Lue keskustelun säännöt.
Miksi ihmiset panikoivat niin kauheasti/romahtavat eron tultua?
23.05.2015 |
Tavallaan siis ymmärrän kyllä, onhan ero iso elämänmuutos ja ehkä traumaattinenkin kokemus joillekin, mutta toisaalta en sitten kuitenkaan ymmärrä, miksi ihmiset romahtavat erosta niin paljon, kuin jotkut tuntuvat tekevän.. itketään ja masennutaan ja otetaan saikkua ja mietitään että elämä on nyt sitten lopullisesti pilalla eikä siitä suosta nousta enää koskaan. Toiset vellovat katkerissa eron tunteissa vielä vuosikausia eron jälkeen.
Miten voi elämänsä suunnitella niin toisen ihmisen varaan, toisen kannateltavaksi..?
Itse olen myös naimisissa, ja rakastan miestäni. Meillä menee hyvin, yhdessä ollaan oltu 12 vuotta. On lapsia ja talo. En pidä miestäni itsestäänselvyytenä, olen kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka vietämme yhdessä. Muistan kuitenkin koko ajan, että ei tämä ole itsestäänselvyys tämä meidän suhde, ja vielä tulee se päivä, kun eroamme, jos ei muuten niin kuoleman sattuessa. Tai muista syistä.
Mutta loppujenlopuksi, mitä sitten? Elämä jatkuu. Jos ja kun joskus eroamme syystä tai toisesta, niin aion muistaa olla edelleen kiitollinen kaikista hyvistä hetkistä ja useista hyvistä vuosista, kaikesta mitä saimme yhdessä aikaan ja mitä yhdessä teimme. Kuitenkin, tiedän että pärjäisin ilman miestänikin. Toki ikävöisin ja surisin aikani, ehkä osa minusta pitkäänkin/aina, mutta pärjäisin ilman häntä. Olen järkevä ihminen, työssäkäyvä, elämässäni on monia osa-alueita, joihin ero ei vaikuttaisi. Minulla on ystävät, harrastukseni ja työni. Ei oma elämä tai sen onnellisuus voi eikä saa olla riippuvainen jostakusta toisesta ihmisestä.
Siinäkin tapauksessa, että mieheni vaihtaisi minut vaikkapa äkkiarvaamatta toiseen naiseen, uskon että pääsisin kohtalaisen nopeasti asian yli, enkä katkeroituisi. Saattaisin pitää miestäni tai hänen toimintaansa typeränä, mutta en arvota itseäni sen mukaan, mitä mieltä mieheni minusta on (eli jos pitäisi jotakuta toista "parempana"). Pystyisin elämään itseksenikin, ja uskoisin myös löytäväni uuden kumppanin, sitten joskus jos niin haluaisin.
Mitä mieltä olette ajatuksistani, olenko ihan outo?
Kommentit (68)
[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:33"][quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:30"]
Kuinkas sitten suu pannaan kun olet vanha ja sairas etkä pärjää ilman toisten apua.
[/quote]
ei pidä vaatien odottaa että toinen sitten huolehtii. Kanna huolta itse itsestäsi, niin et pety.
[/quote]
Noin ajattelee nuori ihminen, joka ei ole kokenut yhtään kriisejä elämässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta seurustelu on kyllä yhtä vakavaa kuin avioliittokin. Ihmisillä on ihmeellinen kunnioitus kaikkea virallista kohtaan.
[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:30"]Kuinkas sitten suu pannaan kun olet vanha ja sairas etkä pärjää ilman toisten apua.
[/quote]
Miten tämä liittyy aloitukseen? Sitten varmaan haetaan sairauksiin ja muuhun apua niin kuin yleensä. Eivät kaikki hae tai tarvitse puolisosta mitään omaishoitajaa.
