Neljänkympin kriisi kun ei ole niitä tyypillisiä aikuisen elämän asioita

Turhaa

"Viides persoonallisuuden kehityksen kehitystehtävä on sopeu-

tua fyysisiin muutoksiin. "

Kun ei ole parisuhdetta, työtä eikä lapsia, niin tämä vain on. Edes jotain on kuin tavallisilla 😆

Vierailija kirjoitti:

"Viides persoonallisuuden kehityksen kehitystehtävä on sopeu-

tua fyysisiin muutoksiin. "

Kun ei ole parisuhdetta, työtä eikä lapsia, niin tämä vain on. Edes jotain on kuin tavallisilla 😆

Itse huomaan muutoksia, mutta ympäristö luulee yhä nuoremmaksi. Tällä viikolla kysyttiin viimeksi paperit. N40

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Viides persoonallisuuden kehityksen kehitystehtävä on sopeu-

tua fyysisiin muutoksiin. "

Kun ei ole parisuhdetta, työtä eikä lapsia, niin tämä vain on. Edes jotain on kuin tavallisilla 😆

Itse huomaan muutoksia, mutta ympäristö luulee yhä nuoremmaksi. Tällä viikolla kysyttiin viimeksi paperit. N40

Täällä myös nelikymppinen jota luullaan nuoremmaksi. Kohtelu on sen mukaista, pidetään naivina ja holhotaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Viides persoonallisuuden kehityksen kehitystehtävä on sopeu-

tua fyysisiin muutoksiin. "

Kun ei ole parisuhdetta, työtä eikä lapsia, niin tämä vain on. Edes jotain on kuin tavallisilla 😆

Itse huomaan muutoksia, mutta ympäristö luulee yhä nuoremmaksi. Tällä viikolla kysyttiin viimeksi paperit. N40

Täällä myös nelikymppinen jota luullaan nuoremmaksi. Kohtelu on sen mukaista, pidetään naivina ja holhotaan.

Lisäys: odotan siis innolla, että alkaisin näyttää ikäiseltäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Viides persoonallisuuden kehityksen kehitystehtävä on sopeu-

tua fyysisiin muutoksiin. "

Kun ei ole parisuhdetta, työtä eikä lapsia, niin tämä vain on. Edes jotain on kuin tavallisilla 😆

Itse huomaan muutoksia, mutta ympäristö luulee yhä nuoremmaksi. Tällä viikolla kysyttiin viimeksi paperit. N40

Täällä myös nelikymppinen jota luullaan nuoremmaksi. Kohtelu on sen mukaista, pidetään naivina ja holhotaan.

Olen 5 vuoden päästä 40 ja parikymppisenä minua pidettiin vanhempana kuin olin, nykyään jonkin verran nuorempana ja parempi tämä on, vaikka tuollainen holhousasenne joittenkin taholta tuttua onkin mutta ei se minua häiritse. Olen itsekin holhoava nuoremmille kun ne caan näyttää niin lapsilta..

Varmaan moni nelikymppinen kriiseilee, aiheet vain vaihtelevat riippuen elämäntilanteesta. Itselläni kaikki on hyvin ja elämä on mennyt aikalailla suunnitelmien mukaan. Lapsia ei ole eikä tule, mutta muuten elämä on aika pysyvää, on vakituinen hyväpalkkainen työ ja omistusasunto, viime aikoina on jäänyt säästöönkin rahaa aika hyvin. 

Itselläni nyt nelikymppisenä kriisin aihe on se, että onko tämä sitä elämää mitä haluan? Vaikka olen tavallaan saavuttanut tavoitteitani, niin siltikin tuntuu pettymykseltä ajatella että elämäni olisi tällaista eläkeikään asti. Nuorempana mietin usein, että mitä haluan tehdä eläkkeellä. Olen kuitenkin huomannut vanhempieni kiihtyvän vanhenemisen 70 vuoden jälkeen ja tajunnut, että vaikka säilyisikin eläkeikään asti terveenä, niin silloin ikä alkaa kuitenkin jo rajoittamaan tekemisiä. Itselleni ehkä suurin kriisin aihe on ollut se, että missä määrin minun pitäisi alkaa toteuttamaan niitä eläkeiän haaveita tässä ja nyt.

