Neljänkympin kriisi kun ei ole niitä tyypillisiä aikuisen elämän asioita

Ei ihminen ole mitään, jos en huolehdi muista. Lapsettomalla ei ole ketään josta pitää huolta.

Vierailija kirjoitti:

Ei ihminen ole mitään, jos en huolehdi muista. Lapsettomalla ei ole ketään josta pitää huolta.

🤣

Up

Elämä on valintojemme summa.

40 v ”Nyt on minun vuoro”

Moni nelikymmenvuotias elää kahden sukupolven välissä. Vanhemmat alkavat tarvita entistä enemmän apua, ja jos on lapsia, heistä joku on todennäköisesti murrosiässä. Jos lapsia ei ole, noin nelikymppinen nainen tulee sen tosiasian eteen, että kohta niitä ei voi enää hankkia. Parisuhde voi olla jo kovasti rutinoitunut. Tässäkö tämä oli, ajatuksissa kiertää taas.

– Kun muistellaan niitä elämän kohtia, joissa asiat ovat lähteneet uuteen suuntaan, kysymys on useimmiten vakavista ongelmista puolison kanssa, Hannu Perho sanoo.

Saatuaan lapset vähintään kouluikään nelikymppiset äidit alkavat usein vaatia puolisoltaan enemmän panostusta kotiin ja liittoon. Itsevarmuutta alkaa olla ja on tullut omien pyrkimysten vuoro.

Lea Pulkkisen tutkimus osoittaa, että miehillä siirtyminen 40 ikävuoden yli näyttää olevan vielä merkittävämpi. He ovat tässä iässä usein työelämässä saavuttaneet sen mitä haluavat ja miettivät, olisiko elämässä vielä joitakin uusia mahdollisuuksia. Se voi johtaa elämänmuutoksiin.

Kari E. Turunen katsoo nelikymppisenkin haasteita narsismin, itsekeskeisyyden kautta.

– Narsismi alkaa rakoilla 40-vuotiaana. Siihen mennessä on todennäköisesti lunastettu jokin paikka tai rooli yhteiskunnassa, ja aletaan kaivata jotain uutta ja henkisempää. Vanha elämänote ei enää kanna ja saattaa tulla ensimmäiset fyysisen ja psyykkisen haurastumisen tunteet.

Tämä näkyy usein esimerkiksi baaritiskin äärellä

– Muutaman kaljan otettuaan noin 45-vuotias mies rupeaa herkästi rehentelemään, kuinka kova jätkä onkaan. Siinä kaikuu sisäinen epävarmuus: entä jos en olekaan mitään?

Turusen näkemyksen mukaan ihmisen fyysinen oleminen tulee tässä iässä entistä todellisemmaksi. Silloin ehkä mies löytää miehisen ja nainen naisellisen olemuksensa.

– Seksuaalinen kypsyminen on edennyt. Eteen voi tulla vaarallisia hetkiä, jolloin lähtee hakemaan täydellistä naista tai täydellistä miestä. Se ei välttämättä aina ole aviopuoliso, jonka kanssa on kertynyt kaikenlaisia rasitteita.

Vaarallista se tosiaan onkin. Myös Perhon tutkimuksessa moni kertoi puolison uskottomuuden olleen elämän vaikeimpia kokemuksia. Se johti lähes aina suhteen vakavaan uudelleenarviointiin ja vaikeasti voitettavaan epäluottamukseen. Etenkin miesten kohtaamana uskottomuus johti usein eroon.

Vierailija kirjoitti:

– Narsismi alkaa rakoilla 40-vuotiaana. Siihen mennessä on todennäköisesti lunastettu jokin paikka tai rooli yhteiskunnassa, ja aletaan kaivata jotain uutta ja henkisempää. Vanha elämänote ei enää kanna .

