Miksi ihmiset panikoivat niin kauheasti/romahtavat eron tultua?

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:47"]

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:32"][quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:27"] [quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:21"][quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:20"] [quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:15"][quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:12"] Samaa mieltä! Tosin itse olen ihminen, joka pääsee vähän liiankin helposti yli erosta. Kai sen takia, kun olen itsekin juuri varautunut siihen, että elämä saattaa yllättää. Oli aika raivostuttavaakin edellisen eron jälkeen, kun ex-mieheni romahti ihan täysin. Hän masentui poismuuttoni jälkeen niin, että hän viilteli koko ajan, ei tiskannut asunnossaan kolmeen kuukauteen astioita tai muutenkaan siivonnut, lopetti opiskelunsa, ryyppäsi rahansa niin, että vuokrat jäivät puolen vuoden ajan rästiin, mustamaalasi minut kaikille ja kaikki oli tietenkin minun syyni, koska olin hänet jättänyt. Ei ero minullekaan helppoa ollut, mutta mielestäni ei ollut järkeä jäädä ihmisen luokse kenen kanssa olin kasvanut täysin erilleen ja kenestä en välittänyt millään tapaa. [/quote] Hyi. Kylmät väreet kun luin tekstisi. Ansaitsitkin epäonnistuaa elämäsi tärkeimmässä suhteessa.  [/quote] Elämäni tärkeimmässä suhteessa? Kun tietäisitkin taustat... :D [/quote] Miksi sitten menit yhteen? Eli huijasit. Kusipää. [/quote] Minkä takia ihmisen kanssa ylipäätään aletaan seurustelemaan? Koska välitin kyseisestä ihmisestä silloin, kun aloimme seurustella. [/quote] No, epäonnistuit välittämisessä, vaikkei suhde ollutkaan elämäsi tärkein. Voit toki ulkoistaa ongelman ja väittää, että kaikki syyt siihen olivat toisessa, mutta ei se oikein sille kuulosta, kun kuuntelee miehesi reaktioita.  [/quote] Miten voi epäonnistua välittämisessä? Jos toinen ei ole se ihminen keneen ihastui vaan täysin erilainen vuosien jälkeen, niin se on epäonnistumista, kun lakkaa välittämästä syistä? :D Minkä sille voi, että yhteiselo ei enää toimi. Ja sen myönnän, että molemmat tekivät suhteessa vääriä asioita aika tasapuolisesti, mutta on se minusta outoa, että toinen ei pääse niistä yli millään.

[/quote]

No ehkä sit just noin, että molemmat teitte virheitä, niin siis myös sinä. Mutta ehkä sua ei kiinnosta murehtia niitä ja oppia, vaan enempi kiinnität huomiota miehen ongelmiin päästä yli SINUSTA. 

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:46"][quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:40"]

"Miksi ihmiset panikoivat niin kauheasti/romahtavat eron tultua?"

Koska parisuhde, yksi tärkeä kulmakivi, mille elämää on luottavaisesti rakennettu, revitään yllättäen ja väkivaltaisesti irti. Toisia, vastaavanlaisia perustavaa laatua olevia asioita elämässä voisivat olla terveys, turvallisuus (koti, rauha jne) ja muut lähiomaiset. Mielestäni on aikamoinen tunnekylmä narsistipsykopaatti, jos läheisen äkillinen menetys ei vaikuta elämään mitenkään eikä kosketa millään tavoin.

[/quote]

Luepas aloitus uudelleen. Ymmärrän kyllä ensijärkytyksen ja pitkäänkin kestävän surun (jopa koko loppuelämän) MUTTA en sitä, että tällaisen surun koettuaan ei pitkänkään ajan/vuosienkaan kuluttua usko enää kykenevänsä mihinkään, katkeruus on tullut jäädäkseen, elämästä ei enää löydetä mitään hyvää ja jopa uskotaan oman elämän olevan OHI, kun ero on tullut. (ja puhuin aloituksessa enemmänkin EROSTA, en kuolemantapauksesta).

ap
[/quote]

Sinäkö osaat määritellä, mikä on sopiva aika toipua? Kerro ihmeessä meille muillekin, kun terapeutitkin ym antavat aika varovaisia vastauksia. ..

