Lue keskustelun säännöt.
HS: ”Olen menettänyt parhaat vuodet” -opiskelijoiden kokemuksia korona-ajasta
03.02.2022 |
Ihan hyvää ajattelua, mutta ihan samalla tavalla me kaikki muutkin etätyöläiset on kärsitty. Siis työtähän se opiskelukin on ja niitä sosiaalisia kontakteja kaipaa etätyöläisetkin.
Ehkä tässä korostuu vähän se nuoren ihmisen aikakäsitys, että elämää jotenkin etenee vääjäämättömästi johonkin ja nyt juuri ne kriittiset vuodet meni ohi. Keski-ikäisyyden lähestyessä tuntuu, että perspektiivi muuttuu, kun huomaa, ettei se elämä ihan niin mene.
Kommentit (901)
Nuoret, tervetuloa todellisuuteen, elämä ei ole aina hattaransyöntiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaksi vuotta ja on sitä parasta aikaa? Niin, hänellä on sitä aikaa vaikka kuinka vielä jäljellä ja tallessa.
Huomaa kuinka lyhyellä elämänkokemuksella (juuri niin!) nuori nainen puhuu. Hänen parin vuoden hiljaiselo ei ole mitenkään relevanttia yhteiskunnallisella tasolla.
Kaikkihan tästä korona-ajasta ovat kärsineet. Ei hän ole mikään erikoistapaus!
Tällä logiikalla kenenkään ongelmat ei ole relevantteja yhteiskunnan kannalta. Nytpä vaan sattuu olemaan niin, että tilanne on vaikuttanut suureen joukkoon nuoria, joten sillä on yhteiskunnallista merkitystä.
Vanhempien on turha louskuttaa leukojaan, sillä kukaan heistä ei ole kokenut koronanuoruutta. Sotaan on turha verrata. Ette ole kokeneet sotaakaan, mutta se ei estä näköjään ratsastamasta kaatuneilla. Noloa.
Moni on kokenut työttömyyttä, sairautta, kuolemaa jne.
Asioilla on monenlaisia painoarvoja. Olisivat nuo kiitollisia, kun on terveyttä ja opiskelupaikka = elämä edessä kohti parempaa.
T. nuo vastoinkäymiset kokenut.
Niin siis sitä terveyttähän ei todella monella enää ole etäopiskelusta johtuen. Opiskelijoiden mielenterveys on kriiisissä. Siinä kohteena on valtaosin juuri ne tavallisen opiskelijat, jotka toisinaan käyvät sitseillä, mutta käyttävät valtaosan päivistä ja illoista opiskelemiseen.
Etäajan ongelma ei ole siinä, etteivätkö rankkaa dokaamista harrastavat voisi dokata kotibileissä yms. ja olla siellä sosiaalisia. Ongelma on siinä, että keskiverto-opiskelijat eivät pääse luennoille, kiltahuoneille, laskareihin, lounaille, kirjastoihin tai muuallekaan pois solusta tai yksiöstä kaltaisiensa joukkoon. Keskiverto-opiskelijat eivät pääse luomaan sosiaalisia suhteita. Typerää argumentoida, että jokainen voi järjestää lähitapahtumia omalle porukalle, kun opiskelijat eivät pääse näitä omia porukoita muodostamaan.
Jokainen opiskelijoiden pahaa oloa väheksyvä voi kysyä itseltään, montako päivää on viettänyt yksin puhumatta yhdellekään ihmiselle ja minkälainen fiilis on sellaisten päivien päätteeksi. Monelle opiskelijalle tämä on nykyistä arkipäivää.
Höpölöpöä taas. Nuoria ei koskaan eristetty koteihinsa niin kuin yli seitsemänkymppisiä. Eivätkä kaikki keski-ikäisetkään isoja ystäväpiirejä omista, ei yksinäisyys iästä ole kiinni!
Jos keski-ikäinen on yksinäinen, se on tasan ihan oma moka!
Täysin yliliioiteltu tauti ja nuorten elämä pilattiin. Hallitus voi haistaa pitkän pas....... .
