Lue keskustelun säännöt.
Neljänkympin kriisi kun ei ole niitä tyypillisiä aikuisen elämän asioita
27.01.2022 |
Tyypillisesti kai on oltu työelämässä lähes 20 vuotta, ainoat tauot on olleet lasten takia. On se asuntolaina ehkä maksettuna tai ehkä ei. Kriisin syynä on rakenteet, jotka alkaa ahdistaa. Myös lasten kasvaminen ja itsenäistyminen tuo muutoksen ulkoapäin.
Tämä nyt on kärjistys ja yksinkertaistus, mutta mietin eroa siihen tilanteeseen, jossa noita rakenteita ei ole.
Olen 40, olen opiskellut suurimman osan aikuisiässä, suurimmaksi osaksi kaikkea ei-työllistävää. Työpaikkaa ei ole eikä uraakaan takana. Lapsia ei ole eikä tule. Olen eronnut 35-vuotiaana. Parisuhde on, mutten enää mene naimisiin. Asutaan vuokralla. Eli ei voi rikkoa mitään kultaista häkkiä kun ei ole mitään rakentanutkaan. Mitäs nyt?
Kommentit (99)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mihin on kadonnut itsetunto ihmisillä ja miksi minuus on yhtä kuin työ, perhe, omistusasunto ja auto?
Jos elämässä ei ole sisältöä, älkää nyt hyvät ihmiset väkisin yrittäkö hakata päätä seinään jos tuo "kultainen kombo" ei oo tähänkään mennessä onnistunut, vaan hankkikaa sitä sisältöä muualta.
Voisin lyödä vetoa, että vaikka syliin tippuisi upouusi bemari, työpaikka ja parisuhde, ei menisi kauaa kunnes olette taas onnettomia ja ihmettelette syytä.
Syy onnettomaan oloon ei nimittäin ole auton puute tai vuokralla asuminen. Eivät ne ketään pelasta olemisen sietämättömältä keveydeltä, kun täytyisi keksiä, kuka minä oikein olen.
Keksikää yksi suhteellisen vähällä vaivalla aloitettavissa oleva harrastus (huom. aloitettavissa oleva, ei opittavissa oleva, oppiminen saakin olla helkkarin vaikeaa) ja omistautukaa sille. Alun vaikeuksiin ei saa lannistua. Sitten, kun taito alkaa karttua, muistatte toivottavasti taas olevanne kyvykkäitä ihmisiä, ja siitä tunteesta voi alkaa rakentaa uutta itsetuntoa.
Huono itsetunto sekä itsetunnon rakentaminen itsestään ulkonaisille seikoille (parisuhde, työ, omaisuus) aiheuttavat noidankehän, jossa tämän ketjun kommentoijat vaikuttavat olevan. Ja ikävä kyllä ihminen, jolla ei ole itsetuntoa, ei myöskään ole kovin viehättävä parisuhde- tai työmarkkinoilla, joten kuoppa vain syvenee kun huono kehä kiertää.
Opetelkaa sietämään itseänne, sen jälkeen opetelkaa pitämään itsestänne, ja sen jälkeen rakastamaan itseänne. Olette kaikki sen arvoisia, autoa tai ei.
Ei minun kohdallani kriisissä, ahdistuksessa tai epätoivossa ole juurikaan kysymys itsetunnon puutteesta ja on mielestäni melko ylimielistä tulla ulkopuolisena sanelemaan ja kertomaan, että tuntemuksemme johtuvat tästä ja kaikki olisi paremmin ja ok kunhan vain oppisimme ajattelemaan oikealla tavalla.
Ei.
Kyse on siitä, että kun elämäsi realiteetteja ovat olleet pitkän aikaa tai jopa aina työttömyys, epäonnistuminen, yksinäisyys, varattomuus ja kaikki muut sellaiset asiat joita oletti viimeistään keski-iässä omaavansa niin se luo ihmisen päälle niin painavan epätoivon viitan, että ei sieltä alta nousta millään kliseisillä self help -ajatuksilla. Kun arkesi on selviytymistä, jokapäiväistä pennin venyttämistä ja jokaisen vastoinkäymisen kohtaamista yksin niin ihminen alkaa pidemmän päälle sen verran rikki ja uupunut, että ei vain kerta kaikkiaan jaksa eikä pysty puhdistamaan mieltään ja alkamaan yhtäkkiä ajatella optimistisesti.
