Lapsettomuus tekee parisuhteesta paremman

[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 17:54"]Hmmm... On totta, että 12v onnellisen, joskin vaiherikkaan yhteiselon jälkeen en olisi voinut kuvitella sellaisten parisuhdekriisien syvyyttä mitä lapset toivat tullessaan.

Tuolla aiemmin joku kirjoitti aivan kuin minä 10v sitten "En voi koskaan rakastaa ketään enempää kuin miestäni. En edes halua, että joku olisi miehelleni minua tärkeämpi".

Ja siinä sitä oltiin laitoksella käärö sylissä kun biologia iski halolla päähän: se rakkaus on jotain aivan käsittämätöntä. Se ajaa kaiken yli. Jos mies ei rakastaisi lasta, en voisi kuvitella arvostavani häntä.

Samalla kun lapset ovat kriisiyttäneet liittoa, ovat ne myös tuoneet siihen aivan uuden syvyyden. Vain lasten isä jakaa sen mielettömän rakkauden ja ylpeyden näitä olentoja kohtaan. Meillä oli mielettömän ihania huippujuttuja kahdestaan, mutta kyllä perheen yhteiset hetket ovat onnellisimpia.

Kyllä. Meillä olisi helpompaa ilman lapsia. Saisi uppoutua työhön ilman neuvotteluja puolison kanssa, harrastettaisin seksiä enemmän ja äänekkäämmin ja siellä missä huvittaa. Syötäisiin pitkiä aamiaisia ja toisen hyvin nukuttu yö ei olisi minulta pois. Käytäisiin keikoilla, teatterissa ja veneltäisiin. Urheiltaisiin yhdessä. Lomat olisivat aika erilaisia.

MUTTA: En vaihtaisi. En tiedä miten onnellisuutta mitataan, mutta jokainen vanhempi joka on saanut tuntea pienet kädet kaulan ympärillä ja saa asua talossa, jossa tepsuttelee pieni tyyppi tietää mistä puhun. Parisuhde on mielettömän tärkeä ja sen eteen kannattaa taistella.

Mutta kyllä sen tuoma onnellisuus asettuu aivan eri mittakaavaan kun siihen tulee lapsi.
[/quote]

Täysin samaa mieltä. Asia menee juuri näin.

[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 18:25"]

[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 18:01"][quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 17:54"]  Ja siinä sitä oltiin laitoksella käärö sylissä kun biologia iski halolla päähän: se rakkaus on jotain aivan käsittämätöntä. Se ajaa kaiken yli.[/quote] Kai sä ymmärrät ettei se ole oikeasti rakkautta, kun sun kehoon tulvii oxytocinia?  Sun biologia haluaa sen lapsen selviytyvän ja pumppaa sun kehon täyteen hormoneita, ei se ole rakkautta, vaan eliölajin yritys selviytyä. Rakkaus on sen todellisessa muodossa vapaaehtoista, ei perustu riippuvuussuhteeseen niin kuin äidin ja lapsen välinen suhde. Ei lapsikaan rakasta vanhempiaan, vaan se yrittää selviytyä aikuiseksi ja sen biologia luo voimakkaan tunnesiteen vanhempaan, sen takia jopa pahoinpidellyt lapsetkin vielä "rakastavat" vanhempiaan. Ei se ole oikeaa rakkautta. [/quote] Eikä puolisoa rakasta oikeasti, ne on vaan ne feromonit ja hormonit ja kemikaalit mitkä siellä sekoilee. MOT.

[/quote]

Niin onkin, siinä parisuhteen alun "hormonivaiheessa". Vasta sen parin-kolmen vuoden jälkeen voi alkaa oikeasti rakastaa,  kun rakastuminen menee ohi. Silloin kun hormonit eivät enää sotke ajatuksia, vaan voi alkaa vapaaehtoisesti päättää onko tuo ihminen johon haluan kiintyä ja johon vapaaehtoisesti sitoudun. 

Kyllähän heroinistikin "rakastuu" aineeseen ekasta piikistä. Sitä kuvaillaan juuri samoilla sanoilla kuin nämä mammahurmokset kuvailevat fiiliksiään. Kukaan tuskin kuitenkaan kehottaa muita piikittämään heroiinia, koska siinä vihdoin "tietää mitä oikea rakkaus on" :D. 

Muutes, läheskään kaikki vanhemmat eivät rakastu lapsiinsa. Valtaosa kiintyy ajan kuluessa, osa ei sitäkään. Taitaa vähemmistö olla näitä "heroinisti-tason" mammoja, onneksi.

Lapset ovat minusta mahdottoman tylsiä. Voisin ehkä adoptoida jonkun 18-vuotiaan. Ja kyllä ollaan päästy miehen kanssa vapaammin matkustelemaan ja kokemaan asioita ilman lapsia.

[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 21:13"][quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 17:38"]

