Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Epätodellinen olo kylässä, kutsuttiinko mut vai tulinko väärään aikaan tms
Olet/olette perheesi kanssa kylässä, jonkun tutun kotiin kutsuttuna. Sulle tulee tunne, että tulitko väärään aikaan, vääränä päivänä, olitko ymmärtänyt jotain väärin. Isäntäväki tai siis pelkkä isäntä/emäntä kohtelee kuin olisit tullut häiritsemään, on kuin sua ei olisikaan, kuin kaduttaisi koko kylään kutsu tms. Olet kuin ilmaa, tai sulle ollaan töykeitä. Haluaisit lähteä heti kotiin, mutta et kehtaa oikein sitäkään tehdä. Tilanne on kiusallinen, hämmentävä. Onko kokemuksia? Mistä nämä ovat johtuneet, onko selvinnyt?
Olin tilanteessa, ja sanoin emännälle puhelimessa kotiin päästyäni: "Hei, jos me tultiin huonoon aikaan tai teille tuli jotain muuta, niin olisitte vaan peruneet tai sanoneet heti. En mä sellaisesta pahastu. Parempi perua koko tapaaminen kuin väkisin tavata."
Tähän emäntä: "No miten sä nyt tolleen otit itseesi, jos ei heti ollut kahvit ja kakut pöydässä!" Jotain tuollaista. Mitään tarjoilua ei siis missään vaiheessa ollut, mikä on aika ankeaa, ei edes lasillista vettä. Touhusi vain omiaan oman lapsensa kanssa ja minä ja leikkimään tullut lapseni istuimme sohvalla kahdestaan hämmentyneinä.
Emme menneet enää sinne, eikä muutenkaan pidetty yhteyttä. Kutsun olimme saaneet ja oikeaan aikaan tulleet heille, siitä ei ollut kyse.
Mutta hirveän vaivautunut olo koko ajan, kun kutsuja ei kertonut ollenkaan, mikä vaivasi ja miksi jätti meidät yksin.
Vastaavia kokemuksia?
Kommentit (1132)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En sitten tiedä miksi ystäväni halusi kuitenkin aina välillä nähdä ja kutsui kylään. Olikohan vaan kyse siitä, ettei kehdannut olla näkemättä kun oltiin kummeja lapsille? Tai tuliko minusta jotenkin ”vanha ja ei niin tärkeä kaveri”, joka nyt vain roikkui siinä mukana, mutta josta hän ei niin enää välittänyt?
Tuntematta tapausta sen tarkemmin, itse epäilen, että kyse oli velvollisuudentunteesta kummia kohtaan, eikä tärkeästä kaverista. Ehkä tämäkin on joku suomalainen ajatusmalli: Saattaisi kuullostaa törkeältä, että henkilö ei kutsuisi kummia ikinä kylään, ja nyt on sentään kutsunut kylään, ja on kummin oma moka, jos ei tajua, ettei ole jatkossa tervetullut?
Olisin itsekin saattanut nuorempana syyllistyä samaan. Olisin halunnut veljeni kummisedäksi, mutta hän ei kelvannut, koska ei kuulunut kirkkoon. Sitten jouduin viime hetkellä kutsumaan veljen vaimon kummiksi jo aiemmin valittujen kummien lisäksi. En ollut hänen kanssaan läheinen, ja asuivat eri puolella Suomea.
Vasta noin 2 viimeisen vuoden aikana meistä on tullut läheisiä - toki se, että ovat muuttaneet samalle paikkakunnalle on auttanut asiaa.
Muille tiedoksi, olen kummi, vaikka en ole kirkossa. Mutta sylikummiksi en kelvannut, enkä voinut olla ainoa kummi.
Omaa lasta ei kastettu, meillä pidettiin nimiäiset. Ei ollut väliä, onko kummit kirkossa vai ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen varmasti ollut kuvailemanne kireä akka nuorempana, kun lapset olivat pieniä.
Esim lasten sukulaisjuhlat (helvettiä voin sanoa nyt) jäi kokonaan kontolleni. Kutsut, tarjottavien hankinta, leipominen, siivoaminen jne. Ihan kaikki jäi minulle. Mies muuten ok, mutta tällaisissa uuvelo. Plus hänelle olisi ollut ihan ok kutsua sotkuiseen kotiin porukkaa ja tarjota poppareita.
Nykyään olen oppinut ulkoistamaan ja mieskään ei enää yhtä kädetön.
Tunnistan monessa exässä tuon "ei minua haittaa paskainen koti ja nollatarjottavat!"-asenteen. Nykyiselleni sanoin, kun hän kerran yritti lähteä tuolle tielle, että minä pidän tuollaista käytöstä väkivaltana, enkä aio jäädä väkivaltaiseen suhteeseen, joten jos asia on näin, että miehelle kelpaa likainen koti, ja tyhjä jääkaappi, koska "ainahan voi tilata pitsaa", niin suhteen alku on sitten tässä. Minä nimittäin tähtään suhteeseen jossa koti on siisti, ja yhteinen elämä tasa-arvoista, samansuuntaista, ja helppoa, ilman pyöreän palikan väkisin sovittamista neliön malliseen reikään.
