Lue keskustelun säännöt.
Äitini ei välitä yhtään, vaikka hajoan vaikean vauvavuoden alle
Hän ei koskaan soita tai tarjoa apuaan. Pahinta kuitenkin on, että kertoessani vauvan koliikki-itkuista, omasta uupumuksestani, huolestani ja univelastani hän ei kommentoi niitä mitenkään. Hän haluaa vaan suloisia kuvia vauvasta ja käydessään kylässä sylittelee ja kuvaa vauvaa eli ottaa vain "parhaat palat". Tuntuu niin pahalta kun oma äiti ei osoita mitään myötätuntoa tai totea, että "sinulla kuulostaa olevan rankkaa". Sekin jo auttaa kun joku huomaa ja myöntää, että nyt on rankkaa aikaa.
Kommentit (1209)
Äitini kertoi jo etukäteen ettei hän auttaisi ollenkaan lastenlasten kanssa. Surullista, mutta en ole vihainen tai katkera. Mitä se hyödyttäisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niina kirjoitti:
Nyt täytyy sanoa, että todella ihmeissäni ja surullisena olen tätä ketjua lukenut. Keskustelusta tuli juupas-eipäs väittely siitä, paljonko mummojen kuuluu auttaa.
Aina ne mummot ei tietysti pysty, osaa tai jaksa auttaa. Monet ei myöskään halua. Mutta, kun oma lapsi soittaa ja kertoo vaikeuksistaan, liittyipä tämä nyt sitten vauva-ajan jaksamiseen tai ihan mihin tahansa, niin millainen äiti ei osoita empatiaa?
Ei maksaisi vaivaa sanoa muutama kaunis, kannustava sana edes. Osoittaa välittävänsä ja olevansa kiinnostunut. En voisi koskaan tehdä noin omille lapsilleni, ja täytyy sanoa että on ollut todella suuri pettymys ja tehnyt kipeää myöntää itselleni, ettei se minunkaan oma äiti sitten oikeasti välitä. Taitaa olla aika yleistä 50-60 -luvulla syntyneissä vanhemmissa.
Ap:lle vinkki: näitä tukiverkottomia on tämä maa pullollaan. Verkostoidu toisen samanmoisen kanssa. Saatte seuraa ja tukea toisistanne, toinen laittaa ruokaa kun toinen viihdyttää molempien lapset ja toisinpäin. Myöhemmin lastenhoitoapua, leikkiseuraa jne. Etsi perhekerhoista tai -kahviloista, somesta jne.
Ihmiset ylipäätään kitisee ja vinkuu nykyisin ihan turhasta. Ei sitä tyhjänpäiväistä valitusta tarvitse vanhempien kauan sietää. Jos ei pää kestä hakeutukoon hoitoon.
Vierailija kirjoitti:
Äitini kertoi jo etukäteen ettei hän auttaisi ollenkaan lastenlasten kanssa. Surullista, mutta en ole vihainen tai katkera. Mitä se hyödyttäisi.
Tämä on reilu peli. Itsekin olen työelämässä ja monenlaista kremppaa löytyy itselläkin. En ikimaailmassa uskaltaisi ottaa pientä vauvaa vastuullani.
Onnellinen pikku Untuvakerä kirjoitti:
Minä syön joka aamu suuren kulhollisen graham-puuroa kaurakerman kera. Mieheni tekee samoin, mutta lisää puuroon vaapukkahilloa. Mieheni anoppi kerää omin käsin vaapukat, joista hillo valmistetaan. Olemme tehneet näin jo 18 vuotta.
Kun lapsemme olivat pieniä, mieheni anoppi ja minun anoppini auttoivat meitä voimiensa mukaan. Meille ei olisi koskaan tullut mielenkään vaatia heiltä enempää kuin he kokevat jaksavansa. Ei koskaan. Ei ikinä.
Ap:n kannattaa kutsua miehensä anoppi kunnon aamiaiselle (esimerkiksi graham-puurolle vaapukkahillon kera) ja kertoa hänelle hienotunteisesti, että toivoo enemmän apua.
Tämä on ketjun järkevin puheenvuoro. Maltillinen. Asiallinen. Tasapuolinen.