Vierailija kirjoitti:
Eipä nää pari vuotta sinänsä paljoa koko työuralla merkitse. Se kyllä pitää paikkansa että opiskelijalle olisi ehkä parempi saada sitä palautetta tai kommentteja muilta opiskelijoilta tai opettajilta ihan lähitapaamisissa. Saa vähän sosiaalistakin harjoitusta jota työelämässä tarvitaan.
Toisaalta työtä tehdään entistä enemmänetänä, joten nyt voisi harjoitella ja kehittää niitä etätaitoja.
Eihän korona-aikaan ole ollut kiellettyä tavata muita? Me järkättiin ite opintopiirejä, etä-Zoomissa kysyttiin, että ketä kiinnostaa ja sit tavattiin kunkin kurssin kiinnostuneiden kesken.
Tuossa tulee se paradoksi, että ei niitä sosiaalisia suhteita kukaan toiselle järjestä. Pitää itse olla aloitteellinen oli sitten etänä tai läsnä. Jos et kertaakaan sano Zoomin aikana mitään ja pidät kameran kiinni, niin vaikea se on tietää, että kuka siellä on. Aikuisuuteen kuuluu vastuu omasta itsestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun ikää ja kokemuksia tulee se 20-30 vuotta lisää, niin osaa laittaa korona-ajankin oikeaan mittasuhteeseen. Ymmärrän sikäli parikymppisiä nuoria, joilla ei ole välttämättä kokemusta elämän oikeista ongelmista. Heille opiskelijaelämän menettäminen hyvin voi olla se elämän kovin koettelemus.
Jep. Ja kun niitä oikeita koettelemuksia tulee, niin kuin kaikille tulee, niin huokaavat, että oli se korona-aika sentään leppoisaa tähän verrattuna. Siis kun aviopuoliso pettää, lapsi sairastuu vakavasti, töissä on kurjaa eikä ylennystä kuulu ja vanhemmat vanhenevat ja dementoituvat eikä hoitopaikkoja ole ja tapellaan sisarusten kanssa, kuka ottaa vanhemmat luokseen asumaan.
Tervetuloa ihan oikeiden aikuisten elämään.
No näinhän se on, mutta ei se poista tosiasiaa että nyt on monen opiskelijan mielenterveys koetuksella. Nuorten aivotkaan eivät ole vielä valmiit, heidän resilienssinsä on erilainen kuin aikuisten. Tämä on monen elämässä ensimmäinen iso koettelemus. Joillekin se voi jäädä jopa elämän suurimmaksi. Joillekin se voi jättää pysyvät jäljet, jos mielenterveys alkaa horjua tai etänä opiskelu ei sujukaan ja jää tutkinto suorittamatta. Kyllä, elämässä voi tulla vastaan isompiakin ongelmia, mutta ei se tarkoita etteikö tämä olisi myös iso ongelma.
Vierailija kirjoitti:
Nuoret, tervetuloa todellisuuteen, elämä ei ole aina hattaransyöntiä.
Pumpulissa kasvatetuista ei ikävä kyllä oikein muunlaista toimintaa voi odottaakaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olihan se opiskeluaika sellasta vapaata nuoruutta, vaikka tekemistä olikin. Oman ryhmän kanssa tuli järjestettyä tapaamisia ja illanistujaisia, vaikka mitään organisoitua ei aina ollutkaan (esim. opiskelijabileitä). Meillä oli hyvä yhteishenki ja vaikka kaikkien kanssa ei välttämättä ystävystyttykään, niin ainakin oppi sen että samassa yhteisössä voi tulla toimeen ja tehdä hommia yhdessä, vaikka kemiat ei täysin kohtaakaan. Sellastahan se on töissäkin.
Meillä oli lisäksi yritysvierailuja, ulkomaanreissuja ja kv-tutorina olin mukana myös järjestämässä vaihtareille retkiä Lappiin ja Helsinkiin jne. Vaihtareitten kanssa pidettiin nyyttäreitä ja kokkausiltoja, joihin jokainen toi jotain kotimaansa perinteistä ruokaa.
