Liian fiksu tähän maailmaan

Tää on niin tätä. Jos ei ole keksinyt aids-lääkettä, et voi muka olla fiksu. Tai että peruskoulupohjalla ei voi opiskella haluamaansa tiedettä omatoimisesti. Pakko hokea itselleen, että minäkin olen fiksu, kukaan EI VOI olla älykkäämpi. Mun kaverit on menestyneempiä, kauniimpia ja sosiaalisempia JUURI sen takia kun kaikki on niin yksiulotteista. Idioottikin pääsee yliopistoon (mooonta esimerkkiä) ja saa paperitkin vielä ihan vain harjoittelemalla ja kertaamalla. Koulutus ei siis ole verrannollinen älykkyyteen.

Minulla auttoi ikääntyminen. Huomasin, etten olekaan niin ylivertainen. Oman henkisen tasapainon lisääntyminen puolestaan lisäsi kykyäni viihtyä sosiaalisissa tilanteissa ja keskustella tasavertaisesti muiden kanssa. Elämä on ihan mukavaa nykyään ja maailma tuntuu kelpo paikalta isoine ja pienine ihmeineen.

[quote author="Vierailija" time="11.06.2015 klo 16:30"]Elämä on epätietoista, suorastaan piinallisen epätietoista tarkoittaen sitä, että elämässä ei ole mitään järkeä yrittää tehdä mitään, kuten esimerkiksi opiskella, haalia suuria omaisuuksia, tuntea empatiaa, tehdä töitä taikka ylipäätään mitään muutakaan. Kaikki on niin turhaa koska kaiken menettää kuitenkin. Yhtä toivotonta kuin juoksisi maapalloa ympäri päämääränä kuu taikka jupiteri, ei niitä voi tavoittaa juokemalla palloa ympäri. Ainut asia mitä maassa voi ihmisenä ja elävänä lihakasana tehdä, on pelkkä oleminen ja odottaminen ja hengissä pysyminen - kaikki muu on merkityksetöntä ja äärettömän tyhmää kuten elämä on jo itsessään.

Täytyy vain toivoa, että elämä ei kuoleman jälkeen jatku missään muodossaan. Minua ei nämä farssit kiinnosta. Yhdessä elämässä on riittävästi PlayStation -peliä ja uutta kierrosta en halua ottaa kun tähänkin peliin jouduin nappulaksi tahtomattani - aion kyllä vakavasti keskustella kuolemani jälkeen asiasta Jumalan kanssa, mikäli niin käy ja kaikkivaltiaalla Jumalalla varmaan on sitten mahdollisuus pyyhkiä koko elämäni historian kirjoista pois tehden minut sellaiseksi kuin olin ennen syntymääni
[/quote]

Tiedätkö että monet muutkin ovat päätyneet tuohon elämän turhuus lopputulokseen. Niinhän se on. Mutta koska olemme ihmisiä ja joka tapauksessa eletään maailmassa niin kannattaa yrittää oppia löytämään jotain mikä kiinnostaa. Jotain millä saattaisi olla merkitystä itselle jostain pienestä inhimillisestä syystä, vaikka se turhaa olisikin. Yhtälailla raamatun aikoihin saarnaajan tai jobin kirjassa päädyttiin siihen, että kaikki elämässä on vain turhuutta ja tuulen tavoittelua. Että mitä merkitystä sillä on että aurinko nousee ja laskee. Ja että lopulta ihmisten tulee vain elää ja iloita niistä turhista päivistä, joita heille on suotu. (en yleensä laita mitään raamattuun liittyvää, tuo kun vain sisällöltään sopi)

Tunnen/tiedän monia 20-25-vuotiaita (itseni mukaan lukien), jotka ovat päätyneet siihen, että he ymmärtävät enemmän maailmasta, elämästä ja ihmisyydestä kuin muut. (Niin syvällisesti, että elävät tavallaan kuin toisessa todellisuudessa suhteessa tavallisiin ihmisiin. ) Minusta on alkanut pikkuhiljaa tuntumaan, että useimmat ihmiset, jotka ovat lapsuudesta/nuoruudesta asti pohdiskelleet paljon asioita, päätyvät jossain vaiheessa tällaisiin ajatuksiin. Mielestäni se on aika loogistakin. Sitten pikkuhiljaa on aika alkaa miettimään, miten inhimillisesti haluaa elämäänsä elää.

Lähde lähipubiin puhumaan luotaimista, joku voi jopa jaksaa nousuhumalassa kuunnella sinua.