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:39"]

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:24"]

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:11"][quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:08"] [quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:01"] Tavallaan siis ymmärrän kyllä, onhan ero iso elämänmuutos ja ehkä traumaattinenkin kokemus joillekin, mutta toisaalta en sitten kuitenkaan ymmärrä, miksi ihmiset romahtavat erosta niin paljon, kuin jotkut tuntuvat tekevän.. itketään ja masennutaan ja otetaan saikkua ja mietitään että elämä on nyt sitten lopullisesti pilalla eikä siitä suosta nousta enää koskaan. Toiset vellovat katkerissa eron tunteissa vielä vuosikausia eron jälkeen. Miten voi elämänsä suunnitella niin toisen ihmisen varaan, toisen kannateltavaksi..? Itse olen myös naimisissa, ja rakastan miestäni. Meillä menee hyvin, yhdessä ollaan oltu 12 vuotta. On lapsia ja talo. En pidä miestäni itsestäänselvyytenä, olen kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka vietämme yhdessä. Muistan kuitenkin koko ajan, että ei tämä ole itsestäänselvyys tämä meidän suhde, ja vielä tulee se päivä, kun eroamme, jos ei muuten niin kuoleman sattuessa. Tai muista syistä. Mutta loppujenlopuksi, mitä sitten? Elämä jatkuu. Jos ja kun joskus eroamme syystä tai toisesta, niin aion muistaa olla edelleen kiitollinen kaikista hyvistä hetkistä ja useista hyvistä vuosista, kaikesta mitä saimme yhdessä aikaan ja mitä yhdessä teimme. Kuitenkin, tiedän että pärjäisin ilman miestänikin. Toki ikävöisin ja surisin aikani, ehkä osa minusta pitkäänkin/aina, mutta pärjäisin ilman häntä. Olen järkevä ihminen, työssäkäyvä, elämässäni on monia osa-alueita, joihin ero ei vaikuttaisi. Minulla on ystävät, harrastukseni ja työni. Ei oma elämä tai sen onnellisuus voi eikä saa olla riippuvainen jostakusta toisesta ihmisestä. Siinäkin tapauksessa, että mieheni vaihtaisi minut vaikkapa äkkiarvaamatta toiseen naiseen, uskon että pääsisin kohtalaisen nopeasti asian yli, enkä katkeroituisi. Saattaisin pitää miestäni tai hänen toimintaansa typeränä, mutta en arvota itseäni sen mukaan, mitä mieltä mieheni minusta on (eli jos pitäisi jotakuta toista "parempana"). Pystyisin elämään itseksenikin, ja uskoisin myös löytäväni uuden kumppanin, sitten joskus jos niin haluaisin.   Mitä mieltä olette ajatuksistani, olenko ihan outo? [/quote] Et vain tiedä millaista ero on. Lucky You! [/quote] Väärin. Olen eronnut aikaisemmin. ap [/quote] Ai teininä kahden vuoden suhteesta jossa harrastettiin pettingiä? Lapset ja heidän tukeminen on aika iso juttu. Välit säilytettävä heidän vuoksi ja sekin hidastaa toipumista. Oliko lapsia suhteesta

[/quote]

Olen eronnut 5 vuotta kestäneestä avoliitosta, josta yksi lapsi.

Ärsyttää ja ihmetyttää, että tehdään ihmeellisiä päätelmiä ap:n (minun) tekstistäni, eli sinäkin oletit automaattisesti, etten ole eronnut, ja sitten kun kerroin että olen eronnut, päättelit että jostain ei-vakavasta teinisuhteesta. No, väärässä olit!

ap

[/quote]

Kyllä mä surisin sitäkin, että toistaisin äitini virheitä, jos mä eroaisin ja olisi yksi lapsi. Äitini nimittäin erosi ja vanhemmillani oli yksi lapsi. Eivätpä osanneet saada suhdettaan toimimaan. Aika luusereita. Mutta kiva, että te eronneet jaksatte olla asiasta aina niin hyvillä mielin sen sijaan, että todella tajuaisitte epäonnistuneenne. 