[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 17:11"][quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 16:25"] [quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 16:01"] [quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 15:43"]   Pointti on, että on turha lesota mistään paremmasta parisuhteesta, kun ei tiedä lapsiperhe-elämästä yhtään mitään! [/quote] Kyllähän siitä on tilastotietoakin, että lapsettomilla on parempi parisuhde, ei se ole mitään mutua. Tässä muuten bonuksena lisääntyjäbingo kaikille mamiäityleille- http://7deadlysinners.typepad.com/sinners/images/breeder_bingo.jpg [/quote]   Ei voi sanoa noin yksioikoisesti. Täällä on koottu tilastotiedoista "onnellisuuskäppyröitä": http://www.stat.fi/artikkelit/2011/art_2011-02-15_007.html?s=0   "Vanhemmiten vanhemmuus on onnellisempaa. Keski-iän lähestyessä lasten ja onnellisuuden suhde muuttuu. 30–39-vuotiaat 1–3 lapsen vanhemmat ovat yhtä onnellisia kuin lapsettomat, ja 40–49-vuotiaista onnellisimpia ovat 2–3 lapsen vanhemmat. Yli 50-vuotiaiden joukossa lapsettomat ovat onnettomimpia, ja 2–4 lapsen vanhemmat onnellisimpia. Tässä ikäryhmässä kahden tai useamman lapsen vanhempien ja lapsettomien onnellisuusero on samaa suuruusluokkaa kuin koko väestössä keskimmäisen ja alimman tulokolmanneksen onnellisuusero." [/quote] Tuo tilasto on täysin arvoton tässä tilanteessa, koska se ei millään tavalla erottele vapaaehtoisesti ja tahattomasti lapsettomia toisistaan. Miksi vapaaehtoisesti lapseton surisi myöhemmin lapsettomuuttaan? [/quote] Ihan yhtä.arvotonhan se on siinä mielessä myös, ettei se erottele vahinkolasten saajia ja niitä, jotka niitä lapsia on oikeasti halunnut.

[/quote]

Valtaosa lapsista on (onneksi) toivottuja. Siksi valtaosa lapsellisista on sitä omasta tahdostaan.

Sen sijaan valtaosa lapsettomista haluaisi lapsia. Ihmisistä keskimäärin 3% ilmoittaa ideaalilapsiluvukseen 0, kun taas noin 20% jää lapsettomiksi. Näin ollen vain noin joka seitsemäs lapseton on sitä omasta tahdostaan.

Siksi tuloksissa lapsettomat näyttävät suhteettoman onnettomilta (koska 17/20 olisi halunnut lapsia, muttei onnistunut niitä hankkimaan) kun taas lapselliset ovat valtaosin tehneet lapsia omasta halustaan (jolloin vastentahtoisesti lapselliset eivät tilastollisesti riitä pilaamaan otosta).

Suht uudessa jenkkitutkimuksessa noista vapaaehtoisesti lapsettomista oli eläkeiässä valtaosa vieläkin sitä mieltä, että ideaalilapsiluku on 0. Muistaakseni isomman kuin 0 ilmoitti ideaaliksi noin 10%. Huomattavasti suurempi osa lapsia hankkineista (muistaakseni luokkaa 20%) oli sitä mieltä, että ideaali lapsiluku olisi ollut vähemmän kuin toteutunut luku. Isompi osuus siis katui lasten hankkimista kuin hankkimatta jättämistä. 

 
[/quote]
Mistä tiedät että valtaosa lapsellisista on sitä halunnut ja sun tutkimuksessa taas ne suhdeluvut menee sun halujen mukaan?

[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 21:28"][quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 18:25"]

[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 18:01"][quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 17:54"]  Ja siinä sitä oltiin laitoksella käärö sylissä kun biologia iski halolla päähän: se rakkaus on jotain aivan käsittämätöntä. Se ajaa kaiken yli.[/quote] Kai sä ymmärrät ettei se ole oikeasti rakkautta, kun sun kehoon tulvii oxytocinia?  Sun biologia haluaa sen lapsen selviytyvän ja pumppaa sun kehon täyteen hormoneita, ei se ole rakkautta, vaan eliölajin yritys selviytyä. Rakkaus on sen todellisessa muodossa vapaaehtoista, ei perustu riippuvuussuhteeseen niin kuin äidin ja lapsen välinen suhde. Ei lapsikaan rakasta vanhempiaan, vaan se yrittää selviytyä aikuiseksi ja sen biologia luo voimakkaan tunnesiteen vanhempaan, sen takia jopa pahoinpidellyt lapsetkin vielä "rakastavat" vanhempiaan. Ei se ole oikeaa rakkautta. [/quote] Eikä puolisoa rakasta oikeasti, ne on vaan ne feromonit ja hormonit ja kemikaalit mitkä siellä sekoilee. MOT.

[/quote]

Niin onkin, siinä parisuhteen alun "hormonivaiheessa". Vasta sen parin-kolmen vuoden jälkeen voi alkaa oikeasti rakastaa,  kun rakastuminen menee ohi. Silloin kun hormonit eivät enää sotke ajatuksia, vaan voi alkaa vapaaehtoisesti päättää onko tuo ihminen johon haluan kiintyä ja johon vapaaehtoisesti sitoudun. 

Kyllähän heroinistikin "rakastuu" aineeseen ekasta piikistä. Sitä kuvaillaan juuri samoilla sanoilla kuin nämä mammahurmokset kuvailevat fiiliksiään. Kukaan tuskin kuitenkaan kehottaa muita piikittämään heroiinia, koska siinä vihdoin "tietää mitä oikea rakkaus on" :D. 

Muutes, läheskään kaikki vanhemmat eivät rakastu lapsiinsa. Valtaosa kiintyy ajan kuluessa, osa ei sitäkään. Taitaa vähemmistö olla näitä "heroinisti-tason" mammoja, onneksi.
[/quote]

Luuletko ihan oikeasti, että se sama synnytyksen jälkeinen hormonihuuru jatkuu siihen asti, kun lapsi suurin piirtein muuttaa pois kotoa?

[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 21:27"]

No tätähän ei voi täysin objektiivisesti arvioida [quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 18:01"][quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 17:54"]  Ja siinä sitä oltiin laitoksella käärö sylissä kun biologia iski halolla päähän: se rakkaus on jotain aivan käsittämätöntä. Se ajaa kaiken yli.[/quote] Kai sä ymmärrät ettei se ole oikeasti rakkautta, kun sun kehoon tulvii oxytocinia?  Sun biologia haluaa sen lapsen selviytyvän ja pumppaa sun kehon täyteen hormoneita, ei se ole rakkautta, vaan eliölajin yritys selviytyä. Rakkaus on sen todellisessa muodossa vapaaehtoista, ei perustu riippuvuussuhteeseen niin kuin äidin ja lapsen välinen suhde. Ei lapsikaan rakasta vanhempiaan, vaan se yrittää selviytyä aikuiseksi ja sen biologia luo voimakkaan tunnesiteen vanhempaan, sen takia jopa pahoinpidellyt lapsetkin vielä "rakastavat" vanhempiaan. Ei se ole oikeaa rakkautta. [/quote] Se on nimenomaan oikeaa rakkautta. Sinun ja vela-puolisosi rakkaus voi joskus loppua, mutta lapsen ja vanhemman rakkaus ei lopu koskaan :) jokainen voi löytää uuden kumppanin, mutta uutta äitiä tai isää ei noin vain löydykään.

