Liian fiksu tähän maailmaan

[quote author="Vierailija" time="11.06.2015 klo 22:05"]

Mun mies on samanlainen. Ihan sama kenen kanssa alkaa väittelemään tai keskustelemaan, perustelee omat vastauksensa niin hyvin että vastapuoli jää joko jankkaamaan omaa kantaansa ilman perusteluita ja suuttuu ja lähtee pois. Mies osaa itse kyllä myöntää, jos on väärässä ja myöntää fiksumman näkökulman. Ärsyttää kyllä, etten itse ole tarpeeksi älykäs keskustelemaan hänen kanssaan. Hän jaksaa keskittyä asioihin, uuden oppimiseen, minä en.

[/quote]

Ihailen miestäni kyllä tässä asiassa, mutta rasittaa kun välillä baarissa alkaa haastamaan ihmisiä, itse kaipaisin nimenomaan sitä kevyttä seuraa. Kavereita hänellä ei ole.

[quote author="Vierailija" time="11.06.2015 klo 21:50"]

[quote author="Vierailija" time="11.06.2015 klo 16:24"]

Ihan kuin minä. Olen kylläkin sinua vanhempi (ilmeisesti, mainitsit olevasi korkeakoulussa tällä hetkellä). Työssäni joudun olemaan sosiaalinen, mutta vapaa-ajallani en jaksa, ellei kumppani ole "saman tasoinen". En jaksa semmoista hömppä-keskustelua enkä itsestäänselvää pohdintaa (asiaa, mikä on minulle itsestäänselvyys). Mieshuolia en jaksa ystävättärien kanssa vatvoa (miksi olla epätäydellisessä suhteessa) ja olen maailman huonointa shoppailuseuraa, teen ostokseni yksin, luotan omaan makuuni ja tyyliini. Lempielokuvani ovat semmoisia että ne eivät kiinnosta muita edes pikakelauksella. Työtoverin kesänviettosuunnitelmien vatvominen ärsyttää: Tee mitä haluat ja mene minne haluat, kenen kanssa haluat. Perheessäkin ihmiset voivat haluta eri asioita. Lapsilleni jaksan olla opas, opettaja, mentor. Pienestä pitäen ovat saaneet nauttia tiedoistani ja keskustelemme ja pohdimme paljon. Läksyjen teko johtaa usein siihen että tutkimme läksyjen aihetta oppikirjoja laajemmin, muualtakin kuin koulun kirjoista. Lapsillani on paljon kavereita ja koulut sujuu erinomaisesti, tekevät ikäistensä kanssa juttuja mitkä eivät ole kaikkein järkevämpiä, normaaleja lapsia ja nuoria siis. Omissa lähisuhteissani siis yksinkertaisuus ja tyhmyys ärsyttävät. Tiedän että minä se vasta outo olen ja pelottava joidenkin mielestä, en loukkaa, osaan asettua läheisen asemaan. Esimerkiksi muille nauraminen ei ole minusta hyvää huumoria, itselleni nauran kyllä, itsetuntoni kestää. Tyhmyyttä, aivottomuutta, en siedä yhtään ja tämä rasittaa välillä, uskokaa pois.

[/quote]

Ihana kuvaus, tunnistan itseni :) Aloin itseasiassa huvittuneena nauraa kun luin tämän, varsinkin tämän kohdan: "Työtoverin kesänviettosuunnitelmien vatvominen ärsyttää: Tee mitä haluat ja mene minne haluat, kenen kanssa haluat." Aivan! Oon ihan samanlainen. En ymmärrä, mitä minun sanomiset siinä "auttaisivat", enkä itse tarvitse muiden "neuvoja" moisiin. Ei kiinnosta tuollaiset täysin triviaalit asiat toisten elämästä. 