Tätä edellinen suhteeni oli sellainen jossa exä vakuutti siisteyden (siis sellainen perussiisteys, että imuroidaan nyt vaikka kerran viikossa, ja että on puhtaita astioita joista syödä/tehdä ruokaa) olevan hänelle tärkeä. Sillä siunaamalla hetkellä kun muutettiin yhteen, tipahti miehen kädestaä sekä tiskiharja että imuri, ja alkoi tämä väkivalta että "se siivoaa ja tiskaa jota häiritsee".
Nykyinen pitkäaikainen avomieheni siis lopetti tuon tasan tuohon yhteen kertaan, kun tajusi että mikälik haluaa hyvän, pitkän, ja onnellisen parisuhteen, niin ei voi enää pelailla miten-saan-laiskoteltua-eniten-peliä, vaan joutuu ihan kasvamaan aikuiseksi ja alkaa tekemään oman kohtuullisen osuutensa.
Tykkään aikuisten ihmisten suhteesta, kun lapset on jo tehty edellisessä liitossa ja ovat aikuisia. Ei ole enää sitä, että mies ajattelee, että se on nyt jumissa pienten lasten kanssa ilman rahaa, eikä voi lähteä. Jos homma ei toimi, niin todellakin voi ja aikoo lähteä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen varmasti ollut kuvailemanne kireä akka nuorempana, kun lapset olivat pieniä.
Esim lasten sukulaisjuhlat (helvettiä voin sanoa nyt) jäi kokonaan kontolleni. Kutsut, tarjottavien hankinta, leipominen, siivoaminen jne. Ihan kaikki jäi minulle. Mies muuten ok, mutta tällaisissa uuvelo. Plus hänelle olisi ollut ihan ok kutsua sotkuiseen kotiin porukkaa ja tarjota poppareita.
Nykyään olen oppinut ulkoistamaan ja mieskään ei enää yhtä kädetön.
Tunnistan monessa exässä tuon "ei minua haittaa paskainen koti ja nollatarjottavat!"-asenteen. Nykyiselleni sanoin, kun hän kerran yritti lähteä tuolle tielle, että minä pidän tuollaista käytöstä väkivaltana, enkä aio jäädä väkivaltaiseen suhteeseen, joten jos asia on näin, että miehelle kelpaa likainen koti, ja tyhjä jääkaappi, koska "ainahan voi tilata pitsaa", niin suhteen alku on sitten tässä. Minä nimittäin tähtään suhteeseen jossa koti on siisti, ja yhteinen elämä tasa-arvoista, samansuuntaista, ja helppoa, ilman pyöreän palikan väkisin sovittamista neliön malliseen reikään.
Tätä edellinen suhteeni oli sellainen jossa exä vakuutti siisteyden (siis sellainen perussiisteys, että imuroidaan nyt vaikka kerran viikossa, ja että on puhtaita astioita joista syödä/tehdä ruokaa) olevan hänelle tärkeä. Sillä siunaamalla hetkellä kun muutettiin yhteen, tipahti miehen kädestaä sekä tiskiharja että imuri, ja alkoi tämä väkivalta että "se siivoaa ja tiskaa jota häiritsee".
Nykyinen pitkäaikainen avomieheni siis lopetti tuon tasan tuohon yhteen kertaan, kun tajusi että mikälik haluaa hyvän, pitkän, ja onnellisen parisuhteen, niin ei voi enää pelailla miten-saan-laiskoteltua-eniten-peliä, vaan joutuu ihan kasvamaan aikuiseksi ja alkaa tekemään oman kohtuullisen osuutensa.
Onhan se ikävää jos puoliso ei siivoa ihan niin paljon kuin halutaan, mutta ei se silti väkivaltaa ole.
Yhden kaverin kanssa kävi näitä ohareita. Sovittiin että tulee lounaalle ja laitoin ruokaa ja katoin kauniisti mutta unohti eikä tullutkaan. Kaksi kertaa oli ruuat pöydässä ja tunnin päästä selviää ettei toinen olekaan tulossa. On muuten hölmö olo ja kurja fiilis syödä yksin sitä nätisti katettua jo jäähtynyttä ruokaa. En ole kutsunut kolmatta kertaa ja yhteydenpito onkin jäänyt mikä on harmi koska kyseessä on myös lapsen kummi.
Nuorempana toinen ystävä teki myös ohareita, piti varalla esim lauantain ja kun soittelin perään että missä viipyy, oli minulle vihainen että on tässä tärkeämpääkin tekemistä eikä ymmärtänyt lainkaan miksi olin näreissäni kun oma vapaapäivä meni häntä tavoitellen enkä tietty ollut sopinut muuta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä mennyt niinpäin, että olen kutsunut kaverin kylään ja ostanut kahvin kanssa jotain tarjottavaa. Kellonaika sovittu. Kaveri ilmoittaa, että meneekin vähän myöhempään, kun on jossain viettämässä aikaa omien kavereiden kanssa. Ok. Sitten jonkin ajan päästä ilmoittaa, että meneekin nyt niin myöhään ettei ehdikään tulla. Ei mitään pahoitteluja. Siinä sitten vedin croissantia ja leivoksia yksin. Onneksi en sentään itse leiponut. Ymmärrän, että voi tulla estettä, mutta ei silti ole hyvää käytöstä jättää toista epävarmana roikkumaan varmuudeksi. Kertoo myös itselleni arvostuksen puutteesta.
