Pahimmat "tää ei kai haittaa"-kokemukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menin äitini luo ja löysin hänet sohvalta muissa maailmoissa. Soitin ambulanssin, saapuneet ensihoitajat totesivat, että jotakin on vialla. Hoitajille tuli soitto kiireellisestä tapauksesta, kysyivät voisinko itse viedä äidin päivystykseen. No pitäpä siinä täytyisi todeta, muuta kuin lähteä ajamaan itse ja pakata sekava ihminen kyytiin. No se oli vain aivoinfarkti.

Nii että ambulanssin ois pitänyt jättää joku toinen akuuttia apua tarvitseva hoitamatta, että olisivat voineet viedä äitisi sairaalaan, vaikka sinä olit siinä vieressä ajokuntoisena?

Miksi oletat että kaikilla on ajokortti?

Ensihoitajathan kysyivät voisiko aloittaja viedä itse äidin päivystykseen. Kai se on oletettava, että ajokortti oli, koska suostui viemään.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli lapuudestani tallella postimerkkikansioita, kiiltokuvia ja kaikenlaisia kivoja esineitä. Olin jo muuttanut pois kotoa, mutta kaikki nämä lapsuusmuistot säilytin lapsuudenkodissani. Tarkoitus oli hakea ne jossain vaiheessa sieltä pois.

Sitten kerran puhelin soi ja siellä oli äitini. Hän sanoi, että oli antamassa nuo tavarani siskoni tytölle. Ethän sinä enää näitä tarvitse, Ella voi leikkiä näillä.

Siskoni säesti taka-alalla, että Ellalle ne kuuluu antaa.

Sanoin, että nuo ovat minun tärkeitä lapsuusmuistojani, eikä niitä saa antaa kenellekään ja haen ne pian pois.

Tästä syystä meni välit äitiini ja siskooni viileiksi pitkäksi aikaa. Kuulin muilta sukulaisilta, että minua oli haukuttu selän takana itsekkääksi.

Olen kuitenkin tyytyväinen, etten antanut näille varsin voimakastahtoisille äidilleni ja siskolleni periksi. He nimittäin olivat tottuneet siihen, että minulle pitää kelvata mikä vaan, mitä he ehdottavat. Olin jo sen verran voimaantunut, että uskalsin vastustaa.

Minä olen myös menettänyt melkein kaikki lapsuuteni lelut ja tavarat, kun äitini minulta mitään kysymättä on jakanut tavaroitani nuoremmille serkuilleni. Ei siinä mitään, saahan noilla leluilla leikkiä ja Aku Ankkoja lukea, mutta ikävä vain on että kaikilla ei ole samanlaista käsitystä tavaroiden huolta pitämisestä; kaikki on joko rikottu tai myyty eteenpäin kirpparilla.

Haha, nää on hauskoja!

Vierailija kirjoitti:

Menin äitini luo ja löysin hänet sohvalta muissa maailmoissa. Soitin ambulanssin, saapuneet ensihoitajat totesivat, että jotakin on vialla. Hoitajille tuli soitto kiireellisestä tapauksesta, kysyivät voisinko itse viedä äidin päivystykseen. No pitäpä siinä täytyisi todeta, muuta kuin lähteä ajamaan itse ja pakata sekava ihminen kyytiin. No se oli vain aivoinfarkti.

Nii että ambulanssin ois pitänyt jättää joku toinen akuuttia apua tarvitseva hoitamatta, että olisivat voineet viedä äitisi sairaalaan, vaikka sinä olit siinä vieressä ajokuntoisena?

Aivoinfarktipotilaat tulee kuljettaa mahdollisimman nopeasti sairaalahoitoon, ambulanssilla ensihoidon toimesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Opiskelu kaverini heitti roskiin jauhelihan ja maidon, koska hän on vegaani eikä voi syödä luonani mitään jos jääkaapissani on pala kuollutta eläintä ja eläimestä riistettyä maitoa. Ja ei kai se haittaa, haetaan kaupasta tofua tms. tilalle. Juu haittasi, tili oli ihan nollilla, joten elin sitten pari päivää pelkällä makaronilla ja mausteilla.