Avauksessa oli kyse siitä, ettei roolia eikä otetta koskaan ollutkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

– Narsismi alkaa rakoilla 40-vuotiaana. Siihen mennessä on todennäköisesti lunastettu jokin paikka tai rooli yhteiskunnassa, ja aletaan kaivata jotain uutta ja henkisempää. Vanha elämänote ei enää kanna .

Avauksessa oli kyse siitä, ettei roolia eikä otetta koskaan ollutkaan.

Silloinhan se on helpompaa kun mitään menetettävää ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

– Narsismi alkaa rakoilla 40-vuotiaana. Siihen mennessä on todennäköisesti lunastettu jokin paikka tai rooli yhteiskunnassa, ja aletaan kaivata jotain uutta ja henkisempää. Vanha elämänote ei enää kanna .

Avauksessa oli kyse siitä, ettei roolia eikä otetta koskaan ollutkaan.

Silloinhan se on helpompaa kun mitään menetettävää ei ole.

Näin sanovat etuoikeutetut vakityöläiset omistusasunnon, auton, koirien ja lasten kalteroimasta kultaisesta häkistään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Loppujen lopuksi, se mikä aiheuttaa kriiseilyn tunteen, on joku oman pään sisällä oleva "mitähän muutkin elämästäni ajattelee, kun en kulje samaa tietä kuin he" ajatusvääristymä. 

Omasta mielestäni jokaisen pitää tajuta ihan terveen itsekkäästi olla onnellinen omista valinnoistaan ja jos tuntuu, että haluaa jotain muuta, niin sitten sitä vain tavoittelemaan.

On turha lähteä pohtimaan toisten ihmisten elämien kautta, että onko oma elämä onnistunut. Se on onnistunut, jos tuntuu hyvältä ja jos ei tunnu hyvältä, niin se voi sittenkin olla onnistunut.

olen tehnyt lapsesta asti suurinpiirtein kaiken toisin ja toisessa järjestyksessä kuin muut. Ihan luontaisesti, mutta joskus myös täysin tietoisesti. Ja olen onnellinen valinnoistani. Omaan laaja koulutus- ja sivistyspohjan ja tämä joskus aiheuttaa ongelmia työnhaussa, mutta se ei ole big deal, koska elän pääomatuloilla, tykkään vain käydä töissä ja  kelpaa huonosti palkatutkin työt. En halua urautua mihinkään tiettyyn uraan enkä omaa ammatillistä kunnianhimoa, koska en yksinkertaisesti kykene näkemään mitään ammattia muita tärkeämpänä tai "parempana".

Tällaisia ajatuksia lukiessa koen olevani onnekas, että oon saanut elämäni aikana kokea useamman pohjakosketuksen, että on huomattavasti laajempi ymmärrys asioista kuin jollain pääomatuloilla elelevällä "oman polkunsa kulkijalla" 🙄

Jos sinulle olisi suotu älyä, olisit osannut olla olettamatta....

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

– Narsismi alkaa rakoilla 40-vuotiaana. Siihen mennessä on todennäköisesti lunastettu jokin paikka tai rooli yhteiskunnassa, ja aletaan kaivata jotain uutta ja henkisempää. Vanha elämänote ei enää kanna .

Avauksessa oli kyse siitä, ettei roolia eikä otetta koskaan ollutkaan.

Silloinhan se on helpompaa kun mitään menetettävää ei ole.

Eikö kukaan tule muistamaan sinua joten et ole jälkipolvillekaan mitään suurtekoja velkaa.