Kyllä minua harmittaa niiden puolesta jotka eivät ole päässeet viettämään aikaa IRL omien opiskelukavereittensa kanssa. Jää oikeasti se verkostoituminenkin tosi vähälle ja se on kuitenkin aika tärkeää. Opiskeluaikana muodostuneista kontakteista on apua edelleen, vaikka opiskeluista on aikaa jo 15 vuotta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun ikää ja kokemuksia tulee se 20-30 vuotta lisää, niin osaa laittaa korona-ajankin oikeaan mittasuhteeseen. Ymmärrän sikäli parikymppisiä nuoria, joilla ei ole välttämättä kokemusta elämän oikeista ongelmista. Heille opiskelijaelämän menettäminen hyvin voi olla se elämän kovin koettelemus.
Jep. Ja kun niitä oikeita koettelemuksia tulee, niin kuin kaikille tulee, niin huokaavat, että oli se korona-aika sentään leppoisaa tähän verrattuna. Siis kun aviopuoliso pettää, lapsi sairastuu vakavasti, töissä on kurjaa eikä ylennystä kuulu ja vanhemmat vanhenevat ja dementoituvat eikä hoitopaikkoja ole ja tapellaan sisarusten kanssa, kuka ottaa vanhemmat luokseen asumaan.
Tervetuloa ihan oikeiden aikuisten elämään.
Opiskelijat elävät oikeaa elämää. Heillä on kaikki samat ongelmat kuin muillakin, sen lisäksi korona-aika vaikuttaa heihin voimakkaammin kuin moneen muuhun.
Ja sinulla on empiiristä tutkimustulosta tästä, siis laajaa0koko kansan kattavaa haastattelututkimusta? Vai mutuiletko sinä vain?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on lähisuvussa nuori nainen, joka harmitteli kovasti penkkaripäivän peruuntumisesta. Nyt hän on toista vuotta opiskelemassa, asuu pienellä paikkakunnalla ja viihtyy erittäin hyvin. Opinnot ovat sujuneet niin hyvin, että stipendimatka USA:han opiskelemaan on varmistettu viimeiseksi vuodeksi. Penkkarien ja muiden perinteiden jääminen kokematta ei harmita enää.
Sukulaispoika taas on etäopiskellut itselleen ammatin ja on nyt työharjoittelussa. Hanttihommissa oleminen opiskelun lomassa on antanut hänelle mahdollisuuden omaan autoon, ja kuvista päätellen autoja on muillakin eikä yksin ole tarvinnut kärsiä; ei tarvinnut kärsiä koronan alkuaikoinakaan, kun potkulauta ilman sähköä oli polkupyörän ohella nopein kulkupeli. Armeija tulee olemaan ensimmäinen tosikoettelemus, mutta sitä se on ilman koronaakin.
Nuoret ovat sitkeitä. Nuoret ovat usein myös melodramaattisia. Jos yleisöä ja myötätuntoa riittää, uikutetaan kuviteltua kurjuutta vaikka sitten sanomalehtien sivuilla. Somehan on jo uikutusta täynnä - melko huvittavaa kyllä siihen nähden, että kyseessä on sosiaalinen media eikä se, että kirjoitettaisiin kynttilänvalossa paperilappuja ja hiivittäisiin yön selkään naulaamaan niitä kirkonmäelle ilmoitustauluun siinä toivossa, että joku vastaa.
Vierailija kirjoitti:
Nuoret, tervetuloa todellisuuteen, elämä ei ole aina hattaransyöntiä.
Sanoo hän, joka ei ole elänyt nuoruuttaan keskellä pandemiaa. Hyvin sä vedät, kokemuksen syvällä rintaäänellä. Tai siis ilman kokemusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä ihmeen oletus tämä on, että nuorella korona olisi ainoa murhe elämässä? Ammattiopistossa, ammattikorkeissa ja yliopistoissa opiskelee nuoria, joilla jokaisella on omat historiansa.
