Lue keskustelun säännöt.
Lapsettomuus tekee parisuhteesta paremman
31.05.2015 |
Kyllä se näin on todettava, kun vertailee omia ja lähipiirin kokemuksia pitkistä suhteista. Kun työpäivän jälkeen pitää hoitaa lapsille ruokaa ja kyyti harrastuksiin ja iltatoimet ja kaikki, ei siinä hirveästi jää energiaa parisuhteen ylläpitoon. Pahinta on, että kerran huonoksi päässyt suhde ei välttämättä tule enää entiselleen myöhrmminkään.
Voihan sitä aina neuvoa "panostamaan suhteeseen", mutta kaikilla ei yksinkertaisesti riitä puhti sekä hyvään vanhemmuuteen että hyvään kumppanuuteen.
Ynmärrän, ettei moni voi valita lapsettomuutta kovan vauvakuumeen vuoksi, mutta niiden, jotka voivat, kannattaa ottaa tämä asia todella huomioon.
Kommentit (139)
[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 14:58"]
[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 12:01"][quote author="Vierailija" time="31.05.2015 klo 17:56"] Kannattaa muistaa ettei se pieni lapsi vaihe kestä lopulta kovinkaan kauaa. Ja onhan se ihanaa järjestää sukujuhlia ja oman lapsen yo tai ammattikoulun valmistujaisia. Itse mietin alle kolmekymppisenä etten lapsia tee mutta mieli muuttuu, ja se on normaalia. Ihminen kasvaa henkisesti. Enää ei kaipaa baari-iltoja samalla tavalla, reissattukin on jo tarpeeksi kahdestaan. Nyt haluamme perheen jonka kanssa kasvaa ja viettää aikaa. [/quote] Tämä olikin paras selitys, jonka olen kuullut: en halunnut lapsia, mutta tein niitä, koska halusin järjestää ylppärijuhlat. Voi hyvää päivää. Minulle hyvä parisuhde on tärkeämpää kuin valmistujaisjuhlien isännöinti, ja lapset nyt vain huonontavat parisuhdetta. [/quote] Jos parisuhde ei kestäisi lapsia, niin ei kyllä ole kestämisen arvoinen suhde. Huono parisuhdehan ei tietty kestä vaikka ei olisi lapsiakaan. Meidän parisuhdetta ei lasten saaminen horjuttanut mitenkään ja elämääkin vain rikasti. Nuo ylppärijuhlat ja muut ovat vain pikantti lisä arkeen, esimerkki siitä mitä lapsettomat ei voi kokea. Parempi esimerkki tosin mielestäni on omilta lapsilta tuleva vilpitön rakkaus.
[/quote]
Melko kevyesti leimaat ison osan parisuhteista huonoiksi. Samalla logiikalla voisi väittää, että jos parisuhde ei kestä pettämistä/peli-ongelmaa/päihderiippuvuutta/mitä tahansa muuta todella kuormittavaa vaikeutta, niin se ei ole kestämisen arvoinen. Ihmiset muuttuvat niin paljon lasten myötä, ja elämä muuttuu niin paljon, että hyväkin parisuhde voi siihen kaatua, ihan oikeasti.
Etkä vieläkään ymmärtänyt, että vaikka ne ylioppilasjuhlat sun muut on sinun mielestä hyvä asia, niin mulle ne olisi taas yksi asia lisää jonka JOUTUISI kokemaan jos olisi lapsia. Ei siis pääsisi, vaan joutuisi.
Ja tuo lasten rakkaus on täällä palstalla käsitelty jo moneen kertaan. Lasten rakkaus on epäaidointa rakkautta mitä voi olla - se on eloonjäämistä, biologiaa. Lapsi ei rakasta sinua, se käyttäytyy rakastavasti jotta pitäisit sen hengissä. Samoin kuin panttivanki kiintyy vangitsijaansa, koska hänen eloonjäämisensä on tämän varassa. Vain sellainen, jolla on varaa valita, voi rakastaa aidosti. Pakotettu rakkaus ei ole koskaan aitoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 15:00"]
[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 13:56"][quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 13:30"] Monesti kuulee äitien sanovan että lapset ovat elämässä tärkeimmät ja rakkaimmat, vasta sen jälkeen tulee mies. Minusta tämä on kauhea ajatus parisuhteen kannalta, ja osoittaa että parisuhde on kärsinyt tai ei ole ollut alun perinkään hyvä. Minulle mies on se kaikkein läheisin ja rakkain. Tilanne olisi sama vaikka minulla olisi lapsia. [/quote] Tämä on juuri näin!! Pysyy asiat oikeassa järjestyksessä! Jos joskus sinulle tulee lapsia niin sinulla on todella hyvät mahdollisuudet onnelliseen perheeseen ja hyvään perhe-elämään!! Mies 77 [/quote] Itse olisin kauhuissani jos mieheni laittaisi mun hengen lastemme edelle. Lapset ensin, tietenkin. Rakkautta riittää kyllä tarpeeksi puolisillekin.
