Lue keskustelun säännöt.
Opiskelijat kasvavista mielenterveysongelmista: "Sukupolven verran ihmisiä suoraan valmistumisesta työkyvyttömyyteen"
10.02.2022 |
Ensin maksettiin verovaroista koulutus, sen jälkeen maksetaan verovaroista työkyvyttömyyseläkettä.
https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/opiskelijat-kasvavista-mielentervey…
Kommentit (171)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kapitalismi hyötyy siitä että on suuri massa epätoivoisia työttömiä ihmisiä, jotka ovat valmiita tekemään työtä huonolla palkalla ja ehdoilla.
Väärin.
Puhut nyt sosialismista.
Elämme kapitalistisessa talousjärjestelmässä juuri nyt ja tilanne on kuvatun kaltainen. Ne jotka riistävästä systeemistä hyötyvät haluavat ihmisten ignooraavan koko asian.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, tälläkin palstalla halveksitaan ammattikoulun käyneitä. Jotenkin hirveä pakko olla akateeminen ”menestyjä” vaikka itse sopisi vaikka psyykkisten valmiuksiensa tai muun kyvykkyytesi vuoksi johonkin vähemmän stressaavan työhön.
Lisäksi hämmästelen aina ay-liikkeen jäsenkatoa ja samalla käytävää keskustelua työelämän koventumisesta. Harva kuitenkin pystyy yksin ajamaan etujaan työpaikallaan, vaikka jossain nuoruuden ylivertaisuusluulossa niin saattaa ajatella.
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin hirveä pakko olla akateeminen ”menestyjä”
Akateemisia ei pidä niputtaa.
On arvokkaita perinteisiä yleviä akateemisia oppialoja kuten fysiikka, filosofia, sosiologia ja filologia. Sitten on joutavuuksia kuten kauppatiede ja vakuutustiede ja kaiken maailman pelitutkimus, joiden paikka ei yliopistossa olisikaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eniten tässä huolestuttaa se että opiskelu paljon, siis todella paljon, helpompaa ja leppoisampaa kuin työelämä. Jos jo opiskelu aiheuttaa nykyisille opsikelijoille noin paljon henkisiä ongelmia, miten ihmeessä nämä koskaan tulevat pärjäämään työelämässä?
t. 2kpl tutkintoa ja kolmannen opinnot suorittanut yliopistotasolla
Mun mielestä koulussa on kyllä paljon työläämpää
Et taida vielä vakituisessa työssä ollut? Kesätyöt toki leppoisia.
Olen eri, mutta kyllä helpotti elämä, kun valmistui ja pääsi töihin. Opiskeluaikana oli koulupäivän jälkeen aina jotakin kotitehtävää, esseitä, ryhmätöitä, harjoitteluja… Työpäivän loppuessa taas alkaa vapaa-aika.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taas tuota samaa valitusta. Aina jonkun muun (yhteiskunnan?) pitäisi kantaa vastuu ihmisen omasta elämästä. Mitään vastoinkäymisiä ei kestetä, uhriudutaan, vajotaan masennukseen ja itketään tiedotusvälineissä kun on taas niin rankkaa. Kuka tuollaisia haluaa töihin, tai edes kaveriksi?
Juuri sinunkaltaisesi ihmiset ajavat psyykkisistä ongelmista kärsiviä entistä syvemmälle. Ymmärrys mielen sairauksista on näköjään täysi nolla.
Jos mielen sairauksista kärsii kokonainen sukupolvi (otsikon mukaan), ei minulla niihin oikein ymmärrystä riitä.
Oikeasti sairaat ovat asia erikseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Järjetön kilpailu opiskelu- ja työpaikoista, some, joka tuutista annetaan ymmärtää että elämän pitäisi olla pelkkää suffelia ja jos ei ole se on katastrofi, jos et näytä venezualaiselta huippumallilta se on katastrofi, huumeita tyrkyllä enemmän kuin koskaan, kaikki on mahdollista mutta mikään ei ole enää pysyvää. Tuohon päälle vähän ylisukupolvista traumaa. Joo, mikä prkl noita nuoria vaivaa, menisivät peltotöihin!!