En kyllä ole kauhean nopea ajattelemaan, enkä voi mainostaa itseäni erityisen viksuna, mutta mua selvästi kiinnostaa ihan muut asiat kuin suurinta osaa ihmisiä, työkavereita ja se saa olon usein tuntumaan siltä, kuin toisissa ja heidän ajatusmaailmaassaan ois jotain "vikaa". Kun ikinä ei kiinnostuksen kohteet kohtaa. Paras ystäväni on asperger, hänen kanssaan ei tarvitse vääntää rautalangasta, mitä tarkoitan, eikä koskaan hölistä hömppää.

[/quote]

Tässä tuli mieleen, että et taida olla kiinnostunut matkailusta? Etkä ehkä ole kovin kiinnostunut ihmisistä ylipäänsä, jos tulet parhaiten toimeen asperger-ystäväsi kanssa? Koska en yhtään tunnista tämäntyylistä (olen siis 31 ja 36). Tykkään kyllä jutella ihmisten kanssa, mutta huomaan, että välttämättä monien kanssa ei kertakaikkiaan juttuaiheet kohtaa. Tykkään matkustamisesta, joten mielelläni keskustelen siitä, osaan vaan helposti kysyä jotain toisen mielestä tosi outoa.

Ehkä sinun voisi olla hyvä pohtia, mitkä oikeastaan ovat ne asiat, joista olet kiinnostunut? Ehkä niinkin yksinkertainen asia, kuin yhteinen harrastus voisi yhdistää? Voisit löytää sieltä itsellesi ystävän.

39 taisi kiteyttää aika hyvin :) Usein äly ja sosiaaliset lahjat eivät mahdu samaan päähän.

[quote author="Vierailija" time="11.06.2015 klo 22:08"]

[quote author="Vierailija" time="11.06.2015 klo 22:05"]

Mun mies on samanlainen. Ihan sama kenen kanssa alkaa väittelemään tai keskustelemaan, perustelee omat vastauksensa niin hyvin että vastapuoli jää joko jankkaamaan omaa kantaansa ilman perusteluita ja suuttuu ja lähtee pois. Mies osaa itse kyllä myöntää, jos on väärässä ja myöntää fiksumman näkökulman. Ärsyttää kyllä, etten itse ole tarpeeksi älykäs keskustelemaan hänen kanssaan. Hän jaksaa keskittyä asioihin, uuden oppimiseen, minä en.

[/quote]

Ihailen miestäni kyllä tässä asiassa, mutta rasittaa kun välillä baarissa alkaa haastamaan ihmisiä, itse kaipaisin nimenomaan sitä kevyttä seuraa. Kavereita hänellä ei ole.

[/quote]

Tähän vielä, auttaa omassa koulussani minua suuresti, tekee oikeastaan tehtäväni (kysyn mielipiteitä yms) ja saan täydet pojot aina, mies itse on hyvinkin laiska eikä ole kouluja käynyt, hyväpalkkaisessa työssä kuitenkin on. Ärsyttää välillä ettei käy kouluja vaikka älli riittäis mihin, mutta omat päätökset tekee.

[quote author="Vierailija" time="11.06.2015 klo 22:11"]

[quote author="Vierailija" time="11.06.2015 klo 21:50"]

[quote author="Vierailija" time="11.06.2015 klo 16:24"]

