Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Pojan kaveri kuoli
12.06.2015 |
Poikani hyvä kaveri kuoli autokolarissa viikko sitten, oli vasta 20v. He olivat olleet kavereita ihan lapsesta saakka ja itsekin tykkäsin hänestä, hän oli loistava kaveri pojalleni! muistan kuinka aina lapsena tuo kaveri oli meillä yökylässä ja paistoin aina lettuja kun niistä tykkäsi kovasti ja hirmu kiltti poika oli.
Olen huolissani pojastani kun ei vastaa puhelimeen. Soittaa takaisin aina jonkin ajan kuluttua ja sanoo että kaikki on hyvin jos kysyn kuina hän voi.
Näin hänen yhtä toista kaveria ja hän kysyi onko pojallani kaikki hyvin kun ei vastaa puhelimeen. Juttelin hetken ja kävi ilmi että poikani ei soita kavereillensa takaisin jos he soittaa hänelle eikä ole ollut kotona jos kaverinsa ovat käyneet oven takana! poika siis on 19v ja asuu jo omillansa.
Olen käynyt muutaman kerran hänen luona katsomassa vointia ja kaikki vaikutti olevan kunnossa, tosin asunto oli vähän epäsiisti mutta ymmärrän jos hän suree eikä jaksa siivota. Pitäisikö mun varata lääkäriaika pojalle? poika on jokunen vuosi sitten sairastaut masennusta ja syönyt siihen lääkkeitäkin. Pelkään että masennus uusiutuu :(
Kommentit (36)
Minua nyt aikuisena on alkanut ärsyttää, kun oma suruni aikanaan medikalisoitiin masennukseksi ja annettiin lääkkeitä jne. Sen sijaan ei oikeasti ajateltu, että olen surullinen ja mitenkään autettu käsittelemään sitä surua. Masennus/ suru helpotti ajan kanssa ja toki uudet menetykset ja vastoinkäymiset ovat aktivoineet taas samat tunteet, mutta nyt en itse nimeä sitä enää masennukseksi.
Masennukseen liittyy tunteita omasta huonoudesta, näköalattomuutta tulevaisuuden suhteen, halua kuolla. Suru taas vie voimia ja saa ihmisen eristäytymään, sitä haluaa nuolla haavansa ja voimaantua omassa rauhassaan ja sitten palaa taas ihmisten ilmoille ja elämään normaalia elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suru ei ole sairaus, eikä sitä tule automaattisesti lääkitä. Pojalle voi olla kova paikka ystävän menetys. Onko hänellä sanoja kuvata tuntemuksiaan? Miten hän yleensä selviytyy hankalista elämäntilanteista? Mitä sulkeutuneempi poika on, sen huolestuneempi olisin. Masennustausta on hyvä ottaa huomioon. En sulkisi pois lääkärissäkäyntiä, jos ei nyt heti, mutta jos esim. muutoksia tulee unirytmissä, ruokahalussa, ahdistusta, eristäytymistä jne. depressio-oireet nostavat päätään niin olisihan se hyvä, että lääkäri arvioi voinnin ja lääkityksen tarpeen.
Meillä kuoli läheinen ihminen yllättäen ja nuorena myös itsemurhaan. Tiesin sen riipaisevan hyvin syvältä mm. teini-ikäisiä lapsiamme. Kysyin heiltä HALUAVATKO he käydä ammattilaisen juttusilla asiasta, voisin auttaa ja tulla mukaan jos tahtovat, voisin varata kriisiajan.
Kaksi heistä halusi käydä, toinen halusi että olen mukana tapaamisessa, toinen sanoi pärjäävänsä vastaanotolla yksinkin. Heille riitti yksi käyntikerta ja tieto siitä, että uudestaankin voi mennä, jos siltä tuntuu. He saivat käyntikortit, tiesivät minne tarvittaessa soittaa.
Saman tekisin ap:n tapauksessa. Kysyisin tarvitseeko poika apua ja tarjoutuisin auttamaan, varmistaisin että yhteystiedot ovat tallessa sinne MTT:hen. Muuta ei pidä tuputtaa.
[quote author="Vierailija" time="12.06.2015 klo 10:44"][quote author="Vierailija" time="12.06.2015 klo 10:31"]
Ehdottomasti jotain apua, ei noin suurta menetystä osaa käsitellä yksikseen. On pelottavaa menettää yhtäkkiä jotain noin äärettömän tärkeää. Sinäkään et välttämättä osaa auttaa häntä, vaikka haluaisit, koska menetys on niin suuri. Ota yhteys paikkakuntasi mielenterveystoimistoon akuuttityöryhmään, josta osaavat neuvoa kriisiapua tilanteeseen. Kriisiapua tarvitseva ihminen voi käyttäytyä ihan normaalisti, koska suru ei näy ulospäin aina oletetuilla tavoilla. Silti järkytys ja menetys voivat aiheuttaa masentuneisuutta, joka voi purkautua oudoillakin tavoilla. Osanotot myös sinulle pojan kaverin menetyksestä. Onneksi välität ja olet tukena. Toivon sydämestäni että löydätte apua.
