Keksi tekotaiteellinen lause tai tekstinpätkä romaaniin

[quote author="Vierailija" time="22.05.2015 klo 16:07"]Hän katseli kohti merta, jonka taakse palavanoranssi aurinko oli taas hukkumassa. Ilma muuttui kuulaaksi, kasteenraikkaaksi. Heikot aallot pieksivät laituria, jossa tämä nuori ja onneton nainen seisoi. Tuuli otti kiinni hänen ruosteenvärisistä hiuksista, ensin lempeästi, sitten raivokkaasti. Meressä näkyi yksi onneton lokki, joka lehahti yksinäisyyttä pakoon. Laituri oli korkea, merenpinta matala. Kuu, tuo ikuisuuksien kivenmurikka, pyöreä ja yötaivaalla kirkas, pakotti merenpinnan matalaksi. Kuinka vain Kuu, tuo Jumalan silmissä pelkkä kivi, saattoi saada aikaan jotain tuollaista?
•
Nainen näki delfiinin hypähtävän meressä. Se heitti suolapärskeitä laiturille asti. Naisen silmässä kummeksui kyynel. Se vieri hänen poskelleen, jossa akne rusotti helakanpunaisena, ja putosi hänen kädelleen. Tuntui, kuin joku olisi pitänyt kädestään kiinni. Ehkä hänen edesmennyt isänsä, tai hänen rakkaansa? Tuo mies, jota hän oli koko ikänsä rakastanut, oli purjehtinut muille maille. Voi, kultansa hällä, ei ole täällä, eikä hän koskaan rakastanut tätä. Kaipuun kyyneleet, nuo tuskaisat ja raastavat.
•
Nainen käveli hitaasti reunalle ja katsoi alas. Pudotus oli pitkä, mutta hän ei pelännyt. Hän kaivoi taskustaan medaljongin, jossa oli hänen kultansa kuva. Yksi nopea liike, ja koru loiskahri meren syviin syövereihin. Nainen kääntyi ympäri ja pudottautui alas. Hän seurasi korua, ja kultaansa.
[/quote]

Tämän tekstin on kirjoittanut 12-vuotias tuposlainen tyttö. Haukkuja pois vain, mutta tahdoin laittaa tämän tänne, kun oli mielestäni niin hieno!

[quote author="Vierailija" time="22.05.2015 klo 16:11"][quote author="Vierailija" time="22.05.2015 klo 16:07"]Hän katseli kohti merta, jonka taakse palavanoranssi aurinko oli taas hukkumassa. Ilma muuttui kuulaaksi, kasteenraikkaaksi. Heikot aallot pieksivät laituria, jossa tämä nuori ja onneton nainen seisoi. Tuuli otti kiinni hänen ruosteenvärisistä hiuksista, ensin lempeästi, sitten raivokkaasti. Meressä näkyi yksi onneton lokki, joka lehahti yksinäisyyttä pakoon. Laituri oli korkea, merenpinta matala. Kuu, tuo ikuisuuksien kivenmurikka, pyöreä ja yötaivaalla kirkas, pakotti merenpinnan matalaksi. Kuinka vain Kuu, tuo Jumalan silmissä pelkkä kivi, saattoi saada aikaan jotain tuollaista?
•
Nainen näki delfiinin hypähtävän meressä. Se heitti suolapärskeitä laiturille asti. Naisen silmässä kummeksui kyynel. Se vieri hänen poskelleen, jossa akne rusotti helakanpunaisena, ja putosi hänen kädelleen. Tuntui, kuin joku olisi pitänyt kädestään kiinni. Ehkä hänen edesmennyt isänsä, tai hänen rakkaansa? Tuo mies, jota hän oli koko ikänsä rakastanut, oli purjehtinut muille maille. Voi, kultansa hällä, ei ole täällä, eikä hän koskaan rakastanut tätä. Kaipuun kyyneleet, nuo tuskaisat ja raastavat.
•
Nainen käveli hitaasti reunalle ja katsoi alas. Pudotus oli pitkä, mutta hän ei pelännyt. Hän kaivoi taskustaan medaljongin, jossa oli hänen kultansa kuva. Yksi nopea liike, ja koru loiskahri meren syviin syövereihin. Nainen kääntyi ympäri ja pudottautui alas. Hän seurasi korua, ja kultaansa.
[/quote]

