Miten äitisi suhtautuu, jos otat esille jonkun lapsuutesi epäkohdan?

[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 17:18"]Minun vanhempani käyttivät alkoholia.Äidille muistelin kerran miten pelotti kun hän jätti minut yöksi yksin ja makasi sammuneena eteisessä.Hän sanoi vain että älä puhu siitä. Isäni mokaili vielä pahemmin mutta hänkin hokee ettö "jokainen mokaa". Rajansa silläkin kuitenkin. Itse en traumojeni takia käytä alkoholia yhtään.
[/quote]
Vahinkoalapeukku, sori! :(

Jos otan puheeksi isäni alkoholismin ja väkivaltaisuuden, äitini kiistää nämä asiat. Tämän kummemmin en lapsuuden aikaisia kaivele, enkä välttämättä mitenkään aktiivisesti noitakaan asioita, vaan saatan vain todeta faktat äitini aiheesta aloittaessa.

Joistakin asioista pystytään aivan hyvin keskustelemaan, häneltä löytyy perustelut miksi on toiminut niin kuin on toiminut jne. On kuitenkin olemassa aikakausi, jolloin äiti joi aika paljon (kesti muutaman vuoden, heillä oli isän kanssa silloin avioero menossa). Tältä ajalta on paljon asioita, joita "ei ole tapahtunut". Äidin mielestä en esimerkiksi ole koskaan keräillyt hänen tavaroitaan ojan pohjalta, kun humalatilan vuoksi sinne oli levinnyt niin meikit kuin rahatkin. Hänen mielestää veljeni ei koskaan joutunut tuomaan minulle ruokaa, kun äiti olikin jäänyt baariin (veljeni oli silloin jo täysi-ikäinen ja muuttanut omaan asuntoon). Näitä asioita ei vain ole tapahtunut, "muistan väärin". Jokin ihmeellinen kieltämisreaktio kai se on, kun muutama vuosi meni alta riman ja nuorin lapsi (eli minä) oli enemmän tai vähemmän heitteillä. En kuitenkaan ole katkera, sillä äiti sai taas elämänsä järjestykseen ja tätä aikaa lukuunottamatta minulla on ollut tasapainoinen ja turvallinen lapsuus ja välit molempiin vanhempiin on hyvät. En ole myöskään enää kaivellut omaa lapsuutta tai nuoruutta, joskus 10 vuotta sitten ehkä oli sellainen kyselemisen ja kyseenalaistamisen kausi itsellä.

[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 21:09"]

[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 20:26"]

Traumat koen tulleeksi syvemmin siitä, että itsellä ei aina hahmottunut, mikä on oikein ja väärin. Aikuisena sitten opetellut elämään, uskaliaammin, oppinut tuntemaan ja luottamaankin. Traumoja olen selvitellyt lähinnä niistä puhumalla miehelleni, mutta koska hänellä on ollut erilainen koti, ei hän osaa sanoa oikein juuta tai jaata. Sen on kyllä tehnyt selväksi, että normaalia ei ole ollut oikein mikään.

[/quote]

Yllättävän vaikea se onkin nähdä mikä siinä omassa perheessä on oikein tai väärin, lähes mahdotonta sen huomaaminen on lapselta. Päivähoidossa tai koulussa voi saada mahdollisesti viitteitä siitä että muissa perheissä ei mahdollisesti toimitakaan samalla tavalla kuin kotona. Nuorena tai aikuisena asioista on mahdollista ottaa selvää tutustumalla aihetta käsitteleviin kirjoihin tms.

Toisaalta traumoja voi aiheuttaa myös asiat jotka esim. jonakin aikakautena on täysin normaaleja. Se ei silti tarkoita että niistä pitäisi ajatella että ongelmat ei voisi johtua niistä asioista. Hyväksyä ne voi kuuluvaksi lapsuudessa tapahtuneisiin asioihin joita ei voi muuttaa. Jotka on käsiteltävä tavalla tai toisella ja/tai jätettävä taakseen.