[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:24"]
[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:11"][quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:08"] [quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:01"] Tavallaan siis ymmärrän kyllä, onhan ero iso elämänmuutos ja ehkä traumaattinenkin kokemus joillekin, mutta toisaalta en sitten kuitenkaan ymmärrä, miksi ihmiset romahtavat erosta niin paljon, kuin jotkut tuntuvat tekevän.. itketään ja masennutaan ja otetaan saikkua ja mietitään että elämä on nyt sitten lopullisesti pilalla eikä siitä suosta nousta enää koskaan. Toiset vellovat katkerissa eron tunteissa vielä vuosikausia eron jälkeen. Miten voi elämänsä suunnitella niin toisen ihmisen varaan, toisen kannateltavaksi..? Itse olen myös naimisissa, ja rakastan miestäni. Meillä menee hyvin, yhdessä ollaan oltu 12 vuotta. On lapsia ja talo. En pidä miestäni itsestäänselvyytenä, olen kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka vietämme yhdessä. Muistan kuitenkin koko ajan, että ei tämä ole itsestäänselvyys tämä meidän suhde, ja vielä tulee se päivä, kun eroamme, jos ei muuten niin kuoleman sattuessa. Tai muista syistä. Mutta loppujenlopuksi, mitä sitten? Elämä jatkuu. Jos ja kun joskus eroamme syystä tai toisesta, niin aion muistaa olla edelleen kiitollinen kaikista hyvistä hetkistä ja useista hyvistä vuosista, kaikesta mitä saimme yhdessä aikaan ja mitä yhdessä teimme. Kuitenkin, tiedän että pärjäisin ilman miestänikin. Toki ikävöisin ja surisin aikani, ehkä osa minusta pitkäänkin/aina, mutta pärjäisin ilman häntä. Olen järkevä ihminen, työssäkäyvä, elämässäni on monia osa-alueita, joihin ero ei vaikuttaisi. Minulla on ystävät, harrastukseni ja työni. Ei oma elämä tai sen onnellisuus voi eikä saa olla riippuvainen jostakusta toisesta ihmisestä. Siinäkin tapauksessa, että mieheni vaihtaisi minut vaikkapa äkkiarvaamatta toiseen naiseen, uskon että pääsisin kohtalaisen nopeasti asian yli, enkä katkeroituisi. Saattaisin pitää miestäni tai hänen toimintaansa typeränä, mutta en arvota itseäni sen mukaan, mitä mieltä mieheni minusta on (eli jos pitäisi jotakuta toista "parempana"). Pystyisin elämään itseksenikin, ja uskoisin myös löytäväni uuden kumppanin, sitten joskus jos niin haluaisin. Mitä mieltä olette ajatuksistani, olenko ihan outo? [/quote] Et vain tiedä millaista ero on. Lucky You! [/quote] Väärin. Olen eronnut aikaisemmin. ap [/quote] Ai teininä kahden vuoden suhteesta jossa harrastettiin pettingiä? Lapset ja heidän tukeminen on aika iso juttu. Välit säilytettävä heidän vuoksi ja sekin hidastaa toipumista. Oliko lapsia suhteesta
[/quote]
Olen eronnut 5 vuotta kestäneestä avoliitosta, josta yksi lapsi.
Ärsyttää ja ihmetyttää, että tehdään ihmeellisiä päätelmiä ap:n (minun) tekstistäni, eli sinäkin oletit automaattisesti, etten ole eronnut, ja sitten kun kerroin että olen eronnut, päättelit että jostain ei-vakavasta teinisuhteesta. No, väärässä olit!
ap
[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:36"]
[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:33"][quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:30"] Kuinkas sitten suu pannaan kun olet vanha ja sairas etkä pärjää ilman toisten apua. [/quote] ei pidä vaatien odottaa että toinen sitten huolehtii. Kanna huolta itse itsestäsi, niin et pety. [/quote] Noin ajattelee nuori ihminen, joka ei ole kokenut yhtään kriisejä elämässä.
[/quote]
No en alkaisi laskea mitään toisen varaan. Olen jo 42 eikä minulla ole muuta ollutkaan kuin masennusta elämässäni. Ei minusta ainakaan ole ketään tukemaan, olen silti perheellinen. Ei minuun kannata luottaa, en itse luota muihin. Toki silti saattaa käydä niin, että pystyisin olemaan avuksi tai minua tuetaan. Mutta en laskisi sen varaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Miksi ihmiset panikoivat niin kauheasti/romahtavat eron tultua?"
Koska parisuhde, yksi tärkeä kulmakivi, mille elämää on luottavaisesti rakennettu, revitään yllättäen ja väkivaltaisesti irti. Toisia, vastaavanlaisia perustavaa laatua olevia asioita elämässä voisivat olla terveys, turvallisuus (koti, rauha jne) ja muut lähiomaiset. Mielestäni on aikamoinen tunnekylmä narsistipsykopaatti, jos läheisen äkillinen menetys ei vaikuta elämään mitenkään eikä kosketa millään tavoin.