Tuo on ihan hirveää, jopa nöyryyttävää. Yhden entisen kaverin kanssa kävi näin jokusen kerran, sitten annoin vaan olla enkä ole kutsunut häntä enää enkä myöskään mene hänen luo. Juurikin tuo, että hyvissä ajoin sovittiin, että tulee silloin ja siihen aikaan ja ensimmäinen viesti n. tunti sovitusta ajasta "kestää vielä vähän" ja lopulta tulee viesti, ettei ehdi tulemaan ollenkaan. Ensimmäisen kerran ajattelin sen olevan ok, koska ihmisille voi nyt sattua ja tapahtua, mutta sitten, kun sama toistui neljännen kerran, niin ei kiitos enää. Ja tiesin yhdellä kerralla hänen menneen toisen kaverinsa luo, koska oli sopinut menoja päällekäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen varmasti ollut kuvailemanne kireä akka nuorempana, kun lapset olivat pieniä.
Esim lasten sukulaisjuhlat (helvettiä voin sanoa nyt) jäi kokonaan kontolleni. Kutsut, tarjottavien hankinta, leipominen, siivoaminen jne. Ihan kaikki jäi minulle. Mies muuten ok, mutta tällaisissa uuvelo. Plus hänelle olisi ollut ihan ok kutsua sotkuiseen kotiin porukkaa ja tarjota poppareita.
Nykyään olen oppinut ulkoistamaan ja mieskään ei enää yhtä kädetön.
Tunnistan monessa exässä tuon "ei minua haittaa paskainen koti ja nollatarjottavat!"-asenteen. Nykyiselleni sanoin, kun hän kerran yritti lähteä tuolle tielle, että minä pidän tuollaista käytöstä väkivaltana, enkä aio jäädä väkivaltaiseen suhteeseen, joten jos asia on näin, että miehelle kelpaa likainen koti, ja tyhjä jääkaappi, koska "ainahan voi tilata pitsaa", niin suhteen alku on sitten tässä. Minä nimittäin tähtään suhteeseen jossa koti on siisti, ja yhteinen elämä tasa-arvoista, samansuuntaista, ja helppoa, ilman pyöreän palikan väkisin sovittamista neliön malliseen reikään.
Tätä edellinen suhteeni oli sellainen jossa exä vakuutti siisteyden (siis sellainen perussiisteys, että imuroidaan nyt vaikka kerran viikossa, ja että on puhtaita astioita joista syödä/tehdä ruokaa) olevan hänelle tärkeä. Sillä siunaamalla hetkellä kun muutettiin yhteen, tipahti miehen kädestaä sekä tiskiharja että imuri, ja alkoi tämä väkivalta että "se siivoaa ja tiskaa jota häiritsee".
Nykyinen pitkäaikainen avomieheni siis lopetti tuon tasan tuohon yhteen kertaan, kun tajusi että mikälik haluaa hyvän, pitkän, ja onnellisen parisuhteen, niin ei voi enää pelailla miten-saan-laiskoteltua-eniten-peliä, vaan joutuu ihan kasvamaan aikuiseksi ja alkaa tekemään oman kohtuullisen osuutensa.
Onhan se ikävää jos puoliso ei siivoa ihan niin paljon kuin halutaan, mutta ei se silti väkivaltaa ole.
No en nyt itse käyttäisi sanaa väkivalta minäkään, mutta ymmärrän todella hyvin kirjoittajan pointin. Siis miten ärsyttävää ja todella ahdistavaakin on se, että toinen heittäytyy "joo ei mua haittaa" moodiin varsin hyvin tietäen, että se pariskunnan tunnollisempi sitten ottaa hommat hoitaakseen.
Lisäksi en pidä kyllä puolisosta, jonka mielestä vieraita ei tarvitse kunnioittaa sen verran, että haluaisi siivota ja laittaa tarjoamisia, kun vieraita tulee. Tai meidän yhteistä kotia sen verran, että pitää sen kohtuullisessa kunnossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No enpä osaa olettaa mitään tarjoilua meidän ystäväpiirisssä. Vettä saan pyytämällä "voinko ottaa vettä?" Tai ihan vaan hakemalla jos on parempi kaveri kyseessä.
Lapsiperheiden varmaan pitäisi ymmärtää sekin että vanhempi voi olla väsynyt ihan ilman varoitustakin. Tai näin olettaisin, lapsia minulla ei ole.
Voisiko tuollaisessa tilanteessa vaikka tarjoutua itse hakemaan/tilaamaan ruokaa? Ei nyt ihan passiivinenkaan saisi olla.
Vierailija kirjoitti:
Joskus opiskeluaikana silloin hyvä kaveri pyysi viikonlopuksi vierailulle (opiskelimme eri kaupungeissa). Emme olleet nähneet pitkään aikaan ja oli paljon puhuttavaa. Kaikki meni hyvässä hengessä ja hän itse omasta halustaan halusi lähteä saattamaan minut asemalle. Siellä odotimme junaa ja juttelimme normaalisti. Yhtäkkiä hän tokaisi tosi tympääntyneenä, että "Ole jo hiljaa!"
Yleensä olimme puhuneet paljon aina. En yksin minä, vaan vastavuoroisesti. Mutta olin kyllä hiljaa koko loppuajan enkä enää käynyt hänen luonaan. Vaikka satunnaisesti pidämme yhteyttä yhä, niin kyllä tuo oli niin outoa käytöstä, että ystävyyteen ei enää palattu.