Vai että lukihäiriö. Tännekin on kirjoittanut moni, joilla on aivan selkeästi lukihäiriö. Sinun tekstisi taas ei näytä lukihäiriöisen kirjoittamalta. Jos olet niin älykäs, niin kuinka et hoksannut sujauttaa muutamaa kirjoitusvirhettä täydelliseen selostukseesi?

Nainen ei saa olla liian fiksu. Että uskoo mun kaikki valheet ja voi käydä pettämässä ilman että tajuaa. :DD
M-96

Tiedän tunteen! Rankkaa aivotyötä vaativan työn vastapainoksi on ihana lueskella näitä älyvapaita palstoja :) mutta oikeitten, samantyyppisten ystävien löytäminen on tosiaankin haastavaa.

Tuo voisi olla erään vanhan ystäväni näppikseltä. Siis aloitus. Ja onhan hän alykäs ja lahjakas, kiinnostunut useammista asioista kuin ihmiset ehkä keskimäärin. Tietyissä asioissa ja taidoissa ei voi kuin ihailla. Sellainen renessanssinihminen, mutta ei omien sanojensa mukaan jaksa tehdä mitään. Ongelmana vuorovaikutuksessa on vaan tuo asenne, joka sunkin tekstistä paistaa läpi. "Minä olen niin paljon fiksumpi kuin naiset yleensä, ei ihmiset tajua mua." Rasittavaa istua hänen kanssaan katsomassa vaikka jotain brittiläistä klassikkokomediasarjaa, kun toinen tekee numeron siitä, miten ihmiset eivät näitä sarjoja katsoessaan tajua vitsejä, joita kääntäjä ei ole voinut kääntää suoraan suomeksi. Itse istutaan siinä vieressä ja tajutaan kyllä ne kääntämättömätkin vitsit, mutta ei naurata, kun toinen kääntää kaiken omaan fiksuuteensa. On läjä kirjailijoita, joita tämä kaveri ei ole lukenut, joista voisin kertoa vaikka ja mitä mutta häntä ei kiinnosta, kun eivät ole sci-fi-kirjailijoita. Jos olet hänen kanssaan eri mieltä jostain asiasta, et vain tajua häntä ja hän on taas ah-niin-yksinäinen ja erilainen, kun toiset eivät ole riittävän fiksuja. Hänellä on ympärillään liuta todella älykkäitä naisia, korkeakoulutettuja ja lahjakkaita, mutta voivoi kun ei olla kaikessa samaa mieltä/tiedetä samoja asioita jne. Tai kehdataan joskus jauhaa ihmissuhteista.

Minäkin tiedän tunteen. Olet selvästi nuorempi, mutta siis samantyylisesti olen itsekin tuntenut itseni ulkopuoliseksi. Kai testien mukaan minulla leikkaa keskivertoa nopeammin, mutta en ehkä varsinaisesti ole ajatellut olevani "liian fiksu". Olen vaan todennut, että aivoni toimivat eri lailla kuin muiden ja siksi olen helposti ulkopuolinen. En syitä muita, vika on minussa. Ymmärrän asiat nopeammin kuin muut ja olen ehkä siksi vähän rasittava muiden mielestä. Ajattelen myös asioissa muiden mielestä omituisia ulottuvuuksia. Lisäksi, valitettavasti, minulla on omituinen kuiva huumorintaju: minua ei oikeastaan naurata mikään perushuumori. Tulen töissä hyvin toimeen ihmisten kanssa, kun asiointi on pintapuoleista ja liittyy töihin, mutta en vaan saa oikein solmittua läheisiä ihmissuhteita kuin aniharvoin. Ehkä ongelmana on myös se, että saattaa olla vaikea tulla toimeen itsensäkin kaltaisten kanssa, koska sitten olemme kuivia ja tylsiä ihan keskenämme ;)

Olen näin 30+ iässä tavallaan hyväksynyt tilanteen. Ja yritän seurustella suunnilleen samanlaisten ihmisten kanssa, esim. akateemisesti koulutettujen pienten lasten äitien kanssa yleensä jollain lailla juttu luistaa. Onhan minulla mies ja lapset ja pari hyvää ystävää, jotka täydentävät toisiaan ja suunnilleen ymmärtävät minua outouksineen.