Ihan kuin minä. Olen kylläkin sinua vanhempi (ilmeisesti, mainitsit olevasi korkeakoulussa tällä hetkellä). Työssäni joudun olemaan sosiaalinen, mutta vapaa-ajallani en jaksa, ellei kumppani ole "saman tasoinen". En jaksa semmoista hömppä-keskustelua enkä itsestäänselvää pohdintaa (asiaa, mikä on minulle itsestäänselvyys). Mieshuolia en jaksa ystävättärien kanssa vatvoa (miksi olla epätäydellisessä suhteessa) ja olen maailman huonointa shoppailuseuraa, teen ostokseni yksin, luotan omaan makuuni ja tyyliini. Lempielokuvani ovat semmoisia että ne eivät kiinnosta muita edes pikakelauksella. Työtoverin kesänviettosuunnitelmien vatvominen ärsyttää: Tee mitä haluat ja mene minne haluat, kenen kanssa haluat. Perheessäkin ihmiset voivat haluta eri asioita. Lapsilleni jaksan olla opas, opettaja, mentor. Pienestä pitäen ovat saaneet nauttia tiedoistani ja keskustelemme ja pohdimme paljon. Läksyjen teko johtaa usein siihen että tutkimme läksyjen aihetta oppikirjoja laajemmin, muualtakin kuin koulun kirjoista. Lapsillani on paljon kavereita ja koulut sujuu erinomaisesti, tekevät ikäistensä kanssa juttuja mitkä eivät ole kaikkein järkevämpiä, normaaleja lapsia ja nuoria siis. Omissa lähisuhteissani siis yksinkertaisuus ja tyhmyys ärsyttävät. Tiedän että minä se vasta outo olen ja pelottava joidenkin mielestä, en loukkaa, osaan asettua läheisen asemaan. Esimerkiksi muille nauraminen ei ole minusta hyvää huumoria, itselleni nauran kyllä, itsetuntoni kestää. Tyhmyyttä, aivottomuutta, en siedä yhtään ja tämä rasittaa välillä, uskokaa pois.

[/quote]

Ihana kuvaus, tunnistan itseni :) Aloin itseasiassa huvittuneena nauraa kun luin tämän, varsinkin tämän kohdan: "Työtoverin kesänviettosuunnitelmien vatvominen ärsyttää: Tee mitä haluat ja mene minne haluat, kenen kanssa haluat." Aivan! Oon ihan samanlainen. En ymmärrä, mitä minun sanomiset siinä "auttaisivat", enkä itse tarvitse muiden "neuvoja" moisiin. Ei kiinnosta tuollaiset täysin triviaalit asiat toisten elämästä. 

En kyllä ole kauhean nopea ajattelemaan, enkä voi mainostaa itseäni erityisen viksuna, mutta mua selvästi kiinnostaa ihan muut asiat kuin suurinta osaa ihmisiä, työkavereita ja se saa olon usein tuntumaan siltä, kuin toisissa ja heidän ajatusmaailmaassaan ois jotain "vikaa". Kun ikinä ei kiinnostuksen kohteet kohtaa. Paras ystäväni on asperger, hänen kanssaan ei tarvitse vääntää rautalangasta, mitä tarkoitan, eikä koskaan hölistä hömppää.

[/quote]

Tässä tuli mieleen, että et taida olla kiinnostunut matkailusta? Etkä ehkä ole kovin kiinnostunut ihmisistä ylipäänsä, jos tulet parhaiten toimeen asperger-ystäväsi kanssa? Koska en yhtään tunnista tämäntyylistä (olen siis 31 ja 36). Tykkään kyllä jutella ihmisten kanssa, mutta huomaan, että välttämättä monien kanssa ei kertakaikkiaan juttuaiheet kohtaa. Tykkään matkustamisesta, joten mielelläni keskustelen siitä, osaan vaan helposti kysyä jotain toisen mielestä tosi outoa.

Ehkä sinun voisi olla hyvä pohtia, mitkä oikeastaan ovat ne asiat, joista olet kiinnostunut? Ehkä niinkin yksinkertainen asia, kuin yhteinen harrastus voisi yhdistää? Voisit löytää sieltä itsellesi ystävän.

39 taisi kiteyttää aika hyvin :) Usein äly ja sosiaaliset lahjat eivät mahdu samaan päähän.