Minulla on sentään lapsia ja mies, mutta työelämässä en ole oikeastaan koskaan ollut lukuunottamatta nuoruuden siivoustöitä. Opiskelin yliopistossa alaa, jolta ei valmistu mihinkään ammattiin, ei mitään suhteita mihinkään, ei sellaista itsevarmuutta että menisin vain ja  ottaisin paikkani maailmassa. Yritän vuodesta toiseen viritellä kotoa käsin tehtävää työtä (kirjoittaminen). Nyt kun olen kohta viisikymppinen, omat lapset alkavat ajaa ohi, samaten kaikki tuttujen lapset jne. Häpeä on ihan hillitön. Välillä en meinaa edes käsittää, että olen jo näin vanha, ihan kuin olisin aina joku parikymppinen joka etsii vielä vähän itseään. Tässä vaiheessa pitäisi olla työuran huipulla ja kohta alkaa suunnitella jotain varhaiseläkettä, enkä minä ole päässyt edes lähtötelineistä matkaan. Itseinho on aika kova.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on sentään lapsia ja mies, mutta työelämässä en ole oikeastaan koskaan ollut lukuunottamatta nuoruuden siivoustöitä. Opiskelin yliopistossa alaa, jolta ei valmistu mihinkään ammattiin, ei mitään suhteita mihinkään, ei sellaista itsevarmuutta että menisin vain ja  ottaisin paikkani maailmassa. Yritän vuodesta toiseen viritellä kotoa käsin tehtävää työtä (kirjoittaminen). Nyt kun olen kohta viisikymppinen, omat lapset alkavat ajaa ohi, samaten kaikki tuttujen lapset jne. Häpeä on ihan hillitön. Välillä en meinaa edes käsittää, että olen jo näin vanha, ihan kuin olisin aina joku parikymppinen joka etsii vielä vähän itseään. Tässä vaiheessa pitäisi olla työuran huipulla ja kohta alkaa suunnitella jotain varhaiseläkettä, enkä minä ole päässyt edes lähtötelineistä matkaan. Itseinho on aika kova.

Minulla tuo on edessä kun sukulaisten lapset lähtevät opiskelemaan.

Hohhoijakkaa.

Kannattaa keskittyä nauttimaan elämästä eikä itkeä. Itsekin ole kohta 40 v, asun kaupungin vuokra-asunnossa, eronnut, yhteishuoltajuus, opiskelen vielä vuosia..so?

Saan oppia ja tutkia asioita jotka kiinnostaa. Väsymys ei paina, eikä tartte ryntäillä eestaas kukonlaulun aikaan, kotona hyvä tunnelma kun ei ole perhekriisejä, taloudellinen stressi ei paina kun tulot pienet mutta juuri riittää.. aikaa harrastaa ja liikkua luonnossa, en joudu kestämään huonoa työilmapiiriä..mitäs näitä nyt vielä on..

Ainiin ja välillä biletetään naapurin kanssa ja suunnitellaan kerrostalon ullakolle saladiscoa..

Vierailija kirjoitti:

Ei ihminen ole mitään, jos en huolehdi muista. Lapsettomalla ei ole ketään josta pitää huolta.

Minulla on puoliso ja ikääntyvät vanhemmat jotenka saatan olla omaishoitaja jollen sitten itse sairastu. On muitakin ihmisiä jotka tarvitsevat huolenpitoa kuin vain lapset. 

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuttua. Olen 45 vuotias, vuokralla asuva työtön lapseton ja autoton, jonka edellsiestä parisuhde oli viime vuosituhannen puolella.

Mitäkö hyvää no tulihan sitä yliopistosta valmsituttua ja toistaiseksi olen pysynyt velattomana. Iloinen olen myös siitä, että minulla on läheiset välit sisaruksiini ja vanhempiini ja läheisiä ihmisinä niin naisia kuin miehiä. Hyvilläni olen myös siihen, että olen perusterve.

Niin ja siitäkin olen iloinen, että en olen alkanut dokaamaan vaikka hetkittäin olen kokenut syvää itseinhoa ja jotain, jota kai vosi kutsua masennukseksi. Kolmas asia mistä olen iloinen on, että en ole vielä luopunut omista unelmistani.

Ei kaikkien unelmieni ja haaveideni ole tarkoituskaan varmaankaan toteuta mutta osan toivoisin veilä joskus käyvän toteen ja joitain unmeliani kohtaan kohti pyrin tietosiesti ja tekemällä enenmmän ja vähemmän työtä niiden eteen.