Ei nuoria voi syyttää siitä, että heidän vanhempansa ovat opettaneet tuollaiset arvot ja näkemykset lapsilleen.
No, kokemuksesta voin kertoa, että ihan pienestä nassikasta lähtien on yritetty opettaa juuri päinvastaisia arvoja: luonnon, hiljaisuuden, läheisten arvostamista. On vanhempi vaan vähän voimaton kun se asennekasvatus tulee kavereilta ja mediasta 16h /vrk vs se 4 h jonka vanhempien kanssa päivässä viettää
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eniten tässä huolestuttaa se että opiskelu paljon, siis todella paljon, helpompaa ja leppoisampaa kuin työelämä. Jos jo opiskelu aiheuttaa nykyisille opsikelijoille noin paljon henkisiä ongelmia, miten ihmeessä nämä koskaan tulevat pärjäämään työelämässä?
t. 2kpl tutkintoa ja kolmannen opinnot suorittanut yliopistotasolla
Työelämä on mennyt aivan sairaaksi ja aiheuttaa yhä kasvavalle joukolle henkisiä ongelmia. Kiusaaminen, ylikuormittaminen, kiire, ei jää aikaa palautua ja pitää huolta itsestä.
Työelämä on remontin tarpeessa.
Lyhyt on ollut koronataantuma verrattuna ysärilamaan.
Ei silloin paljoa oltu nuorista huolissaan, vaikka jotkut olivat työttöminä lähes koko vuosikymmenen.
Itsekin jäin työttömäksi syksyllä 1991 ja sain jälleen töitä syksyllä 1998.
Seitsemän vuotta bänditreenejä. Kaikki opiskelu työttömänä oli törkeä petos, ja opintolainat olivat jo tapissa laman alussa. Jatko-opiskelu ei ollut mahdollista.
Ikävuodet 21-28. Ei työtä, ei mahdollisuutta opiskeluun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitähän noille olisi sata vuotta sitten tehty?
Vierailija kirjoitti:
Järjetön kilpailu opiskelu- ja työpaikoista, some, joka tuutista annetaan ymmärtää että elämän pitäisi olla pelkkää suffelia ja jos ei ole se on katastrofi, jos et näytä venezualaiselta huippumallilta se on katastrofi, huumeita tyrkyllä enemmän kuin koskaan, kaikki on mahdollista mutta mikään ei ole enää pysyvää. Tuohon päälle vähän ylisukupolvista traumaa. Joo, mikä prkl noita nuoria vaivaa, menisivät peltotöihin!!
Osuit asian ytimeen. Tällä reseptillä ei voida saada aikaan kuin katastrofi. Koko some pitäisi lakkauttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
LadyLuck kirjoitti:
Ongelmaksi muodostuu se, että mikään ei riitä. Suomessa aloitetaan jo pieniltä lapsilta se kysely "mikä susta tulee isona?" ja yläkoulussa painotetaan käytännössä "loppuelämän valintaa" (ja tästä pitäisi luopua, koska se valinta ei ole koko loppuelämän valinta). Teet koulussa töitä sen, eteen että pääset jatko-opiskelemaan. Kova kilpailu kuitenkin voi jättää ilman paikkaa tai ainakin ilman yhtään kiinnostavaa paikkaa.
Oli se sitten lukio tai ammattikoulu, teet paljon ja kovasti töitä, että saat hyvät arvosanat. Lukiosta on vaikea työllistyä, joten sen jälkeen tarvitaan todennäköisesti vielä joku tutkinto. Ammattikoulustahan selviää helposti - paitsi ettei selviäkään. Läpi pääsee pienemmällä vaivalla, korkeammat arvosanat vaatii jo paljon. Harjoittelupaikoista kova kilpailu, ja opiskelija saattaa kokea ettei oma osaaminen kuitenkaan ole riittävän korkealla tasolla. Sitä paitsi niillä arvosanoilla on merkitystä, jos haluaa vielä jatko-opintoja ja siltikin saat tehdä töitä pääsykokeisiin.