Aivan typerää nauraa nuorten ahdistukselle koronasta, kun ette voi tietää mitä siellä taustalla on jo valmiiksi. On voinut olla koulukiusaamista, sairastumisia, vanhempien sairauksia tai työttömyyttä, avioeroja, menetyksiä. Ja ilman näitäkin monella on takana uuvuttava lukioaika paineineen ja ulkopuolelta tulevine odotuksineen.
Tämäkään nuorten sukupolvi ei ole tupsahtanut pumpuista koronan keskelle, vaikka ylimielisinä ja empatiakyvyttöminä, pilalle hemmoteltuina länsimaisina aikuisina niin haluatte ajatella.
Itse menetin nuoruuteni masennukselle ja kahdelle muulle diagnoosille, enkä saanut kunnolla apua vaikka olisin ansainnut sen saada. Pystyn silti samaistumaan muiden huoliin, eikä minun tee mieli naureskella ja ilkeillä, eikä korottaa itseäni muiden yläpuolelle sillä, että en ole kärsinyt koronasta niin paljoa.
N40
Vierailija kirjoitti:
Tässä pitäisi miettiä vähän, että kanavoituuko 20-25 ikävuosiin kuuluva luonnollinen ahdistus, oman identiteetin ja paikan hakemisen tuska nyt koronarajoituksiin?
En siis vähättele heidän kokemusta! Uskon, että heitä aidosti harmittaa myös korona, mutta noin yleisesti noi ikävuodet on monelle todella ahdistavia ja sitä ei helpota "onnellisen bilettämisen" narratiivi. Sitä iloista, huoletonta aikaa tuo on harvoille.
Suomessa on jo pitkään 20-25-vuotiaat olleet hirveässä välitilassa ja se ahdistaa. Ei ole kunnon osa-aikatöitä, opinnot kuormittaa, talous kuormittaa, kuormittaa se jos ei saa henkistä tukea perheeltä, pariutumiskuviot- ja ystävyydet on solmuisia, eletään ihme putkissa ja kaikki on epävarmaa. Uutiset toitottaa ja vanhempi väki syyllistää. Opettajat lätkii vain lisää tehtävää ja osaamistavoitetta. Digit viuhuu ja lisääntyy. Pitäisi juosta kieli vyön alla paikasta toiseen ja väsyttää. Kauheat menestymisen paineet ja arat toiveet hyvästä elämästä. Yksinäisyys korostuu.
Tämä! Ja nyt jos tuo kaikki lakaistaan siististi vain korona-ahdistuksen alle, niin nuorten mielenterveysasiat ei parane ikinä. Nyt sitten ajatellaan, että kun seuraavat pääsee paikan päälle, niin kaikki on taas hyvin. Oikeasti nuorten mielenterveys on krakannut korkeakouluissa ja lukioissa jo ennen koronaa. Juurisyyt on hoitamatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun ikää ja kokemuksia tulee se 20-30 vuotta lisää, niin osaa laittaa korona-ajankin oikeaan mittasuhteeseen. Ymmärrän sikäli parikymppisiä nuoria, joilla ei ole välttämättä kokemusta elämän oikeista ongelmista. Heille opiskelijaelämän menettäminen hyvin voi olla se elämän kovin koettelemus.
Jep. Ja kun niitä oikeita koettelemuksia tulee, niin kuin kaikille tulee, niin huokaavat, että oli se korona-aika sentään leppoisaa tähän verrattuna. Siis kun aviopuoliso pettää, lapsi sairastuu vakavasti, töissä on kurjaa eikä ylennystä kuulu ja vanhemmat vanhenevat ja dementoituvat eikä hoitopaikkoja ole ja tapellaan sisarusten kanssa, kuka ottaa vanhemmat luokseen asumaan.
Tervetuloa ihan oikeiden aikuisten elämään.
Opiskelijat elävät oikeaa elämää. Heillä on kaikki samat ongelmat kuin muillakin, sen lisäksi korona-aika vaikuttaa heihin voimakkaammin kuin moneen muuhun.
Ja sinulla on empiiristä tutkimustulosta tästä, siis laajaa0koko kansan kattavaa haastattelututkimusta? Vai mutuiletko sinä vain?