On tuhat kertaa helpompi olla iloinen, optimistinen ja suhtautua nykyisyyteen sekä tulevaisuuteen hyvillä mielin, kun taustat ovat kunnossa ja selän takana on vahva turvaverkko. Eikä kyse ole siitä, että pitäisi olla jotain suuria rikkauksia tai saavutuksia. Kyse on siitä, että ei ole oikeastaan mitään tai ainakaan sitä mistä joskus haaveili.
Me olemme kaikki yksilöitä. Kokemuksiemme summa. Haaveilemme erilaisista asioista, nautimme eri tavalla ja suremme toista asiaa enemmän ja toista hieman vähemmän. Siksi en koskaan lähtisi sanomaan toiselle, että ajatuksesi tai tunteesi ovat vääriä.
Niiiiin tämä! Ja tuo että vain surkimusten minuus on kiinni talossa, työssä, ihmissuhteissa- aivan kaikkien minuus on kiinni näissä asioissa ainakin länsimaissa. Ne joilla on nuo, pelkää menettävänsä ne, se on ainoa ero meihin joilla mitään ei ole. Ja onhan se ankeaa kun mitään ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Mitäs nyt?"
Jatkat elämäsi elämistä ja rakennat siitä sellaisen, että tulevaisuudessakin on kiva sitä elää.
Ensi vuonna tulee 40 täyteen, ja jotain kriiseilyä on ilmassa ollut ehkä noin vuoden ajan. Ensinnäkin on tajunnut sen, että ei ole enää nuori. Sinänsähän se ei mitään saisi haittata, ainoa keino jatkaa elämistä on vanheta, eikä elämä nuorenakaan täydellistä ollut. On hyvä että on laajempaa näkemystä ja ymmärrystä kuin nuorempana, elämästä tulee helpompaa. On hienoa, että tietää mistä pitää, ja saa nauttia näistä elämän pienistä iloista. Toisaalta sitten se, että uusia asioita ei ole niin paljoa, aiheuttaa vähän alakuloa. Tässäkö elämä sitten on, missä uudet seikkailut..? Mutta vaikka seikkailulle lähtisikin, niin niillä on oltu jo aiemminkin, joten niitä nuoruudessa saatuja ensikokemuksia ei varmaan saavuta enää koskaan. Jotenkin olen viime aikoina kaivannut nuoruuttani (joka oli kyllä aika kamalaa aikaa, lähinnä traumoista ja ongelmista selviämistä). Tai ehkä kaipaan enemmänkin sitä illuusiota rajattomasta ajasta ja mahdollisuuksista.
Vaikka elämä on monella tavalla hyvää ja vastaa arvojani, tyytymättömyys nostaa päätään. Syvä kokemus ajan rajallisuudesta ajaa vimmaiseen hyvän tavoitteluun. Enää ei kelpaa "kohtuullinen" kuten nuorena, kun aikaa oli näennäisesti rajattomasti löytää jotain parempaa sitten myöhemmin. Sinänsä hölmöä, koska toisaalta myös tajuan että elämässä harvoin mikään on kovin lähellä täydellistä.
Ehkä eniten masentaa se, että kuinka rajallisesti on mahdollisuuksia vaikuttaa mihinkään maailman suurista ongelmista. Tietysti yksi ihminen voi tehdä vain yhden ihmisen edestä tekoja, ja pyrin tekemään oman elämän valintojen lisäksi myös vapaaehtoistyönä asioita paremman maailman puolesta, mutta jatkuva uutisvirta maailman ongelmista aiheuttaa silti toivottomuutta.