Tässä kohtaa voitaisiin mainita nuoriso-opiskelijoiden olevan nuoria, osa saattaa vaihtaa paikkakuntaa kokonaan. Kun kasvokkain järjestettyjä tunteja ei ole, jää kontaktien kehittyminen todella paljon vajavaisemmaksi (tutkimusten mukaan kuitenkin kahden ihmisen välisessä kontaktoitumisessa kuitenkin jo pelkkä läppäri välissä luo esteen, joten mitähän mahtaa koko etäily tehdä). Sosiaalisten kontaktien puute altistaa syrjäytymiselle ja mielenterveysongelmille.
No mutta, siirrytään työnhakuun. Etenkin koronan aikana monella alalla on ollut todella kova kilpailu työpaikoista. Edelleen etenkin nuorten kohdalla, ne sosiaaliset kontaktit! Sitten on toki aloja, joille pääsee helpommin, kuten terveydenhuolto, mutta siinä onkin omat ongelmansa (toki joka alalla) ja teit mitä vain niin jonkun mielestä se menee väärin. Jonkun mielestä työ on vain työtä ja mitä tahansa paskaa voi tehdä. Sitten kannattaakin laskea, että kuinka ison osan elämästä se 40 tuntia viikossa syö. Haluaako joku oikeasti tuhlata sen ajan työhön, jota inhoaa?
Kolmannen asteen tutkinnot noudattaa aika hyvin tätä kilpailun ja koronan aikaisten kontaktien puutteen linjaa. Pääsykokeisiin kova työ ja silti saatat jäädä useamman vuoden ilman paikkaa. Vaikka korkeakoulutuksen painotus onkin jäänyt vähemmälle, arvostaa osa vain sitä. Paine meidän nuorille siis kasvaa tässäkin.
Lisäksi on mahtavaa, että nykyisin ihmiset alkaa nähdä niitä puutteita omassa työssään ja sen ympäristössään. Niitä pitää tuoda esille ja omasta hyvinvoinnistaan on pidettävä huolta.
Ja niille, jotka valittavat että ennen kestettiin sama paine paljon paremmin: kestettiinkö, vai siirrettiinkö ne ongelmat kasvatuksessa yms. perittynä trauman seuraaville sukupolville, joista nyt viimeisin älähtää ja pysäyttää sen kulun?
Mietin, että onkohan iso syy tämän korona-ajan mt-ongelmien kasvulle se, että media toitottaa kokoajan maailmanloppua ja tulevaisuuden usko loistaa poissaolollaan ihan kaikessa keskustelussa? Sitten lisätään soppaan se, että etäillessä on isolla osalla opiskelijoista puuttunut vertaistuki käytännössä kokonaan, niin ongelmia ja tulevaisuudenuhkia ei ole saanut oikein laitettua perspektiiviin vertaistensa kanssa.
Liian monelle yhteydenpito muihin typistyy someen ja käsi sydämelle: koska näit viimeksi somessa jotain mieltä lämmittävää, joka loi toivoa ja uskoa kaikille lukijoilleen, eikä vaan maalaillut uhkakuvia tai korostanut sitä kuinka juuri julkaisijalla pyyhkii mahtavasti?
Nykyään on paljon suurempi vaatimus menestyä elämässään. Se ahdistaa.
Ysärilama oli tavallaan rento. Kaikki olivat vähän viihteellä tavalla tai toisella.
Don't worry, be happy:)
Nykyään on kireää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
LadyLuck kirjoitti:
Ongelmaksi muodostuu se, että mikään ei riitä. Suomessa aloitetaan jo pieniltä lapsilta se kysely "mikä susta tulee isona?" ja yläkoulussa painotetaan käytännössä "loppuelämän valintaa" (ja tästä pitäisi luopua, koska se valinta ei ole koko loppuelämän valinta). Teet koulussa töitä sen, eteen että pääset jatko-opiskelemaan. Kova kilpailu kuitenkin voi jättää ilman paikkaa tai ainakin ilman yhtään kiinnostavaa paikkaa.
