Elämäsi paras päätös?

Ajelehdin vain elämässäni. Ei siis elämänhallintaa eikävaikeita päätöksiä.

Hylkäsin lapseni. Jos en olisi niin tehnyt, en olisi ollut enää koskaan onnellinen.

Tupakoinnin lopettaminen. En ymmärrä mitä ajattelin kun aloin polttamaan. Miksi halusin ehdoin tahdoin pilata terveyteni?

Tähän asti paras päätös on kyllä ollut se, kun jätin eksäni. Hän rajoitti elämääni, oli mustasukkainen ja kateellinen pienistäkin jutuista ja löikin pariin kertaan. Menetin melkein vanhempani hänen takiaan ja hän yritti pilata välini myös ystäviini. En olisi saanut mennä oikein minnekään ilman häntä. Muutenkin yritti päästä aina sieltä mistä aita on matalin eikä mitään päämäärää elämässä. Hänen paska asenteensa vaikutti minunkin tavoitteisiini negatiivisesti. Onneksi nyt on ihan toisenlainen meininki nykyisen miehen kanssa. :)

Ulkomaille muutto täälläkin :) opiskelin arkkitehdiksi, pääsin lahjakkaiden opiskelijoiden lisäohjelmaan, urani alkoi tunnetussa toimistossa ja opiskeluaikana ja sain mahtavia ystäviä yliopistolta ja harrastuksista. Elämänlaatu koheni moninkertaiseksi kertaheitolla. Puhun nyt myös kolmea kieltä (suomi, englanti, paikallinen) loistavalla tasolla, asun paikallisen avomieheni kanssa ja lapset siintävät jo horisontissa. Hyvin pyyhkii!

Toiseksi paras tunne oli aloittaa lapsuuden unelmaharrastus, jota vanhempani eivät antaneet minun ikinä harrastaa. Koko elämäni olin kasvanut uskomaan että minusta ei olisi harrastukseen, mutta osoittautuikin, että minulla oli luontaista taipumusta lajiin. Mieletön tyydyttäneisyyden tunne kun tajuaa uskaltaneensa jotain rajojensa ulkopuolelta :)

[quote author="Vierailija" time="18.06.2015 klo 17:49"]

Joskus parikymppisenä päätin alkaa elää itselleni, siis olematta itsekäs kuitenkaan. Olin aina sellainen, joka auttoi kaikkia milloin missäkin asiassa oman elämän kustannuksella. Nyt toki autan muita edelleen tarvittaessa, mutta niin että laitan itseni aina etusijalle. Ja muutenkin tuo päätös alkoi heijastua kaikkeen elämässäni: ystävävalintoihin, työhön jne. Oloni on hyvin tasapainoinen nykyään.

Hyvänä kakkosena ja aiheeseen liittyen on myös tietoinen erkaneminen kateellisesta ystävästä. Vieläkin pidämme yhteyttä, mutta en enää jaksa välittää hänen passiivis-aggressiivisuudesta, vaan annan mököttää itsekseen jos "loukkaantuu" minulle jostain kivasta jutusta mikä minulle on sattunut. Ennen saatoin tahallaan jopa jättää kertomatta kivat itselle sattuneet asiat ja olla sellainen kannustaja tälle ystävälle, vaikka hän saattoi kohdata hankaluuksia elämässä vain omien tyhmien valintojen vuoksi. Jotenkin elin illuusiossa, että niin ystävät tekevät. Toki edelleen kuuntelen ystävien murheita ja olen empaattinen, enkä kellekään hiero omaa iloa vasten kasvoja, mutta en ala sitä piilottelemaankaan vain toisen loukkaantumisen pelossa.

[/quote]

Kuulostat aivan minulta! Aivan samanlainen elämäntilanne,  itse tein päätöksen vasta pari vuotta sitten. Ja minulla oli myös tuollainen ''masentava ystävä'', joka ei olisi sallinut minun edes puhua muille kuin hänelle!

Se, että vuosien jälkeen pistin poikki vaikean ja raskaan ystävyyssuhteen. Se vapautumisen tunne oli uskomattoman hieno, enkä ole päivääkään katunut päätöstäni. Kuulostaa ehkä pieneltä asialta, mutta mulle se oli silloin iso asia.

Se, että erosin exästä. Seuraava vaihe suhteessa olisi ollut fyysinen väkivalta.

En ole tehnyt huonoja päätöksiä tähän 38 v:n ikään mennessä.

Vaihdoin pikkufirmasta isoon firmaan töihin. Molemmissa olin/olen asiakaspalvelualalla, ja edellisessä työpaikassa luulin vihaavani työtäni ja asiakkaita - tämä johtuikin vain ja ainoastaan työpaikasta! :) nyt olen onnellinen ja iloinen työpaikastani, eikä työ syö minua samallatavalla kuin edellisessä työpaikassa.

Lopetin kasvissyönnin ja muun ituhippeilyn.

Hankimme asunnon ja sitten vasta lapsen.

Se, kun 12 v sitten päätin pitää vahinkolapsen vaikka uskoinkin, että lapsen isä ei haluaisi meitä elämäänsä. No, se halusi kuitenkin ja lapsia on nyt kolme.

Se kun palasin yhteen poikaystäväni kanssa. Olen taas onnellinen.

Vaihto taidealalta tavisalalle. Jatkuva yrittäminen lakkasi, ennätän palautua ja olla perheeni kanssa. Ei ole enää vain oma itse mielessä.

Lähdin 19-vuotiaana yksin afrikkaan. Rakastuin, löysin itseni, sain järjettömästi itsevarmuutta, kasvoin ihmisenä ja selvitin tulevaisuudensuunnitelmani. Ei paha.

Päätin synnyttää lapsen, jonka isä ei halunnut meitä elämäänsä. Nyt mulla on upea poika, joka opiskelee Sibelius-Akatemiassa :-)

[quote author="Vierailija" time="18.06.2015 klo 17:34"]

Lopetin tupakoinnin pari vuotta sitten. Jaksan taas juosta!

[/quote]

niin mäkin. Tämä juoksemiskyky on ihan ihmeellistä.

[quote author="Vierailija" time="18.06.2015 klo 19:28"]Jätin lapset tekemättä. Enemmän hyviä vaikutuksia kuin jaksaa luetella.
[/quote]

Et voi tietää, mitä se toinen vaihtoehto on. Sinulla ei ole kokemusta, koska ei omia lapsia.

Vauvan yrittäminen. Vaikka siihen tarvittiin apua lapsettomuusklinikalta, niin nyt on 6 kk lapsi rakastamani miehen kanssa. Aivan ihana! En ennen tiennyt, mitä on rakkaus.