Ja miten määrittelet sen onkohan naapurin Anja nyt toipunut erosta vai ei? Ja jos nukkuu huonosti, ei kykene työhön niin pakkohan se on jäädä kotiin. En minä ainakaan toivoisi, ettäjoku vastuullisen työn tekijä mokailisi minun kanssani vaikkapa syystä ettei ole työkykyinen. Riippuu aika ppaljon ammatista myös.

Avauksesi kuulostaa siltä, ettet tippakaan välitä perheestäsi. Ei yhtään hetkauta, jos mies häipyy tai lapsi kuolee tai talo pakkohuutokaupataan...
En usko, että siitä on kysymys kuitenkaan.. Vai?

Perheen hajoaminen tuo mukanaan niin paljon surullisia, raskaita tilanteita ja ristiriitaisia tunteita. Se on tappio koko perheelle. Vaikka eläminen yhdessä lasten isän kanssa kävisi mahdottomaksi, on paljon välittämistäkin yleensä jäljellä. Omien lasten lähettäminen äitipuolen kotiinkaan ei ole niitä iloisimpia asioita.

Suruja on erilaisia. Hienoa että olet vahvaa eteenpäinmenevää sorttia. Joku toinen on herkempi, ja suru vie syvemmälle.

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:48"][quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:42"]

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:39"][quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:24"] [quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:11"][quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:08"] [quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:01"] Tavallaan siis ymmärrän kyllä, onhan ero iso elämänmuutos ja ehkä traumaattinenkin kokemus joillekin, mutta toisaalta en sitten kuitenkaan ymmärrä, miksi ihmiset romahtavat erosta niin paljon, kuin jotkut tuntuvat tekevän.. itketään ja masennutaan ja otetaan saikkua ja mietitään että elämä on nyt sitten lopullisesti pilalla eikä siitä suosta nousta enää koskaan. Toiset vellovat katkerissa eron tunteissa vielä vuosikausia eron jälkeen. Miten voi elämänsä suunnitella niin toisen ihmisen varaan, toisen kannateltavaksi..? Itse olen myös naimisissa, ja rakastan miestäni. Meillä menee hyvin, yhdessä ollaan oltu 12 vuotta. On lapsia ja talo. En pidä miestäni itsestäänselvyytenä, olen kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka vietämme yhdessä. Muistan kuitenkin koko ajan, että ei tämä ole itsestäänselvyys tämä meidän suhde, ja vielä tulee se päivä, kun eroamme, jos ei muuten niin kuoleman sattuessa. Tai muista syistä. Mutta loppujenlopuksi, mitä sitten? Elämä jatkuu. Jos ja kun joskus eroamme syystä tai toisesta, niin aion muistaa olla edelleen kiitollinen kaikista hyvistä hetkistä ja useista hyvistä vuosista, kaikesta mitä saimme yhdessä aikaan ja mitä yhdessä teimme. Kuitenkin, tiedän että pärjäisin ilman miestänikin. Toki ikävöisin ja surisin aikani, ehkä osa minusta pitkäänkin/aina, mutta pärjäisin ilman häntä. Olen järkevä ihminen, työssäkäyvä, elämässäni on monia osa-alueita, joihin ero ei vaikuttaisi. Minulla on ystävät, harrastukseni ja työni. Ei oma elämä tai sen onnellisuus voi eikä saa olla riippuvainen jostakusta toisesta ihmisestä. Siinäkin tapauksessa, että mieheni vaihtaisi minut vaikkapa äkkiarvaamatta toiseen naiseen, uskon että pääsisin kohtalaisen nopeasti asian yli, enkä katkeroituisi. Saattaisin pitää miestäni tai hänen toimintaansa typeränä, mutta en arvota itseäni sen mukaan, mitä mieltä mieheni minusta on (eli jos pitäisi jotakuta toista "parempana"). Pystyisin elämään itseksenikin, ja uskoisin myös löytäväni uuden kumppanin, sitten joskus jos niin haluaisin.   Mitä mieltä olette ajatuksistani, olenko ihan outo? [/quote] Et vain tiedä millaista ero on. Lucky You! [/quote] Väärin. Olen eronnut aikaisemmin. ap [/quote] Ai teininä kahden vuoden suhteesta jossa harrastettiin pettingiä? Lapset ja heidän tukeminen on aika iso juttu. Välit säilytettävä heidän vuoksi ja sekin hidastaa toipumista. Oliko lapsia suhteesta [/quote] Olen eronnut 5 vuotta kestäneestä avoliitosta, josta yksi lapsi. Ärsyttää ja ihmetyttää, että tehdään ihmeellisiä päätelmiä ap:n (minun) tekstistäni, eli sinäkin oletit automaattisesti, etten ole eronnut, ja sitten kun kerroin että olen eronnut, päättelit että jostain ei-vakavasta teinisuhteesta. No, väärässä olit! ap [/quote] Ehkäpä et osaa rakastaa? Et kiintyä keneenkään oikeasti, vaan sulla on ollut hyötynäkökulmasta ajatellen elämänkumppani?