Toinen vanha tuttava on sellainen, että saattaa kutsua kylään, mutta tekee koko ajan jotain. Esimerkiksi kesällä pyytää käymään ja koko lyhyenkin kyläilyn ajan puunaa puutarhaa, kyykkii nyppimässä rikkaruohoja tms. Ei tee tätä pelkästään minulle, vaan muillekin. En ymmärrä, miksi haluaa että kukaan käy, kun ei häntä oikeasti kiinnosta seura.
Toista voi kuunnella ihan hyvin, vaikka kitkee. Usein olen puhelimessa ja kitken samalla.
Mutta ettei pysty yhtään vain istua paikallaan, vähän johonkin diagnoosiin viittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen varmasti ollut kuvailemanne kireä akka nuorempana, kun lapset olivat pieniä.
Esim lasten sukulaisjuhlat (helvettiä voin sanoa nyt) jäi kokonaan kontolleni. Kutsut, tarjottavien hankinta, leipominen, siivoaminen jne. Ihan kaikki jäi minulle. Mies muuten ok, mutta tällaisissa uuvelo. Plus hänelle olisi ollut ihan ok kutsua sotkuiseen kotiin porukkaa ja tarjota poppareita.
Nykyään olen oppinut ulkoistamaan ja mieskään ei enää yhtä kädetön.
Tunnistan monessa exässä tuon "ei minua haittaa paskainen koti ja nollatarjottavat!"-asenteen. Nykyiselleni sanoin, kun hän kerran yritti lähteä tuolle tielle, että minä pidän tuollaista käytöstä väkivaltana, enkä aio jäädä väkivaltaiseen suhteeseen, joten jos asia on näin, että miehelle kelpaa likainen koti, ja tyhjä jääkaappi, koska "ainahan voi tilata pitsaa", niin suhteen alku on sitten tässä. Minä nimittäin tähtään suhteeseen jossa koti on siisti, ja yhteinen elämä tasa-arvoista, samansuuntaista, ja helppoa, ilman pyöreän palikan väkisin sovittamista neliön malliseen reikään.
Tätä edellinen suhteeni oli sellainen jossa exä vakuutti siisteyden (siis sellainen perussiisteys, että imuroidaan nyt vaikka kerran viikossa, ja että on puhtaita astioita joista syödä/tehdä ruokaa) olevan hänelle tärkeä. Sillä siunaamalla hetkellä kun muutettiin yhteen, tipahti miehen kädestaä sekä tiskiharja että imuri, ja alkoi tämä väkivalta että "se siivoaa ja tiskaa jota häiritsee".
Nykyinen pitkäaikainen avomieheni siis lopetti tuon tasan tuohon yhteen kertaan, kun tajusi että mikälik haluaa hyvän, pitkän, ja onnellisen parisuhteen, niin ei voi enää pelailla miten-saan-laiskoteltua-eniten-peliä, vaan joutuu ihan kasvamaan aikuiseksi ja alkaa tekemään oman kohtuullisen osuutensa.
Onhan se ikävää jos puoliso ei siivoa ihan niin paljon kuin halutaan, mutta ei se silti väkivaltaa ole.
Kannattaa perehtyä henkiseen väkivaltaan. Tuo on yksi tapa pakottaa toinen rooliin, johon tämä ei ole antanut suostumustaan.
Ei se vierailun peruminenkaan aina herkkua ole.
Oli sovittuna kahvittelut -nyt jo entisen- ystäväni kanssa mutta menin hävytön sairastumaan edellisenä yönä. Flunssa ja korkea kuume eivät riittäneet syyksi perumiseen vaan sain puhelimessa suut ja silmät täyteen miten inhottava ja epäluotettava olen enkä varmasti ole niin kipeä etten kahvia pystyisi keittämään. Löin luurin kiinni minkä jälkeen alkoi pukata tekstiviestejä joissa tulin kutsutuksi esimerkiksi nartuksi ja luuseriksi. Lopulta suutuin ja soitin ja sanoin että tämä loppui kaikin puolin tähän tai seuraavaksi poliisi ottaa yhteyttä. Loppui myös ja hyvä niin. Emme ole tuntevinamme toisiamme silloin harvoin kun osumme jossain silmäkkäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko sitoutuminen siihen, että on kutsunut jonkun kylään tai itse ottanut kutsun vastaan toisen luo, niin vaikeaa nykyään? Sitoutumisella tarkoitan sitä, että valmistautuu ja ottaa toisen ihmisen huomioon, kuten yleisesti tapana on. En jaksa ymmärtää, että näin monella on tällaisia aika räikeitäkin kokemuksia.
Minulla oli vuosia sitten ystävä, asui naapurustossa, toisella puolella tietä. Oltiin paljon tekemisissä mutta hän ei koskaan tullut meille kahville, kun kutsuin ja aina lupasi iloisesti tulla. Ei koskaan. Minua hän kutsui kyllä kotiinsa ja oli ihan ystävällinen aina.
