Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Tunnetko pariskuntia, joissa mies on halunnut lapsia, mutta nainen ei?
Kommentit (73)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä mies haluaisi, minä en. Olen sanonut että saa hankkia jonkun toisen kanssa tai erota tämän asian vuoksi ihan vapaasti.
Kuulostaa tosi rakkauden täyteiseltä parisuhteelta kaikin puolin...
No mikäpä tässä sinua närästää?
Minä en aio olla mikään lisimislaitos enkä todellakaan hoida yhtään lasta. Elämässä on tarpeeksi kiirettä, vastuuta ja tekemistä muutenkin. Mutta en aio myöskään estää miestä hankkimasta lasta, jos se hänen unelmansa on. Eikö se nimenomaan ole rakkautta?
17 onnellista vuotta takana.
Ei. Ei voi olla oikeasti kovin onnellisia noi vuodet, jos olette näin erimielisiä näin merkittävästä asiasta. Sinä ehkä olet onnellinen. Sehän sua vain kiinnostaa. En mä pystyis itse olee onnellinen, jos kieltäisin puolisolta jotain noin suurta.
Ohis
Ettekö osaa lukea? Kukaan ei ole kieltänyt puolisolta mitään!
Niin ikään ohis
Etkö ite osaa lukea?!?!?! Vaikka et kieltäis. Ei tuo ole mitään onnea! Toiselta puuttuu jotain perustavanlaatuista, merkittävää. Vain narsisti ei tätä ymmärrä.
Ei ole onnea. Ei molempien. Vaikka mies olis saamaton lähtemään.
Itse en kestäis olla tuollaisessa suhteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma parisuhde on tällainen.
Mies on aina halunnut perheen, itse en ole tavoitellut sitä ja varoitin alussa, että en voi taata että tulen sitä koskaan haluamaan.
Tulin raskaaksi huolellisesta ehkäisystä huolimatta kohtuullisen pian. Kun tilanne oli käsissä, ei minustakaan enää tuntunut oikealta miettiä keskeytystä. Lapsi oli kuitenkin haluttu, ja tiesin jo yhteisen elämän perusteella että mies pystyy ottamaan lapsesta vastuuta. Minun lapsettomuusajatukseni oli kuitenkin perustunut aika pitkälti siihen mikä äidin rooli perheessä ja työelämässä perinteisesti ja lapsuudenperheessäni on ollut.
Kyllä meillä on vapautta ja vastuuta nyt yritetty jakaakin ja jossain määrin onnistuttu, mutta kyllä äitiin ja isään edelleen kohdistuu ihan erilaisia odotuksia. Silti tässä parisuhteessa on ollut aika selvää, että isä ei voi vapaamatkustaa lasten suhteen. Silti kaikki poikkeuksetta kuvittelevat, että minä olen se joka vauvakuumeessani olen pakottanut mieheni isäksi. Hänelle tarjotaan ulkopuolelta paljon enemmän tilaisuuksia päästä ottamaan tauko perhe-elämästä.
En kadu lapsia, ovat rakkainta maailmassa. Myös läheisimpiä ihmisiä kaikista. Olisin kyllä voinut elää onnellisena myös lapsettomana, mutta en enää voi kuvitella että lapsiani ei lainkaan olisi.
Ai nyt niitä vahinkoja onkin enemmän kuin yksi.
Mikähän sinunkin päätäsi viiraa?
Toinen lapsi ei ollut vahinko. Jos nyt haluat oikein yksityiskohtia tietää, niin myös mainitsemani ensimmäinen vahinkoraskaus meni kesken. Tapahtuneesta koitunut suru oli minulle henkilökohtaisesti selvä merkki siitä, että olisin henkisesti ollut valmis siihen mitä oli tapahtumassa. Menetin elämänhaluni joksikin aikaa ja kaipasin kesken mennyttä lasta. Joten meillä ei asu vahinkoja. Mutta ei myöskään olisi lapsia ilman miehen halua saada niitä.