Sun kaveri on rajaton ihminen.

Ja myös päästään vialla.

Tai sitten tuo oli jonkun kasvissyöntiä ja -syöjiä vastustavan keksitty kommentti.

Nämä lapsuuden muistojen "säilyttäjät". Hakekaan ne sieltä omien vanhempienne nurkista sitten pois lojumasta. Meillä on nyt odotettu 15 vuotta että mukulat hakevat "rakkaat" muistonsa pois. Lukemattomista pyynnöistä huolimatta näin ei ole tapahtunut, nyt olemme muuttamassa omakotitalosta keskustan kolmioon, jos näitä tavaroita ei  nyt haeta, ne menevät kaatopaikalle. Ei kaupunki kolmiossa ole  mahdollisuuksia säilyttää laatikkokaupalla "rakkaita muistoja".  Lapsilla on jo omat talot että pitäisi sinne kyllä mahtua. Ultimaattumi on annettu viimeksi jo kaksi vuotta sitten koska myyntiprosessi on aloitettu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pomo oli tuonut meille työntekijöille töihin taukohuoneeseen herkkuja ja limpparia. Työkaveri hihkui iloisena että voi hän viekin kaiken pöydällä olevan kotiin, teinipoikansa niin pitää näistä kaikesta, ei varmaan haittaa jos hän ottaa. Tässä vaiheessa kaikki työntekijät eivät olleet edes ehtineet taukohuoneeseen kun tämä yksi oli jo pakkaamassa herkkuja kotiinsa.

No annettiinko häenen viedä herkut kotiinsa, ihan tuosta vaan? Sen jätit kertomatta.

Puutuin tilanteeseen ja sanoin että nämä on tarkoitettu täällä töissä työntekijöille. Herkut jäivät pöydälle. Tämä nainen oikeasti tuli jo foliorullan kanssa siihen pöydän ääreen.

Vähän vastaava tapaus, mutta vielä törkeämpi. Samassa rakennuksessa toimiva valtion virkamies jäi eläkkeelle. Rouvansa oli valmistanut pitkät pöydät kaikkea herkkua, suolaista ja makeaa runsain määrin. Aivan ihanaa, nautimme innoissamme, kiittelimme kovasti. Herkkuja jäi runsaasti ja he kertoivat jättävänsä kaikki loput jääkaappiin huomista varten. Seuraavana päivänä, kuinka ollakkaan, kaappi oli tyhjä herkuista. Omistaja perhe oli vienyt kaikki kotiinsa muina miehinä ja naisina. Sehän kuuluu kaikki heille, koska on heidän kaapissaan. Ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen putsaus heiltä. Koskaan en muualla ole niin ahneisiin ja röyhkeisiin ihmisiin törmännyt. Tämä kulki ja kulkee suvussa edelleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli lapuudestani tallella postimerkkikansioita, kiiltokuvia ja kaikenlaisia kivoja esineitä. Olin jo muuttanut pois kotoa, mutta kaikki nämä lapsuusmuistot säilytin lapsuudenkodissani. Tarkoitus oli hakea ne jossain vaiheessa sieltä pois.

Sitten kerran puhelin soi ja siellä oli äitini. Hän sanoi, että oli antamassa nuo tavarani siskoni tytölle. Ethän sinä enää näitä tarvitse, Ella voi leikkiä näillä.

Siskoni säesti taka-alalla, että Ellalle ne kuuluu antaa.

Sanoin, että nuo ovat minun tärkeitä lapsuusmuistojani, eikä niitä saa antaa kenellekään ja haen ne pian pois.

Tästä syystä meni välit äitiini ja siskooni viileiksi pitkäksi aikaa. Kuulin muilta sukulaisilta, että minua oli haukuttu selän takana itsekkääksi.