[/quote]
Mutta sitten kun lapsenne lähtevät joskus pois kotoa, niin mitä sinulle jää? Miehesi ja parisuhteesi. Puolison ja avioliiton pitäisi mielestäni aina ehdottomasti tulla ennen lapsia (en nyt puhu väkivalta-, huume- ym. tapauksista, vaan ihan tavallisista perheistä). Puolison kanssahan sinä olet ne lapset saanutkin! Yleensä lapsetkin voivat hyvin, jos vanhemmat ja heidän parisuhteensa voi hyvin. Jos parisuhteessa on ongelmia, myös lapset voivat todennäköisesti ainakin jollakin tavalla huonosti.
[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 15:07"]
[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 15:00"]
[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 13:56"][quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 13:30"] Monesti kuulee äitien sanovan että lapset ovat elämässä tärkeimmät ja rakkaimmat, vasta sen jälkeen tulee mies. Minusta tämä on kauhea ajatus parisuhteen kannalta, ja osoittaa että parisuhde on kärsinyt tai ei ole ollut alun perinkään hyvä. Minulle mies on se kaikkein läheisin ja rakkain. Tilanne olisi sama vaikka minulla olisi lapsia. [/quote] Tämä on juuri näin!! Pysyy asiat oikeassa järjestyksessä! Jos joskus sinulle tulee lapsia niin sinulla on todella hyvät mahdollisuudet onnelliseen perheeseen ja hyvään perhe-elämään!! Mies 77 [/quote] Itse olisin kauhuissani jos mieheni laittaisi mun hengen lastemme edelle. Lapset ensin, tietenkin. Rakkautta riittää kyllä tarpeeksi puolisillekin.
[/quote]
Mutta sitten kun lapsenne lähtevät joskus pois kotoa, niin mitä sinulle jää? Miehesi ja parisuhteesi. Puolison ja avioliiton pitäisi mielestäni aina ehdottomasti tulla ennen lapsia (en nyt puhu väkivalta-, huume- ym. tapauksista, vaan ihan tavallisista perheistä). Puolison kanssahan sinä olet ne lapset saanutkin! Yleensä lapsetkin voivat hyvin, jos vanhemmat ja heidän parisuhteensa voi hyvin. Jos parisuhteessa on ongelmia, myös lapset voivat todennäköisesti ainakin jollakin tavalla huonosti.
[/quote]
Sinulla ei taida olla lapsia? Jokainen täysipainoinen vanhempi laittaisi hätätilanteessa lapset edelle. Eri asia sitten normaalissa arjessa, jossa tietysti kaikki perheenjäsenet huomioidaan.
[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 15:07"]
No kuinkas se suu sitten pannaan, kun neli-viisikymppisenä lapsettoman pariskunnan mies jättää vaimon ja perustaa perheen nuoremman naisen kanssa? Hyvä parisuhde, joo. Mieli voi muuttua, ja erittäin monilla muuttuu. Biologia puuttuu peliin, vaikka kuinka on aiemmin järkeillyt asian itselleen toisin. Naisilla se vain ei kovin vanhaksi ole mahdollista.
[/quote]
Sitten se suu pannaan näin :( . Mitenkäs se lapsellinen laittaa suunsa, kun mies lähtee lapsettoman sussun mukaan ja vaimo jää kotiin kolmen alle kouluikäisen kanssa, veikkaan että :(((((((?
Jos minun mies lähtee kuvailujesi mukaan, niin olen toki surullinen - mutta iloinen, että ei ainakaan tullut hommattua sen kanssa lapsia vasten omaa tahtoani. Tekisitkö sinä lapsia vain toisen mieliksi, ja siksi että yrittäisit saada puolison sidottua tiukemmin itseesi? "Hyvä parisuhde, joo".