Minulla kriisi tarkoittaa tarkoituksen kadottamista. Ennen luulin eläväni arvojeni mukaista elämää, nyt merkitys on kadonnut. Mikä oli ennen tärkeää, on nyt yhdentekevää.

Entä jos ei neljänkympin tienoilla vieläkään edes tiedä mitä haluaa elämältä?

Vierailija kirjoitti:

Entä jos ei neljänkympin tienoilla vieläkään edes tiedä mitä haluaa elämältä?

Tämäkin lienee aika yleistä. Nuorempana asiaa ei välttämättä mieti, koska kokee ehkä oman elämän olevan vasta alkupuolella. Toisaalta vaikka nuorempana olisi tiennytkin mitä haluaa elämältä, niin neljänkympin kieppeillä tulee sitten "uudelleenarvioinnin" aika.

Nelikymppisenä alkaa ymmärtämään elämän rajallisuuden ja sen, että aikaa ei ole loputtomasti. Mieleen nousee kysymyksiä siitä, että miten haluaisi oman elämän käyttää mahdollisimman hyvin, ettei sitten vanhuksena tarvitsisi katua elämätöntä elämää.

Jos mulla olisi tuollainen tilanne, että oikein mikään ei sitoisi mihinkään, niin minä tekisin jonkun ihan hullun irtioton, tyyliin lähtisin vuodeksi Australiaan poimimaan mangoja ja surffaamaan, tai johonkin eteläitalialaiseen kylään vaan nauttimaan viineistä ja ruoista ja elostelemaan paikallisten miesten kanssa. Tekisin vaikka etäyhteyden välityksellä jotain yhdentekevää osa-aikaista työtä Suomeen. Miksipä ei?

Parin kuukauden päästä täytän 45 vuotta ja jonkinlainen kriisi on ollut tuloillaan jo pari vuotta.

Ulkoiset puitteet näyttävät ihan hyviltä, on perhe, pitkä liitto nuoruuden rakkauden kanssa, omakotitalo, farmariauto ja korkeakoulututkinto ja sitä vastaava vakituinen työ.

Teini-ikäiset lapseni ovat ihania ja elämäni suurin saavutus, kaikki muu sen sijaan ei tunnukaan niin hyvältä.

Avioliitto natisee liitoksissaan, sinnikkäästi olemme tekohengittäneet jo kuollutta liittoa, lapset ja velka suurimpina motivaattoreina.

Talo on mielestäni enää vain kasa tiiliä ja puuta, koti se ei ole ollut pitkään aikaan.

Suurin syy näihin tuntemuksiin on kai työuupumus. Huono, suorastaan kriisiytynyt, työyhteisö, huono johtamisen kulttuuri, alituinen kiire, riittämättömyyden tunne ja eettinen kriisi, kun työtä ei voi tehdä niin hyvin pitäisi, ovat ajaneet minut niin loppuun, että en tiedä mitä tekisin.

Oma kommenttini voi näyttää kultalusikka suussa voivottelevan keskiluokkaisen vinkumiselta, mutta kriisi ja uupumus ovat yhtä aitoja jatkumon kaikilla kohdilla.

Suomen esittäminen onnellisena maana on ihan naurettavaa, taidamme kaikki olla onnettomia omalla tyylillämme.

Ne jotka ovat töissä ajetaan loppuun ja ne jotka eivät ole töissä ajetaan ihan yhtä loppuun.