Olen kuitenkin tyytyväinen, etten antanut näille varsin voimakastahtoisille äidilleni ja siskolleni periksi. He nimittäin olivat tottuneet siihen, että minulle pitää kelvata mikä vaan, mitä he ehdottavat. Olin jo sen verran voimaantunut, että uskalsin vastustaa.

Minä olen myös menettänyt melkein kaikki lapsuuteni lelut ja tavarat, kun äitini minulta mitään kysymättä on jakanut tavaroitani nuoremmille serkuilleni. Ei siinä mitään, saahan noilla leluilla leikkiä ja Aku Ankkoja lukea, mutta ikävä vain on että kaikilla ei ole samanlaista käsitystä tavaroiden huolta pitämisestä; kaikki on joko rikottu tai myyty eteenpäin kirpparilla.

Monesti vanhemmat kyllästyy siihen, että pois muuttaneen lapsen huone pitäisi museoita ja tavaroista pitää huolta. Se vaikeuttaa remontteja, muuttoa pienempään tms. Naapurin rouva kertoi kyselleensä yli viiskymppiseltö pojaltaan, mitä hän aikoo tehdä vanhoilla tavaroillasn, jotka ovat jääneet kotiin. Poika oli vastannut, että kyllä ne voi hänen puolestaan olla edelleenkin siellä. Oletus oli, että kyllä se äiti säilöö niitä jatkossakin. Asialla on tämäkin puoli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Opiskelu kaverini heitti roskiin jauhelihan ja maidon, koska hän on vegaani eikä voi syödä luonani mitään jos jääkaapissani on pala kuollutta eläintä ja eläimestä riistettyä maitoa. Ja ei kai se haittaa, haetaan kaupasta tofua tms. tilalle. Juu haittasi, tili oli ihan nollilla, joten elin sitten pari päivää pelkällä makaronilla ja mausteilla.

Sun kaveri on rajaton ihminen.

Ja myös päästään vialla.

Tulee mieleen tupakointia inhoava tuttava, joka heitti tupakkani roskiin. Ja en tuprutellut hänen luonaan, vaan ihan ulkosalla oltiin En arvostanut, enkä kyllä vieläkään vaikka 15 vuotta ilman tupakkaa ja en enää itsekään polttamisesta tykkää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli lapuudestani tallella postimerkkikansioita, kiiltokuvia ja kaikenlaisia kivoja esineitä. Olin jo muuttanut pois kotoa, mutta kaikki nämä lapsuusmuistot säilytin lapsuudenkodissani. Tarkoitus oli hakea ne jossain vaiheessa sieltä pois.

Sitten kerran puhelin soi ja siellä oli äitini. Hän sanoi, että oli antamassa nuo tavarani siskoni tytölle. Ethän sinä enää näitä tarvitse, Ella voi leikkiä näillä.

Siskoni säesti taka-alalla, että Ellalle ne kuuluu antaa.

Sanoin, että nuo ovat minun tärkeitä lapsuusmuistojani, eikä niitä saa antaa kenellekään ja haen ne pian pois.

Tästä syystä meni välit äitiini ja siskooni viileiksi pitkäksi aikaa. Kuulin muilta sukulaisilta, että minua oli haukuttu selän takana itsekkääksi.

Olen kuitenkin tyytyväinen, etten antanut näille varsin voimakastahtoisille äidilleni ja siskolleni periksi. He nimittäin olivat tottuneet siihen, että minulle pitää kelvata mikä vaan, mitä he ehdottavat. Olin jo sen verran voimaantunut, että uskalsin vastustaa.

Minä olen myös menettänyt melkein kaikki lapsuuteni lelut ja tavarat, kun äitini minulta mitään kysymättä on jakanut tavaroitani nuoremmille serkuilleni. Ei siinä mitään, saahan noilla leluilla leikkiä ja Aku Ankkoja lukea, mutta ikävä vain on että kaikilla ei ole samanlaista käsitystä tavaroiden huolta pitämisestä; kaikki on joko rikottu tai myyty eteenpäin kirpparilla.