Oli se sitten lukio tai ammattikoulu, teet paljon ja kovasti töitä, että saat hyvät arvosanat. Lukiosta on vaikea työllistyä, joten sen jälkeen tarvitaan todennäköisesti vielä joku tutkinto. Ammattikoulustahan selviää helposti - paitsi ettei selviäkään. Läpi pääsee pienemmällä vaivalla, korkeammat arvosanat vaatii jo paljon. Harjoittelupaikoista kova kilpailu, ja opiskelija saattaa kokea ettei oma osaaminen kuitenkaan ole riittävän korkealla tasolla. Sitä paitsi niillä arvosanoilla on merkitystä, jos haluaa vielä jatko-opintoja ja siltikin saat tehdä töitä pääsykokeisiin.
Tässä kohtaa voitaisiin mainita nuoriso-opiskelijoiden olevan nuoria, osa saattaa vaihtaa paikkakuntaa kokonaan. Kun kasvokkain järjestettyjä tunteja ei ole, jää kontaktien kehittyminen todella paljon vajavaisemmaksi (tutkimusten mukaan kuitenkin kahden ihmisen välisessä kontaktoitumisessa kuitenkin jo pelkkä läppäri välissä luo esteen, joten mitähän mahtaa koko etäily tehdä). Sosiaalisten kontaktien puute altistaa syrjäytymiselle ja mielenterveysongelmille.
No mutta, siirrytään työnhakuun. Etenkin koronan aikana monella alalla on ollut todella kova kilpailu työpaikoista. Edelleen etenkin nuorten kohdalla, ne sosiaaliset kontaktit! Sitten on toki aloja, joille pääsee helpommin, kuten terveydenhuolto, mutta siinä onkin omat ongelmansa (toki joka alalla) ja teit mitä vain niin jonkun mielestä se menee väärin. Jonkun mielestä työ on vain työtä ja mitä tahansa paskaa voi tehdä. Sitten kannattaakin laskea, että kuinka ison osan elämästä se 40 tuntia viikossa syö. Haluaako joku oikeasti tuhlata sen ajan työhön, jota inhoaa?
Kolmannen asteen tutkinnot noudattaa aika hyvin tätä kilpailun ja koronan aikaisten kontaktien puutteen linjaa. Pääsykokeisiin kova työ ja silti saatat jäädä useamman vuoden ilman paikkaa. Vaikka korkeakoulutuksen painotus onkin jäänyt vähemmälle, arvostaa osa vain sitä. Paine meidän nuorille siis kasvaa tässäkin.
Lisäksi on mahtavaa, että nykyisin ihmiset alkaa nähdä niitä puutteita omassa työssään ja sen ympäristössään. Niitä pitää tuoda esille ja omasta hyvinvoinnistaan on pidettävä huolta.
Ja niille, jotka valittavat että ennen kestettiin sama paine paljon paremmin: kestettiinkö, vai siirrettiinkö ne ongelmat kasvatuksessa yms. perittynä trauman seuraaville sukupolville, joista nyt viimeisin älähtää ja pysäyttää sen kulun?
Mietin, että onkohan iso syy tämän korona-ajan mt-ongelmien kasvulle se, että media toitottaa kokoajan maailmanloppua ja tulevaisuuden usko loistaa poissaolollaan ihan kaikessa keskustelussa? Sitten lisätään soppaan se, että etäillessä on isolla osalla opiskelijoista puuttunut vertaistuki käytännössä kokonaan, niin ongelmia ja tulevaisuudenuhkia ei ole saanut oikein laitettua perspektiiviin vertaistensa kanssa.
Liian monelle yhteydenpito muihin typistyy someen ja käsi sydämelle: koska näit viimeksi somessa jotain mieltä lämmittävää, joka loi toivoa ja uskoa kaikille lukijoilleen, eikä vaan maalaillut uhkakuvia tai korostanut sitä kuinka juuri julkaisijalla pyyhkii mahtavasti?
