Miten parisuhde etääntyy?

Lasteni isän kanssa tapahtui klassinen "kasvettiin erilleen" -tilanne pitkän suhteen aikana. Alussa, nuorina oltiin kohtalaisen samanlaisia, sitten meistä tuli aikuisia. Minusta kuoriutui ehta introvertti, joka ei jaksanut niitä sosiaalisia tilanteita, joihin ekstrovertti mieheni minua halusi mukanaan raahata (jokaviikkoiset sukuloinnit, kaveritapaamiset, kissanristiäiset yms.). Lisäksi minusta tuli vihreiden ja pehmeiden arvojen kannattaja, "puunhalaaja" (en voi käsittää laiskuutta kierrättämisen ja ekologisen ajattelun suhteen, kaikilla on ihmisarvo riippumatta tittelistä yms.), mies ryhtyi yrittäjäksi ja rahasta ja materiasta tuli entistä tärkeämpää, ihminen on yhtä arvokas kuin hänen tittelinsä jne. Emme vaan enää kestäneet toisiamme.

Nykyinen avioliitto on menossa puolestaan tuohon "ollaan enää kämppiksiä" -suuntaan. =( Seksuaalinen halukkuus ei kohtaa, minä olen aikani vongannut ja painostanut, mies ahdistunut tästä. Lopetin vonkaamisen, mutta en halua myöskään olla lähellä (koska alkaa haluttamaan ja taas vonkaan). Pitkään näin meni hyvin, kunnes ollaan havahduttu siihen, että meillä ei ole enää mitään läheisyyttä. Ei sitä kainalokkain telkkarin katsomista eikä seksiä, koska toinen haluaa toista ja toinen sen seurauksena myös sitä toista... Minulle seksi on tärkeä osa parisuhdetta eikä kädestä pitely riitä, no nyt ei ole enää sitäkään, koska oravanpyörä. En tiedä mitä tunnen, en mitään erityisen vahvaa enää. Haluaisin että tilanteen voisi vielä korjata, mutta olen avuton, että miten. =(

Kuvittelin, että meillä oli suhde jossa ei etäännyttäisi toisesta, koska olemme aina keskustelleet paljon asioistamme ja se mahdollistaa yhteen kasvamisen, vaikka emme toistemme kopioita olekaan. Aiemmassa suhteessa koin juuri tuollaisen viestissä 5 kuvatun etääntymisen, ja halusin välttää sen tällä kerralla. Mutta suhteemme alku oli vaikea ja ajauduimme syyllistämään toisiamme kaikenlaisesta - toimme kai toistemme kipupisteitä ja kasvunpaikkoja esille. Lopulta ymmärsimme kuinka vahingollista se syyllistäminen on, ja minä lopetin sen. Mutta mies ei kai osannut lopettaa. Olen saanut niin monta kertaa kuulla olevani huono, kelvoton, riittämätön, aikaansaamaton ja vaikka mitä, että kunnioitukseni miestä kohtaan on ehtymässä enkä halua häntä enää seksuaalisesti. Siitäkin mies tietysti saa aihetta syyllistää, mikä vain pahentaa tilannetta minun kannaltani. Yritän tosissani työskennellä haluamiseni eteen, mutta aina kun yritän, takaraivossa toistuvat miehen syytökset ja kuvailut siitä millaista kunnollinen seksi olisi, ja se lannistaa minua kun tiedän/uskon, että mikä tahansa mitä yritän, ei tule riittämään.

En tiedä onko tästäkään enää paluuta ja löydänkö koskaan hyvää suhdetta.

Kommunikaatio on kaiken avain. Jos ei puhu tarpeistaan ja tunteistaan - miten toista voi sitten tuntea? Jos ei puhu, elää toinen oman mielikuvansa varassa, ja etääntyminen on alkanut. Sen takia parisuhdeleirit ovat hyviä ja ihmiset sanovat löytäneensä puolison uudestaan Siellä alustetaan teema ja sitten puhutaan. (Itse en ole ollut).

ennenkuin tilanne menee kovin pahaksi, niin parisuhdepelit voisi toimia. Niissäkin on idea nostaa esille kysymyksiä, joista ei ole ennen puhunut. 

Ja syyllistäminen on se, mikä tuhoaa suhteen... 

Puhuminen oiskin kova juttu, mutta mites kun mies ei halua/jaksa. 

Miksi joku on sellaisen ihmisen kanssa yhdessä, joka haukkuu jo suhteen alussa?