[/quote]

Miten jokin, joka on biologinen pakko, voi olla "aitoa"? Lapsi kuolee, jos se ei käyttydy rakastavasti. Lapsi kuolee, jos se hylkää vanhempansa. Ei sillä ole muuta vaihtoehtoa kuin "rakastaa" - ei pakotettu rakkaus ole ikinä aitoa. Sinäkin opit varmasti käyttäytymään rakastavasti jos joku telkeää sinut kellariin ja on ainoa vaihtoehtosi pysyä elossa. 

Ja todellakin se "rakkaus" voi loppua. On paljon vanhempia jotka eivät ikinä edes ala rakastaa lastaan, ja paljon niitä joiden rakkaus on ehdollista ja loppuu siihen paikkaan kun lapsi ei teekään kaikkea niinkuin vanhemmat haluaisivat. Myös lapsi voi huomata aikuistuessaan ettei vanhempi ole rakkauden arvoinen, ja huomaa ettei rakkautta ehkä koskaan ollutkaan, oli vain riippuvuutta. Eivät (terveesti toipuneet) insestin, väkivallan tai laiminlyöntien uhrit vanhempiaan rakasta, luoja sentään! 

Ihmetyttää, miten tästä jaksetaan tapella. Parisuhteet on yksilöllisiä, samoin lapset ja perheet yleensäkin. Kaikki ei sovi kaikille, ja ihmiset lienevät kykeneväisiä puntaroimaan asiaa omalla kohdallaan ja osaavat pyrkiä kohti omaa onnellisuutta, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan.

[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 21:31"]

[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 21:28"][quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 18:25"] [quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 18:01"][quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 17:54"]  Ja siinä sitä oltiin laitoksella käärö sylissä kun biologia iski halolla päähän: se rakkaus on jotain aivan käsittämätöntä. Se ajaa kaiken yli.[/quote] Kai sä ymmärrät ettei se ole oikeasti rakkautta, kun sun kehoon tulvii oxytocinia?  Sun biologia haluaa sen lapsen selviytyvän ja pumppaa sun kehon täyteen hormoneita, ei se ole rakkautta, vaan eliölajin yritys selviytyä. Rakkaus on sen todellisessa muodossa vapaaehtoista, ei perustu riippuvuussuhteeseen niin kuin äidin ja lapsen välinen suhde. Ei lapsikaan rakasta vanhempiaan, vaan se yrittää selviytyä aikuiseksi ja sen biologia luo voimakkaan tunnesiteen vanhempaan, sen takia jopa pahoinpidellyt lapsetkin vielä "rakastavat" vanhempiaan. Ei se ole oikeaa rakkautta. [/quote] Eikä puolisoa rakasta oikeasti, ne on vaan ne feromonit ja hormonit ja kemikaalit mitkä siellä sekoilee. MOT. [/quote] Niin onkin, siinä parisuhteen alun "hormonivaiheessa". Vasta sen parin-kolmen vuoden jälkeen voi alkaa oikeasti rakastaa,  kun rakastuminen menee ohi. Silloin kun hormonit eivät enää sotke ajatuksia, vaan voi alkaa vapaaehtoisesti päättää onko tuo ihminen johon haluan kiintyä ja johon vapaaehtoisesti sitoudun.  Kyllähän heroinistikin "rakastuu" aineeseen ekasta piikistä. Sitä kuvaillaan juuri samoilla sanoilla kuin nämä mammahurmokset kuvailevat fiiliksiään. Kukaan tuskin kuitenkaan kehottaa muita piikittämään heroiinia, koska siinä vihdoin "tietää mitä oikea rakkaus on" :D.  Muutes, läheskään kaikki vanhemmat eivät rakastu lapsiinsa. Valtaosa kiintyy ajan kuluessa, osa ei sitäkään. Taitaa vähemmistö olla näitä "heroinisti-tason" mammoja, onneksi. [/quote] Luuletko ihan oikeasti, että se sama synnytyksen jälkeinen hormonihuuru jatkuu siihen asti, kun lapsi suurin piirtein muuttaa pois kotoa?

[/quote]

Sen jälkeen tulee kiintymys ja velvollisuudentunto sekä hoivavietti. Miten edes teoriassa voisi aidosti rakastaa jotakuta, jota ei tunne? Siellä missä järjestetään avioliittoja, on normaalia mennä naimisiin ihmisen kanssa josta tietää suunnilleen nimen ja ammatin. Ei silloin kuitenkaan väitetä rakastavansa puolisoa, jota ei yhtään tunne. 

Lapsi on syntyessään persoonaton tyhjä taulu. Ei ole mitään mitä rakastaa, sillä rakkaus kohdistuu persoonaan. Ei voi rakastaa persoonaa, kun sitä ei ole vielä olemassa eikä ole edes tietoa millainen persoona lapsesta tulee. Vasta kun lapselle kasvaa persoona ja JOS se on sellainen jota vanhempi voi kokea rakastavansa, voi syntyä aitoa rakkautta. Muiden osaksi jää kiintymys ja tottumus, ihan niinkuin niissä järjestetyissä avioliitoissa joissa valittu puoliso ei sattunut olemaan "oikeanlainen" jotta aitoa rakkautta syntyisi (ts. luonteeltaan toiselle sopiva - hänen mielestään rakastettavat luonteenpiirteet omaava).