Nuorison inspiraationa ja esikuvana ajatellaan toimivan jonkun Gretan.. Ihanko totta? Inspiraation lähde pitäisi siis olla syyttelevä ja mustaa tulevaisuutta maalaava henkilö, eikä esim omalla esimerkillään innostava positiivinen esikuva?
Kuinka paljon kouluissa käytetään kokemusasiantuntijoita vaikkapa siinä vaikeassa opintosuunnan valinnassa yläasteella? Kuvittelisin, että loisi innostusta tulevaisuuteen mieluummin vaikka tavata nuoria työelämässä jo vaikuttavia käsityöammatilaisia, akateemisia jne. Kuin että katsoa haastattelu, jossa nuori huutaa vihaisena, että meidän kaikkien tulevaisuus on jo mustattu.
Itse koin nuorempana opiskeluaikaan jatkuvan rahattomuuden, eräänlaisen päämäärättömyyden, valintojen loputtomuuden, kaiken merkityksettömyyden, ihmisten kylmyyden ja toisten alaspainamisen, joka puolelta tulevien ristiriitaisten viestien ja tavoitteiden sekä työnantajien loputtoman työntekijöiden tarjonnan (ei pääse töihin, eivät kerro rehellisesti miksi palkkaavat jonkun ja miksi ei) mielenterveyttäni rasittavaksi myrkylliseksi cocktailiksi. Ihmisen pitäisi päästä nuorena eteenpäin elämässä ja tehdä jotain itsensä kehittämiseksi ja kaikki tuntuu kuin olisi rakennettu joku valtava järjestelmä joka on sinua vastaan. Kyllä se alkoi masentaa mutta tarvoin sen suon läpi sisulla. Ymmärrän hyvin että nykyään vielä kaikenlaiset sairaat somemaailmat ja etäopiskelut tekevät lisävahinkoa muutenkin hankalassa tilanteessa.
Vierailija kirjoitti:
LadyLuck kirjoitti:
Ongelmaksi muodostuu se, että mikään ei riitä. Suomessa aloitetaan jo pieniltä lapsilta se kysely "mikä susta tulee isona?" ja yläkoulussa painotetaan käytännössä "loppuelämän valintaa" (ja tästä pitäisi luopua, koska se valinta ei ole koko loppuelämän valinta). Teet koulussa töitä sen, eteen että pääset jatko-opiskelemaan. Kova kilpailu kuitenkin voi jättää ilman paikkaa tai ainakin ilman yhtään kiinnostavaa paikkaa.
Oli se sitten lukio tai ammattikoulu, teet paljon ja kovasti töitä, että saat hyvät arvosanat. Lukiosta on vaikea työllistyä, joten sen jälkeen tarvitaan todennäköisesti vielä joku tutkinto. Ammattikoulustahan selviää helposti - paitsi ettei selviäkään. Läpi pääsee pienemmällä vaivalla, korkeammat arvosanat vaatii jo paljon. Harjoittelupaikoista kova kilpailu, ja opiskelija saattaa kokea ettei oma osaaminen kuitenkaan ole riittävän korkealla tasolla. Sitä paitsi niillä arvosanoilla on merkitystä, jos haluaa vielä jatko-opintoja ja siltikin saat tehdä töitä pääsykokeisiin.
Tässä kohtaa voitaisiin mainita nuoriso-opiskelijoiden olevan nuoria, osa saattaa vaihtaa paikkakuntaa kokonaan. Kun kasvokkain järjestettyjä tunteja ei ole, jää kontaktien kehittyminen todella paljon vajavaisemmaksi (tutkimusten mukaan kuitenkin kahden ihmisen välisessä kontaktoitumisessa kuitenkin jo pelkkä läppäri välissä luo esteen, joten mitähän mahtaa koko etäily tehdä). Sosiaalisten kontaktien puute altistaa syrjäytymiselle ja mielenterveysongelmille.