Minulle se on ollut sitä, että liian monen arvostelevan kommentin jälkeen ja huonon kohtelun ei enää vain voi välittää toisesta. Toinen ei ehkä sitten koskaan ole välittänytkään.

No en osaa auttaa, kun itselläni aika sama tilanne. Meillä on molemmilla ollut tiettyjä ongelmia lapsuuden perheissämme, jonka takia on vaikea luottaa toisiin ihmisiin. Samoin oman haavoittuvaisuuden ja läheisyyden tarpeen näyttäminen on vaikeaa. Sitä voi valita kumppanin, joka koko ajan haastaa niitä omia kipupisteitä tai sitten sellaisen, kenen kanssa saa olla rauhassa, mutta silloin ei välttämättä pääse eteenpäin itsensä kanssa ja samalla vuosien saatossa häviää myös läheisyys.

Jälkeenpäin on helppo todeta, että ratkaiseva käänne oli esikoisen syntymän jälkeinen aika. Uppouduimme molemmat täysillä vanhemman rooleihin, mikä oli ja on todella hyvä juttu lasten kannalta, mutta samalla ne miehen ja naisen roolit jäivät sivuun. Kaikki keskustelut koskivat lapsen hoitoa. Oli mustasukkaisuutta ja marttyyriyttä. Ja mikä pahinta, kun aikaa ja jaksamista olisi taas ollut parisuhteelle, minä en enää kaivannutkaan mieheni rakkautta, en kenenkään miehen. Äitiys riittää.

[quote author="Vierailija" time="02.06.2015 klo 00:20"]No en osaa auttaa, kun itselläni aika sama tilanne. Meillä on molemmilla ollut tiettyjä ongelmia lapsuuden perheissämme, jonka takia on vaikea luottaa toisiin ihmisiin. Samoin oman haavoittuvaisuuden ja läheisyyden tarpeen näyttäminen on vaikeaa. Sitä voi valita kumppanin, joka koko ajan haastaa niitä omia kipupisteitä tai sitten sellaisen, kenen kanssa saa olla rauhassa, mutta silloin ei välttämättä pääse eteenpäin itsensä kanssa ja samalla vuosien saatossa häviää myös läheisyys.
[/quote] Voin sanoa, ettei se ole reilua sitä haastajaa kohtaan tuossa toisessa tapauksessa. Kun toinen vain antaa ja toinen saa tietyssä mielessä, niin koko suhde on pelkkää kamppailua ja vääristynyt alusta asti.

Oma kokemukseni oli, että itse halusin kehittyä ihmisenä eri tavoin ja meninkin asioissa eteenpäin niinkuin halusin. Muutuin avoimemmaksi ja opin erilaisia asioita, kehityin ammatissani, mielipiteeni joistain asioista muuttuivat kun opiskelin aiheista. Puoliso jäi junnaamaan paikalleen eikä toisaalta nähnyt siinä mitään ongelmaa. Muutuin siis tavallaan eri ihmiseksi ja puoliso pysyi samana. Tämä ei ollut suhteen ainoa ongelma, mutta vaikutti kyllä. Seurustelu alkoi teininä, joten aika suuria henkisiä muutoksia kävin läpi. Näin vanhempana ei ehkä samalla tavalla kasvaisi puolisostaan erilleen kun itsensä tuntee jo aika hyvin. En osaa kertoa ratkaisuja!

[quote author="Vierailija" time="02.06.2015 klo 00:49"]

Oma kokemukseni oli, että itse halusin kehittyä ihmisenä eri tavoin ja meninkin asioissa eteenpäin niinkuin halusin. Muutuin avoimemmaksi ja opin erilaisia asioita, kehityin ammatissani, mielipiteeni joistain asioista muuttuivat kun opiskelin aiheista. Puoliso jäi junnaamaan paikalleen eikä toisaalta nähnyt siinä mitään ongelmaa. Muutuin siis tavallaan eri ihmiseksi ja puoliso pysyi samana. Tämä ei ollut suhteen ainoa ongelma, mutta vaikutti kyllä. Seurustelu alkoi teininä, joten aika suuria henkisiä muutoksia kävin läpi. Näin vanhempana ei ehkä samalla tavalla kasvaisi puolisostaan erilleen kun itsensä tuntee jo aika hyvin. En osaa kertoa ratkaisuja!