Taustalla on se sama vaatimus mahtua ihan samoihin lokeroihin, kun saa itsensä siihen lokeroon, siinä on pysyttävä vaikka henki menisi tai siihen lokeroon pääsemisestä on taisteltava vaikka henki menisi ja jos ei halua/pysty/osaa taistella itseään siihen lokeroon tai pysy siellä, jää ulkopuoliseksi, jonka sitten täytyy muuten taistella olemassa olostaan.

Yhdyn täysin siihen mielipiteeseen, joka ketjussa jo esitettiin, Suomi laahaa sivistyksessä perässä juuri siinä mielessä, että erilaisuutta, erilaisia elämäntyylejä tai ratkaisuja ei hyväksytä.

Kaikki kirjoittaneet vaikuttavat todella älykkäiltä, fiksuilta ihmisiltä. Älkää ihmiset turhaan ruoskiko itseänne, olette hyviä juuri sellaisina kuin olette.

Mitä tarkoitatte sillä, ettei erilaisuutta, erilaisia elämäntyylejä ja ratkaisuja hyväksytä? Miten se käytännössä näkyy? Toki varsinkin vanhemmilla sukulaisilla on tietyt vanhoilliset käsitykset, mutta sehän on ihan omasta itsestä kiinni, että missä määrin noita mielipiteitä kuuntelee ja missä määrin niiden antaa vaikuttaa omiin valintoihin. 

Omasta mielestäni kaikenlaiset lokerot ja ennakkoasenteet ovat kyllä olemassa, mutta enimmäkseen ne ovat oman pään sisällä - ne ovat opittuja tapoja siitä, että miten sulautua muuhun porukkaan, koska yksilöllä usein on taipumus valita se helpoin reitti. Itse olen aina ollut pakotettu kulkemaan omia polkujani, joten en vain ymmärrä mikä estää muita tekemästä samoin. Toki itsekin olen pettynyt esimerkiksi siitä, etten ole vielä asunut ulkomailla vaikka se on ollut haaveeni, mutta se on täysin omaa saamattomuuttani, ei minua kukaan tai mikään taho ole käytännössä estänyt.

Vierailija kirjoitti:

Parin kuukauden päästä täytän 45 vuotta ja jonkinlainen kriisi on ollut tuloillaan jo pari vuotta.

Ulkoiset puitteet näyttävät ihan hyviltä, on perhe, pitkä liitto nuoruuden rakkauden kanssa, omakotitalo, farmariauto ja korkeakoulututkinto ja sitä vastaava vakituinen työ.

Teini-ikäiset lapseni ovat ihania ja elämäni suurin saavutus, kaikki muu sen sijaan ei tunnukaan niin hyvältä.

Avioliitto natisee liitoksissaan, sinnikkäästi olemme tekohengittäneet jo kuollutta liittoa, lapset ja velka suurimpina motivaattoreina.

Talo on mielestäni enää vain kasa tiiliä ja puuta, koti se ei ole ollut pitkään aikaan.

Suurin syy näihin tuntemuksiin on kai työuupumus. Huono, suorastaan kriisiytynyt, työyhteisö, huono johtamisen kulttuuri, alituinen kiire, riittämättömyyden tunne ja eettinen kriisi, kun työtä ei voi tehdä niin hyvin pitäisi, ovat ajaneet minut niin loppuun, että en tiedä mitä tekisin.

Oma kommenttini voi näyttää kultalusikka suussa voivottelevan keskiluokkaisen vinkumiselta, mutta kriisi ja uupumus ovat yhtä aitoja jatkumon kaikilla kohdilla.

Suomen esittäminen onnellisena maana on ihan naurettavaa, taidamme kaikki olla onnettomia omalla tyylillämme.

Ne jotka ovat töissä ajetaan loppuun ja ne jotka eivät ole töissä ajetaan ihan yhtä loppuun.