Vierailija kirjoitti:
Äitini kertoi jo etukäteen ettei hän auttaisi ollenkaan lastenlasten kanssa. Surullista, mutta en ole vihainen tai katkera. Mitä se hyödyttäisi.
Sama täällä. Tavallaan hyvä että ilmoitti ennakkoon. Ei tullut sitten yllärinä eikä ollut niin iso pettymys. Toki kaihoisasti joskus harmittaa että äitini ei halua olla ollenkaan lasteni elämässä (ei tapaa heitä ollenkaan) mutta ymmärrän että hänellä on raskas elämä narsistin puolisona (isäni) joka koko ajan raivoaa, huutaa ja kiukkuaa äidilleni. Ei sillä varmaan riitä voimia enää muulle kun narsku imee ne kaikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuuskymppisenä isoäitinä laskeskelin, minkä verran ole huolehtinut/hoitanut läheisiäni. Isäni sairasti syöpää 3 vuotta ja ja kävimme pienten lasten(3) vanhempina mahdollisimman usein tapaamassa ja viemässä sairaalaan herkkuja, kun ruoka ei maistunut. Isäni kuoleman jälkeen olin töissä, mutta samalla huolehdin ikääntyneen ja sairaan äitini asioita 10 vuotta. Sitten sairastui appiukko, työn ohessa avustin iäkästä anoppia matkoissa yms. pari vuotta. Seuraavana sairastui yksi lapsistamme ja hänen kanssaan vietin sairaalassa lähes vuoden. Ennen hautajaisia huomasin, että anopin muisti ja todellisuudentaju oli heikentynyt. Pari vuotta hoitoapuna mahdollisuuksien mukaan, tosin välissä taas muutama kuukausi sairaalassa läheisen kanssa. Lapsenlapsiakin olen kymmenkunta vuotta hoitanut aika lailla.
Minulle on aika turha tulla sanomaan, ettei aio hoitaa ikääntyneenä - sitä mahdollisuutta ei ole kenelläkään omaisista. Asun niin kauan kodissani kuin mahdollista ja sitten muutan palveluasuntoon. Ja luulen, että jos en dementoidu, muutostakaan ei kukaan tiedä ennen sitä.
Me emme tiedä ap:n äidistä muuta kuin ap:n kertoman. On surullista, että ap:n kokemus on, ettei hän saa apua, mutta olisiko taloudellisesti mahdollista palkata hoitoapua ja jos ei, niin onnistuisiko vaihtaa hoitotyötä toisen äidin kanssa?
Likimain 'normaalit' suvut toimivat niin. Sukupolvien jatkumossa autetaan puolin ja toisin.
Säälittävän paljon vaan on 'vähemmän normaaleja' sukuja, missä on oikeita tai väkisin pintaan nostettuja antipatioita ja traumoja ja heitteillejättöjä ja vakavaa henkistä/fyysistä väkivaltaa -- missä tuo 'normaali sukupolvien ketjun vastavuoroisuus' ei mitenkään toimi.
Osassa sukuja ihan aidosti hyvällä syyllä, mutta kyllä nykytrendi myös hieman houkuttaa siihen, että väkisin 'keksitään' puutteita toisista tikun nokkaan, jotta voi helpoiten vetäytyä vastuusta ja perustella mielestään hyvinkin, miksi lapsi/isovanhempi/tai kuka tahansa saattaisi mahdollisesti minun leppoisaa arkeani rasittaa, ei ansaitse minun vaivannäköäni.
Osassa tapauksissa toki ihan perusteltua ja ymmärrettävää, mutta jostain syystä tuntuu kyllä, että ympärillä ne, jotka aidosti voisivat 'heittää hanskat tiskiin' kuitenkin hoitavat velvollisuutensa.
Vau, olet varmaan eka joka tajusi mitä olen itse yrittänyt kirjoittaa tänne. Että on erilaisia sukuja. Ja ne joilla on NORMAALI suku ei tajua eikä osaa ymmärtää sitä että on myös EPÄNORMAALEJA sukuja joissa toimitaan aivan päinvastoin kuin hyvissä.