Mitäkö haluaisin tehdä ystäväni kanssa: parantaa maailmaa parin viinilasin äärellä, herkutella hyviä ruokia, avautua miehistä, miettiä lastenkasvatusta, harrastaa jotain, ihan tavallisia asioita. Silleen, ettei tulisi sitä vaivautunutta hiljaisuutta, että miksi meillä ei ole oikeastaan mitään yhteistä puhuttavaa.

Ja kuten 29 totesi, on ihanaa vaativan työn vastapainoksi lueskella kaikkea älyvapaata: mm. tämä palsta, jonka olen vasta oikeastaan löytänyt ja esim. Ilta-Sanomien kommentit juttuaiheeseen. 

Ehkä ohjeena sanoisin, että pitää hyväksyä itsensä ja toisaalta, jos löytää yhdenkin hyvän ystävän, arvostaa sitä kovasti. Toisaalta iän myötä, kun pääset työurallassi eteenpäin, töiden parista helposti löytyy ehkä enemmän samanhenkisiä ihmisiä.

Mulkun pyörittely peräaukossa saattaisi rentoutta apta hieman.

Keskustellessa (aihe kuin aihe) voi aina oppia jotain uutta. Joko itse aiheesta tai sitten keskustelukumppanista. Paljon riippuu siitä, miten keskustelee. Jos pidät itseäsi parempana, ja keskustelukumppanin juttuja tyhminä, et tietenkään kykene poimimaan itsellesi uusia asioita.

Tänään juuri jutteli erään äkäisen keittiön emännän kanssa. Siltä tulee aina samat asiat ; valitusta keittiön siisteydestä, puhinaa toimittamattomista tuotteista, ärinää kiireestä. Ja asukin on vääränlainen.
Vähän aikaa juteltuani, sopivasti oikeaan paikkaan sanani asetellen sain hänet juttelemaan muuta. Nyt tiedän että hän harrastaa puutarhanlaittoa ja sain hyvän vinkin lannoitteeksi kesäkukille. Ehkä hänkin vähän rentoutui työn lomassa, kun sai ajatukset välillä muualle.
Toki sä voit oppia melkein samat kirjoistakin tai juoruamalla naapurin kanssa, mutta se ei ole sama asia :)
Joten niin fiksu kuin oletkin, peiliin katsominen ei olisi pahitteeksi. Osaatko keskustella. Oikeesti kuunnella?
Ihmisiä on miljardeja, kaikilla omat tarinansa.

[quote author="Vierailija" time="11.06.2015 klo 21:42"]

Mulkun pyörittely peräaukossa saattaisi rentoutta apta hieman.

[/quote]

Jos sinua rentouttaa peräsuolesi runteleminen, go for it! huljuttele perseessäsi mitä tahdot. Kaikkia se ei kuitenkaan sytytä.

[quote author="Vierailija" time="11.06.2015 klo 16:24"]

Ihan kuin minä. Olen kylläkin sinua vanhempi (ilmeisesti, mainitsit olevasi korkeakoulussa tällä hetkellä). Työssäni joudun olemaan sosiaalinen, mutta vapaa-ajallani en jaksa, ellei kumppani ole "saman tasoinen". En jaksa semmoista hömppä-keskustelua enkä itsestäänselvää pohdintaa (asiaa, mikä on minulle itsestäänselvyys). Mieshuolia en jaksa ystävättärien kanssa vatvoa (miksi olla epätäydellisessä suhteessa) ja olen maailman huonointa shoppailuseuraa, teen ostokseni yksin, luotan omaan makuuni ja tyyliini. Lempielokuvani ovat semmoisia että ne eivät kiinnosta muita edes pikakelauksella. Työtoverin kesänviettosuunnitelmien vatvominen ärsyttää: Tee mitä haluat ja mene minne haluat, kenen kanssa haluat. Perheessäkin ihmiset voivat haluta eri asioita. Lapsilleni jaksan olla opas, opettaja, mentor. Pienestä pitäen ovat saaneet nauttia tiedoistani ja keskustelemme ja pohdimme paljon. Läksyjen teko johtaa usein siihen että tutkimme läksyjen aihetta oppikirjoja laajemmin, muualtakin kuin koulun kirjoista. Lapsillani on paljon kavereita ja koulut sujuu erinomaisesti, tekevät ikäistensä kanssa juttuja mitkä eivät ole kaikkein järkevämpiä, normaaleja lapsia ja nuoria siis. Omissa lähisuhteissani siis yksinkertaisuus ja tyhmyys ärsyttävät. Tiedän että minä se vasta outo olen ja pelottava joidenkin mielestä, en loukkaa, osaan asettua läheisen asemaan. Esimerkiksi muille nauraminen ei ole minusta hyvää huumoria, itselleni nauran kyllä, itsetuntoni kestää. Tyhmyyttä, aivottomuutta, en siedä yhtään ja tämä rasittaa välillä, uskokaa pois.