Tämän tekstin on kirjoittanut 12-vuotias tuposlainen tyttö. Haukkuja pois vain, mutta tahdoin laittaa tämän tänne, kun oli mielestäni niin hieno!
[/quote]

Terv. 20 ja 21

Hän lähti. Pukemisen kahina kuin kuiskaus. Vain kaksi reipasta askelta ja oven narahdus ja kolahdus. Sinne meni elämäni rakkaus. Tyylikkäästi. Kuten aina.

[quote author="Vierailija" time="22.05.2015 klo 16:13"][quote author="Vierailija" time="22.05.2015 klo 16:06"]Sinä yönä maa oli värjäytynyt kuutamon hopeaan. Hämähäkin seitit peittyivät kristalliverhoon. Ilmassa oli kosteuden tuntu. Hiljaisuuden pystyi kuulemaan ja haistamaan. Se tunkeutui jokaiseen soluun, atomiin ja alkeishiukkaseen asti.
[/quote]

Tämä oli ihan järkyttävän huono! Kuin 8-vuotiaan vajaan kakaran sanelema!! Hyi!!
[/quote]
Jep, tarkoituksena oli tehdä tekotaiteellinen teksti. Kaikki kliseet käytössä:D

Hän heräsi taas uuteen kirkuvan punaisenkirjavaan, mutta jotenkin 70-lukulaisen myrkyvihertävään aamuun. Päässä jyskytti kuin tuhannen paalutuskoneen kostonhimoiset Torin vasarat. Kurkussa kiemurteli eilisten bakkanaalien sydämetön musta käärme. Toisesta päästä pyrki ulos anakonda. Ulvahtaen kuin epätoivoinen susi, joka on menettänyt toisen alfapuoliskonsa, hän kampeusi arjen lamauttamalta vuoteeltaan kohti toiveiden kultaamaa helpotusta, mutta kompastui elämän virttämiin alushousihinsa ja uupui aivan kaipaamansa  vapautuksen säälimättömälle kynnykselle.

Miksi kirjoitatte kuin olisitte psykoosissa? Ai niin, ihmisethän lukevat mielellään sellaista tekstiä kirja toisensa perään.

Katseeni tavoitti leijat. Nuo hyödyttömät häkkyrät, joiden päämäärätön hyörinä kirpeässä syystuulessa muistutti omaa elämäämme, hermostunutta tempoilua millon minkäkin tuulenpuuskan vieminä tai niitä ohjaavien nyörien haltijan arvaamattomien, ailahtelevien mielihalujen mukaan. Pilvien välistä esiin murtautuva aurinko, sen tuhannet toisinnot ristiaallokkona tanssivan meren pinnasta. Tuli ja vesi, toccata ja fuga.

Hän tuli eteiseen, sillä hänen piti päästä ulos. Ulkona hän huomasi, että ilma on raikasta. Sellaista kuin ulkona. Hän käveli pitkin tietä. Betoni tuntui kovalta jalkojen alla. Kuin betonitie. Lintujen laulu kantautui korviin. Tuntui siltä että oli kevät. Toukokuussa tuntuu keväiseltä. Virtsan huomasi jo lainehtivan kadulla jalkojen alla. Aivan kuin kävelijä olisi laskenut alleen. Hän oli laskenut alleen. Hän tunsi olevansa märkä ja virtsanhajuinen, aivan kuin olisi laskenut alleen.