T. Huonon suvun lapsi (joka on eronnut suvustaan)
Vau, sinä syyllistät kaikki vanhemmat omien kokemustesi kautta. Etenkin tietyn ikäpolven, ja jaksat palstahörhöillä kaikissa ketjuissa, jotka vähänkin viittaavat lasten/vanhempien välisiin suhteisiin. Näkemyksesi on mustavalkoinen ja tuomitseva, tyyliin "ÄLKÄÄ TE HYVÄN LAPSUUDEN KOKENEET TULKO PILAAMAAN HYVÄÄ VERTAISTUKIKETJUA" jne + "minä en ikinä tule auttamaan ja mädätköön vanhoina paskavaipoissaan ymv.
Kannattaisiko laajentaa näkökulmaansa ja ehdottomasti suosittelen terapiaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kummasti näkee muita ihmisiltä, ilmeisesti muilta äideiltä, kovin vihamielistä vastausta. Ihmeellinen maa, jos jokaisen pitäisi vaikeissakin tilanteissa pärjätä vain yksinään. Halveksivasti todetaan vain, että mitäs lisäännyit tai älä sysää vastuuta muille. AP kertoi jo otsikossa hajoavansa vaikean vauvavuoden alle. Jos tällaisessa tilanteessa ei voi edes perheensä apuun luottaa, niin aika heikosti on asiat. Hän ei kaipaa syyttelyä tai vihamielisyyttä.
Kaikilla lapsilla ei ole myöskään isää kuvoissa, ja se ei monestikaan ole äidin oma vika. Ihmeellisiä kysymyksiä siis, että missä isä. Kaikkia isiä ei kiinnosta ja on epäinhimillisen kova työ tällä äidillä pärjätä yksinään koliikkivauvan kanssa.
Olen itse saanut oman lapseni yksin, isä oli väkivaltainen, tappouhkauksia ym. Lapsi oli koliikkivauva, huusi naama punaisena melkein ensimmäisen vuoden. Ja äitini on samanlainen kuin AP:n äiti. Hän ei ollut ikinä apuna, vaikka monesti pyysin. Kokemuksesta voin kertoa, että ei todellakaan mitään helppoa pärjätä yksin ilman tukiverkkoa. Useimmilla se läheisin olisi oma äiti, jota voi edes pyytää. Kyllä siinä käydään univajeineen niin äärirajoilla, kuin olla ja voi, jos arkea pyörittää yksin koliikkivauvan kanssa. En lähtisi siis tässä kritisöimään AP:n kaltaisessa tilanteessa olevaa. Monesti tilanne univajeineen saattaa olla niin paha, että ei siinä pysty huutavan vauvan kanssa edes käymään puhelinkeskustelua avun saamisesta.
Kovasti tsemppiä AP:lle.
E-pillereitä on ollut saatavilla jo vuodesta 1962, miten ihmeessä olet päättänyt perustaa perheen väkivaltaisen miehen kanssa jota lapsen hankkiminen ei kiinnosta pätkän vertaa? Oliko kiire pois lapsuudenkodista vai onko jokin päihdekuvio? Oliko sinulla edes ammattia, vai onko tässä vaan menty ajopuuna elämässä tilanteesta toiseen?
No olipa törkeitä ja asiattomia kommentteja.
Noin yleisesti voisin kommentoida, että mikään ehkäisymuoto ei ole sataprosenttinen. Yksikään parisuhde ei ole sadan prosentin todennäköisyydellä toimiva. Et voi sadan prosentin todennäköisyydellä ennustaa, pettääkö puolisosi, jättääkö sinut, lyökö, alkoholisoituuko tms. Et voi tietää tai mitenkään varmaksi ennustaa, tuletko jossain vaiheessa jäämään yksinhuoltajaksi, jos perheen perustat. Avioliitot kaatuu, parisuhteet kaatuu. Et voi myöskään etukäteen tietää, tarvitsetko jossain vaiheessa elämääsi muiden ihmisten apua tai tukea. Luultavasti kuitenkin tulet tarvitsemaan. Lapsistasi et voi varmuudella tietää, ovatko he terveitä vai sairaita, sairastutko itse, uuvutko tai väsytkö jossain vaiheessa.