Kun näitä tosi ikäviä ja nöyryyttäviäkin ohareita sattui yli 3, laitoin koko ystävyyden jäähylle ja sinne se jäikin. Ikävin tilanne oli se, että meillä kummallakin oli kotona kaksi pientä lasta, olimme siis kotiäitejä, ja minä puin omat naperoni ja lähdin puskemaan vaunuja kamalaan lumipyryyn, jotta saataisiin kaupasta jotain kivaa tarjottavaa, koska tämä nainen oli lapsiensa kanssa tulossa meille, eikä meillä oikein ollut mitään. Katoin pöydän ja odotin, odotin, odotin. Laitoin viestin. "Mulle tuli yksi työpuhelu. Tulkaa te meille! Mä luulin, että te olitte tulossa meille seliseli"
Toinen yritys: oltiin nähty kadulla ja juteltiin meidän perheiden lomamatkoista (aikana ennen koronaa, kauan ennen koronaa..) ja sovittiin, että katsellaan toistemme lomakuvia meillä kahvin ja mehun ääressä, lasten kanssa.
Laitoin kaiken valmiiksi. EI tullut. Ei vastannut viestiin, ei puheluun.
Siihen se sitten jäi.
Vierailija kirjoitti:
No enpä osaa olettaa mitään tarjoilua meidän ystäväpiirisssä. Vettä saan pyytämällä "voinko ottaa vettä?" Tai ihan vaan hakemalla jos on parempi kaveri kyseessä.
Lapsiperheiden varmaan pitäisi ymmärtää sekin että vanhempi voi olla väsynyt ihan ilman varoitustakin. Tai näin olettaisin, lapsia minulla ei ole.
Voisiko tuollaisessa tilanteessa vaikka tarjoutua itse hakemaan/tilaamaan ruokaa? Ei nyt ihan passiivinenkaan saisi olla.
Mun kaveripiirissä taas aina varaudutaan siihen, että on jotain kaapissa, etenkin, jos toinen tulee pidemmästä matkasta.
Ei tartte olla mitään gourmettia, ihan sitä samaa ruokaa kuin mitä itsekin syödään. Ja kun aikuisia ollaan, niin ihan tavallista ruokatarviketta nyt on aina kaapissa, ei me suoraan kauppakassista syödä.
Olisi tosi noloa, jos kaveri joutuisi ruokia hakemaan sen vuoksi, että meiltä ei kaapista mitään löydy. En edes tajua, miten semmoinen voi olla mahdollista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Parisuhteen alussa anoppi kutsui puhelimessa minut ja puolisoni seuraavana viikonloppuna syömään eli kutsu tuli viikkoa ennen kyläpäivää. Saavuttiin sovittuna aikana viikon päästä paikalle ja anoppi ilmoitti jo ovea avatessaan, että ruoka on valmista, mutta sitä ei riitäkään neljälle. Anoppi ja appiukko alkoivat syömään, juteltiin siinä hetki ja lähdettiin sitten omaan kotiimme syömään hiukan hämmentyneinä. Ymmärrän kyllä, että kun ohiajaessa pistäydytään käymässä, niin ei tarvitse olla tarjottavaa, mutta kun nimenomaan on syömään kutsunut, niin viikon aikana kyllä olisi kauppaan ehtinyt.
Anoppi on kyllä muutenkin omalaatuinen, että ns. perhejuhlissakaan ei tarjottavan määrä ole kummoinen vaan esim. normikokoiset pullat on veitsellä leikattu neljään palaan. Kun tämän on ajan kanssa oppinut, niin osaa syödä ennen juhlia, niin jaksaa sitten maha täynnä lievästi huvittuneena vain seurata pullanleikkausoperaatiota ja muita kahvipöydän touhuja. Kukin tavallaan :)
Meillä anoppilassa on samanlaista. Kutsutaan syömään minut, mies ja 2 lasta, mutta ruokaa on aina sen verran että minulle riittää vain peukalonpään kokoinen peruna, ja kastiketta lusikallinen. Olenkin vuosien varrella jo oppinut ilmoittamaan että minä en syö, tekee vain muulle perheelle. Vähän tätä ihmeteltiin, mutta ene ole kehdannut sanoa ettei minua kiinnosta joka kertainen teatteri jossa muilla on lautaset täynnä, ja itsellä maha kurisee ruuan jälkeen. Ruokaa tehdään edelleen saman verran, vaikka minä en koskaan syö. Ihan kuin minut olisi koko ajan jätetty ruuista pois.
Miksi jäit viimeiseksi ottajaksi joka kerta?
Eikö tullut vahingossakaan mainittua omalle miehelle että nyt lautanen jakoon että sinäkin saat. Mitä sä pelkäät? Pidä puoles ja ota ekana.Että jättäisin lapset viimeiseksi tyhjin lautasin? Heillä on sellainen tapa että ensin lapset ottavat, että varmasti saavat tarpeeksi ruokaa. En kehtaisi ikinä ottaa viimeisiä ruokia niin että talon väki, tai joku muu vieraista jää ilman. Siksi. Ei minulla ole mitään tarvetta mennä heille syömään. Vierailumme heillä kestävät max pari tuntia, joten voin aivan hyvin, ja mielelläni syönkin kotona. Miehelleni olen sanonut kyllä että he eivät tee ruokaa tarpeeksi koko porukalle. Mieheni sanoi tähän että varmaan heidän vaikea hahmottaa, kun asuvat kahdestaan.
No nyt olen yhä hämmentyneempi. Miehesi on huomannut, että siellä ei ole ikinä tarpeeksi ruokaa, mutta ei pidä huolta siitä, että vaikka ottaisi itse viimeisenä, ja ensin antaisi sinulle tarpeeksi.