[/quote]

Lapsi kyllä vaistoaa jotenkin väärän, mutta ei pysty sitä selittämään mikä siinä on, kun koko elämänsä elänyt siinä. Tietää, että on jotain kiellettyä, salaista ja kuvittelee, että se on yhteinen perhesalaisuus, arvokasta mitä muilla ei ole. Samalla se on jotain sellaista, mikä eristää lapsen muista lapsiyhteisöstä, koska lapsi ei osaa olla oma itsensä. Minkäänlaista tukiverkkoa ei voi olla, koska lapsi ei uskalla ilmeelläkään ilmaista ulospäin, että voi pahoin. Jos jotain tuolloin kaipasin, niin aikuista, johon voisi luottaa ja jolle olisi uskaltanut puhua.

Aikuisena vertaistukiryhmät ja alan kirjallisuus ovat kyllä auttaneet. Tavaraa riittää, mitä selvitellä. Ja uutta näköjään pompsahtelee esiin, mitä todella miettii, että kuinka epätervettä mahtoi olla. Tässä tämä elämä meneekin, kun näitä selvittelen ja rakennan itseäni ihmisenä pala palalta. Tuntuu kyllä kannattavalta rakennustyömaalta, käsittämätön matka ollut.

[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 16:54"]

[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 15:42"]Ihan aiheesta suuttuu. Mitä niitä penkomaan. Ei niitä enää voi muuttaa. [/quote] Toivottavasti kuolet yksinäisenä ja unohdettuna.

[/quote]

Anteeksi kuinka? En tajua, mikä tuossa kommentissa ansaitsi noin monta alapeukkua ja vielä kuolemantoivottamiset päälle? Äitiäsi et voi valita, menneisyyttä et voi muuttaa, mielestäni on oikein antaa menneiden olla ja keskittyä siihen, mitä on nyt. Oikeasti traumaattiset kokemukset tietenkin pitää käsitellä, mutta aloituksessa puhuttiin aika pienistä asioista, joita äiti tuskin on tarkoituksella tehnyt tai edes huomannut. 

[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 20:59"]

Mä en oikein tiedä miksi mä tuollaisia ottaisin puheeksi? Mun lapsuudesta on jo kymmeniä vuosia aikaa, olen 41-vuotias ja sanon vaan että päässäni pitäis olla jotain vialla jos velloisin jossain "sisko sai silloin kun mä olin 7 vuotta vanha ainaskin kaksi kertaa enemmän limpparia lauantaina saunan jälkeen, niin on eppaa että!"-rutinoissa.

[/quote]

Samaa mieltä.  :) Tästä ketjusta tuli jotenkin paha olo itselle: ihan liikaa vihaa, katkeruutta ja silkkaa ilkeyttä. Ja juu, mulla on itselläni ollut todella traumaattinen lapsuus, siksi koen oikeudekseni sanoa näin. :) Monta vuotta nuorena aikuisena meni tosi paljon energiaa ikävien asioiden läpikäymiseen. Siksi kai tähän vaivaudun kirjoittamaan, kun on jotain kosketuspintaa asiaan. Jotain muistoja tämä ketju omien ikävien asioiden läpikäymisprosessista herättää. Tosin en muista koskaan olleeni niin vihainen kuin moni tässä ketjussa, eikä mulla ole koskaan ollut kostofantasioita (silkkaa omien koettujen vääryyksien kostamistahan iso osa näistä esimerkeistä on). Häpeä ja pelko ovat olleet tunteita, joita olen eniten saanut työstää. 

