Neljänkympin kriisi kun ei ole niitä tyypillisiä aikuisen elämän asioita

Omistusasuntojen arvohan tulee jatkossa vain laskemaan ja kaikki keskiluokkaiset perheet eroamaan, joten ei tuossa tilanteessa menetä oikein mitään.

Oikeastaanhan kyse on enemmänkin siitä, että Suomi on edelleen niin ahdasmielinen agraarivaltio, että kukaan ei voi tehdä oikein omia valintoja jäämättä syrjään. Suomessa kun kaikkien kuuluu olla niin totaalisen tavallisia, ei saa erottua millään tavoin, pitää upota massaan.

Väistämättähän siinä käy sitten niin, että ne, jotka uskaltavat elää muotin ulkopuolella, jäävät hyvin yksin.

Toivotaan kuitenkin, että kehitys kehittyy ja Suomi pääsee sivustysvaltioiden kyyttiin tässäkin asiassa, niin elämä joku päivä helpottuu myös rohkeita valintoja tehneille.

Vierailija kirjoitti:

Itsekin tällaisessa tilanteessa elävänä en kovasta pohtimisesta huolimatta ole vielä päässyt selville mistä se huono olo ja tyytymättömyys johtuu. Vaikka taustalla on häpeää, pettymystä ja katkeruutta omista epäonnistumisista ja saamattomuudesta niin lopulta kyse on luultavasti siitä, että tällainen elämäntilanne on niin poikkeava, että se saa väkisinkin pohtimaan elämää ja ehkä jopa elämän mielekkyyttä. Se on siis sama tunne kuin kenellä tahansa joukosta poikkeavalla. 

Kun ympäröivä yhteiskunta ja muut ihmiset odottavat tietynlaista taustaa ja tietynlaista nykytilannetta niin vaatii kovaa selkärankaa esittää itsensä sellaisena on ja vielä kovempaa luonnetta olla siihen tyytyväinen. Monella on varmasti taustalla myöskin se, että suunnitelmissa oli se ns. normaali elämä ja normaalin elämän saavutukset. Opiskelut, työura, omaisuus, perhe, vakaus. Ja sitten kun nämä jäävät saavuttamatta ja ympärillä kaikilla muilla ne on niin on melko luonnollista, että kokee itsensä poikkeavaksi ja epäonnistuneeksi. Se sitten voi näyttäytyä kriisinä sen normaalin 40-vuotiaan kriisin päällä.

Itse täydellisenä luuserina en ole oikein koskaan osannut käsitellä asiaa. Joskus 25-30-vuotiaana vielä kykenin siirtämään sen jonnekin tuonne taustalle, koska silloin oli vielä edes jonkin tasoinen mahdollisuus, että saavuttaisin edes osan siitä mistä haaveilin tai minkä oletin kuuluvan hyvään ihmiselämään. Nyt 10 vuotta myöhemmin elämä on pelkkää kriisiä ja toivottomuutta. Olen toisaalta tiedostanut armottoman todellisuuden enkä enää valehtele itselleni, että elämä voisi vielä parantua. Toisaalta se taas on vienyt sen viimeisimmänkin toivon elämästä ja en ole enää tuntenut onnellisuutta tai toivoa vuosikymmeneen.

Tämä on elämäni. Yksinäisenä ja mitään saavuttamatta alusta loppuun. Se on joko hyväksyttävä tai lopetettava eläminen.

Niin, ehkä nelikymppisenä näkee realistisemmin omat mahdollisuudet eikä elä ideaalissa. Ennen velloin mahdollisuuksissa ja potentiaalisia. Oli sellainen kuviteltu ihanneminä, joka saavuttaisi asioita. Ravasin terapioissa ja valmennuksissa kaivamassa sitä hiomatonta timanttia sisältäni joka tarvitsi mielestäni vain oikeanlaisia virikkeitä ja hyviä ihmisiä ympärille. No ei löytynyt timanttia. Mihinkään nuo valmennukset eivät vieneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekin tällaisessa tilanteessa elävänä en kovasta pohtimisesta huolimatta ole vielä päässyt selville mistä se huono olo ja tyytymättömyys johtuu. Vaikka taustalla on häpeää, pettymystä ja katkeruutta omista epäonnistumisista ja saamattomuudesta niin lopulta kyse on luultavasti siitä, että tällainen elämäntilanne on niin poikkeava, että se saa väkisinkin pohtimaan elämää ja ehkä jopa elämän mielekkyyttä. Se on siis sama tunne kuin kenellä tahansa joukosta poikkeavalla. 