[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:26"]No miksi ei? Viime suhde meni poikki yli 3vuotta sitten ja nyt olen todennäköisesti lopun elämäni yksin. Eikö tuollaisesta saa masentua?
[/quote]
Ei missään kohti sanottu, että ei saisi masentua. Ihmeteltiin vain kuinka erosta ei voi päästä millään yli. Ja en usko, että tulet viettämään lopouelämääsi yksin :) Ainakaan toivon mukaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:39"][quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:24"]
[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:11"][quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:08"] [quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:01"] Tavallaan siis ymmärrän kyllä, onhan ero iso elämänmuutos ja ehkä traumaattinenkin kokemus joillekin, mutta toisaalta en sitten kuitenkaan ymmärrä, miksi ihmiset romahtavat erosta niin paljon, kuin jotkut tuntuvat tekevän.. itketään ja masennutaan ja otetaan saikkua ja mietitään että elämä on nyt sitten lopullisesti pilalla eikä siitä suosta nousta enää koskaan. Toiset vellovat katkerissa eron tunteissa vielä vuosikausia eron jälkeen. Miten voi elämänsä suunnitella niin toisen ihmisen varaan, toisen kannateltavaksi..? Itse olen myös naimisissa, ja rakastan miestäni. Meillä menee hyvin, yhdessä ollaan oltu 12 vuotta. On lapsia ja talo. En pidä miestäni itsestäänselvyytenä, olen kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka vietämme yhdessä. Muistan kuitenkin koko ajan, että ei tämä ole itsestäänselvyys tämä meidän suhde, ja vielä tulee se päivä, kun eroamme, jos ei muuten niin kuoleman sattuessa. Tai muista syistä. Mutta loppujenlopuksi, mitä sitten? Elämä jatkuu. Jos ja kun joskus eroamme syystä tai toisesta, niin aion muistaa olla edelleen kiitollinen kaikista hyvistä hetkistä ja useista hyvistä vuosista, kaikesta mitä saimme yhdessä aikaan ja mitä yhdessä teimme. Kuitenkin, tiedän että pärjäisin ilman miestänikin. Toki ikävöisin ja surisin aikani, ehkä osa minusta pitkäänkin/aina, mutta pärjäisin ilman häntä. Olen järkevä ihminen, työssäkäyvä, elämässäni on monia osa-alueita, joihin ero ei vaikuttaisi. Minulla on ystävät, harrastukseni ja työni. Ei oma elämä tai sen onnellisuus voi eikä saa olla riippuvainen jostakusta toisesta ihmisestä. Siinäkin tapauksessa, että mieheni vaihtaisi minut vaikkapa äkkiarvaamatta toiseen naiseen, uskon että pääsisin kohtalaisen nopeasti asian yli, enkä katkeroituisi. Saattaisin pitää miestäni tai hänen toimintaansa typeränä, mutta en arvota itseäni sen mukaan, mitä mieltä mieheni minusta on (eli jos pitäisi jotakuta toista "parempana"). Pystyisin elämään itseksenikin, ja uskoisin myös löytäväni uuden kumppanin, sitten joskus jos niin haluaisin. Mitä mieltä olette ajatuksistani, olenko ihan outo? [/quote] Et vain tiedä millaista ero on. Lucky You! [/quote] Väärin. Olen eronnut aikaisemmin. ap [/quote] Ai teininä kahden vuoden suhteesta jossa harrastettiin pettingiä? Lapset ja heidän tukeminen on aika iso juttu. Välit säilytettävä heidän vuoksi ja sekin hidastaa toipumista. Oliko lapsia suhteesta
[/quote]
Olen eronnut 5 vuotta kestäneestä avoliitosta, josta yksi lapsi.
Ärsyttää ja ihmetyttää, että tehdään ihmeellisiä päätelmiä ap:n (minun) tekstistäni, eli sinäkin oletit automaattisesti, etten ole eronnut, ja sitten kun kerroin että olen eronnut, päättelit että jostain ei-vakavasta teinisuhteesta. No, väärässä olit!
ap
[/quote]
Ehkäpä et osaa rakastaa? Et kiintyä keneenkään oikeasti, vaan sulla on ollut hyötynäkökulmasta ajatellen elämänkumppani?