Joistain jutuista lapsuudessani olen omien vanhempieni kanssa pystynyt puhumaan. Saamani vastaukset ovat myös auttaneet ymmärtämään elämääni. Muutaman niistä voin jakaa kanssanne, jos näistä vaikka olisi jollekulle apua. :)

a) Vielä 80-luvullakin avioero oli iso häpeä, monessa ammatissa melkein mahdottomuus. Mun vanhempani tajusivat kyllä, että heidän olisi ollut parasta erota ja olisivat mieluiten niin tehneetkin, mutta he kokivat olleensa pakotettuja pysymään yhdessä. 

b) Ennen lapsilla ei sillä tavalla ollut pahoinvointia. Jos eläisin lapsuuttani nykyajassa, hyötyisin kovasti osastojaksoista lastenpsykiatrisella osastolla. Minun lapsuudessani uskottiin vahvasti, että esim. lapset eivät voi masentua. Tunnistetut lasten traumaoireet olivat lähinnä vuoteenkastelu ja housujen tuhriminen. Koska olin pidätyskykyinen ja pärjäsin koulussa, olin sen ajan mittapuulla terve.

c) Ennen elettiin kuten tapana oli. Tietoa ei haettu internetistä, lastenkasvatusopit saatiin aika suppeista lähteistä. Lasten kasvatuksen painopistealueita olivat riittävä C-vitamiinin saanti, jokapäiväinen hampaidenpesu, turvaistuimeen käyttö sekä säänmukainen vaatetus. Painopistealueistani huolehdittiin mainiosti. ;)

Ikävät tunteet ja traumat pitää tietysti läpikäydä. Sitäkään ei voi muut määritellä, kuinka ison tai pienen asian saa kokea traumaksi. Ja sitten kun surut on surtu ja itkut itketty, täytyy lopettaa asioissa märehtiminen ja aloittaa se oikea oma elämä. Paska lapsuus voi viedä väkisin ison osan elämästä, mutta sen loppuelämän voi sitten elää ihanaa ja mahtavaa elämää. :) Loppupeleissä kun asiat ovat kuten joku ketjuun jo kirjoittikin: ihminen itse valitsee, haluaako suuntautua siihen hyvään kivaan ja rakentavaan - vai siihen pimeään synkkään ja hajottavaan. Sen valinnan saa kuitenkin tehdä lapsuudestaan riippumatta ihan itse.

Sanoo, että ihan väärin muistettu taas kerran.

Minun äitini ei suutu, vaan aloittaa todella epäaidon anteeksipyytelyn lässyttävällä äänellä. Syvällisin selitys sille, miksi äitini oli niin omistushaluinen ja kontrolloiva, on "Kun minä vain rakastan sinua niin hirmuisesti!" Äitini ei ole kykenevä minkäänlaiseen itsereflektioon eikä ymmärrä, ettei rakkautta ole se, että tukahduttaa lapsensa kaikki vähäisetkin itsenäistymispyrkimykset.

Sopivasti tuli ketju vastaan. Kauhee huuto ja itku kun avauduin nuoruuteni epäkohdista. Nyt voi vihdoin aloittaa puhtaalta pöydältä.

Ihan halvatun kiittämättömiä pentuja ootte kaikki. Hävetkää. Ennen vanhaan vanhempia kunnioitettiin AINA. Nykypennut ovat jostain saaneet päähänsä, että vanhempienkin on ANSAITTAVA kunnioituksensa. Ei ole ihme, ettei pennut kunnioita vanhempiaan, opettajiaan, poliisia, sotaveteraaneja, ylipäänsä ketään. Tätäkö halusitte? Kyllä nyt on kaikilla mukava olla. 