Veloilta tulee täällä aina eniten neuvoja, kuinka perhe ja lapset pitäisi hoitaa. Samalla sanotaan, ettei perheellinen voi tietää _mitään_ lapsettoman elämästä. Kaikilla toki on se lapsuudenperhe, jonka perusteella sitten osataan olla ennen kaikkea objektiivisia, kun neuvoja jaellaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 15:07"]
No kuinkas se suu sitten pannaan, kun neli-viisikymppisenä lapsettoman pariskunnan mies jättää vaimon ja perustaa perheen nuoremman naisen kanssa? Hyvä parisuhde, joo. Mieli voi muuttua, ja erittäin monilla muuttuu. Biologia puuttuu peliin, vaikka kuinka on aiemmin järkeillyt asian itselleen toisin. Naisilla se vain ei kovin vanhaksi ole mahdollista.
[/quote]
Samalla lailla se lapsellisen perheen mies voi lähteä sen nuoremman matkaan. Monet lähtevätkin kun lapset ovat täysikäisiä (siihen asti ovat kituuttaneet lasten takia).
[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 14:59"]
[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 14:26"]
[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 13:47"]
[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 13:30"]
Monesti kuulee äitien sanovan että lapset ovat elämässä tärkeimmät ja rakkaimmat, vasta sen jälkeen tulee mies. Minusta tämä on kauhea ajatus parisuhteen kannalta, ja osoittaa että parisuhde on kärsinyt tai ei ole ollut alun perinkään hyvä. Minulle mies on se kaikkein läheisin ja rakkain. Tilanne olisi sama vaikka minulla olisi lapsia.
[/quote]
En millään voi uskoa, että ajattelisit noin jos sinulla olisi lapsia. Itsekin rakastan miestäni ja hän on minulle läheisin ja todella tärkeä mutta lapset on astetta korkeammalla. Vaikka tekisin paljon mieheni vuoksi, lasten vuoksi olen valmis taistelemaan toisella tavalla.
[/quote]
Minusta tuo kuulostaa kamalalta. En halua missään nimessä että joku olisi minulle miestäni tärkeämpi, enkä kyllä rehellisesti sanottuna halua että joku muu on miehelleni tärkeämpi kuin minä. Mitä järkeä parisuhteessa enää olisi, jos emme olisi toisillemme ne tärkeimmät? Minusta ei mitään, enkä halua itseäni ikinä tuollaiseen tilanteeseen ajaa, tuntuisipa se sitten miten luonnolliselta tahansa. En haluaisi lobotomiaakaan vaikka miten etukäteen luvattaisiin että ei se sitten enää jälkikäteen harmita yhtään...
[/quote]
Sama täällä! En ymmärrä niitä ihmisiä joille lapset on niin tärkeät että "unohdetaan" se puoliso ja elämä pyörii vain lasten ympärillä. No ne lapset kasvaa ja muuttaa omilleen/perustaa omia perheitä ja hups siinä vieressä onkin se puoliso jota ei olla muistettu kahdeksaantoista vuoteen. No erohan siinä tulee koska "tuo ei enää tee mua onnelliseksi".
Mulle mies on ja tulee aina olemaan kaikista tärkein. Lapset on "lainassa" ja oppimassa elämään meidän kanssa ja tottakai toivotaan että säilymme läheisinä lastemme ja heidän mahdollisien perheiden kanssa aina mutta ymmärretään että heillä on sitten se oma elämä ja meillä omamme.
Olemme aina valmiita tukemaan lapsia kaikilla mahdollisilla keinoilla ja heillä on aina paikkansa meidän kodissa vaikka mitä tapahtuisi. Mutta tärkein minulle on mieheni. Ja toivon koko sydämestäni että lapsemmekin löytävät jokainen sen oman puolison joka on heille tarkoitettu ja jonka kanssa jakaa elämä.