[/quote]

No johan nyt oli oletus.. :D En edes jaksa kommentoida tähän mitään...

ap
[/quote]

Minä taas luulen, että tuolla asenteella eroat nykyisestäkin suhteesta. Yhteiset asiat pitävätyhdessä

Mä oletin, että minulla on vain yksi mies, kuten minulla on vain yksi isä ja yksi äiti. Mies sitten petti ja lähti itese toisen matkaan puoli elämää kestäneen suhteen ja lasten jälkeen. Siitäkö pitäisi vaan tunnepuolella päästä tuosta noin vaan eroon jollain positiivisella ajattelulla? Kyllä mäkin pärjään taloudellisesti ja muuten, mutta se suruaika kestää jonkun säännön mukaan kolmasosan tai puolet suhteen kestosta. En sitten tiedä, pitääkö minun kärsiä vielä 7 vuotta? Tuntuu vain kuin puolet minusta olisi revitty irti, olen puolikas niinkuin Lauri Tähkä laulaa.

Ap. opetatko minua, miten pääsen yli, kun kerran osaat? t:49

Koska ihmiset pelkäävät yksinoloa, osa ei edes kykene selviytymään yksin (emotionaalisella tasolla ilman parisuhdetta) ja lisäksi suurimman osan ego on sidottu siihen, että oma kumppani löytyy koska yhteiskunta sitä edellyttää.

Oikeastihan aito onnellisuus lähtee vain ja ainoastaan yksilöstä itsestään.

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 17:35"]

Koska ihmiset pelkäävät yksinoloa, osa ei edes kykene selviytymään yksin (emotionaalisella tasolla ilman parisuhdetta) ja lisäksi suurimman osan ego on sidottu siihen, että oma kumppani löytyy koska yhteiskunta sitä edellyttää.

Oikeastihan aito onnellisuus lähtee vain ja ainoastaan yksilöstä itsestään.

[/quote]

Toisaalta on luonnollista, että intiimissä suhteessa ihmiset kasvavat yhteen. Ihmiset surevat myös vanhempiensa menetystä, joten miksi ei sitä ihmistä, jonka on vielä itse valinnut elämäänsä. Toinen on erosta lähtien ikään kuollut sinulle, paitsi että on elossa.

Tutkitusti avioero on yksi elämän suurimpia traumoja. Siinä ei pääty pelkästään parisuhde (mikä jo itsessään on rankkaa), vaan koko ydinperhe hajoaa. Usein eroon liittyy myös asunnon vaihto, taloudellisen tilanteen muutos ja muutokset ystävyys- ja sukulaissuhteissa. Lapset menettävät molempien vanhempiensa pysyvän läsnäolon ja oli huoltajuusratkaisu mikä vaan, kaikki häviävät jotain verrattuna ydinperheeseen. Yksinhuoltajaksi joutuminen tuo myös valtavasti muutoksia omaan elämään, usein esim. omat harrastukset voi unohtaa.

Erotilanteessa, jossa häärää mukana vielä kolmas osapuoli, on lisänä runsaasti vielä petoksen, valheiden ja hylätyksi tulemisen tunteita.

Ihmiset ja suhteet ovat tietenkin erilaisia, mutta vaikea kuvitella että kukaan toipuisi pitkän avioliiton (jossa lapsia) hajoamisesta tuosta vaan.