[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 18:00"]

[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 17:57"]

[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 16:35"][quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 16:24"] [quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 16:17"][quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 16:03"] Mun äiti nostaa esille omat kamalat kokemuksensa eli sen, miten heitin ruokia seinälle tai miten kiusasin naapurin lapsia ja hän sai sitä hävetä. Jokaista minun kokemaani vääryyttä kohti hänellä on kaksi sellaista, joista saattaa minua syyllistää. Jos kysyn, miksi hän ei antanut minun mennä discoon 14v iässä, saan vastakysymyksen, että miksi samassa iässä tuhosin sohvan kaatamalla sen päälle kloriittia ja miksi leikkelin kaikkien pikkusiskon barbit kaljuiksi. Keskustele siinä sitten asiallisesti, kun toinen vetää koko ajan mukaan ihan epäolennaisia asioita ja muistoja, jotka haluan unohtaa. [/quote] Äitisi toimii ihan järkevästi. Tehkää toisille kuten toivotte ihmisten tekevän heille. Sinä syydät äitisi silmille hänen tekemiään vanhoja virheitä, ja äiti vastaa samalla mitalla, kertoo sinulle sinun tekemiäsi häntä stressanneita ja rasittaneita virheitä.  [/quote] jaa. eikö asioista saa puhua. [/quote] Vaikea kysymys. Periaatteessa saa, mutta me ihmiset olemme vajavaisia ja meillä on erilaisia arkoja paikkoja ja häpeäntunteita ja muuta. Aika usein me joudumme jatkamaan elämäämme tehtyämme virheitä niin, että vaan työnnämme virheiden ajattelun menneisyyteen ja jatkamme, emme elämän pyörteissä ehdi/jaksa käsitellä niitä sen enempää. Ei se mukavalta silloin tunnu jos joskus aikojen päästä kaivetaan esille niitä vanhoja asioita joista on vaivalla aikanaan jotenkin päästy yli.  Itse pidän aina ohjenuorana ensimmäisenä ihmistä. Voin puhua tuollaisista asioista, jos se ei tunnu satuttavan tai vaivaavan äitiä. Jos taas tuntuu että se vaivaa, niin en kiusaa häntä kaivamalla hänen menneitä virheitään piinaamaan häntä. En minä itsekään pitäisi siitä jos vaikka joku ystäväni nostaisi virheitäni joita olen tehnyt ehkä 10 vuotta sitten uudestaan taas pöydälle. [/quote] Eikö se, jolla on kurjat kokemukset lapsuudestaan, ole myös ihminen? Hänellä voi olla vähintään yhtä suuri tarve kysyä lapsuudestaan kuin äidillä vaieta siitä. Miksi pitäisi kunnioittaa vain äidin tarpeita?

[/quote]

Sen kus kysyt, mutta sitten knu vastaukset harmittavat sinua ihan yhtä perinpohjaisesti kuin aiemminkin, niin voit mennä itseesi ja miettiä, että mitä kyselyllä saavutit.

[/quote]

Minulla ei ole mitään ongelmia, joita haluaisin puida äitini kanssa, mutta pystyn tuntemaan empatiaa ap:n ja muiden kokemuksia kohtaan. Kurjien lapsuudenkokemusten puiminen äidin kanssa ei varmaan useinkaan tuota mitään ihmeparanemista, varsinkin kun tällainen keskustelunavaus saa ilmeisesti usein huonon vastaanoton, mutta se voi olla tärkeä askel tiellä toipumiseen.

Missään nimessä ei kannata hakata päätä seinään jos äiti vain loukkaa enemmän tai kieltäytyy täysin puhumasta. Ei myöskään kannata jumiutua siihen ajatukseen, että äiti on saatava ymmärtämään oma kokemus. Mutta joillekin se, että kertoo oman kokemuksensa ja näkee äidin (tai isän) reaktion siihen, voi viedä omaa paranemisprosessia eteenpäin.

Huhhu. Itse en ainakaan halua että minut vanhana nostetaan jollekin pyhimysjalustalle jossa minun posliininhaurasta ylpeyttäni sitten pitää varjella ja ainoastaan ylistää uhrauksiani. Kyllä normaaliin ja terveeseen ihmissuhteeseen kuuluu että saa tuoda esiin omaa mieltä painavia asioita ja keskustella niistä, eikä äitisuhde ole mikään poikkeus. 