Kun ympäröivä yhteiskunta ja muut ihmiset odottavat tietynlaista taustaa ja tietynlaista nykytilannetta niin vaatii kovaa selkärankaa esittää itsensä sellaisena on ja vielä kovempaa luonnetta olla siihen tyytyväinen. Monella on varmasti taustalla myöskin se, että suunnitelmissa oli se ns. normaali elämä ja normaalin elämän saavutukset. Opiskelut, työura, omaisuus, perhe, vakaus. Ja sitten kun nämä jäävät saavuttamatta ja ympärillä kaikilla muilla ne on niin on melko luonnollista, että kokee itsensä poikkeavaksi ja epäonnistuneeksi. Se sitten voi näyttäytyä kriisinä sen normaalin 40-vuotiaan kriisin päällä.

Itse täydellisenä luuserina en ole oikein koskaan osannut käsitellä asiaa. Joskus 25-30-vuotiaana vielä kykenin siirtämään sen jonnekin tuonne taustalle, koska silloin oli vielä edes jonkin tasoinen mahdollisuus, että saavuttaisin edes osan siitä mistä haaveilin tai minkä oletin kuuluvan hyvään ihmiselämään. Nyt 10 vuotta myöhemmin elämä on pelkkää kriisiä ja toivottomuutta. Olen toisaalta tiedostanut armottoman todellisuuden enkä enää valehtele itselleni, että elämä voisi vielä parantua. Toisaalta se taas on vienyt sen viimeisimmänkin toivon elämästä ja en ole enää tuntenut onnellisuutta tai toivoa vuosikymmeneen.

Tämä on elämäni. Yksinäisenä ja mitään saavuttamatta alusta loppuun. Se on joko hyväksyttävä tai lopetettava eläminen.

Niin, ehkä nelikymppisenä näkee realistisemmin omat mahdollisuudet eikä elä ideaalissa. Ennen velloin mahdollisuuksissa ja potentiaalisia. Oli sellainen kuviteltu ihanneminä, joka saavuttaisi asioita. Ravasin terapioissa ja valmennuksissa kaivamassa sitä hiomatonta timanttia sisältäni joka tarvitsi mielestäni vain oikeanlaisia virikkeitä ja hyviä ihmisiä ympärille. No ei löytynyt timanttia. Mihinkään nuo valmennukset eivät vieneet.

Veivätpäs... Rahaa valmentajien taskuun 💸🤑

Mä olen 34, työelämää takana viitisen vuotta, ei ole eikä tule lapsia, parisuhde jossa ei aikomustakaan vakiintua, vuokra-asunto ja tuskin mitään mahdollisuuksia ostaa ikinä omaa.

Onneksi on työ, muuten olisin varmasti aivan rikki! Eniten mietityttää mitä elämä vielä voi tarjota kun ei tule häitä, lapsia, taloa, mökkiä?

Miksi elämä on niin kapeaa? Aloittakaa jokin henkinen tai luova harrastus. Sisäinen maailma on ääretön. Kirjoja lukemalla saa elää monta elämää.

Heippa AP ja muut "erilaiset"!

Täällä 40+ nainen, jolla myös loistava tulevaisuus takana päin.🤓

Koulutus unelma-alalta (aika monenkin, ei vain oma unelma), mutta työtön ja toimeentulotuen varassa, koska jo lapsena alkanut masennus aiheuttanut työkyvyttömyyden. Kela ei myönnä eläkettä, vaikka hoitava psykiatri sitä vahvasti suositteli. Eläkekin olisi vain alle pari sataa euroa enemmän kuin nämä nykyiset minimitulot (töitä tehnyt kyllä useamman vuoden, mutta eläkettä ei juurikaan ole kertynyt eli alle 23 vuotiaana tehdyt kokopäiväiset työt eivät näy eläkekertymässäni ja sen jälkeen alkoi opiskelut, ilmaisharjoittelut ja lopulta täysi stoppi jaksamisen kanssa.)