Minulle on kyllä aina ollut omalla kohdalla myös selvää, että joko elän ilman lapsia tai sitten useamman kanssa, jos saan useamman. Toinen lapsi muuttaa elämää huomattavasti vähemmän kuin ensimmäinen.
Ihan jäätävä asenne muuten sinulla, kutsua ihmisiä vahingoiksi. Ihan kuin keskiajalla.
Joo, ei taas mitään vastuuta itsellä... Oksettavia tällaiset vanhemmat. Mene vielä kertomaan nää lapsilles, ni hyvin menee!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma parisuhde on tällainen.
Mies on aina halunnut perheen, itse en ole tavoitellut sitä ja varoitin alussa, että en voi taata että tulen sitä koskaan haluamaan.
Tulin raskaaksi huolellisesta ehkäisystä huolimatta kohtuullisen pian. Kun tilanne oli käsissä, ei minustakaan enää tuntunut oikealta miettiä keskeytystä. Lapsi oli kuitenkin haluttu, ja tiesin jo yhteisen elämän perusteella että mies pystyy ottamaan lapsesta vastuuta. Minun lapsettomuusajatukseni oli kuitenkin perustunut aika pitkälti siihen mikä äidin rooli perheessä ja työelämässä perinteisesti ja lapsuudenperheessäni on ollut.
Kyllä meillä on vapautta ja vastuuta nyt yritetty jakaakin ja jossain määrin onnistuttu, mutta kyllä äitiin ja isään edelleen kohdistuu ihan erilaisia odotuksia. Silti tässä parisuhteessa on ollut aika selvää, että isä ei voi vapaamatkustaa lasten suhteen. Silti kaikki poikkeuksetta kuvittelevat, että minä olen se joka vauvakuumeessani olen pakottanut mieheni isäksi. Hänelle tarjotaan ulkopuolelta paljon enemmän tilaisuuksia päästä ottamaan tauko perhe-elämästä.
En kadu lapsia, ovat rakkainta maailmassa. Myös läheisimpiä ihmisiä kaikista. Olisin kyllä voinut elää onnellisena myös lapsettomana, mutta en enää voi kuvitella että lapsiani ei lainkaan olisi.
Ai nyt niitä vahinkoja onkin enemmän kuin yksi.
Mikähän sinunkin päätäsi viiraa?
Toinen lapsi ei ollut vahinko. Jos nyt haluat oikein yksityiskohtia tietää, niin myös mainitsemani ensimmäinen vahinkoraskaus meni kesken. Tapahtuneesta koitunut suru oli minulle henkilökohtaisesti selvä merkki siitä, että olisin henkisesti ollut valmis siihen mitä oli tapahtumassa. Menetin elämänhaluni joksikin aikaa ja kaipasin kesken mennyttä lasta. Joten meillä ei asu vahinkoja. Mutta ei myöskään olisi lapsia ilman miehen halua saada niitä.
Minulle on kyllä aina ollut omalla kohdalla myös selvää, että joko elän ilman lapsia tai sitten useamman kanssa, jos saan useamman. Toinen lapsi muuttaa elämää huomattavasti vähemmän kuin ensimmäinen.
Ihan jäätävä asenne muuten sinulla, kutsua ihmisiä vahingoiksi. Ihan kuin keskiajalla.
Tosi ovelaa sulta! Nyt sait miehen palvelemaan!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä mies haluaisi, minä en. Olen sanonut että saa hankkia jonkun toisen kanssa tai erota tämän asian vuoksi ihan vapaasti.
Kuulostaa tosi rakkauden täyteiseltä parisuhteelta kaikin puolin...
No mikäpä tässä sinua närästää?
Minä en aio olla mikään lisimislaitos enkä todellakaan hoida yhtään lasta. Elämässä on tarpeeksi kiirettä, vastuuta ja tekemistä muutenkin. Mutta en aio myöskään estää miestä hankkimasta lasta, jos se hänen unelmansa on. Eikö se nimenomaan ole rakkautta?