[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:37"]
Minusta seurustelu on kyllä yhtä vakavaa kuin avioliittokin. Ihmisillä on ihmeellinen kunnioitus kaikkea virallista kohtaan.
[/quote]
Periaatteessa noin, mutta kai voit itsekin myöntää, että ohmiset kyllä alkavat seurustella kevyemmin perustein kuin menevät avioliittoon? En mä ainakaan ole aikonut mennä avioon kaikkien seurustelukumppanien kanssa ja olen sen alkuun sanonutkin, ettei siltä nyt tunnu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:35"]
Toivoisin, että minullakin olisi aleksitymia, niin voisin suhtautua kaikkeen noin rauhallissti.
[/quote]
Se, että omaa positiivisen elämänasenteeseen ja uskoo ja luottaa itseensä ja siihen, että asioilla on tapana järjestyä, EI ole sama asia kuin aleksitymia. Mietin tässä kommenttisi perusteella, kuinka rankkaa sinullakin mahtaa olla.. ystävällisesti ehdotan, että hankkisit vähän itseluottamusta ja laajentaisit katsantokantoasi? Kartoita kaikki hyvät puolesi, ja elämäsi hyvät puolet. Laajasti. Huomaat niistä, mitkä voimavarat sinulla onkaan käytettävissäsi, kunhan vaan löydät ne ja uskot niihin.
ap
Ihmettelen aivan samaa kuin ap. Perheellisten surun ymmärään lasten takia, koska vanhempien ero on lapsille aina traumaattinen...mutta lapsettomien kuukausia kestävät erodraamat jättävät kieltämättä minutkin kylmäksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:44"]
[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:35"]
Toivoisin, että minullakin olisi aleksitymia, niin voisin suhtautua kaikkeen noin rauhallissti.
[/quote]
Se, että omaa positiivisen elämänasenteeseen ja uskoo ja luottaa itseensä ja siihen, että asioilla on tapana järjestyä, EI ole sama asia kuin aleksitymia. Mietin tässä kommenttisi perusteella, kuinka rankkaa sinullakin mahtaa olla.. ystävällisesti ehdotan, että hankkisit vähän itseluottamusta ja laajentaisit katsantokantoasi? Kartoita kaikki hyvät puolesi, ja elämäsi hyvät puolet. Laajasti. Huomaat niistä, mitkä voimavarat sinulla onkaan käytettävissäsi, kunhan vaan löydät ne ja uskot niihin.
ap
[/quote]
Sanoitko noin kumppanillesikin, josta erosit? Mahtoi hän olla mielissään!
Mitä ihmeellistä siinä nyt on? Toiset toipuvat synnytyksestäkin nopeammin, kuin toiset. Ka jokainen kokee kivut omalla tavallaan. Jos minuun ei sattunut hampaan ainoa paikkaus, en väitä siltikään, ettei se kenellekään tee kipeää ja kaikki jotka ajattelevat ja toimivat toisin, ovatkin väärässä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:40"]
"Miksi ihmiset panikoivat niin kauheasti/romahtavat eron tultua?"
Koska parisuhde, yksi tärkeä kulmakivi, mille elämää on luottavaisesti rakennettu, revitään yllättäen ja väkivaltaisesti irti. Toisia, vastaavanlaisia perustavaa laatua olevia asioita elämässä voisivat olla terveys, turvallisuus (koti, rauha jne) ja muut lähiomaiset. Mielestäni on aikamoinen tunnekylmä narsistipsykopaatti, jos läheisen äkillinen menetys ei vaikuta elämään mitenkään eikä kosketa millään tavoin.