[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 21:30"]

Mistä tiedät että valtaosa lapsellisista on sitä halunnut ja sun tutkimuksessa taas ne suhdeluvut menee sun halujen mukaan?

[/quote]

Mielestäsi valtaosa (länsimaisista) lapsista EI ole haluttuja? Aika surullinen maailmankuva.

[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 21:33"]

[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 21:27"]

No tätähän ei voi täysin objektiivisesti arvioida [quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 18:01"][quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 17:54"]  Ja siinä sitä oltiin laitoksella käärö sylissä kun biologia iski halolla päähän: se rakkaus on jotain aivan käsittämätöntä. Se ajaa kaiken yli.[/quote] Kai sä ymmärrät ettei se ole oikeasti rakkautta, kun sun kehoon tulvii oxytocinia?  Sun biologia haluaa sen lapsen selviytyvän ja pumppaa sun kehon täyteen hormoneita, ei se ole rakkautta, vaan eliölajin yritys selviytyä. Rakkaus on sen todellisessa muodossa vapaaehtoista, ei perustu riippuvuussuhteeseen niin kuin äidin ja lapsen välinen suhde. Ei lapsikaan rakasta vanhempiaan, vaan se yrittää selviytyä aikuiseksi ja sen biologia luo voimakkaan tunnesiteen vanhempaan, sen takia jopa pahoinpidellyt lapsetkin vielä "rakastavat" vanhempiaan. Ei se ole oikeaa rakkautta. [/quote] Se on nimenomaan oikeaa rakkautta. Sinun ja vela-puolisosi rakkaus voi joskus loppua, mutta lapsen ja vanhemman rakkaus ei lopu koskaan :) jokainen voi löytää uuden kumppanin, mutta uutta äitiä tai isää ei noin vain löydykään.

[/quote]

Miten jokin, joka on biologinen pakko, voi olla "aitoa"? Lapsi kuolee, jos se ei käyttydy rakastavasti. Lapsi kuolee, jos se hylkää vanhempansa. Ei sillä ole muuta vaihtoehtoa kuin "rakastaa" - ei pakotettu rakkaus ole ikinä aitoa. Sinäkin opit varmasti käyttäytymään rakastavasti jos joku telkeää sinut kellariin ja on ainoa vaihtoehtosi pysyä elossa. 

Ja todellakin se "rakkaus" voi loppua. On paljon vanhempia jotka eivät ikinä edes ala rakastaa lastaan, ja paljon niitä joiden rakkaus on ehdollista ja loppuu siihen paikkaan kun lapsi ei teekään kaikkea niinkuin vanhemmat haluaisivat. Myös lapsi voi huomata aikuistuessaan ettei vanhempi ole rakkauden arvoinen, ja huomaa ettei rakkautta ehkä koskaan ollutkaan, oli vain riippuvuutta. Eivät (terveesti toipuneet) insestin, väkivallan tai laiminlyöntien uhrit vanhempiaan rakasta, luoja sentään! 

[/quote]

Syöminen on biologinen pakko ja nälkä on todella aitoa. Sama koskee myös vanhemman ja lapsen välistä rakkautta. Vauva tai pieni lapsi ei voi hylätä vanhempiaansa. Jos hylkäys tapahtuu, niin se tapahtuu nimenomaan toisinpäin. Kidnappaus-tilannetta ei voi verrata lapsen ja vanhemman väliseen rakkauteen, koska lapsen kuuluukin jossain vaiheessa jättää lapsuudenkotinsa ja se rakkaus jatkuu siitäkin huolimatta.

Nyt onkin puhe normaalitilanteista, eikä mistään huumevanhemmista, insestistä tai muusta väkivallasta. Lapsen ja vanhemman rakkaus ei pääty koskaan, eikä kukaan voi koskaan löytää itselleen uutta äitiä tai isää, toki vanhemmat voivat tehdä lisää lapsia, jos ikä antaa myöten. Sen sijaan uuden puolison voi aina löytää. Uuteen puolisoon rakastuu, koska halua rakastua, ei siksi että se tulisi luonnostaan.

[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 21:38"]

[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 21:31"]

[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 21:28"][quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 18:25"] [quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 18:01"][quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 17:54"]  Ja siinä sitä oltiin laitoksella käärö sylissä kun biologia iski halolla päähän: se rakkaus on jotain aivan käsittämätöntä. Se ajaa kaiken yli.[/quote] Kai sä ymmärrät ettei se ole oikeasti rakkautta, kun sun kehoon tulvii oxytocinia?  Sun biologia haluaa sen lapsen selviytyvän ja pumppaa sun kehon täyteen hormoneita, ei se ole rakkautta, vaan eliölajin yritys selviytyä. Rakkaus on sen todellisessa muodossa vapaaehtoista, ei perustu riippuvuussuhteeseen niin kuin äidin ja lapsen välinen suhde. Ei lapsikaan rakasta vanhempiaan, vaan se yrittää selviytyä aikuiseksi ja sen biologia luo voimakkaan tunnesiteen vanhempaan, sen takia jopa pahoinpidellyt lapsetkin vielä "rakastavat" vanhempiaan. Ei se ole oikeaa rakkautta. [/quote] Eikä puolisoa rakasta oikeasti, ne on vaan ne feromonit ja hormonit ja kemikaalit mitkä siellä sekoilee. MOT. [/quote] Niin onkin, siinä parisuhteen alun "hormonivaiheessa". Vasta sen parin-kolmen vuoden jälkeen voi alkaa oikeasti rakastaa,  kun rakastuminen menee ohi. Silloin kun hormonit eivät enää sotke ajatuksia, vaan voi alkaa vapaaehtoisesti päättää onko tuo ihminen johon haluan kiintyä ja johon vapaaehtoisesti sitoudun.  Kyllähän heroinistikin "rakastuu" aineeseen ekasta piikistä. Sitä kuvaillaan juuri samoilla sanoilla kuin nämä mammahurmokset kuvailevat fiiliksiään. Kukaan tuskin kuitenkaan kehottaa muita piikittämään heroiinia, koska siinä vihdoin "tietää mitä oikea rakkaus on" :D.  Muutes, läheskään kaikki vanhemmat eivät rakastu lapsiinsa. Valtaosa kiintyy ajan kuluessa, osa ei sitäkään. Taitaa vähemmistö olla näitä "heroinisti-tason" mammoja, onneksi. [/quote] Luuletko ihan oikeasti, että se sama synnytyksen jälkeinen hormonihuuru jatkuu siihen asti, kun lapsi suurin piirtein muuttaa pois kotoa?