17 onnellista vuotta takana.
Ei. Ei voi olla oikeasti kovin onnellisia noi vuodet, jos olette näin erimielisiä näin merkittävästä asiasta. Sinä ehkä olet onnellinen. Sehän sua vain kiinnostaa. En mä pystyis itse olee onnellinen, jos kieltäisin puolisolta jotain noin suurta.
Ohis
Ettekö osaa lukea? Kukaan ei ole kieltänyt puolisolta mitään!
Niin ikään ohis
Etkö ite osaa lukea?!?!?! Vaikka et kieltäis. Ei tuo ole mitään onnea! Toiselta puuttuu jotain perustavanlaatuista, merkittävää. Vain narsisti ei tätä ymmärrä.
Ei ole onnea. Ei molempien. Vaikka mies olis saamaton lähtemään.
Itse en kestäis olla tuollaisessa suhteessa.
No onpa hyvä sitten, ettei sinun tarvitsekaan. Eikö?
Jospa annettaisiin muiden elää tavallaan. Et sinäkään montaakaan ihmistä onnelliseksi tekisi.
Minä ja mieheni olemme tai olimme tällainen pariskunta. Olin hankkinut sterilisaation jo vuosia ennen kuin tapasimme ja kerroin siitä avoimesti heti ennen kuin suhde oli edes suhde. Vuosikymmen meni mukavasti, sitten keski-iän kriisi iski mieheen ja hän alkoi haluta lasta. Minä en vieläkään, en edes adoptoida. Kävi tuuri ja miehen ystävä teki hänestä kummin. Saimme muksun hoitoon usein. Lopulta kävi niin, että erään hoitokerran jälkeen mies totesi, että on hyvä, ettei hankittu omia, ei hän jaksaisi eikä haluaisi. Eli loppu hyvin, kaikki hyvin.
Biologinen kello on pirullinen, kun se alkaa tikittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä mies haluaisi, minä en. Olen sanonut että saa hankkia jonkun toisen kanssa tai erota tämän asian vuoksi ihan vapaasti.
Kuulostaa tosi rakkauden täyteiseltä parisuhteelta kaikin puolin...
No mikäpä tässä sinua närästää?
Minä en aio olla mikään lisimislaitos enkä todellakaan hoida yhtään lasta. Elämässä on tarpeeksi kiirettä, vastuuta ja tekemistä muutenkin. Mutta en aio myöskään estää miestä hankkimasta lasta, jos se hänen unelmansa on. Eikö se nimenomaan ole rakkautta?
17 onnellista vuotta takana.
Ei. Ei voi olla oikeasti kovin onnellisia noi vuodet, jos olette näin erimielisiä näin merkittävästä asiasta. Sinä ehkä olet onnellinen. Sehän sua vain kiinnostaa. En mä pystyis itse olee onnellinen, jos kieltäisin puolisolta jotain noin suurta.
Ohis
Ettekö osaa lukea? Kukaan ei ole kieltänyt puolisolta mitään!
Niin ikään ohis
Etkö ite osaa lukea?!?!?! Vaikka et kieltäis. Ei tuo ole mitään onnea! Toiselta puuttuu jotain perustavanlaatuista, merkittävää. Vain narsisti ei tätä ymmärrä.
Ei ole onnea. Ei molempien. Vaikka mies olis saamaton lähtemään.
Itse en kestäis olla tuollaisessa suhteessa.
Minullw jäi epäselväksi, eroaisitko itse tuossa tilanteessa vai vaatisit puolisolta lasta vai ihanko tekisit lapsen vastoin omaa tahtoasi?