Yksi avioliitto ja omakotitalo takana, kymmen vuotta sitten erosin, koska en kestänyt puhumattomuutta liitossa. Talo jäi miehelle, mulla vain tuulen huuhtoma takapuoli. Kesällä päättyi 7 vuoden parisuhde narsistin kanssa.

Vuokralla asun ja masennuksen lisäksi viimeiset vuodet sairastanut myös fyysisesti ja esim. ruokavalio tosi rajoittunut sairauden vuoksi. Ruokavalion vuoksi turha mennä ruokajonoon, kun en juuri mitään sieltä saatavaa voi syödä. Autoton tietenkin, ei näillä tuloilla ajella kuin polkupyörällä ja harvoin bussilla.

Ei mennyt munkaan elämä kuten olin ajatellut. On ollut sairastumisia, itsemurha ja monta kurjaa juttua lähipiirissä. Mutta myös hienoja juttuja ja uusien ihmisten syntymiä (itse olen lapseton) ja monenlaisia seikkailuja, joita en olisi osannut kuvitellakaan.

Välillä on ollut melkoisen toivottomia hetkiä, mutta aina niistä jotenkin on läpi menty. Tällä hetkellä ajattelen, että vaikka mulla ei ole maallista mammonaa, niin silti en ole osaton. Mulla on muutama läheinen ihminen ja tärkeimpänä oma rakas lemmikki, joka ilahduttaa mua olemassaolollaan joka päivä. Se ei kysy, paljonko rahaa on tilillä tai huomauttele mun virheistä ulkonäössä tai käytöksessä vaan tulee viereen ja käy syliin köllöttämään. Lemmikkiä rapsutellessa jää omat murheet taka-alle. Se vie mut myös päivittäin ulkoilemaan säässä kuin säässä ja pitää huolen etten jumitu neljän seinän sisälle.

Toki välillä hirvittää miettiä, että mitenkähän sitä vanhana pärjää jos näin köyhäksi ja sairaaksi jään. Mutta tähänkin asti on selvitty, niin eiköhän ne asiat järjesty jatkossakin. Ja edelleen jaksan olla toiveikas tulevaisuuden suhteen, että olisin paremmassa kunnossa ja saisin jotenkin parannettua taloudellista tilannettani. Jos en, niin onneksi meillä on kirjastolaitos ja mahtava luonto, kyllä niistä jo kummasti ammentaa sisältöä elämäänsä!

Älä suotta vertaile itseäsi muihin, vaan löydä omat lempiasiasi ja käytä energiasi niin, että vaalit hyvää ympärilläsi. Nauti elämästä sen kaikissa sävyissä ja ollessasi paskakasassa kaulaasi myöten voit ainakin todeta itsellesi, että "tätäkään ei tarvitse enää pelätä tapahtuvaksi tulevaisuudessa, tässä sitä nyt ollaan". Siitä sitten vaan kohti kuivempaa maata!

Vierailija kirjoitti:

Heippa AP ja muut "erilaiset"!

Täällä 40+ nainen, jolla myös loistava tulevaisuus takana päin.🤓

Koulutus unelma-alalta (aika monenkin, ei vain oma unelma), mutta työtön ja toimeentulotuen varassa, koska jo lapsena alkanut masennus aiheuttanut työkyvyttömyyden. Kela ei myönnä eläkettä, vaikka hoitava psykiatri sitä vahvasti suositteli. Eläkekin olisi vain alle pari sataa euroa enemmän kuin nämä nykyiset minimitulot (töitä tehnyt kyllä useamman vuoden, mutta eläkettä ei juurikaan ole kertynyt eli alle 23 vuotiaana tehdyt kokopäiväiset työt eivät näy eläkekertymässäni ja sen jälkeen alkoi opiskelut, ilmaisharjoittelut ja lopulta täysi stoppi jaksamisen kanssa.)

Yksi avioliitto ja omakotitalo takana, kymmen vuotta sitten erosin, koska en kestänyt puhumattomuutta liitossa. Talo jäi miehelle, mulla vain tuulen huuhtoma takapuoli. Kesällä päättyi 7 vuoden parisuhde narsistin kanssa.