Monesti vanhemmat kyllästyy siihen, että pois muuttaneen lapsen huone pitäisi museoita ja tavaroista pitää huolta. Se vaikeuttaa remontteja, muuttoa pienempään tms. Naapurin rouva kertoi kyselleensä yli viiskymppiseltö pojaltaan, mitä hän aikoo tehdä vanhoilla tavaroillasn, jotka ovat jääneet kotiin. Poika oli vastannut, että kyllä ne voi hänen puolestaan olla edelleenkin siellä. Oletus oli, että kyllä se äiti säilöö niitä jatkossakin. Asialla on tämäkin puoli.

Tässä menee nyt puurot ja vellit sekaisin. On täysin eri asia tuhota tai antaa lapsen muistot eteenpäin kysymättä tai varoittamatta, kuin sanoa lapselle että tule hakemaan ne pois kun ei voi niitä enää säilyttää. Jos asian lapselle ensin ymmärettävästi sanoo eikä lasta kiinnosta niin silloin se on oma moka. Mitä tuokin naapurin rouva pojalleen vastasi kun oli sanonut tuon kommentin että hänen puolestaan tavarat voi vielä olla siellä? Että "ok sitten"? Ehkä poika ei tiedä että äiti haluaa niistä eroon jos ei äiti ole sanonut että ei käy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omistan omakotitalon. Ihmettelin kun parkkipaikallani (yhden auton pienellä parkkipaikalla) oli kaksi tuntematonta autoa. Aivan toisiinsa kiinni parkkeerattuna. Lähistöllä ei ollut yhtään parkkipaikkaa, joten jouduin jättämään auton tienvarteen (ja sain 60€ sakon). Naapuri sitten viikon päästä päätti laittaa viestiä. Että "Tuttavamme parkeerasi pihallesi kun et ollut kotona. Toivottavasti ei haitannut!"

Ei yhtään...

Et sitten selvittänyt AKE:sta autojen haltijoita? Niiden perusteellahan olisit voinut ilmoittaa poliisille asian ja sieltä olisivat voineet laittaa sakot väärin parkkeeraajille. Tämän takia juttusi tuntuu typerältä provolta.

Poliisillahan ei ole muuta tekemistä kuin tulla sakottamaan jonkun okt:n pihassa olevia autoja, ihan takuulla tuosta olisi kannattanut soittaa häkeen, sieltä olisi laitettu partio pillit vinkuen paikalle :D

Mistä alapeukut? Ei kai kukaan kuvittele että poliisi oikeasti tulee antamaan sakkoja tuollaisessa tilanteessa? 

Itse asiassa olen poliisi ja kyllä jos joku omakotitalossa oleva soittaa, että hänen pihalleen on jätetty tuntematon auto niin meidän täytyy selvittää, että kenen auto se on ja olla yhteydessä sen auton omistajaan.

Ihan siitä syystä, että onko varastettuja autoja ja mitä ne autot tekee yksityisellä tontilla.

Lisäksi tämä voi mennä myös kotirauhan häirinnän piikkiin. Jos omistajaa ei löydy niin hinuri tilataan paikalle hakemaan auto pois ja lasku menee omistajalle.

Olen muuten palauttanut hinausliikkeen laskun saatteella "en ole tilannut kuljetusta, lasku poliisille". Eivät palanneet asiaan.

Eihän haittaa, että vaadimme sinulta mahdollisimman minimalistista ja vähävaraista elämäntapaa, koska köyhyys kuuluu henkiseen kasvuun(ei muuten kuulu) - voisitko lahjoittaa vastalahjaksi muutaman euron tällä tekemälleni tarottulkintavideolle?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli lapuudestani tallella postimerkkikansioita, kiiltokuvia ja kaikenlaisia kivoja esineitä. Olin jo muuttanut pois kotoa, mutta kaikki nämä lapsuusmuistot säilytin lapsuudenkodissani. Tarkoitus oli hakea ne jossain vaiheessa sieltä pois.

Sitten kerran puhelin soi ja siellä oli äitini. Hän sanoi, että oli antamassa nuo tavarani siskoni tytölle. Ethän sinä enää näitä tarvitse, Ella voi leikkiä näillä.