Taustalla on se sama vaatimus mahtua ihan samoihin lokeroihin, kun saa itsensä siihen lokeroon, siinä on pysyttävä vaikka henki menisi tai siihen lokeroon pääsemisestä on taisteltava vaikka henki menisi ja jos ei halua/pysty/osaa taistella itseään siihen lokeroon tai pysy siellä, jää ulkopuoliseksi, jonka sitten täytyy muuten taistella olemassa olostaan.

Yhdyn täysin siihen mielipiteeseen, joka ketjussa jo esitettiin, Suomi laahaa sivistyksessä perässä juuri siinä mielessä, että erilaisuutta, erilaisia elämäntyylejä tai ratkaisuja ei hyväksytä.

Kaikki kirjoittaneet vaikuttavat todella älykkäiltä, fiksuilta ihmisiltä. Älkää ihmiset turhaan ruoskiko itseänne, olette hyviä juuri sellaisina kuin olette.

Ymmärrän tosi hyvin. Minulla myös ollut vastaavaa merkityksettömyyden tunnetta sinänsä hyvään ja toiveideni mukaiseen elämään. Parisuhteessa tuli kriisiä,kun lapset kasvoi; onko meissä riittävästi yhteistä, kun vanhemmuus ei enää määritä meitä entiseen tapaan,eikä olla enää niitä nuoria vapaita,naiiveja itsejämme,joita oltiin tavatessamme? Ketä me olemme? Koska parisuhde kuitenkin on hyvä, turvallinen,vakaa,luottamus pelaa, niin päätimme lähteä yhdessä haastamaan itseämme muutokseen ja uuden yhteisen parisuhteen vaiheen rakentamiseen. On tähän aikaa mennyt; vuosi,pari, mutta nyt suhde on aika kiva.

Mitä muuhun elämään tulee; niin muistuttaisin, että mikä sinua estää luomasta uusia merkityksiä itsellesi? Voiko työtä vaihtaa? Kuormitusta vähentää? Voitko jättää työn vähemmälle arvolle ja keskittyä elämässä johonkin itselle tärkeään muuna aikana ? Oletko valmis itse muuttamaan asennettasi nyt?

Luulen,että ikäkriisi tulee joka tapauksessa,ja siinä on lupa rakentaa ajatteluaan uudelleen siihen nähden, mitä pitää tärkeänä. Jo saavutettu ura,omaisuus,perhe menettää merkitystä eikä tyytyväisyyttä ehkä enää mitata näillä mittareilla.

Ehkä seuraavat mittarit onkin henkisellä tasolla?

Kaikkea hyvää näihin hetkiin!

Up

Itsellä tuo kyseinen kriisi oli 3-kympin kieppeillä. Luulin, että minun pitäisi elää samanlaista elämää kuin "kaikki" muut, saavuttaa tietyt asiat tiettyyn ikään mennessä jne.

Mulla on kaksi ammattitutkintoa, töissä olen ollut yhteensä n. 5 vuotta nuoruuden kesätyöt ja ilmaistyöt poislukien, sekin osa-aikainen paikka, jossa ilmapiiri oli niin huono, että oli pakko valita joko työ tai mielenterveys. Onneksi tuli taloudellinen mahdollisuus valita jälkimmäinen. Nykyään yritän toteuttaa lapsuuden unelmaani itseni elättämisestä luovalla työllä.

Parisuhde on ja okt, lapsia en ole ikinä halunnut. Lapsuudenperheeseen on hyvät välit, mutta muita ihmisiä ei elämässäni ole. Olen tietoisesti jättäytynyt ulkopuolelle, koska en jaksa sitä "Mitäs sä nykyään teet? Ai, et mitään tuottavaa..." ja sitten jäänkin jo keskustelun ulkopuolelle, kun mulla ei ole palkkatyötä, eikä edes lapsia, ja asunnon suhteenkin ollaan tehty vähän normista poikkeavia valintoja.

