Lue keskustelun säännöt.
Miksi ihmiset panikoivat niin kauheasti/romahtavat eron tultua?
23.05.2015 |
Tavallaan siis ymmärrän kyllä, onhan ero iso elämänmuutos ja ehkä traumaattinenkin kokemus joillekin, mutta toisaalta en sitten kuitenkaan ymmärrä, miksi ihmiset romahtavat erosta niin paljon, kuin jotkut tuntuvat tekevän.. itketään ja masennutaan ja otetaan saikkua ja mietitään että elämä on nyt sitten lopullisesti pilalla eikä siitä suosta nousta enää koskaan. Toiset vellovat katkerissa eron tunteissa vielä vuosikausia eron jälkeen.
Miten voi elämänsä suunnitella niin toisen ihmisen varaan, toisen kannateltavaksi..?
Itse olen myös naimisissa, ja rakastan miestäni. Meillä menee hyvin, yhdessä ollaan oltu 12 vuotta. On lapsia ja talo. En pidä miestäni itsestäänselvyytenä, olen kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka vietämme yhdessä. Muistan kuitenkin koko ajan, että ei tämä ole itsestäänselvyys tämä meidän suhde, ja vielä tulee se päivä, kun eroamme, jos ei muuten niin kuoleman sattuessa. Tai muista syistä.
Mutta loppujenlopuksi, mitä sitten? Elämä jatkuu. Jos ja kun joskus eroamme syystä tai toisesta, niin aion muistaa olla edelleen kiitollinen kaikista hyvistä hetkistä ja useista hyvistä vuosista, kaikesta mitä saimme yhdessä aikaan ja mitä yhdessä teimme. Kuitenkin, tiedän että pärjäisin ilman miestänikin. Toki ikävöisin ja surisin aikani, ehkä osa minusta pitkäänkin/aina, mutta pärjäisin ilman häntä. Olen järkevä ihminen, työssäkäyvä, elämässäni on monia osa-alueita, joihin ero ei vaikuttaisi. Minulla on ystävät, harrastukseni ja työni. Ei oma elämä tai sen onnellisuus voi eikä saa olla riippuvainen jostakusta toisesta ihmisestä.
Siinäkin tapauksessa, että mieheni vaihtaisi minut vaikkapa äkkiarvaamatta toiseen naiseen, uskon että pääsisin kohtalaisen nopeasti asian yli, enkä katkeroituisi. Saattaisin pitää miestäni tai hänen toimintaansa typeränä, mutta en arvota itseäni sen mukaan, mitä mieltä mieheni minusta on (eli jos pitäisi jotakuta toista "parempana"). Pystyisin elämään itseksenikin, ja uskoisin myös löytäväni uuden kumppanin, sitten joskus jos niin haluaisin.
Mitä mieltä olette ajatuksistani, olenko ihan outo?
Kommentit (68)
Hassua, että täällä syyllistetään kaikki eron raskaasti ottaneita ripustajiksi ja eivät osaa tehdä mitään ilman puolisoa.
Kyllä, mua sattuisi kenen tahansa ihmisen, josta mä välitän, menettäminen. Olen eronnut kaksi kertaa. Kyllä se on ollut shokki, kun on välittänyt toisesta ihmisestä, jakanut hänen kanssaan henkilökohtaisiakin asioita ja kuullut, kuinka paljon tuo ihminen rakastaa minua. Ja sitten se ihminen vain jättää ja sanoo, ettei enää halua olla yhdessä. Kyllä minä pystyn elämään itsenäisesti, harrastan paljon ja minulla on paljon ystäviä. Mutta silti se eroaminen voi tehdä ja on tehnytkin kipeää, kun menetän rakastamani ihmisen. Musta se on ainakin ihan normaalia, että sellainen asia sattuu ja siitä yli pääseminen vie aikaa. Joihinkin eroihin voi liittyä vielä luottamuksen menettämistä, väkivaltaa, kolmansia osapuolia jne. Musta on hassua, että jos noista joku selviää olankohautuksella tai ylipäätään rakastamansa ihmisen menettämisestä. Tai no, jos selviää, niin hyvä juttuhan se on. Mutta ei se oikeuta vähättelemään kenenkään toisen surua.
