koristeltiin mansikkahillolla. Se oli reilua sentään ja pullamaito oli ihana jälkiruoka

Yksinhuoltaja äitien pitäisi päästä asumaan sellaiseen palvelutaloon, jossa olisi pientä apua ha yhteisöllisyyttä saatavilla. Lapsilla olisi seuraa toisistaan, kukaan ei jäisi yksin. Vaunu kävelylle saisi helposti juttu seuraa. Kauppa olisi lähellä, neuvola lähellä, asukkaat raittiita. Päivällä olisi yhteinen satu hetki tyyppinen tilaisuus. Ehkä vauvajumppaa,

Rakkauden valinnut kirjoitti:

Isäni oli diagnosoitu sekopää, äitini narsisti ja perheen lapset jokainen jotenkin henkisesti vaurioituneita. Itse jossain kohtaa heräsin ja hain terapia apua itselleni. Toista EI voi muuttaa. Parhaaksi olen kokenut sen, että lyö välit poikki, asettaa oman perheensä tärkeimmäksi ja tekee kaikkensa, että tuo sodan jälkeisten sukupolvien trauma ei siirry enää omille lapsille. Tärkein on rakkaus, ei raha mikä näillä narsisteilla on ykkösenä.

"Sodanjälkeisen sukupolven trauma. Toista ei voi muuttaa." Hienoa, että sait terapiaa ja onnistuit muuttaa itseäsi. Ikävä kyllä kaikkiin luonnehäiriöisiin ei terapiakaan auta, eli eivät kykene muuttamaan itseään. Tänä päivänä heitä diaknosoidaan vielä enemmän. Onneksi on lastensuojelu ja yhteiskunnan rahallinen tuki.

Äiti on aina äiti kirjoitti:

Kasvatusasiat eivät ole helppoja ja huonot toimintamallit siirtyvät helposti sukupolvelta toiselle. Mutta voi käydä niinkin, että jos itse pääsee tapahtuneesta yli, pystyy luomaan omat kasvatusperiaatteensa ja oppii ymmärtämään myös edellisiä sukupolvia.

90-luvulla minulla oli jo kaksi lasta. Olin nuorena vakaasti päättänyt, että jos joskus hankin omia lapsia, en ikinä lyö heitä ja päätökseni piti.

Mutta minua kasvatettiin 60-luvulla varmaan tyypilliseen ajan tapaan. Äiti löi joka päivä (mummulta perityllä) pyykkikartulla. Perustelu oli se, että jos en ollut juuri sinä päivänä mitään pahaa tehnyt, niin kuitenkin olin tehnyt jotain, josta en vaan ollut jäänyt kiinni.

Syntymäpäivänä äiti kuitenkin löi pullapitkolla, joka kuivattiin juuri tätä tarkoitusta varten. Se pitko sitten syötiin seuraavana sunnuntaina jälkiruuaksi, eli tehtiin ns. pullamaitoa. Kuivan pullapalan päälle kaadettiin kuumaa maitoa ja annos koristeltiin mansikkahillolla. Se oli reilua sentään ja pullamaito oli ihana jälkiruoka

Olt tämän saman provon kertonut palstoilla jo varmaan kymmenen kertaa.

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti omat lapset ei lisäänny vielä muutamaan vuoteen. Oma elämä on melkoista härdelliä tämän korona takia. Pitkää päivää ja vapailtakin soitetaan töihin. Olen ihan raato ja vaihdevuodet ja kivut ja säryt vaivaa. Ykkösvapailla vain nukun univelkoja pois. Ahdistaa ja sydän pompottaa väsymyksestä, että koska tämä helpottaa.

Lisäksi huoli miehen voinnista. Sairastaa ja ei tiedä, selviääkö.

Tuntuu, että vasta olen toipumassa lasten vaikeista murrosiöistä. Kaatoivat pahan olonsa minun niskaan, ei isänsä.

Ei olisi voimavaroja ottaa tähän vielä vauvoja hoidettavaksi, kun tuntuu, että itse romahda.

Lisäksi omat vanhemmat hoidettavana ja autettavina.

Koska tämä helpottaisi

Kuolema kuittaa univelat. Sitä odotellessa...

Voi vain ihmetellä miksi tämä hoiva- ja hyysäysvaatimus ikinä kohdistu miehiin. Iseihin ja ukkeihin.