Siskoni säesti taka-alalla, että Ellalle ne kuuluu antaa.

Sanoin, että nuo ovat minun tärkeitä lapsuusmuistojani, eikä niitä saa antaa kenellekään ja haen ne pian pois.

Tästä syystä meni välit äitiini ja siskooni viileiksi pitkäksi aikaa. Kuulin muilta sukulaisilta, että minua oli haukuttu selän takana itsekkääksi.

Olen kuitenkin tyytyväinen, etten antanut näille varsin voimakastahtoisille äidilleni ja siskolleni periksi. He nimittäin olivat tottuneet siihen, että minulle pitää kelvata mikä vaan, mitä he ehdottavat. Olin jo sen verran voimaantunut, että uskalsin vastustaa.

Minä olen myös menettänyt melkein kaikki lapsuuteni lelut ja tavarat, kun äitini minulta mitään kysymättä on jakanut tavaroitani nuoremmille serkuilleni. Ei siinä mitään, saahan noilla leluilla leikkiä ja Aku Ankkoja lukea, mutta ikävä vain on että kaikilla ei ole samanlaista käsitystä tavaroiden huolta pitämisestä; kaikki on joko rikottu tai myyty eteenpäin kirpparilla.

Viekää hyvät ihmiset tavaranne pois mukananne, kun muutatte. Ei äidin koti ole mikään ilmainen varasto, jossa säilytellään vanhoja tavaroita hamaan tulevaisuuteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli lapuudestani tallella postimerkkikansioita, kiiltokuvia ja kaikenlaisia kivoja esineitä. Olin jo muuttanut pois kotoa, mutta kaikki nämä lapsuusmuistot säilytin lapsuudenkodissani. Tarkoitus oli hakea ne jossain vaiheessa sieltä pois.

Sitten kerran puhelin soi ja siellä oli äitini. Hän sanoi, että oli antamassa nuo tavarani siskoni tytölle. Ethän sinä enää näitä tarvitse, Ella voi leikkiä näillä.

Siskoni säesti taka-alalla, että Ellalle ne kuuluu antaa.

Sanoin, että nuo ovat minun tärkeitä lapsuusmuistojani, eikä niitä saa antaa kenellekään ja haen ne pian pois.

Tästä syystä meni välit äitiini ja siskooni viileiksi pitkäksi aikaa. Kuulin muilta sukulaisilta, että minua oli haukuttu selän takana itsekkääksi.

Olen kuitenkin tyytyväinen, etten antanut näille varsin voimakastahtoisille äidilleni ja siskolleni periksi. He nimittäin olivat tottuneet siihen, että minulle pitää kelvata mikä vaan, mitä he ehdottavat. Olin jo sen verran voimaantunut, että uskalsin vastustaa.

Minä olen myös menettänyt melkein kaikki lapsuuteni lelut ja tavarat, kun äitini minulta mitään kysymättä on jakanut tavaroitani nuoremmille serkuilleni. Ei siinä mitään, saahan noilla leluilla leikkiä ja Aku Ankkoja lukea, mutta ikävä vain on että kaikilla ei ole samanlaista käsitystä tavaroiden huolta pitämisestä; kaikki on joko rikottu tai myyty eteenpäin kirpparilla.

Kuin aikoinani muutin pois kotoa jätin lelut ja sarjakuvat kotiin ja meidän mökille. Vuosien varrella sukulaislapset lukivat ja leikkivät niillä ja äitini alkoi jossain vaiheessa antamaan niitä sukulaislapsille mukaan, kun kävivät kylässä.

Tässä vaiheessa pelastin kuusi harvinaista ja arvokasta sarjakuvaa, sekä pari julistetta, joissa oli julkisten nimikirjoituksia, osan olin hankkinut itse ja osa oli saatu vaihtamalla kaverin kanssa aikoinaan. Siirsin ne varastoon laatikkoon, jossa ne oli vielä suojattu kosteudelta, sekä kansion päälle lappu, jossa ne todettiin minun omaisuudeksi. Siellä ne olivat tallessa usean vuoden ajan. Sovimme äitini kanssa, että niitä ei anneta kenellekään.