[/quote]
Ymmärsit väärin. Itsekin ajattelen, että lapset ovat vain "lainassa" mutta miehen kanssa ollaan toivottavasti yhdessä koko loppuelämä. Silti jos pitäisi valita lasten ja miesten väliltä, en epäröisi valita lapsia. Mies pärjää ilman minua, pienet lapset ei. Ja kuka sanoi, etten hoida parisuhdettani tai panosta puolisooni? Meillä on hyvä parisuhde ja joskus jopa ihan kahdenkeskistäkin aikaa ja nautin niistä suuresti. Ei tämä ole toisensa poissulkeva yhtälö. Ihan oikeasti kyseenalaistan, millainen äiti valitsisi miehensä ennen lapsia jos olisi pakko valita jompi kumpi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä keskustelussa ollaan päädytty kuudennelle sivulle eikä kukaan ole edes määritellyt millainen on hyvä parisuhde. Hyvä parisuhde perustuu mielestäni kumppanuuteen, luotettavuuteen, rehellisyyteen, elämän jakamiseen ja siihen, että siinä saa olla oma itsensä. Nämä asiat ovat korostuneet lasten myötä. Se, että en aina jaksa olla onnellinen tai nauttia parisuhteestamme, ei tee siitä huonoa. Matkustelu, ravintolaillalliset, yhdessä tekeminen kahdestaan ovat oikeastaan vain sitä parisuhteen pintaa kun oikeat asiat ovat paljon syvemmällä. Toki nuo asiat ovat kivoja, tekevät elämästä huolettomampaa ja nautittavampaa mutta ne eivät ole hyvän parisuhteen edellytyksiä. Osa vanhemmista voi jatkaa puolison kanssa yhteistä elämää kodin ulkopuolellakin, mutta esim. meillä tätä mahdollisuutta ei ole koska ei ole lastenhoitoapua. Se jatkuu sitten joskus myöhemmin.
Lasten myötä riidellään enemmän, ollaan eri mieltä enemmän, seksiä harrastetaan vähemmän, tehdään kahdestaan vähemmän ja jopa puhutaan vähemmän kun ei jaksa. Toisaalta tilalle on tullut enemmän sellaista syvää luottamusta siitä, että toinen pysyy rinnalla ja ollaan kasvettu enemmän yhteen. Näin toki ei käy kaikille, mutta mielestäni hyvä parisuhde kestää myös lapset. En haluaisi olla parisuhteessa, joka ei kestä lasten syntymistä.
Eli siis kyllä, laadullisesti parisuhteemme on mennyt hieman alamäkeä koska yhteistä aikaa kodin ulkopuolella ei juuri ole ja väsyneenä omat ja toisen huonot puolet tulevat esiin. Parisuhteemme on kuitenkin syventynyt lasten myötä ja itse ajattelen, että meillä on hyvä parisuhde nimenomaan siksi, että se on koeteltu ja me ollaan kestetty, minkä seurauksena ollaan aina vain tiukemmin juurruttu yhteen. Nyt kun lapset ovat vähän isompia, parisuhdekin alkaa muistuttaa enemmän sitä alkuaikaa, jolloin tehtiin kahdestaan kaikkea mukavaa.
[quote author="Vierailija" time="02.06.2015 klo 07:51"][quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 21:42"]
Lapsi ei ole persoonaton tyhjä taulu syntyessään, vaan lapset ovat temperamentiltaan hyvinkin erilaisia. Osa on rauhallisia, osa vilkkaita, osa taas toisenlaisia. Normaali vanhempi rakastuu lapseensa, jos ei nyt ihan heti, niin todella äkkiä kuitenkin.
[/quote]
Niin, mutta sillä vanhemmalla ei ole vielä siinä vaiheessa mitään tietoa lapsen persoonasta. Ei se "lopullinen" persoona tule esiin kuin vasta usean vuoden päästä, sitä ennen kaikki on vain arvailua ja lapsen käyttäytymiseen voi vaikuttaa paljon esim. univaikeudet tai koliikki jne.
Mietitäänpä sellaista ajatusleikkiä, että sulla on se vastasyntynyt lapsi sylissä ja ajattelet "rakastavasi" sitä. Mietipä sitten, että lapsi olisikin syntynyt eri siittiöstä - se olisikin siis puoliksi eri perimää kuin alkuperäisen ajatuksen lapsi. Rakastaisitko sitä silti, kyllä? Entäs jos hedelmöittyminen olisi tapahtunutkin seuraavassa kuussa, rakastaisitko kuukausi myöhemmin syntyvää eri persoonan omaavaa lasta? Veikkaan että vastaus on taas kyllä, tottakai?