[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 18:25"]

Ihan halvatun kiittämättömiä pentuja ootte kaikki. Hävetkää. Ennen vanhaan vanhempia kunnioitettiin AINA. Nykypennut ovat jostain saaneet päähänsä, että vanhempienkin on ANSAITTAVA kunnioituksensa. Ei ole ihme, ettei pennut kunnioita vanhempiaan, opettajiaan, poliisia, sotaveteraaneja, ylipäänsä ketään. Tätäkö halusitte? Kyllä nyt on kaikilla mukava olla. 

[/quote]

Kyllähän asiat ovat monella tapaa paremmin nykyään kuin ns. ennen vanhaan. Esimerkiksi suurin osa lapsista voi paremmin kuin koskaan, myös henkisesti. Että ehkä tuossa automaattisen kunnioituksen mallissa ei kaikki ollut ihan kohdallaan.

[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 17:02"][quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 16:58"][quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 16:49"]

[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 16:35"]

[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 16:30"]

[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 16:24"][quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 16:17"][quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 16:03"] Mun äiti nostaa esille omat kamalat kokemuksensa eli sen, miten heitin ruokia seinälle tai miten kiusasin naapurin lapsia ja hän sai sitä hävetä. Jokaista minun kokemaani vääryyttä kohti hänellä on kaksi sellaista, joista saattaa minua syyllistää. Jos kysyn, miksi hän ei antanut minun mennä discoon 14v iässä, saan vastakysymyksen, että miksi samassa iässä tuhosin sohvan kaatamalla sen päälle kloriittia ja miksi leikkelin kaikkien pikkusiskon barbit kaljuiksi. Keskustele siinä sitten asiallisesti, kun toinen vetää koko ajan mukaan ihan epäolennaisia asioita ja muistoja, jotka haluan unohtaa. [/quote] Äitisi toimii ihan järkevästi. Tehkää toisille kuten toivotte ihmisten tekevän heille. Sinä syydät äitisi silmille hänen tekemiään vanhoja virheitä, ja äiti vastaa samalla mitalla, kertoo sinulle sinun tekemiäsi häntä stressanneita ja rasittaneita virheitä.  [/quote] jaa. eikö asioista saa puhua. [/quote] Toki saa. Mutta miksi sinä saisit "unohtaa" lapsuudessa onat nolot muistosi mutta silti äitisi pitäisi omia virheitään käydä läpi sinun käskystäsi

[/quote]

Koska toinen oli tapahtumien aikaan lapsi ja toinen se vastuullinen aikuinen.

[/quote]

Aikuinen ymmärtää että vain itse voi vaikuttaa itseensä. Jos toinen aikuinen - olkoonkin sitten vaikka vanhempi - ei anna sinulle sitä vastausta jonka haluat, pitää mennä itseen ja elää sen pettymyksen kanssa.

[/quote]

Väärin. Terapeutit eivät tosiaan suosittele toimintatapaasi kenellekään. Sinun tehtäväsi on puhua, puhua ja puhua. Käsitellä uudelleen ja uudelleen näitä vaikeita asioita. Vain sillä tavalla voit työstää ne vaivaamasta mieltäsi, tulemasta painajaisiisi ja vaikuttamasta omaan äitiyteesi ja seuraavin sukupolviin. Äidin tunteet ovat sivuseikka tässä prosessissa. Tekee sille äidillekin ihan hyvää käydä läpi tekojaan.
[/quote]

Sinä olet kohta se äiti
[/quote]
Olen jo äiti. Ja olen käynyt lapseni syntymästä saakka terapiassa käsittelemässä äitini aiheuttamia traumoja. En tosiaan aio siirtää niitä lapseeni. Minä kannan vastuun, äitini ei. Se ero meissä on

En ota esille mitään sellaista. Miksi pitäisi? Jos jokin kaihertaa, asiat kannattaa ottaa esille terapeutin kanssa, ei oman vanhemman. Ihmiset ei tajua, että sellainen vanhojen läpikäynti vanhempi-lapsi suhteessa ei auta mitään. Varsinkaan siinä tapauksessa, että asian ottaa esille se, joka kokee tulleensa huonosti kohdelluksi.