Suurimmat kriiseilyni aiheet eivät siis liity niihin "tavallisen elämässä onnistumisen ulkoisiin merkkeihin". Asun omistusasunnossani. Olen useamman vuoden kestäneessä parisuhteessa, joka on kyllä vähän turbulenttia menoa. Tämä tekee hieman säröä omakuvaani aikuisena ihmisenä, tai omakuvaani ylipäätään, edes teininä ei ole parisuhdehistoriassani ollut vastaavaa suhdetta. Yhdessä on joko oltu tai sitten ei. Lapsia en ole koskaan halunnut, mutta olen havahtunut siihen, että kohta se ei olisi mahdollistakaan. Ajatuksissani olen käynyt läpi sitä vaihtoehtoa, että tässä hätäpäissään vielä pyrkisi kohti perhe-elämää, mutta ei se loppujen lopuksi ole se, mitä haluan. Pystyn kuvittelemaan että jonain toisena maailman aikana se olisi voinut olla omallekin kohdalle ihan validi vaihtoehto, mutta ei tässä maailmassa tänä aikana.
Tällaista ajatusten virtaa täältä.
Mulla ikää 36 ja oon mies turusta, oon ollu 13v putkeen työtön, merkonomin tutkinto löytyy. En oo koskaan seukannu enkä harrastanu seksiä. Mul ei oo koskaan ollu ensimmäistäkään kaveria eikä harrastusta. Oon aina asunu vuokralla, mun vanhemmat asui myös elämänsä vuokralla. Eläkekertymä 90e, oon miettiny et koska sitä vetäis ranteensa auki.
Kai se huonomminkin vois mennä.
Loppujen lopuksi, se mikä aiheuttaa kriiseilyn tunteen, on joku oman pään sisällä oleva "mitähän muutkin elämästäni ajattelee, kun en kulje samaa tietä kuin he" ajatusvääristymä.
Omasta mielestäni jokaisen pitää tajuta ihan terveen itsekkäästi olla onnellinen omista valinnoistaan ja jos tuntuu, että haluaa jotain muuta, niin sitten sitä vain tavoittelemaan.
On turha lähteä pohtimaan toisten ihmisten elämien kautta, että onko oma elämä onnistunut. Se on onnistunut, jos tuntuu hyvältä ja jos ei tunnu hyvältä, niin se voi sittenkin olla onnistunut.
olen tehnyt lapsesta asti suurinpiirtein kaiken toisin ja toisessa järjestyksessä kuin muut. Ihan luontaisesti, mutta joskus myös täysin tietoisesti. Ja olen onnellinen valinnoistani. Omaan laaja koulutus- ja sivistyspohjan ja tämä joskus aiheuttaa ongelmia työnhaussa, mutta se ei ole big deal, koska elän pääomatuloilla, tykkään vain käydä töissä ja kelpaa huonosti palkatutkin työt. En halua urautua mihinkään tiettyyn uraan enkä omaa ammatillistä kunnianhimoa, koska en yksinkertaisesti kykene näkemään mitään ammattia muita tärkeämpänä tai "parempana".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Loppujen lopuksi, se mikä aiheuttaa kriiseilyn tunteen, on joku oman pään sisällä oleva "mitähän muutkin elämästäni ajattelee, kun en kulje samaa tietä kuin he" ajatusvääristymä.
Omasta mielestäni jokaisen pitää tajuta ihan terveen itsekkäästi olla onnellinen omista valinnoistaan ja jos tuntuu, että haluaa jotain muuta, niin sitten sitä vain tavoittelemaan.
On turha lähteä pohtimaan toisten ihmisten elämien kautta, että onko oma elämä onnistunut. Se on onnistunut, jos tuntuu hyvältä ja jos ei tunnu hyvältä, niin se voi sittenkin olla onnistunut.
olen tehnyt lapsesta asti suurinpiirtein kaiken toisin ja toisessa järjestyksessä kuin muut. Ihan luontaisesti, mutta joskus myös täysin tietoisesti. Ja olen onnellinen valinnoistani. Omaan laaja koulutus- ja sivistyspohjan ja tämä joskus aiheuttaa ongelmia työnhaussa, mutta se ei ole big deal, koska elän pääomatuloilla, tykkään vain käydä töissä ja kelpaa huonosti palkatutkin työt. En halua urautua mihinkään tiettyyn uraan enkä omaa ammatillistä kunnianhimoa, koska en yksinkertaisesti kykene näkemään mitään ammattia muita tärkeämpänä tai "parempana".