Eikö tästä voida päätellä, että sillä lapsen persoonalla ei ole rakkauden kannalta mitään merkitystä, koska "rakastaisit" myös ihan eri lasta, kunhan olisit sen itse synnyttänyt? Tällöin päästäänkin siihen totuuteen, että et rakasta lasta sinänsä, vaan ajatusta omasta lapsesta ja siinä olevista omista geeneistäsi. Rakastat ajatusta suvun jatkamisesta ja jälkeläisestä, mutta lapsella itsellään, sillä persoonalla, ei ole siinä mitään merkitystä. Munasolu olisi voinut hedelmöittyä millä tahansa niistä miljoonista siittiöistä, ja silti "rakastaisit" sitä - oli sen persoona mitä tahansa. Rakkautesi ei siis kohdistu yksilöön, vaan ylipäätään ajatukseen omasta jälkeläisistä. Tätä on hyvin vaikea pitää aitona rakkautena, enintään itse- sellaisena.
[/quote]
Aikuinen voi rakastua hyvin erilaisiin kumppaneihin. Vaikka oltaisiin oltu yhdessä kymmeniä vuosia, niin silti voi tulla ero tai kumppani kuolee, ja seuraava kumppani voiolla täysin erilainen. Koska ihminen päättää rakastua ja haluaa rakastua uudelleen. Kyse on siis vain tahdosta, ei puhtaasta rakkaudesta.
Persoonallisuuden piirteitä voi havaita jo parin päivän ikäisessä vauvassa. Omaa lastaan rakastaa ilman tahtoa, se tulee täysin luonnollisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 45-vuotias mies ja meillä on yksi lapsi. Kyllä elämä ja parisuhde oli parempaa silloin 12 vuotta sitten, ennen lasta. Lapseni merkkaa minulle vähemmän kuin puolisoni. Minusta lasten kasvattaminen ja perhe-elämä on täysin yliarvostettua. Olimme paljon onnellisempia ennen lasta.
[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 18:45"]Olen 45-vuotias mies ja meillä on yksi lapsi. Kyllä elämä ja parisuhde oli parempaa silloin 12 vuotta sitten, ennen lasta. Lapseni merkkaa minulle vähemmän kuin puolisoni. Minusta lasten kasvattaminen ja perhe-elämä on täysin yliarvostettua. Olimme paljon onnellisempia ennen lasta.
[/quote]
Itselläni on kaksi lasta ja mun elämä taas on parempaa kuin ennen heitä. Ehdin ihan tarpeeksi elää vapaata elämää, nyt tuntuu hyvältä näin. Nämä on täysin subjektiivisia asioita, ei näistä kannata edes tapella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 18:01"][quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 17:54"]
Ja siinä sitä oltiin laitoksella käärö sylissä kun biologia iski halolla päähän: se rakkaus on jotain aivan käsittämätöntä. Se ajaa kaiken yli.[/quote]
Kai sä ymmärrät ettei se ole oikeasti rakkautta, kun sun kehoon tulvii oxytocinia?
Sun biologia haluaa sen lapsen selviytyvän ja pumppaa sun kehon täyteen hormoneita, ei se ole rakkautta, vaan eliölajin yritys selviytyä.
Rakkaus on sen todellisessa muodossa vapaaehtoista, ei perustu riippuvuussuhteeseen niin kuin äidin ja lapsen välinen suhde.
Ei lapsikaan rakasta vanhempiaan, vaan se yrittää selviytyä aikuiseksi ja sen biologia luo voimakkaan tunnesiteen vanhempaan, sen takia jopa pahoinpidellyt lapsetkin vielä "rakastavat" vanhempiaan. Ei se ole oikeaa rakkautta.
[/quote]
Kukas sinä olet määrittelemään mitä ja millaista todellinen rakkaus on?
[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 18:45"]
Olen 45-vuotias mies ja meillä on yksi lapsi. Kyllä elämä ja parisuhde oli parempaa silloin 12 vuotta sitten, ennen lasta. Lapseni merkkaa minulle vähemmän kuin puolisoni. Minusta lasten kasvattaminen ja perhe-elämä on täysin yliarvostettua. Olimme paljon onnellisempia ennen lasta.
[/quote]
Niinhän tuossa edellä linkatussa review'ssakin todettiin, että naiset alkavat taas pitää parisuhteesta lapsen kasvaessa mutta miehet eivät. Tämä johtaa sitten pettämisiin ja eroihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 17:54"]
Meillä olisi helpompaa ilman lapsia. Saisi uppoutua työhön ilman neuvotteluja puolison kanssa, harrastettaisin seksiä enemmän ja äänekkäämmin ja siellä missä huvittaa. Syötäisiin pitkiä aamiaisia ja toisen hyvin nukuttu yö ei olisi minulta pois. Käytäisiin keikoilla, teatterissa ja veneltäisiin. Urheiltaisiin yhdessä. Lomat olisivat aika erilaisia. MUTTA: En vaihtaisi. En tiedä miten onnellisuutta mitataan, mutta jokainen vanhempi joka on saanut tuntea pienet kädet kaulan ympärillä ja saa asua talossa, jossa tepsuttelee pieni tyyppi tietää mistä puhun.