[/quote]
Nykyään sureminenkin on näköjään sitten sairaus ja kriisiavun paikka. Ihme ja kumma miten ihmiset ennen osasivat käsitellä suuria menetyksiä itsekseen. Jos poika vaikuttaa olevan olosuhteisiin nähden ok, on hullua hakea jotain mielenterveysapua siksi ettei vastaa puhelimeen (kun kuitenkin soittaa itse myöhemmin takaisin). Kuolemasta on vasta viikko, ihan älytöntä hälyttää tohon nyt joku kriisiryhmä sähläämään ja häsläämään.
Suru ei ole sairaus! Menetys sattuu aina, älkää mitätöikö ihmisten tunteita vaatimalla normaalia käytöstä viikon kuluttua kuolemasta.
[/quote]
Työtoverilta myös tytär menehtyi heti suunnilleen kun oli ajokortin saanut. Tämä nainen tuli seuraavana päivänä normaalisti töihin, toiset olivat suunnilleen että väärin surtu.
[quote author="Vierailija" time="12.06.2015 klo 11:06"]
Minua nyt aikuisena on alkanut ärsyttää, kun oma suruni aikanaan medikalisoitiin masennukseksi ja annettiin lääkkeitä jne. Sen sijaan ei oikeasti ajateltu, että olen surullinen ja mitenkään autettu käsittelemään sitä surua. Masennus/ suru helpotti ajan kanssa ja toki uudet menetykset ja vastoinkäymiset ovat aktivoineet taas samat tunteet, mutta nyt en itse nimeä sitä enää masennukseksi.
Masennukseen liittyy tunteita omasta huonoudesta, näköalattomuutta tulevaisuuden suhteen, halua kuolla. Suru taas vie voimia ja saa ihmisen eristäytymään, sitä haluaa nuolla haavansa ja voimaantua omassa rauhassaan ja sitten palaa taas ihmisten ilmoille ja elämään normaalia elämää.
[/quote]
Joo, ja se "sinä olet joskus ollut masentunut"-leima kulkee lopun elämän mukana. Nykyään ei saisi olla koskaan surullinen, sanoa mitään suoraan tai olla eri mieltä asioista tai tulkitaan mielenterveystapaukseksi. Ja sitten tulee kuvioihin lääkkeet joista ei ole mitään apua tavalliseen suruun. Suru pitää kokea, sen pitää antaa tulla ja se pitää saada rauhassa surra pois. Siinä ei kaivata mitään mielenterveystoimistoja tai psykiatrisia osastoja kyseenalaisine keinoineen. Suruun auttaa aika, osalla myös yksinäisyys. Itselleni ei mistään terapioista ollut mitään apua, en tykkää vatvoa omia asioitani ventovieraan kanssa.
Minulla on isäni kuolemasta mennyt jo yli 10v, siltikin voi vielä itku tulla ja tarvitsen joskus omaa aikaa. Mulle esimerkiksi haudalle kynttilän vieminen on ollut parasta hoitoa, usein jään siihen haudalle vielä muistelemaan ja kyllä se usein itkuksi menee. Ei mulla silti ole mitään itsetuhoisia ajatuksia tai fiilistä, että olisin huonompi ihminen muihin verrattuna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="12.06.2015 klo 10:44"][quote author="Vierailija" time="12.06.2015 klo 10:31"]
Ehdottomasti jotain apua, ei noin suurta menetystä osaa käsitellä yksikseen. On pelottavaa menettää yhtäkkiä jotain noin äärettömän tärkeää. Sinäkään et välttämättä osaa auttaa häntä, vaikka haluaisit, koska menetys on niin suuri. Ota yhteys paikkakuntasi mielenterveystoimistoon akuuttityöryhmään, josta osaavat neuvoa kriisiapua tilanteeseen. Kriisiapua tarvitseva ihminen voi käyttäytyä ihan normaalisti, koska suru ei näy ulospäin aina oletetuilla tavoilla. Silti järkytys ja menetys voivat aiheuttaa masentuneisuutta, joka voi purkautua oudoillakin tavoilla. Osanotot myös sinulle pojan kaverin menetyksestä. Onneksi välität ja olet tukena. Toivon sydämestäni että löydätte apua.