Kun sain lapsen ja ostimme ensimmäisen talomme lähdin hakemaan varastosta tuota laatikkoa, jossa "aarteeni" olivat. Äitini ilmoitti, että oli antanut ne pois sukulaislapsille, joilla oli pitkä ajamatka edessä, eikä heillä ollut uutta luettavaa automatkalle. 

No sepä oli kiva...

Myöhemmin äitini oli kysellyt sukulaisilta kyseisten lehtien ja julisteiden perään, mutta nehän oli jo hävinneet, rikottu, sotkettu ja piirrelty täyteen.

Jotenkin, en vieläkään ihan ymmärrä miksi äitini piti ne isolla vaivalla antaa pois, vaikka ihan erikseen oli sovittu, että niitä ei anneta kenellekään, koska ovat arvokkaita ja osa mun nuoruutta. Olisin halunnut antaa ne omille lapsilleni myöhemmin.

Oltiin muuttamassa pois vuokra-asunnosta. Uuden vuokralaisen haku oli välittäjän vastuulla. Välittäjä soitti miehelleni tämän ollessa töissä, että ei kai haittaa jos joku pariskunta tulisi kohta katsomaan asuntoa. Olivat kuulema jo matkalla ja asuivat hieman kauempana. Mieheni antoi luvan hetken miettimisen jälkeen. Itse olisin tehnyt samoin. Iltapäivällä kotona kyllä kadutti kun tajusi ettei asunto ollut täydellisessä vierailukunnossa vaan oli esim alusvaatteita pyykkinarulla, likaisia astioita altaassa ja jopa muistaakseni miehen kuitti ostetusta ahdistuslääkkestä jossain työpöydällä.

Menimme neljän hengen tyttöporukalla saunomaan. Olin ottanut mukaan omat pesuaineeni, mukaan lukien shampooni. Kyseinen erityisshampoo oli harvoja, joka auttoi kutiavaan päänahkaani, ja se oli melko tyyris opiskelijabudjetille.

Tuli peseytymisen aika, mutta kukaan muu ei ollut ottanut hygieniatuotteita mukaan. Yksi kaverini sitten kysyi, voisiko hän käyttää shampootani. Vähän vastahakoisesti suostuin, kun en halunnut vaikuttaa pihiltä. Sitten toinen kaveri kysyi samaa, ja pian kolmaskin. Hankala heille oli sanoa ei, kun olin jo yhdelle suostunut. Kaikki lorauttivat kämmenelleen kolmea normaalia käyttökertaa vastaavat määrät shampoota. Shampoon määrä pullossa oli pienentynyt silmissä.

En muutenkaan ole porukalla saunomisen fani, mutta tuolla kertaa meni lopullisesti maku. Kuka lähtee saunomaan ilman shampoota ja sitten vain olettaa, että toisilta saa otettua?

aikuinen mies jo, mutta kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli lapuudestani tallella postimerkkikansioita, kiiltokuvia ja kaikenlaisia kivoja esineitä. Olin jo muuttanut pois kotoa, mutta kaikki nämä lapsuusmuistot säilytin lapsuudenkodissani. Tarkoitus oli hakea ne jossain vaiheessa sieltä pois.

Sitten kerran puhelin soi ja siellä oli äitini. Hän sanoi, että oli antamassa nuo tavarani siskoni tytölle. Ethän sinä enää näitä tarvitse, Ella voi leikkiä näillä.

Siskoni säesti taka-alalla, että Ellalle ne kuuluu antaa.

Sanoin, että nuo ovat minun tärkeitä lapsuusmuistojani, eikä niitä saa antaa kenellekään ja haen ne pian pois.

Tästä syystä meni välit äitiini ja siskooni viileiksi pitkäksi aikaa. Kuulin muilta sukulaisilta, että minua oli haukuttu selän takana itsekkääksi.