Vuokralla asun ja masennuksen lisäksi viimeiset vuodet sairastanut myös fyysisesti ja esim. ruokavalio tosi rajoittunut sairauden vuoksi. Ruokavalion vuoksi turha mennä ruokajonoon, kun en juuri mitään sieltä saatavaa voi syödä. Autoton tietenkin, ei näillä tuloilla ajella kuin polkupyörällä ja harvoin bussilla.

Ei mennyt munkaan elämä kuten olin ajatellut. On ollut sairastumisia, itsemurha ja monta kurjaa juttua lähipiirissä. Mutta myös hienoja juttuja ja uusien ihmisten syntymiä (itse olen lapseton) ja monenlaisia seikkailuja, joita en olisi osannut kuvitellakaan.

Välillä on ollut melkoisen toivottomia hetkiä, mutta aina niistä jotenkin on läpi menty. Tällä hetkellä ajattelen, että vaikka mulla ei ole maallista mammonaa, niin silti en ole osaton. Mulla on muutama läheinen ihminen ja tärkeimpänä oma rakas lemmikki, joka ilahduttaa mua olemassaolollaan joka päivä. Se ei kysy, paljonko rahaa on tilillä tai huomauttele mun virheistä ulkonäössä tai käytöksessä vaan tulee viereen ja käy syliin köllöttämään. Lemmikkiä rapsutellessa jää omat murheet taka-alle. Se vie mut myös päivittäin ulkoilemaan säässä kuin säässä ja pitää huolen etten jumitu neljän seinän sisälle.

Toki välillä hirvittää miettiä, että mitenkähän sitä vanhana pärjää jos näin köyhäksi ja sairaaksi jään. Mutta tähänkin asti on selvitty, niin eiköhän ne asiat järjesty jatkossakin. Ja edelleen jaksan olla toiveikas tulevaisuuden suhteen, että olisin paremmassa kunnossa ja saisin jotenkin parannettua taloudellista tilannettani. Jos en, niin onneksi meillä on kirjastolaitos ja mahtava luonto, kyllä niistä jo kummasti ammentaa sisältöä elämäänsä!

Älä suotta vertaile itseäsi muihin, vaan löydä omat lempiasiasi ja käytä energiasi niin, että vaalit hyvää ympärilläsi. Nauti elämästä sen kaikissa sävyissä ja ollessasi paskakasassa kaulaasi myöten voit ainakin todeta itsellesi, että "tätäkään ei tarvitse enää pelätä tapahtuvaksi tulevaisuudessa, tässä sitä nyt ollaan". Siitä sitten vaan kohti kuivempaa maata!

❤️

Sepä juuri, kun loistava tulevaisuus on TAKANA. Unelmat on romahtaneet.

Voi voi.

Kriisi tulee syvältä kollektiivisesta alitajunnasta elämäntilanteesta huolimatta. Keski-iässä sisäiset voimat alkaa jyllätä ja ihminen suuntaa enemmän sieluun kuin maailmaan päin.

Keski-ikää elämänvaiheena voidaan tarkastella lisäksi persoonallisuuden

kehitystehtävien valossa. Huttemanin ym. (2014) kirjallisuuskatsauksen mu-

kaan keski-ikään sisältyy viisi persoonallisuuden kehityksen tehtävää. Ensinnä-

kin, tulee ylläpitää tai luoda tyydyttävä romanttinen ihmissuhde, jonka on ha-

vaittu olevan yhteydessä emotionaaliseen tasapainoisuuteen ja ulospäinsuun-

tautuneisuuteen (Scollon & Diener, 2006) sekä hyvinvointiin (Roberts & Chap-

man, 2000). Toiseksi tulee ylläpitää tai luoda ehjä perhe-elämä, jossa mahdollis-

ten teini-ikäisten lasten kasvattamisen haasteet vaikuttavat vanhempien per-

soonallisuuden kehitykseen. Esimerkiksi ristiriidat vanhemman ja lapsen välillä

vähentävät tunnollisuutta ja emotionaalista tasapainoisuutta, kun taas kyky

hallita vanhemmuuden haasteita ennustaa persoonallisuuden kypsyyttä. Ran-

tasen ym. (2015) tutkimuksessa havaittiin, että neuroottisuus 33-vuotiaana en-

nusti suurta vanhemmuuden stressiä 42-vuotiaana ja ulospäinsuuntautunei-

suus puolestaan vähäistä vanhemmuuden stressiä. Lisäksi vanhemmuuden

stressi 36-vuotiaana ennusti neuroottisuutta ja vähäistä ulospäinsuuntautunei-

suutta 42-vuotiaana.