[/quote]
Nykyään sureminenkin on näköjään sitten sairaus ja kriisiavun paikka. Ihme ja kumma miten ihmiset ennen osasivat käsitellä suuria menetyksiä itsekseen. Jos poika vaikuttaa olevan olosuhteisiin nähden ok, on hullua hakea jotain mielenterveysapua siksi ettei vastaa puhelimeen (kun kuitenkin soittaa itse myöhemmin takaisin). Kuolemasta on vasta viikko, ihan älytöntä hälyttää tohon nyt joku kriisiryhmä sähläämään ja häsläämään.
Suru ei ole sairaus! Menetys sattuu aina, älkää mitätöikö ihmisten tunteita vaatimalla normaalia käytöstä viikon kuluttua kuolemasta.
[/quote]
Joo ihmettelen kyllä, että nyt heti äkkiä psykologille ja kaiken maailman lääkkeet kehiin, kun on mennyt VIIKKO kuolemasta. Mun oma isä kuoli kolarissa, kun olin 14-vuotias eikä mua kiikutettu mihinkään lääkäriin sen takia, eikä siitä olisi mitään hyötyäkään ollut, kun surin omissa oloissani, en halunnut puhua asiasta ja yritin jatkaa elämää normaalisti noin kuukauden kotona suremisen jälkeen. On ihan normaalia eristäytyä, kun suree, mutta voit viedä pojallesi vaikka jotain syötävää, surressa kun helposti unohtuu kaikki arkiset asiat. Tosin ruokakaan ei kaikille surun keskellä maistu, ainakin minä laihduin 5kg silloin isän kuoleman jälkeen kun ei vaan yksinkertaisesti ollut nälän tunnetta, kummitäti ja äiti koittivat sitten jotain hedelmää edes mulle syöttää etten nyt ihan kupsahda.
Onko sinulta, ap, kuollut ketään läheistä? Nyt en puhu 80-vuotiaasta isovanhemmasta, joka kuolee vanhuuteen vaan jostain, joka kuolee ihan yllättäin tai 'liian nuorena'. Jos on, voisit vaan kertoa pojallesi, miltä sinusta tuntui ja miten sinä koit surusi tuolloin. Kun äitini kuoli, minua auttoi suuresti nämä muiden kertomukset omista kokemuksistaan heidän äitiensä kuoltua. Näin tajusin, ettei surun tarvitse olla ohi viikossa vaan se tulee ja menee ja kestää kuukausia, vuosiakin ja näyttäytyy monessa eri muodossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrettävästi olet huolissasi mutta anna olla rauhassa jos hän niin haluaa. Minun mieheni kuoli muutama kuukausi sitten enkä vielä nytkään jaksa aina heti vastailla ihmisille mitään. Ei vaan kiinnosta ja mielestäni se on oikeuteni surra omalla tavallani. Jos joku koko ajan kyselee miten voit jne. ei edes tiedä mitä vastaisin. Minä en yhäkään tiedä miten voin. Paskasti mutta kukaan ei halua kuulla sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tarjoa hänelle tukea ja mahdollisuus keskusteluun, mikäli vain suinkin tahtoo. Poikasi suree, joten eipä siihen ole paljon muuta tehtävissä.
[quote author="Vierailija" time="12.06.2015 klo 11:32"]
Ymmärrettävästi olet huolissasi mutta anna olla rauhassa jos hän niin haluaa. Minun mieheni kuoli muutama kuukausi sitten enkä vielä nytkään jaksa aina heti vastailla ihmisille mitään. Ei vaan kiinnosta ja mielestäni se on oikeuteni surra omalla tavallani. Jos joku koko ajan kyselee miten voit jne. ei edes tiedä mitä vastaisin. Minä en yhäkään tiedä miten voin. Paskasti mutta kukaan ei halua kuulla sitä.
[/quote]
Voimia sinulle. Se vanha klisee ajan parantamisesta pitää kyllä paikkansa, joten anna ajan kulua ja tehdä tehtävänsä. Itsekin olen vasta toipumassa läheisen kuolemasta, joka tapahtui viime vuonna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="12.06.2015 klo 11:23"]
Onko sinulta, ap, kuollut ketään läheistä? Nyt en puhu 80-vuotiaasta isovanhemmasta, joka kuolee vanhuuteen vaan jostain, joka kuolee ihan yllättäin tai 'liian nuorena'. Jos on, voisit vaan kertoa pojallesi, miltä sinusta tuntui ja miten sinä koit surusi tuolloin. Kun äitini kuoli, minua auttoi suuresti nämä muiden kertomukset omista kokemuksistaan heidän äitiensä kuoltua. Näin tajusin, ettei surun tarvitse olla ohi viikossa vaan se tulee ja menee ja kestää kuukausia, vuosiakin ja näyttäytyy monessa eri muodossa.