Useimmiten vanhemmat tekevät parhaansa. Joskus menneisyyden varjot näkyvät myös vanhempien elämässä tai muita stressitekijöitä on ympärillä niin, että vanhemmuudessa epäonnistuu. Ja jos joku ei yritä parastaan lapsensa kanssa, asia ei yleensä muutu tai "kosketa" myöhemminkään.

[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 17:57"][quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 16:58"]

[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 16:49"]

[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 16:35"]

[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 16:30"]

[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 16:24"][quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 16:17"][quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 16:03"] Mun äiti nostaa esille omat kamalat kokemuksensa eli sen, miten heitin ruokia seinälle tai miten kiusasin naapurin lapsia ja hän sai sitä hävetä. Jokaista minun kokemaani vääryyttä kohti hänellä on kaksi sellaista, joista saattaa minua syyllistää. Jos kysyn, miksi hän ei antanut minun mennä discoon 14v iässä, saan vastakysymyksen, että miksi samassa iässä tuhosin sohvan kaatamalla sen päälle kloriittia ja miksi leikkelin kaikkien pikkusiskon barbit kaljuiksi. Keskustele siinä sitten asiallisesti, kun toinen vetää koko ajan mukaan ihan epäolennaisia asioita ja muistoja, jotka haluan unohtaa. [/quote] Äitisi toimii ihan järkevästi. Tehkää toisille kuten toivotte ihmisten tekevän heille. Sinä syydät äitisi silmille hänen tekemiään vanhoja virheitä, ja äiti vastaa samalla mitalla, kertoo sinulle sinun tekemiäsi häntä stressanneita ja rasittaneita virheitä.  [/quote] jaa. eikö asioista saa puhua. [/quote] Toki saa. Mutta miksi sinä saisit "unohtaa" lapsuudessa onat nolot muistosi mutta silti äitisi pitäisi omia virheitään käydä läpi sinun käskystäsi

[/quote]

Koska toinen oli tapahtumien aikaan lapsi ja toinen se vastuullinen aikuinen.

[/quote]

Aikuinen ymmärtää että vain itse voi vaikuttaa itseensä. Jos toinen aikuinen - olkoonkin sitten vaikka vanhempi - ei anna sinulle sitä vastausta jonka haluat, pitää mennä itseen ja elää sen pettymyksen kanssa.

[/quote]

Väärin. Terapeutit eivät tosiaan suosittele toimintatapaasi kenellekään. Sinun tehtäväsi on puhua, puhua ja puhua. Käsitellä uudelleen ja uudelleen näitä vaikeita asioita. Vain sillä tavalla voit työstää ne vaivaamasta mieltäsi, tulemasta painajaisiisi ja vaikuttamasta omaan äitiyteesi ja seuraavin sukupolviin. Äidin tunteet ovat sivuseikka tässä prosessissa. Tekee sille äidillekin ihan hyvää käydä läpi tekojaan.

[/quote]

Vain omaan itseen voi vaikuttaa.

Jos vanhempi ei yrityksistä huolimatta anna vastauksia kysymyksiin, täytyy keksiä muita keinoja selvitä tilanteesta. Terve ihminen ei jää hakkaamaan päätään seinään vaikka se seinä olisikin oma äiti.

Toki voidaan puhua vaikka maailman tappiin asti siitä mitä ihmisten _pitäisi_ tehdä, mutta käytännössä elämä harvemmin menee niin kuin sen _pitäisi_ mennä.
[/quote]
Puhun terapeutille ja äidilleni. Ei se ole pään seinään hakkasmista, vaan helpottavaa. Äitini on vain kestettävä se.