[/quote]

Mulla ihan samat ajatukset. Olin 16v kun ruvettiin seurustelemaan ja 29v kun erottiin.  Mies pysyi kutakuinkin samanlaisena koko ajan. Lopulta vaan tuli semmonen olo, että tämä oli tässä. Jotenkin erikoista oli se, että mies ei edes huomannut että meillä oli mitään "ongelmia", oli ihan ihmeissään, kun sanoin haluavani erota. 

Eipä ole mullakaan ehdotuksia, mutta sen verran neuvon, että älä ole missään ihmeellisessä välitilassa pitkää aikaa, toimi tavalla tai toisella!

Up

Kumpikin juoksi omissa menoissaan omien kavereiden ja sukulaisten kanssa. Lopulta ei ollut enää mitään yhteistä.

Voiko 15 vuotta olla niin pitkä aika, et se kipinä vaan väistämättä katoaa? Ollaan ystäviä ja seksiäkin on, mut alun flirttailu on jäänyt yksipuoliseksi (minä flirttaan, toki miehenikin kanssa mut myös muiden).

Tuntuu et tosi monien liitot on kuihtuneet just näihin aikoihin, tullut joko ero tai järkiavio. Kumpikin kuulostaa hirveältä. Onko liikaa kaivata romanttista rakkautta pitkässäkin suhteessa?

Puhe ei kai kaikkea korjaa, kyllä kunnon rakastelu lähentää joskus enemmän kuin saman asian käsittely sadatta (siis kirjaimellisesti) kertaa.

Me ollaan toistemme haastajia. Näköjään siihenkin joskus väsyy, puolin ja toisin. Mut opitut tavat istuu todellakin syvässä.

Minulla kävi myös tuo "kasvoimme erilleen" ekassa suhteessa. Minä muutuin ihmisenä 7 vuoden aikana (alettiin seurustella teineinä), mies ei.

Sit ihan sivusta seuranneena sanoisin, et semmonen, että aletaan pitää toista itsestäänselvyytenä ajaa suhteen pelkkään kaveruuteen. Ei enää viititä puhua kauniisti, kehua toista, sanoo et rakastan, koskettaa. Sitten tulee jommallekummalle tai molemmille tarve saada sitä positiivista huomioo joltain muulta.

Erilleen kasvamisessa voi olla useita ulottuvuuksia. Me tapasimme nuorina ja tunsimme silloin olevamme samassa veneessä, meillä oli samanlaiset arvot ja suunta elämässä. Hitaasti vuosien myötä minä aloin, ihan puolisostani riippumatta, muuttua ihmisenä. Aloin löytää itsestäni sisäistä vahvuutta, jota ei nuorena ollut. Se mikä oli nuorena ollut minulle elämässä luovuttamatonta, alkoikin käydä merkityksettömäksi. Suhteemme oli ollut alussa hyvin symbioottinen, ja olimme olleet toisistamme aika riippuvaisia. Kun minä aloin kasvaa itsenäisemmäksi ihmisenä, se vaikutti väkisinkin suhteen dynamiikkaan. Myös miehessä tapahtui tietynlaista aikuistumista tai itsenäistymistä, mutta se oli kuitenkin erilaista kuin minulla. Menimme eri suuntiin.

Myös lasten syntymä vaikutti asiaan. Meillä molemmilla rakkauden tunteet alkoivat suuntautua vain lapsiin. Alussa minä olin seksuaalisesti haluton muutaman vuoden, ja kun minun haluni palasivat, miehestä oli tullut haluton. Pikkulapsiaikana mies oli kokenut tulleensa torjutuksi, ja myöhemmin minä koin saman. Torjuimme toisemme, joko tietoisesti tai tiedostamattamme. Olimme vain isä ja äiti. Arki pyöri kyllä ihan mainiosti eikä suuria riitojakaan ollut, mutta ei sitten ollut läheisyyttäkään, seksistä puhumattakaan. Kun tällainen tilanne jatkuu riittävän kauan, muodostuu kilpailuasetelma, jossa huomionosoituksilla pelataan peliä. "Kun tuo ei keittänyt minulle kahvia, niin minäkään en sitten imuroi pyytämättä". Tiedän, kuulostaa lapselliselta, mutta se tapahtuu niin huomaamatta. Sitä ei edes tiedosta, jotenkin vain tuntuu pettyneeltä eikä jaksa enää huomioida toista, kun ei sekään huomioi minua. Painaa vain eteenpäin ja huolehtii, että perhe pyörii ja lapset voivat hyvin. Samalla oma sisäinen ketutus lisääntyy ja kasvaminen toisesta erilleen vahvistuu.