Onko sinulla erityinen syy olettaa ettei opiskelijat eläisi samaa elämää kuin kaikki muutkin vai mitä ihmettä sinä yrität jänkätä?
Vierailija kirjoitti:
Minulla on lähisuvussa nuori nainen, joka harmitteli kovasti penkkaripäivän peruuntumisesta. Nyt hän on toista vuotta opiskelemassa, asuu pienellä paikkakunnalla ja viihtyy erittäin hyvin. Opinnot ovat sujuneet niin hyvin, että stipendimatka USA:han opiskelemaan on varmistettu viimeiseksi vuodeksi. Penkkarien ja muiden perinteiden jääminen kokematta ei harmita enää.
Sukulaispoika taas on etäopiskellut itselleen ammatin ja on nyt työharjoittelussa. Hanttihommissa oleminen opiskelun lomassa on antanut hänelle mahdollisuuden omaan autoon, ja kuvista päätellen autoja on muillakin eikä yksin ole tarvinnut kärsiä; ei tarvinnut kärsiä koronan alkuaikoinakaan, kun potkulauta ilman sähköä oli polkupyörän ohella nopein kulkupeli. Armeija tulee olemaan ensimmäinen tosikoettelemus, mutta sitä se on ilman koronaakin.
Nuoret ovat sitkeitä. Nuoret ovat usein myös melodramaattisia. Jos yleisöä ja myötätuntoa riittää, uikutetaan kuviteltua kurjuutta vaikka sitten sanomalehtien sivuilla. Somehan on jo uikutusta täynnä - melko huvittavaa kyllä siihen nähden, että kyseessä on sosiaalinen media eikä se, että kirjoitettaisiin kynttilänvalossa paperilappuja ja hiivittäisiin yön selkään naulaamaan niitä kirkonmäelle ilmoitustauluun siinä toivossa, että joku vastaa.
Minulta kuoli isä kun olin peruskoulun viimeisellä.
koko elämä meni sekaisin, ei ollut rahaa mihinkään, penkkarit, vanhat kaikki meni, koska jouduin siirtymään töihin ja iltalukioon.
Olen kohta eläkkeellä ja edelleen se kirpaisee. Siis se, että elämä romahti ja menetin sen huolettoman nuoruuden - vaikkei se elämä sitä ennenkään kaksista ollut.
Totta kai ihminen selviää vaikka mistä, mutta kyllä ihmisellä on oikeus myös surra asioita.
Korona-aika on ollut nimenomaan lapsille, nuorille ja nuorille aikuisille kohtuuttoman raaka. He on kantaneet käytännössä vastuun kaikesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun ikää ja kokemuksia tulee se 20-30 vuotta lisää, niin osaa laittaa korona-ajankin oikeaan mittasuhteeseen. Ymmärrän sikäli parikymppisiä nuoria, joilla ei ole välttämättä kokemusta elämän oikeista ongelmista. Heille opiskelijaelämän menettäminen hyvin voi olla se elämän kovin koettelemus.
Jep. Ja kun niitä oikeita koettelemuksia tulee, niin kuin kaikille tulee, niin huokaavat, että oli se korona-aika sentään leppoisaa tähän verrattuna. Siis kun aviopuoliso pettää, lapsi sairastuu vakavasti, töissä on kurjaa eikä ylennystä kuulu ja vanhemmat vanhenevat ja dementoituvat eikä hoitopaikkoja ole ja tapellaan sisarusten kanssa, kuka ottaa vanhemmat luokseen asumaan.
Tervetuloa ihan oikeiden aikuisten elämään.
No näinhän se on, mutta ei se poista tosiasiaa että nyt on monen opiskelijan mielenterveys koetuksella. Nuorten aivotkaan eivät ole vielä valmiit, heidän resilienssinsä on erilainen kuin aikuisten. Tämä on monen elämässä ensimmäinen iso koettelemus. Joillekin se voi jäädä jopa elämän suurimmaksi. Joillekin se voi jättää pysyvät jäljet, jos mielenterveys alkaa horjua tai etänä opiskelu ei sujukaan ja jää tutkinto suorittamatta. Kyllä, elämässä voi tulla vastaan isompiakin ongelmia, mutta ei se tarkoita etteikö tämä olisi myös iso ongelma.