[/quote]
Luepas aloitus uudelleen. Ymmärrän kyllä ensijärkytyksen ja pitkäänkin kestävän surun (jopa koko loppuelämän) MUTTA en sitä, että tällaisen surun koettuaan ei pitkänkään ajan/vuosienkaan kuluttua usko enää kykenevänsä mihinkään, katkeruus on tullut jäädäkseen, elämästä ei enää löydetä mitään hyvää ja jopa uskotaan oman elämän olevan OHI, kun ero on tullut. (ja puhuin aloituksessa enemmänkin EROSTA, en kuolemantapauksesta).
ap
[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:32"][quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:27"]
[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:21"][quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:20"] [quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:15"][quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:12"] Samaa mieltä! Tosin itse olen ihminen, joka pääsee vähän liiankin helposti yli erosta. Kai sen takia, kun olen itsekin juuri varautunut siihen, että elämä saattaa yllättää. Oli aika raivostuttavaakin edellisen eron jälkeen, kun ex-mieheni romahti ihan täysin. Hän masentui poismuuttoni jälkeen niin, että hän viilteli koko ajan, ei tiskannut asunnossaan kolmeen kuukauteen astioita tai muutenkaan siivonnut, lopetti opiskelunsa, ryyppäsi rahansa niin, että vuokrat jäivät puolen vuoden ajan rästiin, mustamaalasi minut kaikille ja kaikki oli tietenkin minun syyni, koska olin hänet jättänyt. Ei ero minullekaan helppoa ollut, mutta mielestäni ei ollut järkeä jäädä ihmisen luokse kenen kanssa olin kasvanut täysin erilleen ja kenestä en välittänyt millään tapaa. [/quote] Hyi. Kylmät väreet kun luin tekstisi. Ansaitsitkin epäonnistuaa elämäsi tärkeimmässä suhteessa. [/quote] Elämäni tärkeimmässä suhteessa? Kun tietäisitkin taustat... :D [/quote] Miksi sitten menit yhteen? Eli huijasit. Kusipää. [/quote] Minkä takia ihmisen kanssa ylipäätään aletaan seurustelemaan? Koska välitin kyseisestä ihmisestä silloin, kun aloimme seurustella.
[/quote]
No, epäonnistuit välittämisessä, vaikkei suhde ollutkaan elämäsi tärkein. Voit toki ulkoistaa ongelman ja väittää, että kaikki syyt siihen olivat toisessa, mutta ei se oikein sille kuulosta, kun kuuntelee miehesi reaktioita.
[/quote]
Miten voi epäonnistua välittämisessä? Jos toinen ei ole se ihminen keneen ihastui vaan täysin erilainen vuosien jälkeen, niin se on epäonnistumista, kun lakkaa välittämästä syistä? :D Minkä sille voi, että yhteiselo ei enää toimi. Ja sen myönnän, että molemmat tekivät suhteessa vääriä asioita aika tasapuolisesti, mutta on se minusta outoa, että toinen ei pääse niistä yli millään.
[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:43"]
[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:37"]
Minusta seurustelu on kyllä yhtä vakavaa kuin avioliittokin. Ihmisillä on ihmeellinen kunnioitus kaikkea virallista kohtaan.
[/quote]
Periaatteessa noin, mutta kai voit itsekin myöntää, että ohmiset kyllä alkavat seurustella kevyemmin perustein kuin menevät avioliittoon? En mä ainakaan ole aikonut mennä avioon kaikkien seurustelukumppanien kanssa ja olen sen alkuun sanonutkin, ettei siltä nyt tunnu.
[/quote]
Niin toki noinkin voi olla. Olen itse sellainen, etten pysty kevyisiin suhteisiin, joten ajattelin kai vain omalta kannaltani.