[/quote]

Sen jälkeen tulee kiintymys ja velvollisuudentunto sekä hoivavietti. Miten edes teoriassa voisi aidosti rakastaa jotakuta, jota ei tunne? Siellä missä järjestetään avioliittoja, on normaalia mennä naimisiin ihmisen kanssa josta tietää suunnilleen nimen ja ammatin. Ei silloin kuitenkaan väitetä rakastavansa puolisoa, jota ei yhtään tunne. 

Lapsi on syntyessään persoonaton tyhjä taulu. Ei ole mitään mitä rakastaa, sillä rakkaus kohdistuu persoonaan. Ei voi rakastaa persoonaa, kun sitä ei ole vielä olemassa eikä ole edes tietoa millainen persoona lapsesta tulee. Vasta kun lapselle kasvaa persoona ja JOS se on sellainen jota vanhempi voi kokea rakastavansa, voi syntyä aitoa rakkautta. Muiden osaksi jää kiintymys ja tottumus, ihan niinkuin niissä järjestetyissä avioliitoissa joissa valittu puoliso ei sattunut olemaan "oikeanlainen" jotta aitoa rakkautta syntyisi (ts. luonteeltaan toiselle sopiva - hänen mielestään rakastettavat luonteenpiirteet omaava).

[/quote]

Parisuhteissa esiintyy myös kiintymystä, velvollisuudentuntoa ja hoivaviettiä. Moni jatkaa huonossa liitossa vuosikymmeniä, vaikka uuden kumppanin löytäminen on helppoa. Siedetään väkivaltaa ja hyväksikäyttöä.

Lapsi ei ole persoonaton tyhjä taulu syntyessään, vaan lapset ovat temperamentiltaan hyvinkin erilaisia. Osa on rauhallisia, osa vilkkaita, osa taas toisenlaisia. Normaali vanhempi rakastuu lapseensa, jos ei nyt ihan heti, niin todella äkkiä kuitenkin.

[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 21:27"]

 Se on nimenomaan oikeaa rakkautta. Sinun ja vela-puolisosi rakkaus voi joskus loppua, mutta lapsen ja vanhemman rakkaus ei lopu koskaan :) jokainen voi löytää uuden kumppanin, mutta uutta äitiä tai isää ei noin vain löydykään.

[/quote]

Tällaisia juttuja on niin kamalaa lukea :(

Kai sä ymmärrät sun lasten olevan itsenäisiä olentoja, eikä sun jatkeita. Niillä on oikeus elää aikuisena omaa elämäänsä, ja myös hylätä sut, jos se tuntuu oikealta.

Lasten synnyttäminen tähän maailmaan ei ole oikea tapa yrittää saada ympärilleen ihmisiä, jotka rakastaisivat sua loppuelämänsä ja olisivat velvollisia olemaan sun elämässä.

Tulee aina tällaisista jutuista sellainen olo, että sun lapset löytyy täältä aikuisina-

http://www.reddit.com/r/raisedbynarcissists/

[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 21:39"]

[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 21:33"]

[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 21:27"]

No tätähän ei voi täysin objektiivisesti arvioida [quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 18:01"][quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 17:54"]  Ja siinä sitä oltiin laitoksella käärö sylissä kun biologia iski halolla päähän: se rakkaus on jotain aivan käsittämätöntä. Se ajaa kaiken yli.[/quote] Kai sä ymmärrät ettei se ole oikeasti rakkautta, kun sun kehoon tulvii oxytocinia?  Sun biologia haluaa sen lapsen selviytyvän ja pumppaa sun kehon täyteen hormoneita, ei se ole rakkautta, vaan eliölajin yritys selviytyä. Rakkaus on sen todellisessa muodossa vapaaehtoista, ei perustu riippuvuussuhteeseen niin kuin äidin ja lapsen välinen suhde. Ei lapsikaan rakasta vanhempiaan, vaan se yrittää selviytyä aikuiseksi ja sen biologia luo voimakkaan tunnesiteen vanhempaan, sen takia jopa pahoinpidellyt lapsetkin vielä "rakastavat" vanhempiaan. Ei se ole oikeaa rakkautta. [/quote] Se on nimenomaan oikeaa rakkautta. Sinun ja vela-puolisosi rakkaus voi joskus loppua, mutta lapsen ja vanhemman rakkaus ei lopu koskaan :) jokainen voi löytää uuden kumppanin, mutta uutta äitiä tai isää ei noin vain löydykään.

[/quote]

Miten jokin, joka on biologinen pakko, voi olla "aitoa"? Lapsi kuolee, jos se ei käyttydy rakastavasti. Lapsi kuolee, jos se hylkää vanhempansa. Ei sillä ole muuta vaihtoehtoa kuin "rakastaa" - ei pakotettu rakkaus ole ikinä aitoa. Sinäkin opit varmasti käyttäytymään rakastavasti jos joku telkeää sinut kellariin ja on ainoa vaihtoehtosi pysyä elossa. 