[/quote]

Ihana kuvaus, tunnistan itseni :) Aloin itseasiassa huvittuneena nauraa kun luin tämän, varsinkin tämän kohdan: "Työtoverin kesänviettosuunnitelmien vatvominen ärsyttää: Tee mitä haluat ja mene minne haluat, kenen kanssa haluat." Aivan! Oon ihan samanlainen. En ymmärrä, mitä minun sanomiset siinä "auttaisivat", enkä itse tarvitse muiden "neuvoja" moisiin. Ei kiinnosta tuollaiset täysin triviaalit asiat toisten elämästä. 

En kyllä ole kauhean nopea ajattelemaan, enkä voi mainostaa itseäni erityisen viksuna, mutta mua selvästi kiinnostaa ihan muut asiat kuin suurinta osaa ihmisiä, työkavereita ja se saa olon usein tuntumaan siltä, kuin toisissa ja heidän ajatusmaailmaassaan ois jotain "vikaa". Kun ikinä ei kiinnostuksen kohteet kohtaa. Paras ystäväni on asperger, hänen kanssaan ei tarvitse vääntää rautalangasta, mitä tarkoitan, eikä koskaan hölistä hömppää.

30 ystävältä puuttuu kyllä sosiaalinen äly kokonaan. Eikä muutenkaan hyvä englanninkielentaito= äly :(

Piti vielä lisätä edelliseen, että ei erilaiset aivot ole siunaus, ehkä ennustaa menestystä työuralla, mutta ei yksityiselämässä samalla lailla. Ja äitinä katselen sydän syrjällään, kuinka esikoiseni on tainnut periä äitinsä aivot niin hyvässä kuin pahassa, keskimmäinen on taas huoleton ja sosiaalinen. Kummallakohan on helpompi elämä edessä...?

[quote author="Vierailija" time="11.06.2015 klo 21:42"]

Keskustellessa (aihe kuin aihe) voi aina oppia jotain uutta. Joko itse aiheesta tai sitten keskustelukumppanista. Paljon riippuu siitä, miten keskustelee. Jos pidät itseäsi parempana, ja keskustelukumppanin juttuja tyhminä, et tietenkään kykene poimimaan itsellesi uusia asioita. Tänään juuri jutteli erään äkäisen keittiön emännän kanssa. Siltä tulee aina samat asiat ; valitusta keittiön siisteydestä, puhinaa toimittamattomista tuotteista, ärinää kiireestä. Ja asukin on vääränlainen. Vähän aikaa juteltuani, sopivasti oikeaan paikkaan sanani asetellen sain hänet juttelemaan muuta. Nyt tiedän että hän harrastaa puutarhanlaittoa ja sain hyvän vinkin lannoitteeksi kesäkukille. Ehkä hänkin vähän rentoutui työn lomassa, kun sai ajatukset välillä muualle. Toki sä voit oppia melkein samat kirjoistakin tai juoruamalla naapurin kanssa, mutta se ei ole sama asia :) Joten niin fiksu kuin oletkin, peiliin katsominen ei olisi pahitteeksi. Osaatko keskustella. Oikeesti kuunnella? Ihmisiä on miljardeja, kaikilla omat tarinansa.

[/quote]

Mulle ois ihan sama miten jonkun keittiövalittajan päivä menis tai huominen, ja asiaa vain pahentaisi se, ettei hän osaisi aluksi käyttäytyä ja olla hiljaa mielipahastaan, johon olen syytön.

[quote author="Vierailija" time="11.06.2015 klo 18:41"]

Lähde lähipubiin puhumaan luotaimista, joku voi jopa jaksaa nousuhumalassa kuunnella sinua.

[/quote]

Ap kuulostaa siltä, että voisi helposti alkoholisoitua. Myös nuo muutkin elämän turhuudesta angstailijat. Tai ehkä minusta tuntuu vain siltä, koska jo hyvinkin nuorena alkoholinkäytön riskirajoilla kiikuttava tuttuni on myös sellainen. Ja tosiaan on ollut lähipubissa "puhumassa luotaimista" puolet vanhemmille hampaattomille juopoille keskipäivällä sunnuntaina.