Tunnen yhden, jonka avioliitto oli tällainen. Pitkän suostuttelun jälkeen nainen lopulta taipui ja tuli ilman pidempiä yrityksiä raskaaksi, edelleen hieman vastahakoisena. Vauvan syntymän jälkeen alkoi avioliitto rakoilla ja he päätyivät lopulta eroon heti vauvavuoden jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnen. Ero tuli. Nainen päästi ns. miehen menemään ja perustamaan uuden perheen, johon syntyi sittemmin kolme lasta. Ja hän on ollut todella hieno isä lapsilleen: erittäin läsnäoleva ja välittävä.
Äidinvaistot eivät sitten naisella koskaan heränneet.
Miks niitten pitäis herätä jos ei oo äiti?
Erosivat nelissäkymmenissä, miehellä on nyt lapsia. Lasta haluavat naiset ovat yli 35-vuotiaina niin epätoivoisia, että ei ole vaikea löytää jotakuta, jos itse on edes jotenkin siedettävä. Missä vaiheessa mieheltä ns. juna menee en osaa sanoa. Usein saa kuulla viisikymppisenä isäksi tulleista, jotka kuolleet ennen kuin lapset aikuisia. Lasta haluavien ihmisten pitäisi ottaa suunnitelma B käyttöön jo viimeistään kolmevitosena, koska kaikilla asiat eivät järjesty ihan käden käänteessä ja joka tapauksessa se on hyvä ikä saada lapsia Itsekään en näin tehnyt. Varsinkin jos suunnittelee useaa lasta niin nelikymppisenä on hiukan myöhässä. Ja lapsenlapsia ei välttämättä ehdi paljon hoidella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnen, erosivat kahdenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen nelikymppisinä. Mies meni parin vuoden sisällä naimisiin ja perusti perheen, nainen muutti ulkomaille ja eli ennen koronaa todella mielenkiintoista ja itselleen mieluista elämää. Oikea ratkaisu molemmille.
Vierailija kirjoitti:
Erosivat noin 15 vuoden avioliiton jälkeen. Mies löysi työpaikaltaan nuoremman naisen, jonka kanssa perusti perheen ja sai kaksi lasta.
Tämä lapsen hankkimista vastustanut ex-aviovaimo katui päätöstään myöhemmin erittäin rankasti, mutta silloin oli jo iän puolesta liian myöhäistä.
Omassakin elämässä erosivat. Miksi olla yhdessä jos maailman arvot eri? Kaikki vaan ei halua lapsia,toiset eivät saa vaikka haluaisivat!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä tämä tilanne päällä. Mies haluaa lapsia, vaikkei niistä liiemmin pidäkkään. Niin kun kuuluu tehdä. Itse olen alusta asti hänelle sanonut että minusta ei äitiä tule. Kyllähän tämä lopulta eroon päättyy.
Alue: Aihe vapaa
Me puhuttiin paljon asioista ennen naimisiin menoa. Monista eri vinkkeleistä. Silti mies halusi vielä naimisiin, vaikka hän tiesi, etten lapsia tule tekemään.
Vierähti muutama onnellinen naimisissa ollut vuosi ja sitten se oikeasti iski mieheen. Et muutakaan mielipidettäsi? Meillä oli kriisi parisuhteessa siinä vaiheessa. Ikään kuin tehostaakseni kävin piuhojen katkaisussakin.
Ei hän kuitenkaan mihinkään lähtenyt. Hän totesi, että rakkaudesta muhun meni naimisiin, eikä se asia ole miksikään muuttunut. Me voimme jatkaa näinkin. Sitten hän kävi vasektomiassa.
Nyt ollaan oltu 28 vuotta yhdessä. Itse en ole katunut lapsettomuus päätöstä. Eikä mieskään - omien sanojensa mukaan. Päätös pitää.
Sillä lainasin tekstiä, että vaikka olisi kuinka puhuttu, niin ihminen kasvaa ja mielet muuttuu. Varsinkin näin suuri asia voi viedä mieltä toiseen suuntaan ja aina se rakkaus riitä. Sitten voi erota papin aamenenkin jälkeen, jos mieli ei anna rauhaa.