Siinä vaiheessa kun päättää hankkia lapsia pitää hyväksyä myös ne ikävät asiat, joita joutuu äitinä ja isänä kohtaamaan. Jokainen tekee virheitä, ja jokaisella lapsella on oikeus puhua lapsuudestaan vanhempiensa kanssa. Vanhemmilla on velvollisuus käsitellä niitä asioita omassa mielessään ja lasten kanssa. Näin se vain on.

Eikä suinkaan niin, että kun pamahtaa paksuksi, muuttuu yhtäkkiä ihmiseksi joka "tekee kaikkensa lasten vuoksi" - mutta niistä tekemisistä ei saa puhua. Lasten saaminen ei muuta ketään yhtäkkiä täysin eri luonteiseksi kuin on aikaisemmin ollut. Tämä tosiasia tuntuu yllättävän hyvin monet äidit ja isät. Ja kaikki vastuu kaadetaankin lapsen niskaan siinä samalla kun siunaillaan omaa erinomaisuutta. "parhaani tein ja muuta et voi vaatia".

Jos et ole valmis kohtaamaan tekemisiäsi, et ole tehnyt parastasi.

[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 18:25"]Ihan halvatun kiittämättömiä pentuja ootte kaikki. Hävetkää. Ennen vanhaan vanhempia kunnioitettiin AINA. Nykypennut ovat jostain saaneet päähänsä, että vanhempienkin on ANSAITTAVA kunnioituksensa. Ei ole ihme, ettei pennut kunnioita vanhempiaan, opettajiaan, poliisia, sotaveteraaneja, ylipäänsä ketään. Tätäkö halusitte? Kyllä nyt on kaikilla mukava olla. 
[/quote]
Mitä kunnioittamista on väkivaltaisesta vanhemmassa ja sen suojelijassa ? Minä en vanhempiani kunnioita, pelkkää ilmaa minulle. Lapsillani on isovanhempia isänsä puolelta kyllä riittämiin.

Minun äiti on sulkeutuvaa tyyppiä, menee hiljaiseksi kun jotakin asiaa koittaa ottaa esille. Ei vastaa suoraan. Ei olevinaan muista yms. Kiertelee ja kaartelee. Saattaa hätäsesti vastata jotain. EI halua keskustella

[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 18:29"]

[quote author="Vierailija" time="26.05.2015 klo 18:25"]

Ihan halvatun kiittämättömiä pentuja ootte kaikki. Hävetkää. Ennen vanhaan vanhempia kunnioitettiin AINA. Nykypennut ovat jostain saaneet päähänsä, että vanhempienkin on ANSAITTAVA kunnioituksensa. Ei ole ihme, ettei pennut kunnioita vanhempiaan, opettajiaan, poliisia, sotaveteraaneja, ylipäänsä ketään. Tätäkö halusitte? Kyllä nyt on kaikilla mukava olla. 

[/quote]

Kyllähän asiat ovat monella tapaa paremmin nykyään kuin ns. ennen vanhaan. Esimerkiksi suurin osa lapsista voi paremmin kuin koskaan, myös henkisesti. Että ehkä tuossa automaattisen kunnioituksen mallissa ei kaikki ollut ihan kohdallaan.

[/quote]

Mistäs tuollaisen päätelmän keksit? Lasten henkisestä hyvinvoinnista ei taida olla vertailukelpoista faktatietoa olemassa, mutta jokainen viime vuosituhannella koulunsa käynyt tietää, että nykypäivänä esim yläkouluissa meno on todellakin järkyttävää juuri siitä syystä, että lapsia ei kotona enää opeteta kunnioittamaan ketään. Odotas vaan kun omat lapsesi tulevat teini-ikään ja huomaat, kuinka vähän sinunkaan vanhemmuudestasi enää kunnioitetaan. Ihan hirvittävän raadollista minusta.