[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:42"]
[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:39"][quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:24"] [quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:11"][quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:08"] [quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:01"] Tavallaan siis ymmärrän kyllä, onhan ero iso elämänmuutos ja ehkä traumaattinenkin kokemus joillekin, mutta toisaalta en sitten kuitenkaan ymmärrä, miksi ihmiset romahtavat erosta niin paljon, kuin jotkut tuntuvat tekevän.. itketään ja masennutaan ja otetaan saikkua ja mietitään että elämä on nyt sitten lopullisesti pilalla eikä siitä suosta nousta enää koskaan. Toiset vellovat katkerissa eron tunteissa vielä vuosikausia eron jälkeen. Miten voi elämänsä suunnitella niin toisen ihmisen varaan, toisen kannateltavaksi..? Itse olen myös naimisissa, ja rakastan miestäni. Meillä menee hyvin, yhdessä ollaan oltu 12 vuotta. On lapsia ja talo. En pidä miestäni itsestäänselvyytenä, olen kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka vietämme yhdessä. Muistan kuitenkin koko ajan, että ei tämä ole itsestäänselvyys tämä meidän suhde, ja vielä tulee se päivä, kun eroamme, jos ei muuten niin kuoleman sattuessa. Tai muista syistä. Mutta loppujenlopuksi, mitä sitten? Elämä jatkuu. Jos ja kun joskus eroamme syystä tai toisesta, niin aion muistaa olla edelleen kiitollinen kaikista hyvistä hetkistä ja useista hyvistä vuosista, kaikesta mitä saimme yhdessä aikaan ja mitä yhdessä teimme. Kuitenkin, tiedän että pärjäisin ilman miestänikin. Toki ikävöisin ja surisin aikani, ehkä osa minusta pitkäänkin/aina, mutta pärjäisin ilman häntä. Olen järkevä ihminen, työssäkäyvä, elämässäni on monia osa-alueita, joihin ero ei vaikuttaisi. Minulla on ystävät, harrastukseni ja työni. Ei oma elämä tai sen onnellisuus voi eikä saa olla riippuvainen jostakusta toisesta ihmisestä. Siinäkin tapauksessa, että mieheni vaihtaisi minut vaikkapa äkkiarvaamatta toiseen naiseen, uskon että pääsisin kohtalaisen nopeasti asian yli, enkä katkeroituisi. Saattaisin pitää miestäni tai hänen toimintaansa typeränä, mutta en arvota itseäni sen mukaan, mitä mieltä mieheni minusta on (eli jos pitäisi jotakuta toista "parempana"). Pystyisin elämään itseksenikin, ja uskoisin myös löytäväni uuden kumppanin, sitten joskus jos niin haluaisin. Mitä mieltä olette ajatuksistani, olenko ihan outo? [/quote] Et vain tiedä millaista ero on. Lucky You! [/quote] Väärin. Olen eronnut aikaisemmin. ap [/quote] Ai teininä kahden vuoden suhteesta jossa harrastettiin pettingiä? Lapset ja heidän tukeminen on aika iso juttu. Välit säilytettävä heidän vuoksi ja sekin hidastaa toipumista. Oliko lapsia suhteesta [/quote] Olen eronnut 5 vuotta kestäneestä avoliitosta, josta yksi lapsi. Ärsyttää ja ihmetyttää, että tehdään ihmeellisiä päätelmiä ap:n (minun) tekstistäni, eli sinäkin oletit automaattisesti, etten ole eronnut, ja sitten kun kerroin että olen eronnut, päättelit että jostain ei-vakavasta teinisuhteesta. No, väärässä olit! ap [/quote] Ehkäpä et osaa rakastaa? Et kiintyä keneenkään oikeasti, vaan sulla on ollut hyötynäkökulmasta ajatellen elämänkumppani?
[/quote]
No johan nyt oli oletus.. :D En edes jaksa kommentoida tähän mitään...
ap
[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:44"][quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:35"]
Toivoisin, että minullakin olisi aleksitymia, niin voisin suhtautua kaikkeen noin rauhallissti.
[/quote]
Se, että omaa positiivisen elämänasenteeseen ja uskoo ja luottaa itseensä ja siihen, että asioilla on tapana järjestyä, EI ole sama asia kuin aleksitymia. Mietin tässä kommenttisi perusteella, kuinka rankkaa sinullakin mahtaa olla.. ystävällisesti ehdotan, että hankkisit vähän itseluottamusta ja laajentaisit katsantokantoasi? Kartoita kaikki hyvät puolesi, ja elämäsi hyvät puolet. Laajasti. Huomaat niistä, mitkä voimavarat sinulla onkaan käytettävissäsi, kunhan vaan löydät ne ja uskot niihin.
ap
[/quo
Erosit viisi vuotta sitten? Se onkin ihan sopiva aika unohtaa...
Uskon että eron sattuessa pärjäisin hyvin, koska olen aina hoitanut asiani hyvin, tai siis laittanut asiani toimimaan.
Mutta kyllä surumieli tulisi, sitä kestäisi oman ajan ja pikkuhiljaa pää pystyyn ja eteenpäin. Mielestäni eron luonteeseen kuuluu masistella oma aikansa, aika kylmä akka saa olla jos ei ole edes surullinen.
Toivoisin, että minullakin olisi aleksitymia, niin voisin suhtautua kaikkeen noin rauhallissti.