[/quote]
Minä en ajattele noin. Todellakin jättäisin lapset tekemättä, jos saisin uuden mahdollisuuden.
[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 17:38"]
[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 17:11"][quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 16:25"] [quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 16:01"] [quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 15:43"] Pointti on, että on turha lesota mistään paremmasta parisuhteesta, kun ei tiedä lapsiperhe-elämästä yhtään mitään! [/quote] Kyllähän siitä on tilastotietoakin, että lapsettomilla on parempi parisuhde, ei se ole mitään mutua. Tässä muuten bonuksena lisääntyjäbingo kaikille mamiäityleille- http://7deadlysinners.typepad.com/sinners/images/breeder_bingo.jpg [/quote] Ei voi sanoa noin yksioikoisesti. Täällä on koottu tilastotiedoista "onnellisuuskäppyröitä": http://www.stat.fi/artikkelit/2011/art_2011-02-15_007.html?s=0 "Vanhemmiten vanhemmuus on onnellisempaa. Keski-iän lähestyessä lasten ja onnellisuuden suhde muuttuu. 30–39-vuotiaat 1–3 lapsen vanhemmat ovat yhtä onnellisia kuin lapsettomat, ja 40–49-vuotiaista onnellisimpia ovat 2–3 lapsen vanhemmat. Yli 50-vuotiaiden joukossa lapsettomat ovat onnettomimpia, ja 2–4 lapsen vanhemmat onnellisimpia. Tässä ikäryhmässä kahden tai useamman lapsen vanhempien ja lapsettomien onnellisuusero on samaa suuruusluokkaa kuin koko väestössä keskimmäisen ja alimman tulokolmanneksen onnellisuusero." [/quote] Tuo tilasto on täysin arvoton tässä tilanteessa, koska se ei millään tavalla erottele vapaaehtoisesti ja tahattomasti lapsettomia toisistaan. Miksi vapaaehtoisesti lapseton surisi myöhemmin lapsettomuuttaan? [/quote] Ihan yhtä.arvotonhan se on siinä mielessä myös, ettei se erottele vahinkolasten saajia ja niitä, jotka niitä lapsia on oikeasti halunnut.
[/quote]
Valtaosa lapsista on (onneksi) toivottuja. Siksi valtaosa lapsellisista on sitä omasta tahdostaan.
Sen sijaan valtaosa lapsettomista haluaisi lapsia. Ihmisistä keskimäärin 3% ilmoittaa ideaalilapsiluvukseen 0, kun taas noin 20% jää lapsettomiksi. Näin ollen vain noin joka seitsemäs lapseton on sitä omasta tahdostaan.
Siksi tuloksissa lapsettomat näyttävät suhteettoman onnettomilta (koska 17/20 olisi halunnut lapsia, muttei onnistunut niitä hankkimaan) kun taas lapselliset ovat valtaosin tehneet lapsia omasta halustaan (jolloin vastentahtoisesti lapselliset eivät tilastollisesti riitä pilaamaan otosta).
Suht uudessa jenkkitutkimuksessa noista vapaaehtoisesti lapsettomista oli eläkeiässä valtaosa vieläkin sitä mieltä, että ideaalilapsiluku on 0. Muistaakseni isomman kuin 0 ilmoitti ideaaliksi noin 10%. Huomattavasti suurempi osa lapsia hankkineista (muistaakseni luokkaa 20%) oli sitä mieltä, että ideaali lapsiluku olisi ollut vähemmän kuin toteutunut luku. Isompi osuus siis katui lasten hankkimista kuin hankkimatta jättämistä.
[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 16:11"]
Lapsettoman on hirvittävän hankala tajuta miksi ihmiset haluavat lapsia!
Vielä 6-7 vuotta sitten sanoin vähä päälle 20 vuotiaana että mää en halua lapsia..sit se vaan napsahti.Olin kuitenkin ollu saman miehen kanssa teinistä ja yks päivä tajusin et tolle haluan tehdä lapsia ja MULLE tuli vauva kuume vaikken oo ikinä tykännyt lapsista..nyt niitä on neljäs tulossa ja ihanaa on.