[/quote]

Joo, en tykkääkään (enää, nuorempana kiinnosti, mutta nykyään mielestäni siellä tapahtuu aina sitä yhtä ja samaa, minkä olen kokenut jo ja samaa vois tehdä kotona tai mielikuvissaan :) ) 

Mua kiinnostaa tällä hetkellä seksi, mutta kun oon perheellinen. Eli miehen kanssa ei niinkään, vaan kiinnostais uudet kokemukset siinä ;) Aika hankalaa toteuttaa sitä. Aloin kiinnostua koko seksistä vasta 1,5 vuotta sitten, eli se ois mulle ihan uus juttu. Ja miehet kiinnostaa sitä kautta myös aivan uudesta näkövinkkelistä. Mutta kotona pitää vain istua hunnutettuna. 

Tätä lukiessa tulee väkisinkin mieleen että onneks olen sitten vähän tyhmempi, mutta ilmeisesti sosiaalisesti viisaampi :)
Mieluummin näin päin.

Aloittaja tässä taas hei, on tosi huojentavaa kuulla että muillakaan ei ole aina ollut ihan helppoa. Ja siis mulla on ollut elämäni aikana vaikka kuinka paljon kavereita, mutta hyvin harvan kanssa on tullut mitään läheisempää suhdetta, pääasiassa omasta aloitteestani. Jos tekstini kuulostaa ylimieliseltä niin se voi olla että olen hieman turhautunut tähän tilanteeseen.

Ja joo, kyllä minä kuuntelen ne parisuhdehuolet ja hömppäkeskustelut, mutta kun en aina jaksaisi että ne ovat se ainoa keskustelunaihe mistä voi puhua. Se, etten ole löytänyt samalla aaltopituudella olevia kavereita ei ole myöskään omasta yrittämisestäni kiinni, sillä aktiivisesti koetan tutustua uusiin ihmisiin ja ottaa yhteyttä ja kuunnella huolia ja murheita. Ja ei, en ole alkoholisoitunut, enkä ajatellut mennä lähipubiin puhumaan luotaimista. En myöskään todellakaan puhu aina itsestäni, vaan pyrin kuuntelemaan aktiivisesti ja keskustelmaan siitä, mistä toiset haluavat sillä tiedostan kyllä että ihmiset eivät jaksa kuunnella mitään monologeja (en minä itsekään).

Korkea älykkyys ei todellakaan ole mikään siunaus, vaikka tietyllä tapaa se määrittää itseäni niin paljon etten sitä varmaan enää vaihtaisi pois. Nuorempana ehkä olisinkin voinut, kun tajusin kuinka erilainen olen suurimpaan osaan ikätovereihini verrattuna - siihen aikoihin parhaat kaverini olivat minua 5-10 vuotta vanhempia ja osa on vieläkin. En myöskään ole asperger enkä autisti, enkä pyri brassailemaan älykkyydelläni, vaan pidän sen useimmiten piilossa; joskus keskusteluissa vaan huomaa että käy sitä keskustelua ihan omalla tasollaan, ja joutuu selittämään itselleni ihan yksinkertaisia konsepteja kanssakeskustelijoille ja ikään kuin tyhmentämään itseään että toiset ymmärtävät. On ihan mielettömän ihanaa ja vapauttavaa keskustella älykkäiden ihmisten kanssa, mutta en tosiaa ole löytänyt heitä kuin miehistä ja muutamasta itseni kaltaisesta naisista, jotka harmi vain asuvat todella kaukana.

PS. lukihäiriö voi ilmetä myös hahmotushäiriön tyyppisenä ja diagnosoida silti lukihäiriöksi jos on rajoilla. Itse sekoitan esim. numeroita, mutta kirjoitettu kieleni on kohtuullisen virheetöntä.

-Aloittaja

Se että ei tykkää hömppäkeskustelusta ei nyt suoraan tarkoita, että on mitenkään erityisen älykäs muihin nähden. Murehtikaa vähemmän ylivertaisuudestanne kanssaihmisiin nähden ja käyttäkää aikanne johkin järkevään jos nyt jotai lahjoja kerta olette saaneet.