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 17:50"]

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 17:35"]

Koska ihmiset pelkäävät yksinoloa, osa ei edes kykene selviytymään yksin (emotionaalisella tasolla ilman parisuhdetta) ja lisäksi suurimman osan ego on sidottu siihen, että oma kumppani löytyy koska yhteiskunta sitä edellyttää.

Oikeastihan aito onnellisuus lähtee vain ja ainoastaan yksilöstä itsestään.

[/quote]

Toisaalta on luonnollista, että intiimissä suhteessa ihmiset kasvavat yhteen. Ihmiset surevat myös vanhempiensa menetystä, joten miksi ei sitä ihmistä, jonka on vielä itse valinnut elämäänsä. Toinen on erosta lähtien ikään kuollut sinulle, paitsi että on elossa.

[/quote]

Toki, mutta väittäisin että suurella osalla parisuhde ei koskaan ole ollut sitä mitä sen piti: rakkautta molemminpuolin.

Todella moni on suhteessa vääristä syistä (esim. yksinäisyydenpelon takia) ja sen todistavat erotilastot ja ihmisten kokemukset.

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 17:57"]

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 17:50"]

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 17:35"]

Koska ihmiset pelkäävät yksinoloa, osa ei edes kykene selviytymään yksin (emotionaalisella tasolla ilman parisuhdetta) ja lisäksi suurimman osan ego on sidottu siihen, että oma kumppani löytyy koska yhteiskunta sitä edellyttää.

Oikeastihan aito onnellisuus lähtee vain ja ainoastaan yksilöstä itsestään.

[/quote]

Toisaalta on luonnollista, että intiimissä suhteessa ihmiset kasvavat yhteen. Ihmiset surevat myös vanhempiensa menetystä, joten miksi ei sitä ihmistä, jonka on vielä itse valinnut elämäänsä. Toinen on erosta lähtien ikään kuollut sinulle, paitsi että on elossa.

[/quote]

Toki, mutta väittäisin että suurella osalla parisuhde ei koskaan ole ollut sitä mitä sen piti: rakkautta molemminpuolin.

Todella moni on suhteessa vääristä syistä (esim. yksinäisyydenpelon takia) ja sen todistavat erotilastot ja ihmisten kokemukset.

[/quote]

Minusta nyt aliarvioit ihmisiä. Yksinäisyydenpelostakin yhteen mennyt voi saada hyvän parisuhteen, jos osapuolet vain osaavat hoitaa suhdettaan ja olla toinen toisilleen "ihmisiä". Suhteessa voi kasvaa. Oppia. Tuntea, ettei ole enää yksin, jolloin alkuperäinen "väärä syy" mennä parisuhteeseen katoaa. Mutta toki tämä vaatii molemmilta osapuolilta, enkä osaa neuvoa, mitä se vaatii, koska itse taidan olla juuri tällainen "vääristä syistä" yhteen mennyt nainen parisuhteessa. Mutta mieheni on kai sitten mennyt oikeista syistä tai osaa rakastaa, jolloin se ei haittaa, että mä en osaa. Koska mäkin kuitenkin haluan rakastaa. 

Jos me eroaisimme, syynä olisi se, että minä en osannut rakastaa, mutta sen kerroin miehelleni jo tavatessamme, mutta myös se, että ei hänkään siten olisi osannut rakastaa ihmistä, joka ei rakasta. Eli molemmissa vikaa. Mutta mun miespä osaa rakastaa ihmistä, joka ei rakasta, NIIN ITSELLINEN HÄN ON. Mitä siis tässä ketjussa peräänkuulutatte. Jos on itsellinen, niin edes ei-rakastavasta puolisosta ei ole pakko erota, vaan voi kutsua hänetkin rakastamaan. Se on se eniten oikea vaihtoehto. Eroaminen on toiseksi oikein.

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 17:35"]Koska ihmiset pelkäävät yksinoloa, osa ei edes kykene selviytymään yksin (emotionaalisella tasolla ilman parisuhdetta) ja lisäksi suurimman osan ego on sidottu siihen, että oma kumppani löytyy koska yhteiskunta sitä edellyttää.