Ja todellakin se "rakkaus" voi loppua. On paljon vanhempia jotka eivät ikinä edes ala rakastaa lastaan, ja paljon niitä joiden rakkaus on ehdollista ja loppuu siihen paikkaan kun lapsi ei teekään kaikkea niinkuin vanhemmat haluaisivat. Myös lapsi voi huomata aikuistuessaan ettei vanhempi ole rakkauden arvoinen, ja huomaa ettei rakkautta ehkä koskaan ollutkaan, oli vain riippuvuutta. Eivät (terveesti toipuneet) insestin, väkivallan tai laiminlyöntien uhrit vanhempiaan rakasta, luoja sentään! 

[/quote]

Lapsen ja vanhemman rakkaus ei pääty koskaan, eikä kukaan voi koskaan löytää itselleen uutta äitiä tai isää, toki vanhemmat voivat tehdä lisää lapsia, jos ikä antaa myöten. Sen sijaan uuden puolison voi aina löytää. Uuteen puolisoon rakastuu, koska halua rakastua, ei siksi että se tulisi luonnostaan.

[/quote]

Aika yksioikoista. En itse koe rakastavani äitiäni, emme ole missään tekemisissä. Miten sinä voit sanella se rakastaako lapset ja vanhemmat toisiaan? Äitini on ihan tavallinen, ollaan vaan ihan eri aaltopituuksilla eikä koskaan olla oltu läheisiä. Kiitollinen olen tottakai huolenpidosta, mutta en kyllä koe rakkautta sanan varsinaisessa merkityksessä, kuten en isääni tai sisaruksianikaan kohtaan. Miten voi rakastaa jotain, jonka kanssa ei ole missään tekemisissä. Tässä mielessä tuo "ei pääty koskaan" kuulostaa ehkä yliampuvalta.

[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 21:42"]

[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 21:27"]

 Se on nimenomaan oikeaa rakkautta. Sinun ja vela-puolisosi rakkaus voi joskus loppua, mutta lapsen ja vanhemman rakkaus ei lopu koskaan :) jokainen voi löytää uuden kumppanin, mutta uutta äitiä tai isää ei noin vain löydykään.

[/quote]

Tällaisia juttuja on niin kamalaa lukea :(

Kai sä ymmärrät sun lasten olevan itsenäisiä olentoja, eikä sun jatkeita. Niillä on oikeus elää aikuisena omaa elämäänsä, ja myös hylätä sut, jos se tuntuu oikealta.

Lasten synnyttäminen tähän maailmaan ei ole oikea tapa yrittää saada ympärilleen ihmisiä, jotka rakastaisivat sua loppuelämänsä ja olisivat velvollisia olemaan sun elämässä.

Tulee aina tällaisista jutuista sellainen olo, että sun lapset löytyy täältä aikuisina-

http://www.reddit.com/r/raisedbynarcissists/

[/quote]

Totta kai lapset ovat omia yksilöitään ja itsenäisiä olentoja. Mutta kun se vain on niin, että toista äitiä tai isää heille ei tule koskaan olemaan. Ei ikinä. Sen sijaan uuden kumppanin löytää aina ja sitä kohtaan voi tuntea ihan samanlaista rakkautta kuin edelliseenkin kumppaniin, jonka kanssa oltiin 30 vuotta yhdessä. Joskus jopa vanhempaakin, kun katselee näitä vanhainkodissa elämänsä rakkauden löytäneitä.

Reddit... no, enpä viitsi sanoa, mitä ajattelen ihmisistä, jotka viettävät siellä aikaansa.

[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 21:43"]

[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 21:39"]

[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 21:33"]

[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 21:27"]

No tätähän ei voi täysin objektiivisesti arvioida [quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 18:01"][quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 17:54"]  Ja siinä sitä oltiin laitoksella käärö sylissä kun biologia iski halolla päähän: se rakkaus on jotain aivan käsittämätöntä. Se ajaa kaiken yli.[/quote] Kai sä ymmärrät ettei se ole oikeasti rakkautta, kun sun kehoon tulvii oxytocinia?  Sun biologia haluaa sen lapsen selviytyvän ja pumppaa sun kehon täyteen hormoneita, ei se ole rakkautta, vaan eliölajin yritys selviytyä. Rakkaus on sen todellisessa muodossa vapaaehtoista, ei perustu riippuvuussuhteeseen niin kuin äidin ja lapsen välinen suhde. Ei lapsikaan rakasta vanhempiaan, vaan se yrittää selviytyä aikuiseksi ja sen biologia luo voimakkaan tunnesiteen vanhempaan, sen takia jopa pahoinpidellyt lapsetkin vielä "rakastavat" vanhempiaan. Ei se ole oikeaa rakkautta. [/quote] Se on nimenomaan oikeaa rakkautta. Sinun ja vela-puolisosi rakkaus voi joskus loppua, mutta lapsen ja vanhemman rakkaus ei lopu koskaan :) jokainen voi löytää uuden kumppanin, mutta uutta äitiä tai isää ei noin vain löydykään.

[/quote]

Miten jokin, joka on biologinen pakko, voi olla "aitoa"? Lapsi kuolee, jos se ei käyttydy rakastavasti. Lapsi kuolee, jos se hylkää vanhempansa. Ei sillä ole muuta vaihtoehtoa kuin "rakastaa" - ei pakotettu rakkaus ole ikinä aitoa. Sinäkin opit varmasti käyttäytymään rakastavasti jos joku telkeää sinut kellariin ja on ainoa vaihtoehtosi pysyä elossa. 