Ja seksi on huomattavsti parempaa ja rakastetaan miehen kanssa kauheasti toisiamme ja lapsiamme!!!Lapset nivoo pariskunnan yhteen ihan eri tavalla..
Kyllä se vielä teihinkin nuoret iskee.Nyt vaan tuntuu siltä että ei lapsia..:)
[/quote]
Et ollut tosissasi, ethän? Et osaa edes kirjoittaa, ja olet jakelemassa elämän neuvoja "nuorille" (joista ainakin minä olen 10+ vuotta vanhempi kuin sinä) - kuinka säälittävää. Jälleen kerran todistettu kuinka se heikoin aines lisääntyy eniten, ikävä kyllä.
[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 17:54"]
Hmmm... On totta, että 12v onnellisen, joskin vaiherikkaan yhteiselon jälkeen en olisi voinut kuvitella sellaisten parisuhdekriisien syvyyttä mitä lapset toivat tullessaan. Tuolla aiemmin joku kirjoitti aivan kuin minä 10v sitten "En voi koskaan rakastaa ketään enempää kuin miestäni. En edes halua, että joku olisi miehelleni minua tärkeämpi". Ja siinä sitä oltiin laitoksella käärö sylissä kun biologia iski halolla päähän: se rakkaus on jotain aivan käsittämätöntä. Se ajaa kaiken yli. Jos mies ei rakastaisi lasta, en voisi kuvitella arvostavani häntä. Samalla kun lapset ovat kriisiyttäneet liittoa, ovat ne myös tuoneet siihen aivan uuden syvyyden. Vain lasten isä jakaa sen mielettömän rakkauden ja ylpeyden näitä olentoja kohtaan. Meillä oli mielettömän ihania huippujuttuja kahdestaan, mutta kyllä perheen yhteiset hetket ovat onnellisimpia. Kyllä. Meillä olisi helpompaa ilman lapsia. Saisi uppoutua työhön ilman neuvotteluja puolison kanssa, harrastettaisin seksiä enemmän ja äänekkäämmin ja siellä missä huvittaa. Syötäisiin pitkiä aamiaisia ja toisen hyvin nukuttu yö ei olisi minulta pois. Käytäisiin keikoilla, teatterissa ja veneltäisiin. Urheiltaisiin yhdessä. Lomat olisivat aika erilaisia. MUTTA: En vaihtaisi. En tiedä miten onnellisuutta mitataan, mutta jokainen vanhempi joka on saanut tuntea pienet kädet kaulan ympärillä ja saa asua talossa, jossa tepsuttelee pieni tyyppi tietää mistä puhun. Parisuhde on mielettömän tärkeä ja sen eteen kannattaa taistella. Mutta kyllä sen tuoma onnellisuus asettuu aivan eri mittakaavaan kun siihen tulee lapsi.
[/quote]
Kirjoituksesi voi tiivistää:
"Elämäni on nyt täynnä kauheita ja negatiivisia asioita, mutta hormonihuurut ovat pilanneet aivoni enkä enää välitä siitä, vaan iloitsen jostakin joka ulkopuolisen näkökulmasta kuulostaa täysin merkityksettömältä. En enää välitä ihmisestä joka oli minulle ennen maailman rakkain, vaan sen sijaan omistaudun palvelemaan tyyppiä joka ei arvosta vaivannäköäni pätkän vertaa. Olen joutunut luopumaan kaikesta mistä ennen välitin, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. En ole enää minä, en ole se ihminen joka olin - olen aivoton palvelija, joka saa palvelemisesta päivittäisen annoksensa ja pysyy sen varassa tyytyväisenä kuin heroinisti piikki kädessä. Entinen persoonani kuoli kun minusta tuli mamma."
Ihan oikeasti, tuo kuulostaa aivan järkyttävän kamalalta. Missä sun persoona on, minne hukkasit itsesi?! Minne kuoli se persoona joka olit ennen lasta? Miksi kukaan järkevä ihminen haluaisi tappaa itsensä tuolla lailla; ei enää mitään sellaista josta ennen nautit, sen sijaan heroinistin kaltaista mambojamboa tunnepiikeistä ja onnenvyöryistä. Jos tuolla yrität saada lisääntymisen kuulostamaan positiiviselta, niin huiiiisssaaatana epäonnistuit pahasti. Ihan kuin lobotomian käynyt, joka ei enää vaan välitä mistään mikä ennen oli tärkeää.