Oikeastihan aito onnellisuus lähtee vain ja ainoastaan yksilöstä itsestään.
[/quote]

Miksi ennen ei erottu niin kevein perustein? Tehtiin töitä yhdessä. Eli luulen, että asia on päinvastoin. Ennen tarvittiin toisiamme. Miten sä kuvittelet että olemme kehittyneet apinoista? Siten että kommunikoimme enemmän ja teemme yhdessä töitä.

Et kuulosta kovinkaan onnelliselta, jos ajattelet noin?

Ahaa -ap on oikeasti vain ITSE yhdessä, koska pelkää yksinoloa. Heijastaa omia kokemuksia toisiin. Kuvittelee olevansa itsenäisempi ja vahvempi, kuin on. Ehkäpä tietää itsekin oman liittonsa olevan kuolemaantuomittu ap.n persoonallisuushäiriöisen itsekkyyden vuoksi?

Ei ihme jos miehesi pettää. Liika omanapaisuus ei ole hyväksi. Onnellinen pitkä avioliitto tarvitsee onnellista, yhteistyötä

No meillä mies ryhtyi useamman vuoden jälkeen väkivaltaiseksi. Kyllä siinä ehkä paniikkiakin tunsi, kun mies kuristi niin, että henki pihisi ja lopulta ilman tulo loppui kokonaan. Pakenin turvakotiin, ottamatta mukaani muuta kuin yksivuotiaan. Seurasi vielä vuosia oikeudenkäyntejä, vainoa, pelkoa, pakoilua...Koko elämä meni uusiksi. En nyt romahtanut, mutta epätoivon ja uupumisen hetkiä oli ja enpä nyt kauheasti ihmettelisi, jos joku siinä tilanteessa romahtaisikin...

Etkö ap ymmärrä, että ihmisillä on erilaisia elämänkohtaloita, ovat erilaisista taustoista ja eri vaiheissa polullaan? Ihan kuin näkisit vain oman näkökulmasi ja oman napasi.

Jos perhe on ollut se kaikkein tärkein asia, eikö ole luonnollista, että seuraa suru ja jopa romahdus, kun sen menettää, koska sitä ei saa enää takaisin, jos ero tulee. Varsinkin, jos on jo sen ikäinen, ettei uutta perhettä enää voi perustaa. Jotain on mennyt rikki peruuttamattomasti, ja seuraukset jatkuvat useisiin sukupolviin.

Vaikka onkin se oma elämä, ei kaikilla ole hienoa uraa tai ura ei ole niin tärkeä. Omat ystävät ja harrastukset ovat toki hyvä olla, mutta korvaavatko ne oikeasti omaa perhettä?

Onhan nyt silläkin iso vaikutus, että oletko itse se, joka päätyy eroon, vai se jolle ilmoitetaan että sori vaan en halua enää sun kanssa jatkaa yhteiseloa. Ap käsittääkseni kuului tähän jälkimmäiseen kategoriaan, joten hänen on ehkä vaikea ymmärtää niitä joille ero tulee salamana kirkkaalta taivaalta a samalla myös usko elämään ja luottamus toiseen ihmiseen voi horjua.

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:34"]

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:25"][quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:20"] [quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:15"][quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:12"] Samaa mieltä! Tosin itse olen ihminen, joka pääsee vähän liiankin helposti yli erosta. Kai sen takia, kun olen itsekin juuri varautunut siihen, että elämä saattaa yllättää. Oli aika raivostuttavaakin edellisen eron jälkeen, kun ex-mieheni romahti ihan täysin. Hän masentui poismuuttoni jälkeen niin, että hän viilteli koko ajan, ei tiskannut asunnossaan kolmeen kuukauteen astioita tai muutenkaan siivonnut, lopetti opiskelunsa, ryyppäsi rahansa niin, että vuokrat jäivät puolen vuoden ajan rästiin, mustamaalasi minut kaikille ja kaikki oli tietenkin minun syyni, koska olin hänet jättänyt. Ei ero minullekaan helppoa ollut, mutta mielestäni ei ollut järkeä jäädä ihmisen luokse kenen kanssa olin kasvanut täysin erilleen ja kenestä en välittänyt millään tapaa. [/quote] Hyi. Kylmät väreet kun luin tekstisi. Ansaitsitkin epäonnistuaa elämäsi tärkeimmässä suhteessa.  [/quote] Elämäni tärkeimmässä suhteessa? Kun tietäisitkin taustat... :D [/quote] Jos tosiaan olit avioliitossa, etkä vain seurustellut, niin kyllä sen olisi pitänyt olla elämäsi tärkein suhde. En ihmettele yhtään miehesi tuskaa, koska olet huijannut häntä jos avioliitto ei kovin merkitykselllinen suhde sinulle ikinä ollutkaan.  Suurimmalle osalle se on eräänlainen turvasatama. Sinä petit hänen toiveensa siitä. [/quote] En onneksi naimisiin asti mennyt, vaikka kyseinen mies siihen kovasti painostikin.