Ja jos tuo on ihan tuttu kuvio, että siellä ei osata arvioida paljonko kahdeksan ihmistä syö, veisitte tuliaisina vaikka jonkun salaatin tai pussin katjalanpiirakoita tms kun perhettä ollaan
Vierailija kirjoitti:
Kaveri muutti Helsinkiin pitkän matkan taakse. Kyseli, että tulisin kylään. Sovimme sitten sopivan viikonlopun ja hyppäsin junaan.
Perillä sitten menin paikalle ja oli ihan mukava rupatella, kunnes hän sanoi, että pitäisi alkaa muihin hommiin. Olin aika hölmistynyt. Tulin pitkän matkan takaa ja olin koko ajan olettanut, että on päivänselvää että jään yöksi. Eihän Helsinkiin asti tulla vain kahville.
Tunnelma muuttui.
Hän alkoi kyselemään, että missä olen yötä ja minä vähän nolona selitän "en tunne täältä ihan hirveästi ihmisiä, luulin että jäisin tänne yöksi". Oli kiusallista tuppautua, mutta enhän nyt kadullakaan voi nukkua. Olin opiskelija, ei varaa hotelliin. Matkaliput olivat jo valtava investointi.
No jäin sinne sitten. Tunnelma oli kiusallinen. Kävimme kaupassa ja minä maksoin ruoat jne. Siihen väljähti kaveruutemme.
Yöksi jääminen pitää aina sopia erikseen. Siis aina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaveri muutti Helsinkiin pitkän matkan taakse. Kyseli, että tulisin kylään. Sovimme sitten sopivan viikonlopun ja hyppäsin junaan.
Perillä sitten menin paikalle ja oli ihan mukava rupatella, kunnes hän sanoi, että pitäisi alkaa muihin hommiin. Olin aika hölmistynyt. Tulin pitkän matkan takaa ja olin koko ajan olettanut, että on päivänselvää että jään yöksi. Eihän Helsinkiin asti tulla vain kahville.
Tunnelma muuttui.
Hän alkoi kyselemään, että missä olen yötä ja minä vähän nolona selitän "en tunne täältä ihan hirveästi ihmisiä, luulin että jäisin tänne yöksi". Oli kiusallista tuppautua, mutta enhän nyt kadullakaan voi nukkua. Olin opiskelija, ei varaa hotelliin. Matkaliput olivat jo valtava investointi.
No jäin sinne sitten. Tunnelma oli kiusallinen. Kävimme kaupassa ja minä maksoin ruoat jne. Siihen väljähti kaveruutemme.
Yöksi jääminen pitää aina sopia erikseen. Siis aina.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaveri muutti Helsinkiin pitkän matkan taakse. Kyseli, että tulisin kylään. Sovimme sitten sopivan viikonlopun ja hyppäsin junaan.
Perillä sitten menin paikalle ja oli ihan mukava rupatella, kunnes hän sanoi, että pitäisi alkaa muihin hommiin. Olin aika hölmistynyt. Tulin pitkän matkan takaa ja olin koko ajan olettanut, että on päivänselvää että jään yöksi. Eihän Helsinkiin asti tulla vain kahville.
Tunnelma muuttui.
Hän alkoi kyselemään, että missä olen yötä ja minä vähän nolona selitän "en tunne täältä ihan hirveästi ihmisiä, luulin että jäisin tänne yöksi". Oli kiusallista tuppautua, mutta enhän nyt kadullakaan voi nukkua. Olin opiskelija, ei varaa hotelliin. Matkaliput olivat jo valtava investointi.
No jäin sinne sitten. Tunnelma oli kiusallinen. Kävimme kaupassa ja minä maksoin ruoat jne. Siihen väljähti kaveruutemme.
Yöksi jääminen pitää aina sopia erikseen. Siis aina.
Oikeasti? Siis joku tulee sun luo kylään, vain sun luo, ei mitään muuta tarkoitusta koko kaupungissa käymiseen, monen sadan kilsan takaa niin on epävarmaa, tarjotaanko yöpaikka? Että joku varmaan tosissaan junailee vain rupatellakseen hetken ja lähteäkseen sitten takaisin junaan?
Aika isot luulot oman seuran viehätysvoimasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaveri muutti Helsinkiin pitkän matkan taakse. Kyseli, että tulisin kylään. Sovimme sitten sopivan viikonlopun ja hyppäsin junaan.
Perillä sitten menin paikalle ja oli ihan mukava rupatella, kunnes hän sanoi, että pitäisi alkaa muihin hommiin. Olin aika hölmistynyt. Tulin pitkän matkan takaa ja olin koko ajan olettanut, että on päivänselvää että jään yöksi. Eihän Helsinkiin asti tulla vain kahville.
Tunnelma muuttui.
Hän alkoi kyselemään, että missä olen yötä ja minä vähän nolona selitän "en tunne täältä ihan hirveästi ihmisiä, luulin että jäisin tänne yöksi". Oli kiusallista tuppautua, mutta enhän nyt kadullakaan voi nukkua. Olin opiskelija, ei varaa hotelliin. Matkaliput olivat jo valtava investointi.
No jäin sinne sitten. Tunnelma oli kiusallinen. Kävimme kaupassa ja minä maksoin ruoat jne. Siihen väljähti kaveruutemme.
Yöksi jääminen pitää aina sopia erikseen. Siis aina.