Olen kuitenkin tyytyväinen, etten antanut näille varsin voimakastahtoisille äidilleni ja siskolleni periksi. He nimittäin olivat tottuneet siihen, että minulle pitää kelvata mikä vaan, mitä he ehdottavat. Olin jo sen verran voimaantunut, että uskalsin vastustaa.

Minä olen myös menettänyt melkein kaikki lapsuuteni lelut ja tavarat, kun äitini minulta mitään kysymättä on jakanut tavaroitani nuoremmille serkuilleni. Ei siinä mitään, saahan noilla leluilla leikkiä ja Aku Ankkoja lukea, mutta ikävä vain on että kaikilla ei ole samanlaista käsitystä tavaroiden huolta pitämisestä; kaikki on joko rikottu tai myyty eteenpäin kirpparilla.

Kuin aikoinani muutin pois kotoa jätin lelut ja sarjakuvat kotiin ja meidän mökille. Vuosien varrella sukulaislapset lukivat ja leikkivät niillä ja äitini alkoi jossain vaiheessa antamaan niitä sukulaislapsille mukaan, kun kävivät kylässä.

Tässä vaiheessa pelastin kuusi harvinaista ja arvokasta sarjakuvaa, sekä pari julistetta, joissa oli julkisten nimikirjoituksia, osan olin hankkinut itse ja osa oli saatu vaihtamalla kaverin kanssa aikoinaan. Siirsin ne varastoon laatikkoon, jossa ne oli vielä suojattu kosteudelta, sekä kansion päälle lappu, jossa ne todettiin minun omaisuudeksi. Siellä ne olivat tallessa usean vuoden ajan. Sovimme äitini kanssa, että niitä ei anneta kenellekään.

Kun sain lapsen ja ostimme ensimmäisen talomme lähdin hakemaan varastosta tuota laatikkoa, jossa "aarteeni" olivat. Äitini ilmoitti, että oli antanut ne pois sukulaislapsille, joilla oli pitkä ajamatka edessä, eikä heillä ollut uutta luettavaa automatkalle. 

No sepä oli kiva...

Myöhemmin äitini oli kysellyt sukulaisilta kyseisten lehtien ja julisteiden perään, mutta nehän oli jo hävinneet, rikottu, sotkettu ja piirrelty täyteen.

Jotenkin, en vieläkään ihan ymmärrä miksi äitini piti ne isolla vaivalla antaa pois, vaikka ihan erikseen oli sovittu, että niitä ei anneta kenellekään, koska ovat arvokkaita ja osa mun nuoruutta. Olisin halunnut antaa ne omille lapsilleni myöhemmin.

Ymmärrän hyvin.

Minun äitini sanoi joskus ohimennen polttaneensa kiiltokuviani, vaikka tiesi tasan tarkkaan että minulla oli eräät erittäin harvinaiset kuvat. Hänen mielestään minulla kuulemma oli liikaa "töönää"! Minulla oli yksi pieni matala kaappi, siskollani siinä vieressä samanlainen. Eihän sinne edes paljon mahtunut mitään kun alahylly oli täynnä alusvaatteita.

En vieläkään puolen vuosisadan jälkeen voi ymmärtää, miksi hän edes kolusi sitä kaappiani ja otti sieltä juuri nuo harvinaiset kiiltokuvat (etsin niitä jo parinkymmenen vuoden ajan netistä löytämättä samanlaisia).

Ja miksi hänen mielestään minulla oli "liikaa tavaraa" kun kotimme kuitenkin oli äärettömän köyhä, hyvä kun saimme syödäksemme.

Jos tämä tapaus tulee jollain lailla esiin, tunnen vieläkin mielipahaa. Ikään kuin äiti olisi ollut kateellinen minulle kun pidin jostain kuvista niin paljon, en tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Menimme neljän hengen tyttöporukalla saunomaan. Olin ottanut mukaan omat pesuaineeni, mukaan lukien shampooni. Kyseinen erityisshampoo oli harvoja, joka auttoi kutiavaan päänahkaani, ja se oli melko tyyris opiskelijabudjetille.