[/quote]

Miksi ihmeessä tähän alapeukkuja? Joku olisi halunnut tämän henkilön ottavan ei-toivotun miehen puolisoksi? Ja olen se, joka sanoin hänelle, että huijasit miestäsi. Naimisiin astiko olisi pitänyt jatkaa, jos ei saanut enää suhteelta mitä toivoi, vaikka mies ehkä kokikin tulleensa huijatuksi? (Tai sitten oli epästabiili sekopää).

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 18:37"]

Jos perhe on ollut se kaikkein tärkein asia, eikö ole luonnollista, että seuraa suru ja jopa romahdus, kun sen menettää, koska sitä ei saa enää takaisin, jos ero tulee. Varsinkin, jos on jo sen ikäinen, ettei uutta perhettä enää voi perustaa. Jotain on mennyt rikki peruuttamattomasti, ja seuraukset jatkuvat useisiin sukupolviin.

Vaikka onkin se oma elämä, ei kaikilla ole hienoa uraa tai ura ei ole niin tärkeä. Omat ystävät ja harrastukset ovat toki hyvä olla, mutta korvaavatko ne oikeasti omaa perhettä?

[/quote]

Perhe on juuri yksi niistä asioista, joiden hyväksi suhteita olisi hyvä onnistua pitämään koossa ja niiden eteen kannattaisi nähdä vaivaa. Ymmärrän oikein hyvin jos joku katkeroituu siksi, että itse on tehnyt elämänvalintoja perheen etua silmälläpitäen, jos oma kumppani sitten valitseekin asettaa oman itsekkyytensä kaiken edelle ja lähteä, jos ja kun kaikki ei sillä hetkellä olekaan niin mukavaa.

Vastaavanlaisia tilanteita voi olla myös ilman perhettä. Meillä mieheni kanssa ei ole lapsia, mutta yhteinen yritys on. Se on etenkin minulle todella tärkeä ja täyttää suuren osan elämästäni. Olen suostunut mieheni toiveesta jäämään asumaan Suomeen, ilman suhdettamme olisin siis rakentanut elämäni maahan, jossa minulla olisi parempi elää. Jos meille tulisi ero, joutuisin kyllä työskentelemään sen eteen, että en katkeroituisi. Olen jo sen ikäinen, että elämän aloittaminen alusta jossain muualla olisi nyt huomattavasti vaikeampaa kuin nuorena. Yrityksen laittaminen pakettiin taas merkitsisi pitkäaikaisen unelmani kariutumista, koska kyseessä on toiminta jonka käynnistämiseen menee hyvin monia vuosia. En enää ehtisi elämäni aikana aloittaa samaa uudelleen alusta. Joutuisin siis eron myötä myös uudelleenkouluttautumaan alalle, joka olisi minulle vähemmän kiinnostava ja motivoiva, ja kouluttautuessani toki menettäisin useampia työvuosia vaikka olen parhaassa työiässä. Tämä tekisi pahan loven eläkekertymään jne.

Kyllähän se vituttaisi, jos mies vaikkapa jättäisi toisen naisen vuoksi, kun olen kuitenkin aika isoja uhrauksia suhteemme eteen tehnyt sillä mielellä, että saan sitten vastineeksi jotain arvokasta ja pysyvää.