No tätähän ei voi täysin objektiivisesti arvioida [quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 18:01"][quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 17:54"]
Ja siinä sitä oltiin laitoksella käärö sylissä kun biologia iski halolla päähän: se rakkaus on jotain aivan käsittämätöntä. Se ajaa kaiken yli.[/quote]
Kai sä ymmärrät ettei se ole oikeasti rakkautta, kun sun kehoon tulvii oxytocinia?
Sun biologia haluaa sen lapsen selviytyvän ja pumppaa sun kehon täyteen hormoneita, ei se ole rakkautta, vaan eliölajin yritys selviytyä.
Rakkaus on sen todellisessa muodossa vapaaehtoista, ei perustu riippuvuussuhteeseen niin kuin äidin ja lapsen välinen suhde.
Ei lapsikaan rakasta vanhempiaan, vaan se yrittää selviytyä aikuiseksi ja sen biologia luo voimakkaan tunnesiteen vanhempaan, sen takia jopa pahoinpidellyt lapsetkin vielä "rakastavat" vanhempiaan. Ei se ole oikeaa rakkautta.
[/quote]
Se on nimenomaan oikeaa rakkautta. Sinun ja vela-puolisosi rakkaus voi joskus loppua, mutta lapsen ja vanhemman rakkaus ei lopu koskaan :) jokainen voi löytää uuden kumppanin, mutta uutta äitiä tai isää ei noin vain löydykään.
[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 18:25"]
[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 18:01"][quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 17:54"] Ja siinä sitä oltiin laitoksella käärö sylissä kun biologia iski halolla päähän: se rakkaus on jotain aivan käsittämätöntä. Se ajaa kaiken yli.[/quote] Kai sä ymmärrät ettei se ole oikeasti rakkautta, kun sun kehoon tulvii oxytocinia? Sun biologia haluaa sen lapsen selviytyvän ja pumppaa sun kehon täyteen hormoneita, ei se ole rakkautta, vaan eliölajin yritys selviytyä. Rakkaus on sen todellisessa muodossa vapaaehtoista, ei perustu riippuvuussuhteeseen niin kuin äidin ja lapsen välinen suhde. Ei lapsikaan rakasta vanhempiaan, vaan se yrittää selviytyä aikuiseksi ja sen biologia luo voimakkaan tunnesiteen vanhempaan, sen takia jopa pahoinpidellyt lapsetkin vielä "rakastavat" vanhempiaan. Ei se ole oikeaa rakkautta. [/quote] Eikä puolisoa rakasta oikeasti, ne on vaan ne feromonit ja hormonit ja kemikaalit mitkä siellä sekoilee. MOT.
[/quote]
Niin onkin, siinä parisuhteen alun "hormonivaiheessa". Vasta sen parin-kolmen vuoden jälkeen voi alkaa oikeasti rakastaa, kun rakastuminen menee ohi. Silloin kun hormonit eivät enää sotke ajatuksia, vaan voi alkaa vapaaehtoisesti päättää onko tuo ihminen johon haluan kiintyä ja johon vapaaehtoisesti sitoudun.
Kyllähän heroinistikin "rakastuu" aineeseen ekasta piikistä. Sitä kuvaillaan juuri samoilla sanoilla kuin nämä mammahurmokset kuvailevat fiiliksiään. Kukaan tuskin kuitenkaan kehottaa muita piikittämään heroiinia, koska siinä vihdoin "tietää mitä oikea rakkaus on" :D.
Muutes, läheskään kaikki vanhemmat eivät rakastu lapsiinsa. Valtaosa kiintyy ajan kuluessa, osa ei sitäkään. Taitaa vähemmistö olla näitä "heroinisti-tason" mammoja, onneksi.
No kuinkas se suu sitten pannaan, kun neli-viisikymppisenä lapsettoman pariskunnan mies jättää vaimon ja perustaa perheen nuoremman naisen kanssa? Hyvä parisuhde, joo. Mieli voi muuttua, ja erittäin monilla muuttuu. Biologia puuttuu peliin, vaikka kuinka on aiemmin järkeillyt asian itselleen toisin. Naisilla se vain ei kovin vanhaksi ole mahdollista.