[quote author="Vierailija" time="11.06.2015 klo 15:55"]

Olen ihan käsittämättömän yksinäinen, ja suurimman osan ongelmasta tekee tosi nopea ajattelukykyni. Olen nuoruudesta saakka tylsistynyt suurimpaan osaan keskusteluista, sillä aivoni päättelevät lopputuloksen ennen kuin toinen on avannut edes suutaan. Samoin kaikki ideointi, keksin uudessa ideassa sata virhettä tai mahdollisuutta ennen kun muut ovat edes käsittäneet mitä se toinen sanoi - sitten pitää vaan purra hammasta ja diskuteerata ettei loukkaisi ketään. Koulussa osa asioista meni liiankin helposti (esim. kaikki reaaliaineet - en koskaan lukenut kokeisiin tai tehnyt läksyjä mutta sain silti todella hyviä numeroita).

Olen nainen, ja tulen paljon paremmin toimeen miesten kanssa - oma looginen, ehkä joskus jopa vähän töksäyttelevä tyylini toimii heidän kanssaan tosi hyvin, ja monet miehet arvostavat minua ystävänä, mutta sydänystäviä heistä en saa. Naiset sen sijaan joko alkavat pitää minua joko mentorina tai vihollisena - en ole kuin muutaman kerran löytänyt jonkun, jonka kanssa olisi edes hieman vertainen ystäväsuhde, mutta nämä ovat yleensä kaatuneet välimatkaan. Olen vaan jotenkin naisille ilmeisesti liian "pelottava", ja suurin osa mukavistakin naisista paljastuu alkuinnostuksen jälkeen vaan tosi tylsiksi ja yksiuloitteisiksi. Kärjistetysti, ei ole hirveän mieltäylentävää selittää innostuneesti kuinka siistiä on että luotain laskeitui komeetalle jollekin, jolla on hämärä käsitys siitä, että maa kiertää aurinkoa.

Mistä hitosta älykäs nainen saa ystäviä? Olen korkeakoulussa mutta esim. miesvaltaisen ryhmäni naiset tuntuvat taas kerran päaasiassa pitävän minua kilpailijanaan kun pärjään niin hyvin projekteissa. Joskus pari tyyppiä on ehdottanut että miksen liity mensaan ja yritä sieltä löytää samanhenkisiä ystäviä, mutta en testin perusteella pääse (minulla on lukihäiriö jonka takia kuviot sekoittuvat helposti, olen esim. surkea päässälaskuissa sen takia - muulla tavalla tehdyistä älykkyystesteistä saan poikkeuksetta lähes huippupisteitä).  Tilanne on jatkunut nyt jo vuosia, mutta nyt kun olen etäsuhteessa ja muutin yksin se on kulminoitunut tosi pahaksi, enkä näe vapaa-ajallani oikein ketään ikinä.

Tiivistettynä: Olen todella yksinäinen, ja kaipaisin vertaista naispuoleista ystävää jolle puhua huolista ja murheista ja jota tukea kun tällä on vaikeaa, mutta mistä ihmeestä sellaisia löytää?

[/quote]

Olen itse samanlainen monella tapaa. Vika ei ole muissa tai siinä, että olet älykäs vaan siinä, että et ole sosiaalisesti taitava. Ei monikaan halua olla ystävä ylemmyydentuntoisen ihmisen kanssa.

Minulla on sinulle huonoja uutisia. Et välttämättä löydä hengenheimolaisia. En ole huippunero, mutta fiksu kumminkin. Pakko todeta tässä lähempänä 40 ikävuotta, että en tule todennäköisesti koskaan tapaamaan samalla aaltopituudella olevaa ihmistä. Olen pettynyt ja vihainen, enkä haluaisi olla enää kenenkään kanssa tekemisissä. En yksinkertaisesti jaksa, koska en löydä mitään yhteistä tuntemieni ihmisten kanssa. Sellaista on elämä.

Mun mies on samanlainen. Ihan sama kenen kanssa alkaa väittelemään tai keskustelemaan, perustelee omat vastauksensa niin hyvin että vastapuoli jää joko jankkaamaan omaa kantaansa ilman perusteluita ja suuttuu ja lähtee pois. Mies osaa itse kyllä myöntää, jos on väärässä ja myöntää fiksumman näkökulman. Ärsyttää kyllä, etten itse ole tarpeeksi älykäs keskustelemaan hänen kanssaan. Hän jaksaa keskittyä asioihin, uuden oppimiseen, minä en.