Laita kello soimaan 5min päähän ja istu sohvalle miettimään ääneen "mitä minä todella haluan?". Laitteista äänet pois siksi aikaa. Älä katso ikkunasta ulos, tuijota vaikka seinää.

Minulla tulee mittariin 40v. ensi vuonna. Täällä on paljon vastaajia, joilla on ollut parisuhde tai parisuhteita, lapsi(a) on saatu, osalla on ollut jonkinlaista uraa tai työelämän kehitystä. On rakastuttu, erottu, on ehkä saatu ostettua asunto jne. Toisilla taas sitten on nuo kaikki ns. perusasiat, joita "pitäisi" olla tässä iässä, mukaanlukien kokemukset.

Itse kitkuttelen edelleen 0-tuntisopimuksella, asun vuokralla ja voin vain haaveilla asunnon ostamisesta. Siihen on mahdollista vain, jos voitan lotossa tai mystisesti nain rikkaan miehen. Mitään perintöjä ei ole tulossa, arvokkain asia, jonka voisin periä, on äidin 400 euron auto. Ei ole lapsia, ei miestä, en ole koskaan ollut vakavassa parisuhteessa tai asunut kenenkään kanssa saman katon alla. En ole asunut ulkomailla, opiskellut pitkän kaavan mukaan, en ole ollut vaihdossa. Ei ole ajokorttia, ei autoa, eikä varaa kumpaankaan,  ei myöskään lemmikkejä (lemmikit tosin oma valinta). Elän kädestä suuhun, säästössä on paniikkia varten 4 000 euroa, jonka olen saanut säästettyä 10 vuoden aikana.  Tukiverkkoja ei ole.

Alkaahan tässä tosiaan tuntua typerälle ja masentavalle, kun edelleen kitkuttaa elää sitä elämänvaihetta, jossa ihmiset normaalisti elävät tuossa parikymppisinä, juuri omilleen aikuistuttuaan. Paitsi että heillä elämä ja mahdollisuudet ovat vielä edessä, minulla ne alkavat olla takana.

Yrittämisen puutteesta ei voi syyttää minuakaan. Olen työskennellyt kovasti eri aloilla, muuttanut ympäri Suomea, matkustellut yksin jne. Siinä, missä muut saavat jotenkin mystisesti aina  uuden työpaikan ja ura etenee, minulle tämä lotto ei osu. Siinä, missä joku löytää elämänsä rakkauden ulkomaan matkalta, minä saan aktiivisesti matkustaa samaan maahan 10 vuoden ajan vuosittain ja viipyä matkoillani 2-6 viikkoa, enkä tapaa ketään, en edes uusia ystäviä.

No, ehkä osan meistä on tarkoitus tulla tänne vaan "hengailemaan".

Masentavaa, että moinen arpa näyttää olevan minun kohtaloni. Parikymppisenä sitä ajatteli, että kun täyttää 40v. niin tokihan siihen mennessä on asiat ns. normaalisti, eli on naimisissa, asuu omassa kodissa, on tehnyt jo pidemmän työuran, on vakituiset tulot ja elämä uomissaan.

Täällä sitä vaan vedetään vielä ensimmäistä juoksukiekkaa ympäri, vaikka olisi pitänyt olla maalissa jo vähintään 10 vuotta sitten :'D

Vierailija kirjoitti:

Hohhoijakkaa.

Kannattaa keskittyä nauttimaan elämästä eikä itkeä. Itsekin ole kohta 40 v, asun kaupungin vuokra-asunnossa, eronnut, yhteishuoltajuus, opiskelen vielä vuosia..so?

Saan oppia ja tutkia asioita jotka kiinnostaa. Väsymys ei paina, eikä tartte ryntäillä eestaas kukonlaulun aikaan, kotona hyvä tunnelma kun ei ole perhekriisejä, taloudellinen stressi ei paina kun tulot pienet mutta juuri riittää.. aikaa harrastaa ja liikkua luonnossa, en joudu kestämään huonoa työilmapiiriä..mitäs näitä nyt vielä on..