Neljänkympin merkkipaalu lähestyy ja vaikka olen toisaalta juuri nyt onnellisempi ja tyytyväisempi elämääni kuin ikinä, silti mieltä on alkanut kaihertaa huoli siitä, ettei tekemäni työ kannakaan hedelmää ja jonkinlainen kyllästyminen parisuhteeseen. Ollaan oltu kauan yhdessä ja suhde on hyvä, mutta... Toisaalta tiedostan, että jos tästä suhteesta lähtisin, olisin loppuelämäni yksin, koska ei minunlaiseni nykyään kenellekään kelpaisi. Joutuisin myös luopumaan ihanasta kodista.

Yritän työntää kriisin taka-alalle ja keskittyä siihän, mikä elämässäni on hyvää, sellaisia asioita on kuitenkin paljon enemmän kuin huonoja. Pidän yllä toivoa, että saavuttaisin unelmani. Jos niin ei käy, mulla on ihan todellknen kriisi edessä, mutta sitä murehditaan sitten, etukäteen sureminen ei auta mitään.

Oli hieman samankaltaisia pohdintoja juuri tuossa 40 ikävuoden paikkeilla - kunnes totesin että minulla on juuri se mitä olen aina halunnutkin, vapaus.

Nautihan sinäkin siitä. ☺️

Se on vähän miten sen ottaa. Itse olen 43-vuotias, lapseton ja pätkätöissä käyvä, vuokralla asuva ja avoliitossa elävä ihminen. Olen lapseton tarkoituksella, asuntolainaan ei ole ollut edellytyksiä, mutta ei halujakaan ja velkaa ei ole senttiäkään (inhoan velkaa, koska se on orjuuttavaa). Olen perusterve, parisuhteeni on kunnossa. Työni ovat pätkissä, eli ajoittain olen työttömänä ja sitten taas kausitöissä. Ei minulla oikeastaan ole ikävä mitään muuta elämäntapaa, olen hyvin vapaa henkisesti vaikka omaisuutta ei olekaan. Varmaan se on monen mielestä säälittävää, mutta miksi minä tässä iässä jaksaisin miettiä mikä kenenkin mielestä on mitä. Minun elämäni, minun valintani. Meillä on vain tämä yksi elämä ja todellakin aion elää sen omilla ehdoillani, en muiden.

Vierailija kirjoitti:

Mitä tarkoitatte sillä, ettei erilaisuutta, erilaisia elämäntyylejä ja ratkaisuja hyväksytä? Miten se käytännössä näkyy? Toki varsinkin vanhemmilla sukulaisilla on tietyt vanhoilliset käsitykset, mutta sehän on ihan omasta itsestä kiinni, että missä määrin noita mielipiteitä kuuntelee ja missä määrin niiden antaa vaikuttaa omiin valintoihin. 

Omasta mielestäni kaikenlaiset lokerot ja ennakkoasenteet ovat kyllä olemassa, mutta enimmäkseen ne ovat oman pään sisällä - ne ovat opittuja tapoja siitä, että miten sulautua muuhun porukkaan, koska yksilöllä usein on taipumus valita se helpoin reitti. Itse olen aina ollut pakotettu kulkemaan omia polkujani, joten en vain ymmärrä mikä estää muita tekemästä samoin. Toki itsekin olen pettynyt esimerkiksi siitä, etten ole vielä asunut ulkomailla vaikka se on ollut haaveeni, mutta se on täysin omaa saamattomuuttani, ei minua kukaan tai mikään taho ole käytännössä estänyt.

Mietin ihan samaa. Minusta tässä on kyse pikemminkin siitä, että nämä kriiseilijät eivät itse hyväksy itsessään sitä, että asiat menivät eri tavalla kuin he kuvittelivat. Projisoivat sitten omia tunteitaan ympäristöönsä.

Vierailija kirjoitti:

Mihin on kadonnut itsetunto ihmisillä ja miksi minuus on yhtä kuin työ, perhe, omistusasunto ja auto?