Ja kuitenkin abortti toimii 100%. Vink vink
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä nää kommentit oikein on? Ei ihme et ihmiset voi näin huonosti jos todellakin "kaikkien pitää pärjätä yksin" omassa tuttavapiirissä lähes kaikilla on välittävät isovanhemmat, pl alkoholistit ja mt-ongelmaiset.
Valitettavasti omalla kohdallani on juuri tällaiset mielenvikaiset vanhemmat, eipä semmoisista apua saa omien lasten kanssa kun eivät edes lapsuudessa välittäneet! Lapset, eli meidät tyrkättiin kyllä joka lomalla mummolaan tai sitten jätettiin olemaan keskenään (5-vuotiaana olin mm. vastuussa 2-vuotiaasta useita tunteja jatkuvasti, sain huudot ja selkään jos sisarus esim kaatui pihalla), 7-vuotiaana pitikin sitten viettää kotona yksin aikaa klo 12-17 jne eli "kasvatus" oli täysin laiminlyövää, nyt tähän sen syvemmälle menemättä. Isäni uhkasi heittää minut kadulle milloin mistäkin syystä (tyyliin halusin mennä kaverin kanssa jonnekkin) En usko että kukaan voi ymmärtää ellei ole elänyt tälläistä lapsuutta itse. Tiesin etten apua tule saamaan, mutta kyllä se usein herättää surua ja katkeruutta ettei ole normaaleja vanhempia (ja lapsille isovanhempia omalta puolelta), koska itsellä oli kuitenkin normaalit ja välittävät isovanhemmat (jotka luultavasti pelastivat pahimmalta, koska omat vanhemmat oli täysin kyvyttömiä vanhemmuuteen)
Tyrkättiin mummolaan. Olipa inhottavasti sanottu. Kuule mäkin vietin osan kesästä, hiihto sun muut lomat mummolassa. Kuinkas muuten, kun vanhemmat oli töissä.
Mutta mun mielestä mummila oli ihana. Se oli pikkuinen asunto eikä missään maalla, mutta siellä asui mun rakkaat isovanhemmat.
Jos ei ymmärrä tämän arvoa, sitä on turha yrittää selittää. Ihmettelen syvästi nykymummoloiden kiirettä ja kummallista vastahakoisuutta.
Mut opetettiin käyttäytymään hyvin ja isovanhemmat suhtautuivat kunnioittavasti molempiin vanhempiini. Myös vävyynsä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuuskymppisenä isoäitinä laskeskelin, minkä verran ole huolehtinut/hoitanut läheisiäni. Isäni sairasti syöpää 3 vuotta ja ja kävimme pienten lasten(3) vanhempina mahdollisimman usein tapaamassa ja viemässä sairaalaan herkkuja, kun ruoka ei maistunut. Isäni kuoleman jälkeen olin töissä, mutta samalla huolehdin ikääntyneen ja sairaan äitini asioita 10 vuotta. Sitten sairastui appiukko, työn ohessa avustin iäkästä anoppia matkoissa yms. pari vuotta. Seuraavana sairastui yksi lapsistamme ja hänen kanssaan vietin sairaalassa lähes vuoden. Ennen hautajaisia huomasin, että anopin muisti ja todellisuudentaju oli heikentynyt. Pari vuotta hoitoapuna mahdollisuuksien mukaan, tosin välissä taas muutama kuukausi sairaalassa läheisen kanssa. Lapsenlapsiakin olen kymmenkunta vuotta hoitanut aika lailla.
Minulle on aika turha tulla sanomaan, ettei aio hoitaa ikääntyneenä - sitä mahdollisuutta ei ole kenelläkään omaisista. Asun niin kauan kodissani kuin mahdollista ja sitten muutan palveluasuntoon. Ja luulen, että jos en dementoidu, muutostakaan ei kukaan tiedä ennen sitä.
Me emme tiedä ap:n äidistä muuta kuin ap:n kertoman. On surullista, että ap:n kokemus on, ettei hän saa apua, mutta olisiko taloudellisesti mahdollista palkata hoitoapua ja jos ei, niin onnistuisiko vaihtaa hoitotyötä toisen äidin kanssa?
Likimain 'normaalit' suvut toimivat niin. Sukupolvien jatkumossa autetaan puolin ja toisin.