Vuosien aikana yritin toistuvasti puhua miehelle ajatuksistani, siitä miten näen ja koen elämän, mitä tunnen ja ajattelen. En saanut häneltä vastakaikua oikein mihinkään, minun näkökulmastani hän junnasi paikallaan eikä tajunnut, mitä minä käyn läpi. Se taas vahvisti minun tunnettani siitä, että olen yksin eikä mies tue minua, mikä ymmärrettävästi sai minua kasvamaan entistä enemmän itsenäisyyteen.

Erohan siitä lopulta tuli, minun aloitteestani. Kun eron aikana yritin selittää miehelle näkökantojani, tuntui kun olisimme olleet ihan eri planeetoilla. :( Siinä konkretisoitui kipeästi klassinen "erilleen kasvaminen".

lisää

Ei oo kokemuksiiiiii ni ei voi kertooooo.

Me emme ole kasvaneet erilleen vaan yhteen näiden yli 40 vuoden aikana. Seurustelun aloitimme 15-vuotiaana. Naimisiin menimme nuorena ja saimme lapsia. Toki arki oli hektistä ja lasten ehdoilla mentiin, tuskinpa sitä seksiäkään ihan jatkuvasti oli.

Puhalsimme kuitenkin yhteen hiileen vaikka olihan meillä molemmilla vähän seikkailua oman suhteemme ulkopuolellakin, ei kuitenkaan mitään niin vakavaa, että se olisi kaatanut koko pitkän ja hyvän avioliiton. Ehkä tämä on juuri se pointti, mihin jonkun viisitoistavuotinen suhde kariutuu: ollaan tottuneita toisiinsa, katsellaan ulkopuolelle eikä sitten olla valmiita antamaan anteeksi vaan pannaan kerrasta poikki.

Lapset muuttivat pois kotoa ja meillä oli vain toisemme arkipäivässä, ystävien ja työkavereiden lisäksi tietysti. Elämme edelleen hyvää aikaa emmekä edes odota, että tässä iässä ja näin vanhassa suhteessa olisi sitä nuoruuden kiihkoa ja intohimoa, riittää, että olemme toistemme parhaita ystäviä, meillä on mukavaa yhdessä ja seksiä silloin tällöin. Kummallakaan ei ole tarvetta erityisemmin "etsiä itseään", me olemme me.

Toisaalta elämämme on ollut niin vaihtelevaa ja rikasta ja olemme kokeneet yhdessä sellaisia asioita, mitä suurin osa ihmisistä ei koskaan elämänsä aikana koe, että en osaa sanoa, olisko tilanne toinen, jos olisimme tämän 40 vuotta olleet juuttuneina kotipaikkakunnallemme ja kiertäneet sitä yhtä koti-työpaikka-kauppa kolmiota koko ajan.

Näin on hyvä, elämä on onnellista, olo on mukava, mieli rauhallinen - me pysymme yhdessä varmasti elämämme loppuun asti.

Olen huomannut, että meillä on tämä huono kehitys meneillään.

En enää ihmeemmin kaipaa seksiä mieheni kanssa. Hän on arvostellut kehoani, ehkä siksi. Tai siksi, että lapsi on vanhempi ja nukahtaa niin myöhään, ettei jää aikaa, jos haluaa itsekin saada unta. Minä piristyn seksistä, en siis nukahda kuten moni, ja en siksi halua harrastaa sitä juuri ennen nukkuma-aikaa. Minulla on muutenkin univaikeuksia. Mies taas tulee siitä niin uniseksi, ettei suostu harrastamaan sitä päivää aikaa. Aamulla kumpikaan ei jaksa.

Myös arjen aikataulut ovat hankalia. En ymmärrä, miksi emmevoi nukkua viikonloppuisin pidempään. Mies nousee ja herättää samalla kaikki muutkin silloin yhtä aikaisin kuin arkiaamuina, ellei jopa aikaisemminkin omiin harrastusmenoihinsa. Mies kokee, että valitan, kun toivon, ettei tekisi niin.

Suhdetta rasittavat myös miehen lapset, kun he tulevat asumaan meille joka toinen viikonloppu ja lomilla. Tuntuu, ettei meillä ole koskaan normaalia parisuhdeaikaa. Tämä alkaa tuntua yhdessä asumiselta ja käytännönjärjrstelyltä, joka kaiken lisäksi toimii todella huonosti.