Ainiin ja välillä biletetään naapurin kanssa ja suunnitellaan kerrostalon ullakolle saladiscoa..

Hohhoijakkaa

Ehkä ei kannata tulla julistamaan miten ihmisten pitäisi tuntea ja elää. Sinä voit olla onnellinen elämäntilanteessasi, mutta joku muu voi kokea oman vastaavan tilanteensa epätoivoisena ja surullisena. Kumpikaan ei ole väärässä. 

Itken päivittäin vanhenemista. N39v 9kk

Vierailija kirjoitti:

Olen 36-vuotias mt-syistä työkyvyttömyyseläkkeellä oleva nainen. Mitään työuraa en ole koskaan pystynyt rakentamaan, koska lapsesta asti ollut vakavat mt-ongelmat, jotka eivät vuosien terapiasta ja lääkkeistä huolimatta parantuneet. Pari kesken jäänyttä tutkintoa, vain lukion sain aikanaan käytyä loppuun. En ole koskaan päässyt parisuhteeseen ja muutamat harvat ystäväni asuvat muilla paikkakunnilla. Asun kunnan asunnossa vuokralla, koska muuhun ei tulot riitä.

Henkisen terveyden lisäksi myös fyysinen terveys alkanut reistaamaan pahasti viime vuosina...Koen nyt lopullisesti syrjäytyneeni yhteiskunnasta, tulen olemaan loppuikäni köyhä ja varmaan myös yksinäinen. Onneksi lukeminen, musiikki ja sarjat/elokuvat tuovat hieman vaihtelua arkeeni.

Useimmat lukioaikaiset ystäväni ovat ns onnistuneet elämässään, on hyvät urat, omistusasunnot ja lapset. Se ns tavallinen elämä, kun ovat terveinä saaneet elää ja olla. Kieltämättä joskus olen hieman katkera, että oma elämä meni miten meni ja kaikki haaveet, ne "normaalit" asiat jäivät sairauksien takia toteutumatta...

Tuntuu, että nyt lähellä neljääkymppiä kriisi tulee siitä, että oma elämä jäi ikäänkuin kokonaan elämättä, kun sairauksien ehdoilla on pitänyt elää yli 20 vuotta elämästä eikä parempaa ole näköpiirissä

Tämä olisi voinut olla minun kirjoitukseni. On tosi raskasta olla omasta kouluaikojen kaveriporukasta se ainoa, jonka elämä on "epäonnistunut". Ja kun se ei ole epäonnistunut omasta syystä, vaan on sairausarpa osunut omalle kohdalle... Onneksi ymmärsin jo vuosia sitten lähteä lätkimään Facebookista, joka vain hieroi suolaa haavoihin (vaikka toki tajuan, ettei kenenkään elämä ihan sellaista ole kuin siellä annetaan ymmärtää). 

Täytin juuri 40, ja nyt mietin mitä lopulla ajallani tekisin. Rahan puute ja sairaudet rajoittavat vaihtoehtoja todella paljon. Terveet eivät ymmärrä, millaista on elämä sairaana ja miten paljon se sanelee, mitä voi ja ei voi tehdä. Ja kun sairauksiin vielä tulee päälle vähävaraisuus, niin tilanne on melko hankala!

Yritän jatkuvasti miettiä jotain uutta ja piristävää ajanvietettä, mutta enemmän ja enemmän tulee päiviä, jolloin vaan masentaa ja itkettää ja lisäksi pelottaa mitä on vielä edessä kun ikää ja vaivoja väistämättä tulee lisää. 

Mietin pitäisikö meidän "vaille jääneiden" jotenkin yhdistää voimamme ja yrittää keksiä jotain motivoivaa yhdessä? Ei aavistustakaan, mitä se olisi :D