No mutta, siirrytään työnhakuun. Etenkin koronan aikana monella alalla on ollut todella kova kilpailu työpaikoista. Edelleen etenkin nuorten kohdalla, ne sosiaaliset kontaktit! Sitten on toki aloja, joille pääsee helpommin, kuten terveydenhuolto, mutta siinä onkin omat ongelmansa (toki joka alalla) ja teit mitä vain niin jonkun mielestä se menee väärin. Jonkun mielestä työ on vain työtä ja mitä tahansa paskaa voi tehdä. Sitten kannattaakin laskea, että kuinka ison osan elämästä se 40 tuntia viikossa syö. Haluaako joku oikeasti tuhlata sen ajan työhön, jota inhoaa?
Kolmannen asteen tutkinnot noudattaa aika hyvin tätä kilpailun ja koronan aikaisten kontaktien puutteen linjaa. Pääsykokeisiin kova työ ja silti saatat jäädä useamman vuoden ilman paikkaa. Vaikka korkeakoulutuksen painotus onkin jäänyt vähemmälle, arvostaa osa vain sitä. Paine meidän nuorille siis kasvaa tässäkin.
Lisäksi on mahtavaa, että nykyisin ihmiset alkaa nähdä niitä puutteita omassa työssään ja sen ympäristössään. Niitä pitää tuoda esille ja omasta hyvinvoinnistaan on pidettävä huolta.
Ja niille, jotka valittavat että ennen kestettiin sama paine paljon paremmin: kestettiinkö, vai siirrettiinkö ne ongelmat kasvatuksessa yms. perittynä trauman seuraaville sukupolville, joista nyt viimeisin älähtää ja pysäyttää sen kulun?
Mietin, että onkohan iso syy tämän korona-ajan mt-ongelmien kasvulle se, että media toitottaa kokoajan maailmanloppua ja tulevaisuuden usko loistaa poissaolollaan ihan kaikessa keskustelussa? Sitten lisätään soppaan se, että etäillessä on isolla osalla opiskelijoista puuttunut vertaistuki käytännössä kokonaan, niin ongelmia ja tulevaisuudenuhkia ei ole saanut oikein laitettua perspektiiviin vertaistensa kanssa.
Liian monelle yhteydenpito muihin typistyy someen ja käsi sydämelle: koska näit viimeksi somessa jotain mieltä lämmittävää, joka loi toivoa ja uskoa kaikille lukijoilleen, eikä vaan maalaillut uhkakuvia tai korostanut sitä kuinka juuri julkaisijalla pyyhkii mahtavasti?
Mielestäni on erittäin suuri ongelma mielenterveyden kannalta jos tulevaisuudenusko puuttuu. Ja nykyään se puuttuu, ei ole positiivista visiota, vain maailmanlopun enteitä poliitikoilta.
Arvatkaapa vain kuinka paljon oli sata vuotta sitten kiusaamista? KAIKKI oli töissä, paitsi rouvat.
Joku voisi ehkä opettaa tuolle nuorisolle että se, että välillä vi...ttaa, ahdistaa tai ei huvita tehdä mitään ei ole mielenterveyshäiriö. Lisäksi nuorison ikiaikaiseen tyyliin osa kuvittelee että pakkohan sitä joku mt-ongelma on itsellekin keksiä kun kaikilla kavereillakin on. Vähän kuten aiemmin haettiin erilaisia sekopäisiä ideologioita kun kavereillakin oli ja muutenkin piti kapinoida vanhempia sukupolvia vastaan.
Ai hitsi, unohdin tästä vuodatuksesta sen, että mitkä palvelut? Ai niin, ne mitä ei saa. Tilanne on päästetty siihen pisteeseen, että koko ajan syntyy uusia tulipaloja eikä niitä ehditä ennaltaehkäistä. Hoitojonot on pitkät, kukaan ei usko psyykkisiä oireita ja hoitoon hakeutuminen viivästyy mielenterveysongelmiin liittyvän stigman ja boomerien asenteen vuoksi.