Jos elämässä ei ole sisältöä, älkää nyt hyvät ihmiset väkisin yrittäkö hakata päätä seinään jos tuo "kultainen kombo" ei oo tähänkään mennessä onnistunut, vaan hankkikaa sitä sisältöä muualta.

Voisin lyödä vetoa, että vaikka syliin tippuisi upouusi bemari, työpaikka ja parisuhde, ei menisi kauaa kunnes olette taas onnettomia ja ihmettelette syytä.

Syy onnettomaan oloon ei nimittäin ole auton puute tai vuokralla asuminen. Eivät ne ketään pelasta olemisen sietämättömältä keveydeltä, kun täytyisi keksiä, kuka minä oikein olen.

Keksikää yksi suhteellisen vähällä vaivalla aloitettavissa oleva harrastus (huom. aloitettavissa oleva, ei opittavissa oleva, oppiminen saakin olla helkkarin vaikeaa) ja omistautukaa sille. Alun vaikeuksiin ei saa lannistua. Sitten, kun taito alkaa karttua, muistatte toivottavasti taas olevanne kyvykkäitä ihmisiä, ja siitä tunteesta voi alkaa rakentaa uutta itsetuntoa.

Huono itsetunto sekä itsetunnon rakentaminen itsestään ulkonaisille seikoille (parisuhde, työ, omaisuus) aiheuttavat noidankehän, jossa tämän ketjun kommentoijat vaikuttavat olevan. Ja ikävä kyllä ihminen, jolla ei ole itsetuntoa, ei myöskään ole kovin viehättävä parisuhde- tai työmarkkinoilla, joten kuoppa vain syvenee kun huono kehä kiertää.

Opetelkaa sietämään itseänne, sen jälkeen opetelkaa pitämään itsestänne, ja sen jälkeen rakastamaan itseänne. Olette kaikki sen arvoisia, autoa tai ei.

Ei minun kohdallani kriisissä, ahdistuksessa tai epätoivossa ole juurikaan kysymys itsetunnon puutteesta ja on mielestäni melko ylimielistä tulla ulkopuolisena sanelemaan ja kertomaan, että tuntemuksemme johtuvat tästä ja kaikki olisi paremmin ja ok kunhan vain oppisimme ajattelemaan oikealla tavalla.

Ei.

Kyse on siitä, että kun elämäsi realiteetteja ovat olleet pitkän aikaa tai jopa aina työttömyys, epäonnistuminen, yksinäisyys, varattomuus ja kaikki muut sellaiset asiat joita oletti viimeistään keski-iässä omaavansa niin se luo ihmisen päälle niin painavan epätoivon viitan, että ei sieltä alta nousta millään kliseisillä self help -ajatuksilla. Kun arkesi on selviytymistä, jokapäiväistä pennin venyttämistä ja jokaisen vastoinkäymisen kohtaamista yksin niin ihminen alkaa pidemmän päälle sen verran rikki ja uupunut, että ei vain kerta kaikkiaan jaksa eikä pysty puhdistamaan mieltään ja alkamaan yhtäkkiä ajatella optimistisesti.

On tuhat kertaa helpompi olla iloinen, optimistinen ja suhtautua nykyisyyteen sekä tulevaisuuteen hyvillä mielin, kun taustat ovat kunnossa ja selän takana on vahva turvaverkko. Eikä kyse ole siitä, että pitäisi olla jotain suuria rikkauksia tai saavutuksia. Kyse on siitä, että ei ole oikeastaan mitään tai ainakaan sitä mistä joskus haaveili. 

Me olemme kaikki yksilöitä. Kokemuksiemme summa. Haaveilemme erilaisista asioista, nautimme eri tavalla ja suremme toista asiaa enemmän ja toista hieman vähemmän. Siksi en koskaan lähtisi sanomaan toiselle, että ajatuksesi tai tunteesi ovat vääriä.