Oikeasti? Siis joku tulee sun luo kylään, vain sun luo, ei mitään muuta tarkoitusta koko kaupungissa käymiseen, monen sadan kilsan takaa niin on epävarmaa, tarjotaanko yöpaikka? Että joku varmaan tosissaan junailee vain rupatellakseen hetken ja lähteäkseen sitten takaisin junaan?
Aika isot luulot oman seuran viehätysvoimasta.
No tämä! Mä olen aikanani muuttanut Helsinkiin ja kyllä tietysti oletin, että jos joku kotipaikkakunnalta tulee, jää yöksi, ellei itse ole muuta suunnitellut. Tietysti.
Ja jos joku todellakin viitsii junalla tulla mun luo kylään, en todellakaan ota siihen mitään "muita hommia" vaan olen sen vieraan kanssa, joka on viitsinyt mua tulla tapaamaan!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En sitten tiedä miksi ystäväni halusi kuitenkin aina välillä nähdä ja kutsui kylään. Olikohan vaan kyse siitä, ettei kehdannut olla näkemättä kun oltiin kummeja lapsille? Tai tuliko minusta jotenkin ”vanha ja ei niin tärkeä kaveri”, joka nyt vain roikkui siinä mukana, mutta josta hän ei niin enää välittänyt?
Tuntematta tapausta sen tarkemmin, itse epäilen, että kyse oli velvollisuudentunteesta kummia kohtaan, eikä tärkeästä kaverista. Ehkä tämäkin on joku suomalainen ajatusmalli: Saattaisi kuullostaa törkeältä, että henkilö ei kutsuisi kummia ikinä kylään, ja nyt on sentään kutsunut kylään, ja on kummin oma moka, jos ei tajua, ettei ole jatkossa tervetullut?
Olisin itsekin saattanut nuorempana syyllistyä samaan. Olisin halunnut veljeni kummisedäksi, mutta hän ei kelvannut, koska ei kuulunut kirkkoon. Sitten jouduin viime hetkellä kutsumaan veljen vaimon kummiksi jo aiemmin valittujen kummien lisäksi. En ollut hänen kanssaan läheinen, ja asuivat eri puolella Suomea.
Vasta noin 2 viimeisen vuoden aikana meistä on tullut läheisiä - toki se, että ovat muuttaneet samalle paikkakunnalle on auttanut asiaa.
Muille tiedoksi, olen kummi, vaikka en ole kirkossa. Mutta sylikummiksi en kelvannut, enkä voinut olla ainoa kummi.
Omaa lasta ei kastettu, meillä pidettiin nimiäiset. Ei ollut väliä, onko kummit kirkossa vai ei.
Jos lasta ei ole kastettu, niin ethän sinä silloin kummi ole? Joku muu tärkeä aikuinen, kummiin verrattava kylläkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppi kutsui joulupäivänä kahville tiettynä kellonaikana. Hän tietää, että lapsi nukkuu päiväunia vielä silloin, mutta ei piittaa. Sanoimme ( kuten joka ikinen kerta muutenkin) että tulemme, kun lapsi herää. Kun saavuimme paikalle, niin kaikki olivat juoneet jo kahvit. Näin tapahtuu melko usein. En ymmärrä, miksi kutsu on aina vähän ennen kuin lapsi herää. Anoppi tietää tasan tarkkaan milloin lapsi herää. Ja kyse oli vielä joulupäivästä, jolloin olisi ollut kohteliasta odottaa meitäkin paikalle. Miehen yksi sisarus toimii samalla tavalla. Kahvit juodaan samaan kellonaikaan kuin anoppilassa eli juuri vähän ennen lapsemme heräämistä. Hänen luo mentäessä istumme myös kahvipöydässä keskenämme. Seuraavalla kerralla emme juo kahveja kummassakaan paikassa. Meitä ei huomioida joten miksipä mekään sen koommin.
No mutta siis selvästi miehen suvussa on totuttu järjestämään joulunpyhät ja muut kahvittelut tiettyyn aikaan. MIehen siskon porukallakin on muita juttuja, langon vanhempia, omaa joulunaikaa jne. Ja nyt sitten kaikki pitäisi järjestää uusiksi, koska teidän lapsi nukkuu juuri tähän aikaan?
Ihan oikeasti ihmiset. Puhukaa. Sano sinä, että hei me tullaan vähän myöhemmin, mutta aloitelkaa te kahvin juonti. Juotte sitä kahvia sitten tai ette juo ihan sama. Voi sen kupin kai ottaa olkkariinkin, jos muut siellä jo seurustelevat. Tai juoda kahvit kotona ja käydä vain moikkaamassa miehen suku.
Tai sanoa, että jätetään tällä kertaa kahvittelut kokonaan, palataan pyhien jälkeen. Ihan turhaa mennä loukkaantumaan kiukun kanssa tämmöisiin.
Juuri näin! Kymmenen ihmisen joulua ei voi organisoida yhden päiväunen ympärille Päiväuniaikaa kestää maksimissaan kaksi vuotta. Sanotte, että ette pysty ihan tuohon aikaan, mutta sopiiko että poikkeatte sitä tunnin päästä. Yleensä totta kai sopii. Esim meillä teinillä oli tänä vuonna siinä joku muu, muut kahvitteli normaaliin aikaan, kuten jo 30 vuotta, ja teini tuli kun ehti. Kaikki olivat iloisia, että näkivät hänet. Ei draamaa.