Näin se on ja tuntuu ikävältä ja vieläkin tavallaan ikävämmältä, että ainakin itse olen luovuttanut sen suhteen ja katson vähän kadehtien, kun toisilla on syviä ystävyyssuhteita. Itse olen analysoinut asiaa niin, että olen selvästi keskivertoa älykkäämpi, mutten kuitenkaan niin älykäs, että jaksaisin päivät pitkät pohtia pelkästään vaikka fysiikkaa ;) Ja vastaavasti minulla on kuitenkin jonkun verran sosiaalisia lahjoja, että tykkäisin kyllä isosta ystäväpiiristä. Mitä aikaisemmin jo kerroin, itse hyväksi olen todennut sen, että kannattaa kerätä pieniä paloja joka puolelta. Jos vaikka tykkäät hyvästä ruuasta, etsi sellainen kaveri, joka tykkää kanssa ja kanssa muutenkin on suunnilleen samalla aaltopituudella. Toisen kaverin kanssa vastaavasti voi harrastaa vaikka juoksemista. Ei ole täydellinen match, mutta ystävyyttä silti.

Eihän keskivertoälykäskään kaikkien keskivertojen kanssa viihdy. Onhan se niinkin, että jos on keskivertoihminen, on paljon enemmän muita keskivertoja, joiden parista on helpompi löytää kaltaistaan seuraa. Jos on jollain tavalla ei-keskiverto, oli sen nyt älyä tai vaikkapa urheilullisuutta, on selvästi vähemmän samanlaisia olemassa alkujaankin ja siksi vaikeaa löytää kaltaisiaan, joita on ehkä olemassa vain muutama. Jo tässä keskustelussa huomasi, että vaikka moni on huomannut ongelman ja ydinongelma on sama, niin kaikki silti haikailevat erilaisia ystäviä. Eli siis pelkkä älykkyys ei yhdistä ihmistä.

Tsemppiä!

Suuri osa ihmissuhteista mielestäni perustuu siihen, että haluaa kuunnella asioita, jotka ovat toiselle tärkeitä. Että haluaa nähdä sen toisen ihmisen ja yrittää ymmärtää sen tapaa nähdä asiat. Ja arvostaa sitä. Ja puhua toisen henkilökohtaisista asioista, sillä ne ovat hänelle tärkeitä. Ja samalla voi kertoa itselleen tärkeitä asioita ja toivoa että toinen välittää myös. Että ystävyyttä ei välttämättä ole yhteiset kiinnostuksen kohteet vaan halu tutustua ja ystävystyä toisen ihmisen kanssa.
.
.
Monesti minusta tuntuu, että ne ihmiset, jotka haluavat keskusteluja tietyistä kiinnostuksen kohteistaan, eivät ole niin kiinnostuneita tutustumaan syvällisesti toisiin ihmisiin. Vaan haluavat, että yleensä keskustelut pyörisivät heidän kiinnostuksen kohteissaan. Esimerkiksi itse keskustelen mielellään vaikka tähtitieteestä, jos toinen on siitä kiinnostunut ja puhuu sellaisia asioita, joita asiaan perehtymätymättömänäkin voin ymmärtää. Koska minua kiinnostavat uudet asiat ja haluan oppia ymmärtämään, miksi se asia on toiselle niin tärkeä.
.
.
Mutta jotta ihmissuhde olisi molemminpuolinen niin toivon, että toista kiinnostaisi minun pohtimiset ihmisyydestä ja että toinen haluaisi ymmärtää, millaisista arkisista asioista saan iloa. Esimerkiksi jos kertoisin vaikka ihmisestä, jonka kanssa olisin jutellut bussipysäkillä niin ystävä tajuaisi, miksi se on minulle tärkeää. Ja voisimme myös puhua tällaisista minun elämääni koskettavista asioista, ei vain tähtitieteestä. Niin että me molemmat olisimme oikeasti kiinnostuneita toistemme asioista.