Täytyy myös muistaa, että ihmiset on erilaisia. Jotkut ottavat raskaammin, jotkut eivät. Parisuhteetkin ovat kaikki erilaisia ja on väärin mennä huutelemaan, että no sä et vaan osaa olla yksin, kun toinen on kokenut raskaan elämänmuutoksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varmasti jos on kuvitellut elävänsä ikuisen rakkauden rikkumattomassa suojassa ja yhtäkkiä tulee ilman varoitusta lopullisesti erotetuksi siitä kuviosta, järkytys voi ravistella koko maailmankuvaa ja uskoa ihmisiin ja elämään.
Itse en ole siinä tilanteessa, olen hautonut eroa jo monta vuotta ja pyrin toteuttamaan sen seuraavan vuoden aikana. Mutta onhan se nyt oikeasti ihan valtavan iso ja negatiivinen elämänmuutos myös jättäjälle. On myönnettävä epäonnistumisensa, on oltava se syyllinen joka jättäjänä tekee pahaa muille ja riistää lapsilta ehjän kodin, oltava se väärintekijä josta puhutaan pahaa entisten sukulaisten ja ystävien keskuudessa jne. Lisäksi sitten nämä kaikki käytännön asiat: pitää muuttaa, taloudellinen tilanne huononee, lasten huoltajuuteen ja arjen pyörittämiseen liittyvät jutut muuttuvat aiempaa paljon monimutkaisemmiksi jne. Kaikki se muutenkin raskas käytännön tekeminen samalla kun entinen puolisosi siinä vieressä puhkuu sinuun suunnattua vihaa, surua ja syyllistystä. Onhan se nyt kamala asetelma.
Olen jo vuosia toivonut että mies jättäisi minut, mutta sitä ei selvästikään tule tapahtumaan, vaikka olemme kiistatta onnettomia. Hänelle se materiapuoli on niin paljon tärkeämpää, ja myös status. Hänestä eroaminen olisi järkyttävä häpeä, jonka kauheuden ylittäisi vain omakotitalon menettäminen - mikä sekin tulee eron myötä olemaan edessä.
Ap:n logiikalla itsenäinen tasapainoinen ihminen selviää läheisen kuolemasta olankohautuksella ja jatkaa tyytyväisenä elämäänsä. Eihän muilla ihmisillä tai tapahtumilla ole merkitystä.
[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 19:09"]
Ap:n logiikalla itsenäinen tasapainoinen ihminen selviää läheisen kuolemasta olankohautuksella ja jatkaa tyytyväisenä elämäänsä. Eihän muilla ihmisillä tai tapahtumilla ole merkitystä.
[/quote]
Niinpä. Mihinkä sitä itsellinen ihminen toisia tarvitsee, kun yksinkin pärjää?
No jotkut ihmiset, etenkin tietynlaiset naiset, luopuu kaikesta muusta elämästä ja ihmissuhteista kun parisuhde alkaa. Eivät osaa olla yksin eivätkä selviydy normaalista elämästä ilman apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Perheterapeuttien mukaan ero sattuu sitä enemmän, mirä on rakastanut. Sydän voi oikeasti särkyä.
Tuskaan.Minut vaihdettiin toiseen 20 vuoden jälkeen. Kukaan ulkopuolinen ei nähnyt. Ajatuksen tasolla selvisin hyvin, mutta podin pitkään sitä, että miksi minä en riittänyt, miksi en kelvannut.
Eropohdinnoissa tulin seuraavaan tulokseen: Kun ero osuu häpeään, niin siitä on vaikea päästä irti. Kun syvimpän arvona on elämänpituinen avioliitto ja avioero on mahdoton edes ajatuksen tasolla on liitosta vaikea päästä yli. Ja jos on kontrollifriikki, niin tulevaisuus voi pelottaa älyttömän paljon.
Erosta toipumisessa on kyse itsetuntemuksen lisäämisestä. Se vie aikaa. Jos haluaa toipua nopeasti, sitten ei kannata kauheasti itseään tutkiskella.
Ensimmäinen ero pitkäaikaisesta tyttöystävästä oli kauhea kriisi ja muutuin osittain todella mustasukkaiseksi mulkuksi ja homma lähti muutenkin hieman käsiksi. Todella romahduttava kokemus. Seuraava ero olikin sitten jo ihan hallittu prosessi. Päätin keskittää kaikki energiani siihen, että olen mahdollisimman tyyni ja hoidan kaikki asiat siististi ilman riitelyä. Ehkä se voi onnistua siististi jo ensimmäisellä kerralla. Tyhjä kämppä ja reikä sielussa on kyllä ensimmäisellä kerralla todella kova isku. Etenkin jos aletaan riitelemään lapsista yms.