Tällaisia ajatuksia lukiessa koen olevani onnekas, että oon saanut elämäni aikana kokea useamman pohjakosketuksen, että on huomattavasti laajempi ymmärrys asioista kuin jollain pääomatuloilla elelevällä "oman polkunsa kulkijalla" 🙄
Vierailija kirjoitti:
Et sanonut, oletko mies vai nainen...
Olen 42-vuotias nainen ja hyvin samanlaisessa elämäntilanteessa. En tosin suhtaudu tulevaisuuteen ihan noin pessimistisesti, vaikka olenkin kyynisyyteen taipuvainen. Itse näen seuraavat n. 5 vuotta sellaisena murroskautena, jolloin mun on luotava nahkani ja vanhan on kuoltava uuden tieltä. Sen jälkeen en ole enää nainen sanan biologisessa merkityksessä, vaan ihminen, jonka on pitänyt löytää elämälleen jokin muu tarkoitus kuin lisääntyminen ja kaikki siihen liittyvä koko loppuelämän ajan. Tavallaan olo on vapaa ja odottava. Samalla pelottaa, etten löydäkään elämälleni yhtä selkeää tarkoitusta tai motiivia kuin menneessä elämässä miehen metsästäminen ja perheen perustaminen.
Mutta nyt on hyvä aika pysähtyä. Voin rauhassa tuhlata seuraavat viisi vuotta itseni kehittämiseen niin henkisesti kuin fyysisesti. Jostain luin, että menopaussi = men on pause :D Ja näin mä itsekin sen koen. Tällä hetkellä en enää halua epätoivoisesti yrittää miellyttää miehiä (mahdoton tehtävä), eikä mulla ole tarvetta enää vertailla itseäni niihin, jotka elävät täysin erilaista elämää kuin minä. Jos haluan, voin tehdä tulevaisuudessa merkittävää työtä lasten parissa, jolloin tulen täyttämään myös sen elämäntehtävän ja paljon isommin kuin yhtä biologista lasta hoitaessa. Sitä ennen haluan kuitenkin opiskella, puhdistaa itseni katkeruudesta ja syntyä uudelleen, jotta mulla olisi annettavaa muille koko loppuelämäni.
Pessimistisesti? Vai realistisesti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Et sanonut, oletko mies vai nainen...
.
Miksi kysyt?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et sanonut, oletko mies vai nainen...
.
Miksi kysyt?
Olen henkilö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos sinulla olisi vakityö, avioliitto, lapsia ja talo, haluaisit niistä irti, vapauteen joka sinulla on NYT.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et sanonut, oletko mies vai nainen...
.
Miksi kysyt?
Olen henkilö.
Tämä oli varmaan trolli, mutta täällä on yksi nelikymppinen joka lisäksi elelee hetero- ja cis-normatiivisten kehyksien ulkopuolella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Milleniaalit toteaa, että boomerien perinteinen elämä olisikin ollut parempi. Selkeät roolit ja säännöt.
Vierailija kirjoitti:
Milleniaalit toteaa, että boomerien perinteinen elämä olisikin ollut parempi. Selkeät roolit ja säännöt.
..ja boomereiden arvoja seuranneet haluavat irtioton ja se henkinen murrosikä iskee, otetaan rajuja irtiottoja. Epäsovinnaisuuden jo aiemmin itselleen sallineet saattavat löytää tyydytyksen aloittamalla vaikka puutarhanhoidon tai muuttamalla jonkin pienen arkisen jutun, kun ei tarvitse enää kapinoida.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Milleniaalit toteaa, että boomerien perinteinen elämä olisikin ollut parempi. Selkeät roolit ja säännöt.