No tämäpä se juuri, uskon tietäväni mitä AP:stä tuntuu. Hirveän usein mustakin tuntuu että ainoastaan minä olen aktiivisesti kiinnostunut kerrotusta, mutta sitten kun haluaisin joskus itse kertoa ei ollakaan kiinnostuneita kun se menee yli hilseen (mensan pisterajat ylittänyt täällä myös). Voin myös vahvistaa tuon hahmotushäiriön, paras ystäväni on itseäni paljon älykkäämpi ja mielenkiinnosta käymämme WAIS-testistä hän sai paljon korkeamman tuloksen, mutta Mensaan hän ei testin perusteella pääse koska hänen aivonsa sekoittavat symboleja.

[quote author="Vierailija" time="12.06.2015 klo 13:15"]

No tämäpä se juuri, uskon tietäväni mitä AP:stä tuntuu. Hirveän usein mustakin tuntuu että ainoastaan minä olen aktiivisesti kiinnostunut kerrotusta, mutta sitten kun haluaisin joskus itse kertoa ei ollakaan kiinnostuneita kun se menee yli hilseen (mensan pisterajat ylittänyt täällä myös). Voin myös vahvistaa tuon hahmotushäiriön, paras ystäväni on itseäni paljon älykkäämpi ja mielenkiinnosta käymämme WAIS-testistä hän sai paljon korkeamman tuloksen, mutta Mensaan hän ei testin perusteella pääse koska hänen aivonsa sekoittavat symboleja.

[/quote]

Niinpä. Juuri naulan kantaan. Kuuntelen itse pitkät pätkät toisen juttuja, mutta kun itse avaan suuni, kaikki kaikkoavat tai puheenaihe muuttuu. Tuntuuhan se tylsältä, että omat ajatukseni ovat niin outoja ja ja muiden mielestä tylsiä, ettei niitä kukaan ehkä sitten halua pohdiskella, mutta olen hyväksynyt tilanteen ja elän niin, että ystävyyssuhteeni ovat lähinnä sitä, että kiinnostuneena kuuntelen toisia, mutta omista ajatuksistani puhun lähinnä miehelleni. Joskus kaipaisi sydänystävää myös kodin ulkopuolelta.

Ettet olisi asperger. 

[quote author="Vierailija" time="11.06.2015 klo 15:55"]

Olen ihan käsittämättömän yksinäinen, ja suurimman osan ongelmasta tekee tosi nopea ajattelukykyni. Olen nuoruudesta saakka tylsistynyt suurimpaan osaan keskusteluista, sillä aivoni päättelevät lopputuloksen ennen kuin toinen on avannut edes suutaan. Samoin kaikki ideointi, keksin uudessa ideassa sata virhettä tai mahdollisuutta ennen kun muut ovat edes käsittäneet mitä se toinen sanoi - sitten pitää vaan purra hammasta ja diskuteerata ettei loukkaisi ketään. Koulussa osa asioista meni liiankin helposti (esim. kaikki reaaliaineet - en koskaan lukenut kokeisiin tai tehnyt läksyjä mutta sain silti todella hyviä numeroita).

Olen nainen, ja tulen paljon paremmin toimeen miesten kanssa - oma looginen, ehkä joskus jopa vähän töksäyttelevä tyylini toimii heidän kanssaan tosi hyvin, ja monet miehet arvostavat minua ystävänä, mutta sydänystäviä heistä en saa. Naiset sen sijaan joko alkavat pitää minua joko mentorina tai vihollisena - en ole kuin muutaman kerran löytänyt jonkun, jonka kanssa olisi edes hieman vertainen ystäväsuhde, mutta nämä ovat yleensä kaatuneet välimatkaan. Olen vaan jotenkin naisille ilmeisesti liian "pelottava", ja suurin osa mukavistakin naisista paljastuu alkuinnostuksen jälkeen vaan tosi tylsiksi ja yksiuloitteisiksi. Kärjistetysti, ei ole hirveän mieltäylentävää selittää innostuneesti kuinka siistiä on että luotain laskeitui komeetalle jollekin, jolla on hämärä käsitys siitä, että maa kiertää aurinkoa.