Ja todellakin se "rakkaus" voi loppua. On paljon vanhempia jotka eivät ikinä edes ala rakastaa lastaan, ja paljon niitä joiden rakkaus on ehdollista ja loppuu siihen paikkaan kun lapsi ei teekään kaikkea niinkuin vanhemmat haluaisivat. Myös lapsi voi huomata aikuistuessaan ettei vanhempi ole rakkauden arvoinen, ja huomaa ettei rakkautta ehkä koskaan ollutkaan, oli vain riippuvuutta. Eivät (terveesti toipuneet) insestin, väkivallan tai laiminlyöntien uhrit vanhempiaan rakasta, luoja sentään! 

[/quote]

Lapsen ja vanhemman rakkaus ei pääty koskaan, eikä kukaan voi koskaan löytää itselleen uutta äitiä tai isää, toki vanhemmat voivat tehdä lisää lapsia, jos ikä antaa myöten. Sen sijaan uuden puolison voi aina löytää. Uuteen puolisoon rakastuu, koska halua rakastua, ei siksi että se tulisi luonnostaan.

[/quote]

Aika yksioikoista. En itse koe rakastavani äitiäni, emme ole missään tekemisissä. Miten sinä voit sanella se rakastaako lapset ja vanhemmat toisiaan? Äitini on ihan tavallinen, ollaan vaan ihan eri aaltopituuksilla eikä koskaan olla oltu läheisiä. Kiitollinen olen tottakai huolenpidosta, mutta en kyllä koe rakkautta sanan varsinaisessa merkityksessä, kuten en isääni tai sisaruksianikaan kohtaan. Miten voi rakastaa jotain, jonka kanssa ei ole missään tekemisissä. Tässä mielessä tuo "ei pääty koskaan" kuulostaa ehkä yliampuvalta.

[/quote]

Miten tämä yksi voi sanella, että lapsen ja vanhemman välinen rakkaus ei ole aitoa? Kysäisepä sitä ensin, niin vastaan sitten.

[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 21:23"]

[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 17:54"]

Hmmm... On totta, että 12v onnellisen, joskin vaiherikkaan yhteiselon jälkeen en olisi voinut kuvitella sellaisten parisuhdekriisien syvyyttä mitä lapset toivat tullessaan. Tuolla aiemmin joku kirjoitti aivan kuin minä 10v sitten "En voi koskaan rakastaa ketään enempää kuin miestäni. En edes halua, että joku olisi miehelleni minua tärkeämpi". Ja siinä sitä oltiin laitoksella käärö sylissä kun biologia iski halolla päähän: se rakkaus on jotain aivan käsittämätöntä. Se ajaa kaiken yli. Jos mies ei rakastaisi lasta, en voisi kuvitella arvostavani häntä. Samalla kun lapset ovat kriisiyttäneet liittoa, ovat ne myös tuoneet siihen aivan uuden syvyyden. Vain lasten isä jakaa sen mielettömän rakkauden ja ylpeyden näitä olentoja kohtaan. Meillä oli mielettömän ihania huippujuttuja kahdestaan, mutta kyllä perheen yhteiset hetket ovat onnellisimpia. Kyllä. Meillä olisi helpompaa ilman lapsia. Saisi uppoutua työhön ilman neuvotteluja puolison kanssa, harrastettaisin seksiä enemmän ja äänekkäämmin ja siellä missä huvittaa. Syötäisiin pitkiä aamiaisia ja toisen hyvin nukuttu yö ei olisi minulta pois. Käytäisiin keikoilla, teatterissa ja veneltäisiin. Urheiltaisiin yhdessä. Lomat olisivat aika erilaisia. MUTTA: En vaihtaisi. En tiedä miten onnellisuutta mitataan, mutta jokainen vanhempi joka on saanut tuntea pienet kädet kaulan ympärillä ja saa asua talossa, jossa tepsuttelee pieni tyyppi tietää mistä puhun. Parisuhde on mielettömän tärkeä ja sen eteen kannattaa taistella. Mutta kyllä sen tuoma onnellisuus asettuu aivan eri mittakaavaan kun siihen tulee lapsi.

[/quote]

Kirjoituksesi voi tiivistää:

"Elämäni on nyt täynnä kauheita ja negatiivisia asioita, mutta hormonihuurut ovat pilanneet aivoni enkä enää välitä siitä, vaan iloitsen jostakin joka ulkopuolisen näkökulmasta kuulostaa täysin merkityksettömältä. En enää välitä ihmisestä joka oli minulle ennen maailman rakkain, vaan sen sijaan omistaudun palvelemaan tyyppiä joka ei arvosta vaivannäköäni pätkän vertaa. Olen joutunut luopumaan kaikesta mistä ennen välitin, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. En ole enää minä, en ole se ihminen joka olin - olen aivoton palvelija, joka saa palvelemisesta päivittäisen annoksensa ja pysyy sen varassa tyytyväisenä kuin heroinisti piikki kädessä. Entinen persoonani kuoli kun minusta tuli mamma."

Ihan oikeasti, tuo kuulostaa aivan järkyttävän kamalalta. Missä sun persoona on, minne hukkasit itsesi?! Minne kuoli se persoona joka olit ennen lasta? Miksi kukaan järkevä ihminen haluaisi tappaa itsensä tuolla lailla; ei enää mitään sellaista josta ennen nautit, sen sijaan heroinistin kaltaista mambojamboa tunnepiikeistä ja onnenvyöryistä. Jos tuolla yrität saada lisääntymisen kuulostamaan positiiviselta, niin huiiiisssaaatana epäonnistuit pahasti. Ihan kuin lobotomian käynyt, joka ei enää vaan välitä mistään mikä ennen oli tärkeää.

[/quote]

Mielenkiintoinen tulkinta! :) Eikä ollut tarkoitettu markkinointipuheeksi lastenhankinnan puolesta. Ja kirvoittaa hymyä ehkä siksi, että kaikista puutteistani kukaan ei ole vielä keksinyt huomauttaa, että olisin lakannut nauttimasta elämästä lasten ulkopuolella ja unohtanut kuka olen.