Eipä sitä nuorten omista kommenteista huomaa. Itsekkäitä ja itsekeskeisiä he ovat, näin omien havaintojeni perusteella. Ei lupaa hyvää tulevaisuudelle, sillä tulevaisuuden päättäjiähän he ovat. Onneksi minä olen silloin jo lakannut olemasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on lähisuvussa nuori nainen, joka harmitteli kovasti penkkaripäivän peruuntumisesta. Nyt hän on toista vuotta opiskelemassa, asuu pienellä paikkakunnalla ja viihtyy erittäin hyvin. Opinnot ovat sujuneet niin hyvin, että stipendimatka USA:han opiskelemaan on varmistettu viimeiseksi vuodeksi. Penkkarien ja muiden perinteiden jääminen kokematta ei harmita enää.
Sukulaispoika taas on etäopiskellut itselleen ammatin ja on nyt työharjoittelussa. Hanttihommissa oleminen opiskelun lomassa on antanut hänelle mahdollisuuden omaan autoon, ja kuvista päätellen autoja on muillakin eikä yksin ole tarvinnut kärsiä; ei tarvinnut kärsiä koronan alkuaikoinakaan, kun potkulauta ilman sähköä oli polkupyörän ohella nopein kulkupeli. Armeija tulee olemaan ensimmäinen tosikoettelemus, mutta sitä se on ilman koronaakin.
Nuoret ovat sitkeitä. Nuoret ovat usein myös melodramaattisia. Jos yleisöä ja myötätuntoa riittää, uikutetaan kuviteltua kurjuutta vaikka sitten sanomalehtien sivuilla. Somehan on jo uikutusta täynnä - melko huvittavaa kyllä siihen nähden, että kyseessä on sosiaalinen media eikä se, että kirjoitettaisiin kynttilänvalossa paperilappuja ja hiivittäisiin yön selkään naulaamaan niitä kirkonmäelle ilmoitustauluun siinä toivossa, että joku vastaa.
Minulta kuoli isä kun olin peruskoulun viimeisellä.
koko elämä meni sekaisin, ei ollut rahaa mihinkään, penkkarit, vanhat kaikki meni, koska jouduin siirtymään töihin ja iltalukioon.
Olen kohta eläkkeellä ja edelleen se kirpaisee. Siis se, että elämä romahti ja menetin sen huolettoman nuoruuden - vaikkei se elämä sitä ennenkään kaksista ollut.
Totta kai ihminen selviää vaikka mistä, mutta kyllä ihmisellä on oikeus myös surra asioita.
Korona-aika on ollut nimenomaan lapsille, nuorille ja nuorille aikuisille kohtuuttoman raaka. He on kantaneet käytännössä vastuun kaikesta.
No eipäs nyt sentään liioitella. Hengissähän he vielä ovat ja tulevaisuus edessään. Jos he olisivat alkaneet kuolla kuin kärpäset, silloin voitaisiin olla pikkuisen huolissaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun ikää ja kokemuksia tulee se 20-30 vuotta lisää, niin osaa laittaa korona-ajankin oikeaan mittasuhteeseen. Ymmärrän sikäli parikymppisiä nuoria, joilla ei ole välttämättä kokemusta elämän oikeista ongelmista. Heille opiskelijaelämän menettäminen hyvin voi olla se elämän kovin koettelemus.
Jep. Ja kun niitä oikeita koettelemuksia tulee, niin kuin kaikille tulee, niin huokaavat, että oli se korona-aika sentään leppoisaa tähän verrattuna. Siis kun aviopuoliso pettää, lapsi sairastuu vakavasti, töissä on kurjaa eikä ylennystä kuulu ja vanhemmat vanhenevat ja dementoituvat eikä hoitopaikkoja ole ja tapellaan sisarusten kanssa, kuka ottaa vanhemmat luokseen asumaan.