..ja boomereiden arvoja seuranneet haluavat irtioton ja se henkinen murrosikä iskee, otetaan rajuja irtiottoja. Epäsovinnaisuuden jo aiemmin itselleen sallineet saattavat löytää tyydytyksen aloittamalla vaikka puutarhanhoidon tai muuttamalla jonkin pienen arkisen jutun, kun ei tarvitse enää kapinoida.
Toiset rauhoittuu ja seestyy, toisille tulee villitys.
Olen 36-vuotias mt-syistä työkyvyttömyyseläkkeellä oleva nainen. Mitään työuraa en ole koskaan pystynyt rakentamaan, koska lapsesta asti ollut vakavat mt-ongelmat, jotka eivät vuosien terapiasta ja lääkkeistä huolimatta parantuneet. Pari kesken jäänyttä tutkintoa, vain lukion sain aikanaan käytyä loppuun. En ole koskaan päässyt parisuhteeseen ja muutamat harvat ystäväni asuvat muilla paikkakunnilla. Asun kunnan asunnossa vuokralla, koska muuhun ei tulot riitä.
Henkisen terveyden lisäksi myös fyysinen terveys alkanut reistaamaan pahasti viime vuosina...Koen nyt lopullisesti syrjäytyneeni yhteiskunnasta, tulen olemaan loppuikäni köyhä ja varmaan myös yksinäinen. Onneksi lukeminen, musiikki ja sarjat/elokuvat tuovat hieman vaihtelua arkeeni.
Useimmat lukioaikaiset ystäväni ovat ns onnistuneet elämässään, on hyvät urat, omistusasunnot ja lapset. Se ns tavallinen elämä, kun ovat terveinä saaneet elää ja olla. Kieltämättä joskus olen hieman katkera, että oma elämä meni miten meni ja kaikki haaveet, ne "normaalit" asiat jäivät sairauksien takia toteutumatta...
Tuntuu, että nyt lähellä neljääkymppiä kriisi tulee siitä, että oma elämä jäi ikäänkuin kokonaan elämättä, kun sairauksien ehdoilla on pitänyt elää yli 20 vuotta elämästä eikä parempaa ole näköpiirissä
Ei kaikki aikuisetkaan ole samanlaisia, mitä väliä?
Et sanonut, oletko mies vai nainen...
Olen 42-vuotias nainen ja hyvin samanlaisessa elämäntilanteessa. En tosin suhtaudu tulevaisuuteen ihan noin pessimistisesti, vaikka olenkin kyynisyyteen taipuvainen. Itse näen seuraavat n. 5 vuotta sellaisena murroskautena, jolloin mun on luotava nahkani ja vanhan on kuoltava uuden tieltä. Sen jälkeen en ole enää nainen sanan biologisessa merkityksessä, vaan ihminen, jonka on pitänyt löytää elämälleen jokin muu tarkoitus kuin lisääntyminen ja kaikki siihen liittyvä koko loppuelämän ajan. Tavallaan olo on vapaa ja odottava. Samalla pelottaa, etten löydäkään elämälleni yhtä selkeää tarkoitusta tai motiivia kuin menneessä elämässä miehen metsästäminen ja perheen perustaminen.
Mutta nyt on hyvä aika pysähtyä. Voin rauhassa tuhlata seuraavat viisi vuotta itseni kehittämiseen niin henkisesti kuin fyysisesti. Jostain luin, että menopaussi = men on pause :D Ja näin mä itsekin sen koen. Tällä hetkellä en enää halua epätoivoisesti yrittää miellyttää miehiä (mahdoton tehtävä), eikä mulla ole tarvetta enää vertailla itseäni niihin, jotka elävät täysin erilaista elämää kuin minä. Jos haluan, voin tehdä tulevaisuudessa merkittävää työtä lasten parissa, jolloin tulen täyttämään myös sen elämäntehtävän ja paljon isommin kuin yhtä biologista lasta hoitaessa. Sitä ennen haluan kuitenkin opiskella, puhdistaa itseni katkeruudesta ja syntyä uudelleen, jotta mulla olisi annettavaa muille koko loppuelämäni.