Säälittävän paljon vaan on 'vähemmän normaaleja' sukuja, missä on oikeita tai väkisin pintaan nostettuja antipatioita ja traumoja ja heitteillejättöjä ja vakavaa henkistä/fyysistä väkivaltaa -- missä tuo 'normaali sukupolvien ketjun vastavuoroisuus' ei mitenkään toimi.
Osassa sukuja ihan aidosti hyvällä syyllä, mutta kyllä nykytrendi myös hieman houkuttaa siihen, että väkisin 'keksitään' puutteita toisista tikun nokkaan, jotta voi helpoiten vetäytyä vastuusta ja perustella mielestään hyvinkin, miksi lapsi/isovanhempi/tai kuka tahansa saattaisi mahdollisesti minun leppoisaa arkeani rasittaa, ei ansaitse minun vaivannäköäni.
Osassa tapauksissa toki ihan perusteltua ja ymmärrettävää, mutta jostain syystä tuntuu kyllä, että ympärillä ne, jotka aidosti voisivat 'heittää hanskat tiskiin' kuitenkin hoitavat velvollisuutensa.
Vau, olet varmaan eka joka tajusi mitä olen itse yrittänyt kirjoittaa tänne. Että on erilaisia sukuja. Ja ne joilla on NORMAALI suku ei tajua eikä osaa ymmärtää sitä että on myös EPÄNORMAALEJA sukuja joissa toimitaan aivan päinvastoin kuin hyvissä.
T. Huonon suvun lapsi (joka on eronnut suvustaan)Vau, sinä syyllistät kaikki vanhemmat omien kokemustesi kautta. Etenkin tietyn ikäpolven, ja jaksat palstahörhöillä kaikissa ketjuissa, jotka vähänkin viittaavat lasten/vanhempien välisiin suhteisiin. Näkemyksesi on mustavalkoinen ja tuomitseva, tyyliin "ÄLKÄÄ TE HYVÄN LAPSUUDEN KOKENEET TULKO PILAAMAAN HYVÄÄ VERTAISTUKIKETJUA" jne + "minä en ikinä tule auttamaan ja mädätköön vanhoina paskavaipoissaan ymv.
Kannattaisiko laajentaa näkökulmaansa ja ehdottomasti suosittelen terapiaa.
Höpö höpö kiukkuilija. Johan sanoin että on hyviä sukuja ja hyviä vanhempia. Mutta vain osa. Ei kaikki. Ymmärtänet tän. Vai väännänkö ratakiskosta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyi kun kuulostaa kamalalle. Toivon ettei tytärpuoleni ikinä hanki lapsia ja odota minun auttavan, minulla on kroonisia kipuja ja jo pelkkä työelämässä mukana roikkuminen on lähes ylivoimaista. Tähän jos pitäisi vielä joku koliikkivauva ottaa, ei onnistuisi.
Isä on se jonka puoleen tässä pitää kääntyä. Ellei ole isää elämässä, niin omapa on valinta. Ja vastuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No niin, hyvä ketju pilalla kun narsisti-mummot löysi sen. AINA käy näin. Ihan aina. On se perkele kun teidän eläkeläismummojen pitää tulla pilaamaan vauva palsta. Menkää sinne omalle ET palstalle ja kiusatkaa siellä. Tässä olisi ap tarvinnut apua eikä typerien eläkeläisten riehumista
Minä olen 55-vuotias ja isoäiti. Aloittajan äiti on työelämässä niinkuin itsekin. Eiköhän tämä kritiikki kohdistu meidän ikäluokkaan. Tuskin heillä vanhoilla eläkeläisillä on enää vauva-ikäisiä lapsenlapsia. En lue Et-lehteä. Mielestäni sinä itse riehut ja taidat olla omaa ikäluokkaani. Onko sinulla vielä vauva-ikäisiä lapsia, että osaat antaa neuvoja?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No niin, hyvä ketju pilalla kun narsisti-mummot löysi sen. AINA käy näin. Ihan aina. On se perkele kun teidän eläkeläismummojen pitää tulla pilaamaan vauva palsta. Menkää sinne omalle ET palstalle ja kiusatkaa siellä. Tässä olisi ap tarvinnut apua eikä typerien eläkeläisten riehumista
Minä olen 55-vuotias ja isoäiti. Aloittajan äiti on työelämässä niinkuin itsekin. Eiköhän tämä kritiikki kohdistu meidän ikäluokkaan. Tuskin heillä vanhoilla eläkeläisillä on enää vauva-ikäisiä lapsenlapsia. En lue Et-lehteä. Mielestäni sinä itse riehut ja taidat olla omaa ikäluokkaani. Onko sinulla vielä vauva-ikäisiä lapsia, että osaat antaa neuvoja?