Tervetuloa ihan oikeiden aikuisten elämään.
No näinhän se on, mutta ei se poista tosiasiaa että nyt on monen opiskelijan mielenterveys koetuksella. Nuorten aivotkaan eivät ole vielä valmiit, heidän resilienssinsä on erilainen kuin aikuisten. Tämä on monen elämässä ensimmäinen iso koettelemus. Joillekin se voi jäädä jopa elämän suurimmaksi. Joillekin se voi jättää pysyvät jäljet, jos mielenterveys alkaa horjua tai etänä opiskelu ei sujukaan ja jää tutkinto suorittamatta. Kyllä, elämässä voi tulla vastaan isompiakin ongelmia, mutta ei se tarkoita etteikö tämä olisi myös iso ongelma.
Eipä sitä nuorten omista kommenteista huomaa. Itsekkäitä ja itsekeskeisiä he ovat, näin omien havaintojeni perusteella. Ei lupaa hyvää tulevaisuudelle, sillä tulevaisuuden päättäjiähän he ovat. Onneksi minä olen silloin jo lakannut olemasta.
Onneksi vanhemmat polvet ei ole itsekkäitä. Tässä ketjussa setä- ja tätiselittävät kilpaa, ettei koronavuodet ole nuorille ongelma. Mikäs pandemia oli, kun he itse olivat nuoria?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millaisia omat opiskeluvuotesi olivat?
1990- luvun lama, ei töitä, vanhempien ero ja työttömyys, ei tukiverkkoja, ei nettiä tai kännyköitä, suurin osa valmistui työttömiksi, joistakin muista tuli Nokia-hyppääjiä, yleinen ankeus, ei rahaa bilettää, moni opiskelija alkoholisoitui kotona tai asui kadulla, kommuunissa ja muiden sohvilla kiertäen, opintolainan korot yli 11%, syötiin joka toinen tai kolmas päivä ja silloinkin mitä dyykattiin tai jostain saatiin, kurssikirjoja oli kirjastossa 2-3 ja joku onnekas ne aina sai mutta muut ei (ei valmiiksi skannattuja paketteja moodlessa tms. ), lamput oli kellertäviä hehkulamppuja ja työpöydät- ja jakkarat kiikkanoita joten silmiä särki ja selkää, ihmiset poltti tupakkaa baareissa ja ravintoloissa sisällä...
Näin oli! 1980-luvun juppien lapset teki omia rahakkaiden juttujaan, mutta yliopistoissa ja muissa opistoissa oli kirjavaa väkeä... Tampere oli vielä Tampere ja muut kaupungit omanlaisiaan. Liftattiin ja reppureissattiin Euroopassa, joka maassa oma raha ja kulttuurit, englantia ei Keski-Euroopassa puhunut läheskään kaikki, Berliini oli rouhea eikä nykyinen hipsterikupla. Hanttihommia ja seikkailuja riitti opiskelijoille, soiteltiin puhelinkopeista ja luettiin flyereista ja julisteista, missä mitäkin, sana kulki. Proffat ja opettajat oli omalaatuisia ja osallistui opiskelijamenoihin, kertoi hyviä tarinoita ja auttoi löytämään oman ajattelun. Tuli feminismi ja kansainvälisyys, NL hajosi ja oli paljon pöhinää. Ei silloin niin valitettu (paitsi ne jotkut), kun oli se juttu juuri keksiä luovia ratkaisuja ja omia polkuja. Moni lähti pois Suomesta ja sinne jäi jonnekin. Monesta tuli kulttuuri- ja ravintola-alan tekijöitä. Kyllä ne tämän koronan kestää, niillä on jotain sellaista, mitä orpo et. com ei ole kokenut... on jäänyt paitsi, kun ei ole hoksannut mahdollisuuksia näennäisessä kriisissä.
Höpölöpöä taas. Nuoria ei koskaan eristetty koteihinsa niin kuin yli seitsemänkymppisiä. Eivätkä kaikki keski-ikäisetkään isoja ystäväpiirejä omista, ei yksinäisyys iästä ole kiinni!