Meillä tämä siskon lasten mukaan hyppääminen joulunvietossa loppui siihen kun sanoin vanhemmilleni että en tule tänä jouluna. Tästä monta vuotta jo aikaa. Sanoin että lapseni kanssa vietämme joulun kotona, kun en enää jaksa sitä että jouluruoka syödään sitten kun siskolle ja hänen lapsilleen sopii, eli n. klo 12-18.
Me siis olemme aina kokoontuneet vanhempieni luokse.
En todellakaan ala koko jouluaattoa olemaan nälissään, ja vähän närppimään jotain pientä kun odottelen ruokaa jonka ajankohtaa ei pysty mitnekään ennustamaan. Oma lapseni (jo aikuinen siis) kieltäytyi jo tulemasta jouluksi mummolaan, kun siinä ei ollut mitään järkeä. Hänellä, nuorella ihmisellä muutakin tekemistä. Mummolaan kun mennään, niin siellä on isovanhemmat istuskelemassa ja odottelemassa siskoa ja hänen perhettään, tunti tunnin perään. Välillä soittelevat siskolle että meneeköhän vielä kauan, ja sisko on juuri alkanut keittelemään perunoita isommille muksuille. Koko joulu alkoi mennä aina siihen että sisko pitää teatteria johon muut on pakotettu osallistumaan.
Nykyään vanhempani ilmoittavat että ruoka on klo x, ja ruoka tosiaan on silloin. Jännästi siskokin pääsee nykyään paikalle samaan aikaan kuin muutkin, kun ei enää anneta masinoida koko joulua omien oikkujensa mukaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen varmasti ollut kuvailemanne kireä akka nuorempana, kun lapset olivat pieniä.
Esim lasten sukulaisjuhlat (helvettiä voin sanoa nyt) jäi kokonaan kontolleni. Kutsut, tarjottavien hankinta, leipominen, siivoaminen jne. Ihan kaikki jäi minulle. Mies muuten ok, mutta tällaisissa uuvelo. Plus hänelle olisi ollut ihan ok kutsua sotkuiseen kotiin porukkaa ja tarjota poppareita.
Nykyään olen oppinut ulkoistamaan ja mieskään ei enää yhtä kädetön.
Tunnistan monessa exässä tuon "ei minua haittaa paskainen koti ja nollatarjottavat!"-asenteen. Nykyiselleni sanoin, kun hän kerran yritti lähteä tuolle tielle, että minä pidän tuollaista käytöstä väkivaltana, enkä aio jäädä väkivaltaiseen suhteeseen, joten jos asia on näin, että miehelle kelpaa likainen koti, ja tyhjä jääkaappi, koska "ainahan voi tilata pitsaa", niin suhteen alku on sitten tässä. Minä nimittäin tähtään suhteeseen jossa koti on siisti, ja yhteinen elämä tasa-arvoista, samansuuntaista, ja helppoa, ilman pyöreän palikan väkisin sovittamista neliön malliseen reikään.
Tätä edellinen suhteeni oli sellainen jossa exä vakuutti siisteyden (siis sellainen perussiisteys, että imuroidaan nyt vaikka kerran viikossa, ja että on puhtaita astioita joista syödä/tehdä ruokaa) olevan hänelle tärkeä. Sillä siunaamalla hetkellä kun muutettiin yhteen, tipahti miehen kädestaä sekä tiskiharja että imuri, ja alkoi tämä väkivalta että "se siivoaa ja tiskaa jota häiritsee".
Nykyinen pitkäaikainen avomieheni siis lopetti tuon tasan tuohon yhteen kertaan, kun tajusi että mikälik haluaa hyvän, pitkän, ja onnellisen parisuhteen, niin ei voi enää pelailla miten-saan-laiskoteltua-eniten-peliä, vaan joutuu ihan kasvamaan aikuiseksi ja alkaa tekemään oman kohtuullisen osuutensa.
Onhan se ikävää jos puoliso ei siivoa ihan niin paljon kuin halutaan, mutta ei se silti väkivaltaa ole.
Sinä saat olla mitä mieltä sinua ikinä huvittaa, fakta se ei kuitenkaan ole. Itse kerroin vain oman mielipiteeni asiaan.
Alue: Aihe vapaa
Olen eri, mutta erikoista sun työ on, jos 20 km päästä ennättää käymään 4 h kylässä (joka oli siis sun arvio) ja silti se on "normaali työpäivä". Eli ilmeisesti jotain ip tai illalla alkavaa, sitten. Olen kyllä tietoinen, mitä etätyö on, enkä itse kutsu koskaan "normaalina keskiviikkoisena työpäivänä" ketään luokseni, en edes neljäksi tunniksi. Kun ne on työpäiviä.
Sitäkin ihmettelen, miten aikuisella ihmisellä, joka tekee kotona etää, ei ole kaapissa lounastarvikkeita tms. mistä nyt edes munakkaan kahdelle kokkaa.
Eli kyllä, jos mä olisin 20 km takaa ajanut tapaamaan kaveria (ei se musta mikään lyhyt matka ole) ja toinen ei olisi varautunut mitenkään, olisin yllättynyt minäkin. Nimittäin jos mun luo joku ajaa 40 km niin johan se vie niin kauan aikaa, että varautuisin lounaaseen joka tapauksessa, ts. toinen on pois kotoa aika pitkän ajan.