Niinpä. Me mummot olemme töissä eikä meillä ole mitään mummouslomia, ei voi vaan jäädä kotiin hoitamaan lastenlasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistakaa: vauvaa ei tule käyttää välineenä hänen isoäitinsä kouluttamiseen. Vauva kärsii, ja isoäiti pysyy samana.
Sanon tämän kaikella kunnioituksella sua kohtaan ap. Entä jos pyydät suoraan apua äidiltäsi?
Kaikki eivät osaa lukea rivien välistä tai ottautua asiaan ilman suoraa pyyntöä. Toki en tiedä oletko jo suoraan apua kysynyt, mutta aloituksestasi tuli sellainen kuva, ettet ole.
Minunkaan äiti ei oma-aloitteisesti auta minua lapsen hoidossa, vaikka kertoisin univelasta tms. Minun on joka kerta erikseen kysyttävä ottaako hän sinä ja sinä päivänä lapsen hoitoon siksi ja siksi ajaksi. Joka kerta hän on kyllä ollut suostuvainen.
Ap ehkä kadehtii äitiään, jolla on kyky "nyppiä rusinat pullasta" - ja halveksuu tätä siitä, että jää TAAS psykopaatin välineeksi.
Ap, äitisi piirteet ovat psykopaattisia. Psykopaatit eivät muutu. Äitisi ei valinnut olla sellainen, kuin on. Odotat häneltä mahdottomia! Anna hänen olla, mitä on, tai hakkaat vain päätäsi seinään.
Äitisi rakastaa sinua omalla tavallaan. Sikäli kun kykenee rakastamaan, tai ainakin tietää, mitä rakkaus hänelle tarkoittaa.
Miten lapsi muuten suhtautuu äitiisi?
Vaikka äitisi tuntisi, mitä häneltä kaipaat, hänellä ei ole kykyä ilmaista sitä. Kuulostaa vammaiselta, niin se onkin.
Oliko jo kerrottuna syy miksi ap ei voi suusanallisesti ihan ääneen pyytää äidiltään sitä apua?
Oma äitini ei ole auttanut koskaan pyytämättä varmaan ketään. Kaikkea muuta hän on kyllä voinut pyytämättä tehdä, muttei auttaa.
Isäni oli diagnosoitu sekopää, äitini narsisti ja perheen lapset jokainen jotenkin henkisesti vaurioituneita. Itse jossain kohtaa heräsin ja hain terapia apua itselleni. Toista EI voi muuttaa. Parhaaksi olen kokenut sen, että lyö välit poikki, asettaa oman perheensä tärkeimmäksi ja tekee kaikkensa, että tuo sodan jälkeisten sukupolvien trauma ei siirry enää omille lapsille. Tärkein on rakkaus, ei raha mikä näillä narsisteilla on ykkösenä.
Kuule. Kyllä kävin ja käyn edelleen, he ovat elossa edelleen. Koronan takia en ole niin usein uskaltanut käydä, mutta ihan aikuisuuteen asti on ollut lämpimät välit. Autettu on jos on jotain pyydetty. Juuri käytiin toisen isovanhemmat luona, käytiin kaupassa ja siivottiin siellä. Exäni auttoi isovnahempiaan todella paljon, oli asunut isovanhemmillaan kun ovat juoppo-vanhemmat hylkäsi. Et ei kaikki lapsenlapset ole jotain itsekkäitä paskiaisia, en ymmärrä kuka tämmöistä edes väittää?? Niin makaa kuin petaa. Jos on vittumainen mummo/pappa niin ei ne lapsenlapset sua käy kattoo.