Kolmas kehitystehtävä keski-iän persoonallisuuden kehityksessä on yllä-

pitää tai luoda tyydyttävä työelämä, joka on yhteydessä emotionaaliseen tasa-

painoisuuteen ja ulospäinsuuntautuneisuuteen (Scollon & Diener, 2006). Nel-

jäntenä tehtävänä on ylläpitää tai luoda aikuisen sosiaalinen elämä; esimerkiksi

vapaa-ajan toiminnot ovat Havighurstin (1972) mukaan tärkeä keski-ikäisten

kehitystehtävä. Työ- ja perhe-elämän yhteensovittamisen huolet saattavat lisätä

neuroottisuutta ja toisaalta vähentää sovinnollisuutta keski-iässä (Martin &

Mroczek, 2005). Viides persoonallisuuden kehityksen kehitystehtävä on sopeu-

tua fyysisiin muutoksiin. Esimerkiksi huono fyysinen terveys keski-iässä on yh-

teydessä lisääntyneisiin kielteisiin tunteisiin (Helson & Soto, 2005)

Av kiinni niin kriisit unohtuu.

Minulla ei ole elämässäni mitään sisältöä ja olen hyvin yksinäinen. Kriisiydyn.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis mikä ongelmasi on? Kaipaat muutosta?

On hyödytön olo. Jokin tyhjyys ja ahdistus. Mistään ei löydy muita selityksiä kuin nuo aloituksessa kuvaamana, joka ei sovi minun tilanteeseen.

Ap

Siis tämä on kriisi, joka ei liity niinkään elämäntilanteeseen. Neljänkympin kriisi on sitä, että missä tahansa tilanteessa onkin, se kyseenalaistetaan. Ne asiat, jotka aiemmin mahdollisesti olivat tärkeitä, eivät enää anna tyydytystä samalla tavalla. Kyse on henkisestä kasvamisesta. Neljänkympin kriisi on sitä, kun ihminen alkaa siirtää huomionsa kaikesta ympäröivästä omaan itseensä. Ja siinä alussa voi tuntea olevansa vähän hukassa. Ihan normaalia.

Mihin on kadonnut itsetunto ihmisillä ja miksi minuus on yhtä kuin työ, perhe, omistusasunto ja auto?

Jos elämässä ei ole sisältöä, älkää nyt hyvät ihmiset väkisin yrittäkö hakata päätä seinään jos tuo "kultainen kombo" ei oo tähänkään mennessä onnistunut, vaan hankkikaa sitä sisältöä muualta.

Voisin lyödä vetoa, että vaikka syliin tippuisi upouusi bemari, työpaikka ja parisuhde, ei menisi kauaa kunnes olette taas onnettomia ja ihmettelette syytä.

Syy onnettomaan oloon ei nimittäin ole auton puute tai vuokralla asuminen. Eivät ne ketään pelasta olemisen sietämättömältä keveydeltä, kun täytyisi keksiä, kuka minä oikein olen.

Keksikää yksi suhteellisen vähällä vaivalla aloitettavissa oleva harrastus (huom. aloitettavissa oleva, ei opittavissa oleva, oppiminen saakin olla helkkarin vaikeaa) ja omistautukaa sille. Alun vaikeuksiin ei saa lannistua. Sitten, kun taito alkaa karttua, muistatte toivottavasti taas olevanne kyvykkäitä ihmisiä, ja siitä tunteesta voi alkaa rakentaa uutta itsetuntoa.

Huono itsetunto sekä itsetunnon rakentaminen itsestään ulkonaisille seikoille (parisuhde, työ, omaisuus) aiheuttavat noidankehän, jossa tämän ketjun kommentoijat vaikuttavat olevan. Ja ikävä kyllä ihminen, jolla ei ole itsetuntoa, ei myöskään ole kovin viehättävä parisuhde- tai työmarkkinoilla, joten kuoppa vain syvenee kun huono kehä kiertää.