Mistä hitosta älykäs nainen saa ystäviä? Olen korkeakoulussa mutta esim. miesvaltaisen ryhmäni naiset tuntuvat taas kerran päaasiassa pitävän minua kilpailijanaan kun pärjään niin hyvin projekteissa. Joskus pari tyyppiä on ehdottanut että miksen liity mensaan ja yritä sieltä löytää samanhenkisiä ystäviä, mutta en testin perusteella pääse (minulla on lukihäiriö jonka takia kuviot sekoittuvat helposti, olen esim. surkea päässälaskuissa sen takia - muulla tavalla tehdyistä älykkyystesteistä saan poikkeuksetta lähes huippupisteitä).  Tilanne on jatkunut nyt jo vuosia, mutta nyt kun olen etäsuhteessa ja muutin yksin se on kulminoitunut tosi pahaksi, enkä näe vapaa-ajallani oikein ketään ikinä.

Tiivistettynä: Olen todella yksinäinen, ja kaipaisin vertaista naispuoleista ystävää jolle puhua huolista ja murheista ja jota tukea kun tällä on vaikeaa, mutta mistä ihmeestä sellaisia löytää?

[/quote]

Oli kuin minun kirjoittamaani tekstiä. Olen tosin mies. Mensan testitkin joskus tehnyt tuloksella 140. Taitaa nykyisin olla mensan pisteraja jolla kyseiseen kerhoon pääsee. Aiemmin se oli 150 kun tein sen.

Itse olen huomannut että ihmiset toppuuttelevat minua kun puhun jostain aiheesta. Puhun usein hyvin nopeasti ja tiedän että monilla on vaikeaa pysyä minun perässäni. Tiedän myös joskus olevani aika tyly kun joku ideoi jotain ja huomaan sen olevan täynnä aukkoja ja puutteita. Nykyisin täytyy yrittää olla kohtelias ja kuunnella loppuun ja miettiä kahteen kertaan kannattaako ampua huonoja ideoita ja teorioita alas heti. 

Ehkä olet kuitenkin vähän epäkypsä. Kannattaisi ehkä harkita sellaistakin lähestymistapaa, että älykkyys ei ole kaikki kaikessa. Olet ehkä älykäs, mutta toiset saattavat olla vaikkapa empatiassa tai sosiaalisissa taidoissa parempia. 

hmm. paljon hyviä ajatuksia annettu.

Ensinnäkin - on ihan älytöntä kuvitella löytävänsä ystävän, joka täyttäisi kaikki tarpeet. Kuten joku sanoi, on parempi hankkia paljon ystäviä, joiden kanssa jutellaan eri asioista. Ja toi asenne on se kaikista suurin este ystävyydelle. Pitää myös ymmärtää millaisissa tilanteissa alkaa puhua mitäkin asiaa. Se kaveri, jolle ne kesälomasuunnitelmat on nyt in, saattaa toisessa tilanteessa olla aivan loistotyyppi keskustelemaan jostakin tieteellisestä. Ihminen on otettava koko pakettina, kaikkine keskusteluineen. Ystävyydessä todellakin se sosiaalinen älykkyys merkitsee ja kuulostaa siltä, että ap:lla ei sitä juurikaan ole.

Musta ihaninta on just se, että on erilaisia ihmisiä ystävinä. Että ystävänä on niin korkeastikoulutettuja alojensa huippuja kuin vain peruskoulun ja toisen asteen koulutuksen suorittaineita.

Nimimerkki, jonka keskustelu 10 v lapsen kanssa oli juuri keinosydämen toimintaperiaatteista...