Tuli peseytymisen aika, mutta kukaan muu ei ollut ottanut hygieniatuotteita mukaan. Yksi kaverini sitten kysyi, voisiko hän käyttää shampootani. Vähän vastahakoisesti suostuin, kun en halunnut vaikuttaa pihiltä. Sitten toinen kaveri kysyi samaa, ja pian kolmaskin. Hankala heille oli sanoa ei, kun olin jo yhdelle suostunut. Kaikki lorauttivat kämmenelleen kolmea normaalia käyttökertaa vastaavat määrät shampoota. Shampoon määrä pullossa oli pienentynyt silmissä.

En muutenkaan ole porukalla saunomisen fani, mutta tuolla kertaa meni lopullisesti maku. Kuka lähtee saunomaan ilman shampoota ja sitten vain olettaa, että toisilta saa otettua?

Kaksi asiaa: Opettele sanomaan EI, ja älä häpeile vähävaraisuuttasi niin ettet kehtaa sitä ilmaista! No, tulevat sitten iän myötä... Asiaan sanoisin: omapa on vikasi. Et mitenkään ilmaissut, että muutama loraus shampoota on sinulle iso asia. Useimmille ei ole.

Tää ei kai haittaa, jos toljotan Liigaa 7 kk . Joo, kyllä haittaa.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli lapuudestani tallella postimerkkikansioita, kiiltokuvia ja kaikenlaisia kivoja esineitä. Olin jo muuttanut pois kotoa, mutta kaikki nämä lapsuusmuistot säilytin lapsuudenkodissani. Tarkoitus oli hakea ne jossain vaiheessa sieltä pois.

Sitten kerran puhelin soi ja siellä oli äitini. Hän sanoi, että oli antamassa nuo tavarani siskoni tytölle. Ethän sinä enää näitä tarvitse, Ella voi leikkiä näillä.

Siskoni säesti taka-alalla, että Ellalle ne kuuluu antaa.

Sanoin, että nuo ovat minun tärkeitä lapsuusmuistojani, eikä niitä saa antaa kenellekään ja haen ne pian pois.

Tästä syystä meni välit äitiini ja siskooni viileiksi pitkäksi aikaa. Kuulin muilta sukulaisilta, että minua oli haukuttu selän takana itsekkääksi.

Olen kuitenkin tyytyväinen, etten antanut näille varsin voimakastahtoisille äidilleni ja siskolleni periksi. He nimittäin olivat tottuneet siihen, että minulle pitää kelvata mikä vaan, mitä he ehdottavat. Olin jo sen verran voimaantunut, että uskalsin vastustaa.

Minä olen joutunut noloon tilanteeseen kun tätini on epäsuoralla kysymyslauseella vaatinut minua antamaan lapsuudessa saadun rakkaan esineen serkun lapselle.

Vanhempieni luona oli enemmän sukua käymässä. Minun vanhassa huoneessani on pöydällä kaunis vanhanaikainen korurasia. Sen sisällä on hopeinen lasten ranneketju, jonka sain alaluokilla ollessani kummitädiltäni.  Kyseinen ketju oli lapsena lempikoruni. Kuusivuotias kummityttöni, eli serkkuni tytär,  ihaili sitä. Vieressä katsellut tätini tokaisi, että " kyllä kummitäti voi sen varmaan sinulle antaa ". Minä sain närkästykseltäni mutistua, että että en kyllä ole antamassa sitä pois. Täti intti, että ethän sinä enää sitä käytä. Tokaisin siihen, että että en halua luopua korusta, koska sillä on minulle tunnearvoa. Täti ei ymmärtänyt tätä, ja sanoi, että eikö olisi mukavaa kun koru olisi nyt kummitytöllä. 

Jos lapselle haluaa jonkin kauniin esineen, niin ostakaa hänelle oma. Ei tarvitse sitten toisten lapsuusmuistoja himoita.