Opetelkaa sietämään itseänne, sen jälkeen opetelkaa pitämään itsestänne, ja sen jälkeen rakastamaan itseänne. Olette kaikki sen arvoisia, autoa tai ei.

Vierailija kirjoitti:

Mihin on kadonnut itsetunto ihmisillä ja miksi minuus on yhtä kuin työ, perhe, omistusasunto ja auto?

Jos elämässä ei ole sisältöä, älkää nyt hyvät ihmiset väkisin yrittäkö hakata päätä seinään jos tuo "kultainen kombo" ei oo tähänkään mennessä onnistunut, vaan hankkikaa sitä sisältöä muualta.

Voisin lyödä vetoa, että vaikka syliin tippuisi upouusi bemari, työpaikka ja parisuhde, ei menisi kauaa kunnes olette taas onnettomia ja ihmettelette syytä.

Syy onnettomaan oloon ei nimittäin ole auton puute tai vuokralla asuminen. Eivät ne ketään pelasta olemisen sietämättömältä keveydeltä, kun täytyisi keksiä, kuka minä oikein olen.

Keksikää yksi suhteellisen vähällä vaivalla aloitettavissa oleva harrastus (huom. aloitettavissa oleva, ei opittavissa oleva, oppiminen saakin olla helkkarin vaikeaa) ja omistautukaa sille. Alun vaikeuksiin ei saa lannistua. Sitten, kun taito alkaa karttua, muistatte toivottavasti taas olevanne kyvykkäitä ihmisiä, ja siitä tunteesta voi alkaa rakentaa uutta itsetuntoa.

Huono itsetunto sekä itsetunnon rakentaminen itsestään ulkonaisille seikoille (parisuhde, työ, omaisuus) aiheuttavat noidankehän, jossa tämän ketjun kommentoijat vaikuttavat olevan. Ja ikävä kyllä ihminen, jolla ei ole itsetuntoa, ei myöskään ole kovin viehättävä parisuhde- tai työmarkkinoilla, joten kuoppa vain syvenee kun huono kehä kiertää.

Opetelkaa sietämään itseänne, sen jälkeen opetelkaa pitämään itsestänne, ja sen jälkeen rakastamaan itseänne. Olette kaikki sen arvoisia, autoa tai ei.

Mee muualle saarnaa :P

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mihin on kadonnut itsetunto ihmisillä ja miksi minuus on yhtä kuin työ, perhe, omistusasunto ja auto?

Jos elämässä ei ole sisältöä, älkää nyt hyvät ihmiset väkisin yrittäkö hakata päätä seinään jos tuo "kultainen kombo" ei oo tähänkään mennessä onnistunut, vaan hankkikaa sitä sisältöä muualta.

Voisin lyödä vetoa, että vaikka syliin tippuisi upouusi bemari, työpaikka ja parisuhde, ei menisi kauaa kunnes olette taas onnettomia ja ihmettelette syytä.

Syy onnettomaan oloon ei nimittäin ole auton puute tai vuokralla asuminen. Eivät ne ketään pelasta olemisen sietämättömältä keveydeltä, kun täytyisi keksiä, kuka minä oikein olen.

Keksikää yksi suhteellisen vähällä vaivalla aloitettavissa oleva harrastus (huom. aloitettavissa oleva, ei opittavissa oleva, oppiminen saakin olla helkkarin vaikeaa) ja omistautukaa sille. Alun vaikeuksiin ei saa lannistua. Sitten, kun taito alkaa karttua, muistatte toivottavasti taas olevanne kyvykkäitä ihmisiä, ja siitä tunteesta voi alkaa rakentaa uutta itsetuntoa.

Huono itsetunto sekä itsetunnon rakentaminen itsestään ulkonaisille seikoille (parisuhde, työ, omaisuus) aiheuttavat noidankehän, jossa tämän ketjun kommentoijat vaikuttavat olevan. Ja ikävä kyllä ihminen, jolla ei ole itsetuntoa, ei myöskään ole kovin viehättävä parisuhde- tai työmarkkinoilla, joten kuoppa vain syvenee kun huono kehä kiertää.