[/quote]Ap tässä hei! mun veli teki itsemurhan 24-vuotiaana. Hänkin oli todella surullinen ja eristäytyvä, hänen annettiin surra rauhassa ja tulos oli se että hän oli ollut useita päiviä kuolleena kotonansa. Saatan vaikuttaa "kyyläävältä" äidiltä kun en anna täysi-ikäisen pojan surra rauhassa, mutta mulla on hyvä syy miksen anna!
Poika soitti jokin aika sitten ja sanoin rakastavani häntä ja että voi tulla kotiin koska vain tahtoo. Kysyin myös haluaisiko hän käydä juttelemassa ammatti-auttajan kanssa ja vastaus oli kyllä. Hän ei vaan itse jostain syystä uskaltanut soittaa sinne niin minä soitin ja aika on varattuna!
Minäkin olen sitä mieltä, että sinun kannattaa nyt olla poikaasi mahdollisimman paljon yhetydessä, halusipa tämä tai ei. Jos hän on kärsinyt masennuksesta, tällainen järkytys voi syöstä hänet uudelleen masennukseen. Asiasta pitäisi puhua hänen kanssaan mahdollisimman paljon ja purkaa sitä. Eikö poikasi halua jutella asiasta edes omien kavereidensa kanssa? Kuolleen pojan kaveripiiri voisi käydä asiaa parhaiten yhdessä läpi, mutta ongelma on myös, että hän ei halua nähdä edes heitä enää? Mutta tosiaan, ei missään tapauksessa ole hyvä, että hän masennukseen taipuvaisena märehtii asiaa yksin asunnossaan. Suosittelen kyllä kiireen vilkkaa ottamaan poikaan kontaktia ja tarjoamaan kriisiapua, halusipa tämä tai ei. Toki ihmisten voimavarat ovat erilaisia, ja joku kestää mitä tahansa ja suree omalla tavallaan, mutta yksin sureminen ei kuulosta hyvältä vaihtoehdolta pojallesi hänen taustansa huomioiden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="12.06.2015 klo 11:41"]
[quote author="Vierailija" time="12.06.2015 klo 11:32"]
Ymmärrettävästi olet huolissasi mutta anna olla rauhassa jos hän niin haluaa. Minun mieheni kuoli muutama kuukausi sitten enkä vielä nytkään jaksa aina heti vastailla ihmisille mitään. Ei vaan kiinnosta ja mielestäni se on oikeuteni surra omalla tavallani. Jos joku koko ajan kyselee miten voit jne. ei edes tiedä mitä vastaisin. Minä en yhäkään tiedä miten voin. Paskasti mutta kukaan ei halua kuulla sitä.
[/quote]
Voimia sinulle. Se vanha klisee ajan parantamisesta pitää kyllä paikkansa, joten anna ajan kulua ja tehdä tehtävänsä. Itsekin olen vasta toipumassa läheisen kuolemasta, joka tapahtui viime vuonna.
[/quote]
Kiitos samoin sinulle voimia! Periaatteessa tiedän että aika auttaa mutta ei sitä vaan tahdo uskoa juuri nyt.
[quote author="Vierailija" time="12.06.2015 klo 11:48"]
Minäkin olen sitä mieltä, että sinun kannattaa nyt olla poikaasi mahdollisimman paljon yhetydessä, halusipa tämä tai ei. Jos hän on kärsinyt masennuksesta, tällainen järkytys voi syöstä hänet uudelleen masennukseen. Asiasta pitäisi puhua hänen kanssaan mahdollisimman paljon ja purkaa sitä. Eikö poikasi halua jutella asiasta edes omien kavereidensa kanssa? Kuolleen pojan kaveripiiri voisi käydä asiaa parhaiten yhdessä läpi, mutta ongelma on myös, että hän ei halua nähdä edes heitä enää? Mutta tosiaan, ei missään tapauksessa ole hyvä, että hän masennukseen taipuvaisena märehtii asiaa yksin asunnossaan. Suosittelen kyllä kiireen vilkkaa ottamaan poikaan kontaktia ja tarjoamaan kriisiapua, halusipa tämä tai ei. Toki ihmisten voimavarat ovat erilaisia, ja joku kestää mitä tahansa ja suree omalla tavallaan, mutta yksin sureminen ei kuulosta hyvältä vaihtoehdolta pojallesi hänen taustansa huomioiden.
[/quote]
Oi, enpäs lukenuyt tätä viimeistä viestiäsi ollenkaa, joten nyt asia näyttäisi menevän oikeaan suuntaan. Toivottavasti kaikki käy hyvin!
Terv35
Alue: Aihe vapaa
Itsetuhoisuutta varmasti edesauttoi kaikki ne ongelmat, ehkä aineiden käyttö hänelläkin.