Oman lapsen nauru on käsittämätön huume. Jep voipi olla biologiaa ja neurokemiaa, mutta niin on rakkaus mieheenkin.

Nautin edelleen samoista asioista kuin ennen; parisuhteeta, ystävistä ja harrastuksista ja työstä. Tein monia asioita enemmän ennen laspia kuin nykyään. Kyllä parisuhteen hyvät asiat ovat edelleen mielettömiä; hyvä orgasmi räjäyttää tajunnan edelleen. Laitetaan lapsia hoitoon ja otetaan aikaa kaksisteen. 

Mutta ehkä se mitä yritin sanoa on, että lasten myötä ajanviete lasten kanssa on mahtavaa tekemistä. Voit sanoa Unon peluuta perheen kesken lobotomiaksi, meidän perheessä se voi olla päivän huippuhetki esikoiselle, mulle ja miehelle.

Jos ajattelee, että lasten pyöräyttämä arvojärjestys on lobotomiaan verrattava toimenpide, on tosiaan hyvä olla hankkimatta lapsia. Jokainen lapsi ansaitsee tulla nähdyksi erityisen rakastettuna ja vanhemman, joka laittaa lapsen arvojärjestyksessä yläpäähän.

Ehkä pääviestini oli, että vaikken tiedä yhtään parisuhdetta, jossa lapsi EI olisi haastanut suhdetta jossain vaiheessa, asia ei ole niin yksinkertainen. Varmasti on onnettomia liittoja, jotka kaatuivat lasten tuomiin haasteisiin (ei LAPSIIN). Ja varmasti on mielettömän onnellisia lapsettomia liittoja <3.

Mutta jos parisuhteen onnellisuus on se syy miksei halua lapsia, kannattaa ehkä miettiä uudelleen, koska kyllä se lapsi myös tuo liittoon kriisiä, mutta myös jotain sellaista, mitä ei oikein voi kuvailla ennen kuin sen kokee.

Kaikkea hyvää Sinulle ja muillekin lapsettomille! Kyllä minäkin uskon, että elämä voi olla todella onnellista ilman lapsia. Uskon myös, että lapsia ei kannta hankkia jos niitä ei halua. Ja että me ihmiset saamme eri asioista mielihyvää ja onnellisuutta. Toivon kaikille lapsettomille vain sitä, että lapsettomuus on valinta. Eli en toivo kenenkään joutuvan kokemaan sitä vastoin tahtoaan.

Minulle on ihan sama, tekeekö muut lapsia. Hyvähän se on, ettei niitä tee, jos kokee, että ei halua.
Meillä on jo aikuiset lapset ja miehen kanssa on muisteltu, kuinka makoisaa oli esim.seksi, kun siitä ei päässyt harrastamaan jatkuvasti. Kuinka hauskaa oli, kun keksittiin keinoja, missä voidaan harrastaa seksiä. Kuinka pienet yhteiset hetket tuntui juhlalta, kun ne eivät olleetkaan enää päivänselviä. Meillä on ollut hyvä elämä ja hyvä liitto. Nyt elellään kahdestaan ja odotellaan välillä mummin ja papan kullannuppuja hoitoon

Ei vain voi ottaa vakavasti keskustelukumppania, joka ilmiselvästi miinustaa vastapuolen vastauksia. Ikää taisi olla 14 vuotta.

Olipa mielenkiintoista mitä myös tuo mun kommentti tuosta biologiasta aiheutti!

Itselleni se oli todella yllättävä ja iso asia. Olen saanut elämässä paljon rakkautta osakseni, ja minulla on erittäin lämpivät välit molempiin vanhempiini. Eli oli tiedossa, että vanhemmat rakastavat lapsiaan kutakuinkin ehdottomasti. Ja SILTI se tunteen valtavuus oli yllätys. Se, että joku tunne voi olla niin iso, että se ajaa kaiken ohi. Siis tietenkin on älytöntä ajatella, että "rakastan tuota enemmän kuin tuota", mutta kyllä minulle on tärkeää, että myös puolisoni rakastaa lapsiamme "enemmän" kuin minua. Se ei vähennä meidän välistä rakkautta.

Vauvat tosiaan ovat aika persoonia jo syntyessään, eivät tyhjiä tauluja. Uskon, että adoptiolasta voi rakastaa kuten biolasta. Ihan siinä alussa luonto tosiaan auttaa, mutta tunne muuttuu arkisemmaksi, mutta kasvaa (omituista, mutta totta).

Olen siis elänyt aikuista lapsetonta elämää samassa  parisuhteessa velana 8 vuotta, "haluan joskus" noin 1,5 vuotta, "halutaan nyt" noin 2v ennen 1. raskautta. Eli joku käsitys on siitä mitä lapseton aikuisuus voi olla. Onneksi meillä meni miehen kanssa samaan tahtiin haluamiset.

Kukin olkoon onnellinen omalla tavallaan! <3 Tältä minusta tuntuu. Jonkun toisen kokemus on aivan yhtä totta ja arvokas.

[quote author="Vierailija" time="02.06.2015 klo 00:26"]

Olen siis elänyt aikuista lapsetonta elämää samassa  parisuhteessa velana 8 vuotta, "haluan joskus" noin 1,5 vuotta, "halutaan nyt" noin 2v ennen 1. raskautta. Eli joku käsitys on siitä mitä lapseton aikuisuus voi olla. Onneksi meillä meni miehen kanssa samaan tahtiin haluamiset.

.

[/quote]

Vela tarkoittaa vapaaehtoisesti lapsetonta.

Ei ole ollenkaan sama asia kuin ihmiset, jotka haluavat joskus lapsia, eli et ole koskaan ollut vela.