Opetelkaa sietämään itseänne, sen jälkeen opetelkaa pitämään itsestänne, ja sen jälkeen rakastamaan itseänne. Olette kaikki sen arvoisia, autoa tai ei.

Mee muualle saarnaa :P

Viestisi olisi ollut ajatuksia herättävämpi, jos olisit avannut näkemyksiäsi siitä, miksi pidät lainaamaasi viestiä saarnaamisena. Ja varmasti moni olisi innostunut siihen vastaamaan ja olisit saanut täten vastakaikua ajatuksillesi.

Olen lähellä neljääkymppiä oleva nainen, jolla ei ole autoa, omistusasuntoa, (vielä) vakituista työpaikkaa, parisuhdetta tai lapsia. Vakipaikka ja hyvä, tasapainoinen parisuhde ovat haaveissa, muut nämä niin sanotut merkkipaalut eivät ole. Tajusin jokin aika sitten, että ainoat kerrat kun olen kriiseillyt asiasta ovat olleet niitä, kun olen imenyt ympäristön asenteet osaksi itseäni. Eli että en muka voi olla arvokas ihminen, jos en ole vakityössä oleva asuntovelkainen lapsiperheellinen.

On hyvä tiedostaa se, että mikään näistä yleisesti määritellyistä aikuisuuden mittareista ei kerro sitä, millainen ihminen todellisuudessa on. Omistusasunnon, perheellistymisen ja vakityöpaikan mukana eivät automaattisesti tule myös epäitsekkyys, henkinen kasvu tai mikään muukaan hyveellisenä pidetty luonteenpiirre. Eivät ne ketään automaattisesti tylsistytäkään tai tee heistä tiukkapipoisia porvareita. On vain hyvä oppia erottamaan se, mikä on aitoa omaa itseä ja mikä ennemmin ulkopuolelta omaksuttua "näin kuuluu tehdä" -sääntökirjaa. Aina niiden erottaminen toisistaan ei todellakaan ole helppoa. Ja juuri siksi ihmisten pitäisi enemmän keskittyä omien arvojensa, haaveidensa ja luonteenpiirteidensä tunnistamiseen ja hyväksymiseen. Se ei tee kenestäkään itsekästä jalkoihin tallojaa. Liian päinvastaista elämää elävistä tulee ajan myötä monesti katkeria ja pahansuopia eikä se voi olla heijastumatta muihinkin. Parempaa saa kaivata, parempaan saa pyrkiä mutta aina on hyvä miettiä sitä, tavoitteleeko omaa kutsumusta vai jotain yhteiskunnan väkisin syöttämää haavekuvaa.

Olette kaikki hyviä juuri tuollaisena kuin olette. Onneksi olemme kaikki erilaisia, eikä kaikkien tarvitse tehdä samaa. Yhtä arvokas elämä kaikilla.

Minä tein töitä vuosia ja lopulta sairastuin vakavasti. Kyllä mieluummin olisin tehnyt lapset nuorena ja ollut nyt rahaton lapsellinen...

Enpä nyt tiedä onko tilanne sen parempi vaikka olisit ns. tehnyt kaiken oikein ja onnistunut.

Minä olen sellainen normaali kulissit kunnossa-ihminen, mutta viimeistään nyt 40v alkaa tajuta että mitähän hyötyä tästäkin on. Olen ainakin tehnyt aivan h***tisti töitä ja minkä takia?

Olen aika varma että 5v sisään jätän kaiken ja alan elää yhteiskunnan ulkopuolella. Tämä on kuitenkin minun ainut elämä joten aivan sama vaikka tekisin joka päivä ihan mitä lystää.

Eipä meitä 50v päästä kukaan muista, elettiin sitten katuojassa tai kuin siveyden sipulit. Pelkkä turhuutta ja tuulen tavoittelua.

Mä oon samassa tilanteessa. Koko aikuisikä on mennyt sairastellessa ja opiskellessa. Ei ole edes parisuhdetta. Eikä tietty lapsia. Asuntolainaa en tule ikinä saamaan, kun vakityöpaikka on mahdottomuus mun työkokemuksella ja koulutuksilla. No jos jotain positiivista etsii, niin olenpahan edelleen hengissä. Pitää siis nauttia pienistä asioista, esimerkiksi luonnosta ja ystävistä.

Up