Siinä hetkessä tunsin kuinka koko kaikkeus oli yhtä olemukseni kanssa ja itki suurta suruaan sydämeni tahtiin, voimistuen sitä mukaa kuin sydämeni epäuskoisena muuttui lause lauseelta yhä enemmän mustaksi hiileksi Anthonderdzwin sanojen voimasta, tuon miehen, jota en tunne, mutta jota rakastin, vai rakastinko sittenkin vain rakastamista; sitä kuohkeaa huumaa, jossa epätietoisuus on voitto, jonka mieli muovaa mieleisekseen, joka järkähtämättä rakentaa fantasian sillan tietämättömyyden usvaiseen, ummehtuneeseen laaksoon, riippusillan jota mikään ei voi horjuttaa ja jos ehkä horjuttaakin, se sen heti vastavoiman omaisesti korjaa, se on sen refleksi, sen elinehto, jonka varassa riippuu kaikki?

( kirj.huom: ai vidu miten kivaa on tällaisen turhan p*an jauhaminen! :D )

[quote author="Vierailija" time="22.05.2015 klo 16:22"]

Hän tuli eteiseen, sillä hänen piti päästä ulos. Ulkona hän huomasi, että ilma on raikasta. Sellaista kuin ulkona. Hän käveli pitkin tietä. Betoni tuntui kovalta jalkojen alla. Kuin betonitie. Lintujen laulu kantautui korviin. Tuntui siltä että oli kevät. Toukokuussa tuntuu keväiseltä. Virtsan huomasi jo lainehtivan kadulla jalkojen alla. Aivan kuin kävelijä olisi laskenut alleen. Hän oli laskenut alleen. Hän tunsi olevansa märkä ja virtsanhajuinen, aivan kuin olisi laskenut alleen.

[/quote] arvaan, Riikka Pulkkinen? :D

Katharina katsoi silmät puoliunessa pölyn tanssia vanhojen, puisten ikkunaluukkujen väliin jäävästä raosta lankeavassa auringonsäteessä maatessaan Pariisin VIII kaupunginosassa sijaitsevan ullakkohuoneistonsa pitsipeitteisellä vuoteella. Hän antoi kirjan pudota kädestään, Heidegger saisi odottaa älyllisesti stimuloituneempaa mielentilaa. Hän jäi tuijottamaan kattoboordien ornamentteja pohtiessaan, soittaisiko Youssufille ja pyytäisi tätä poikkeamaan arkkitehtitoimistostaan, vai tyytyisikö vibraattoriin.

Kosketuksesi oli kuin pehmeä sinfonia. Se hyväili nautinnollisesti kaikkia aistejani ja kietoi minut otteeseensa. Olin transsissa ja leijuin painottomana mielihyvän tunteessa. Olit huumetta minulle, olet edelleen. En päästä sinua lähtemään. Olet luonani aina. Kunnes kuolema meidät erottaa.

Heidän rakkautensa täyttymys oli kuin antiikin jumalten ikiaikainen tanssi Peloponnesoksen vehreissä laaksoissa.

Sinä aamuna heräsin ennen kellon soittoa ja muistin sinut elävästi. Kylmän väritys klo lävitseni ennen ja kävelin keittämään kahvia ihanaan parvekkeellinen keittiöön. Tunsin kuinka kylmät lattiakaakelit palelivat varpaitani.

Musta nää vähiten peukkuja saaneet on ihan parhaita. Muut on romanttisten kirjojen lässynläätä.

Siinä se vihersosialisti istui parvekkeellaan karkean betonin rahistessa kateudesta tempoilevien aamutossujen alla.

- Niitä maalaisia pitäisi jotenkin verottaa; eihän se käy, että ne elää halvemmalla kuin me. Kun yrittääkin enemmän niin kyllä verotusta on saatava lisää...

Pitkään tuumaili sosialisti, nyrkit puristuivat välillä kiinni, otsasuonet pullistui välillä ja otsarypyt lainehti edestakaisin. Ei maistunut vasta keitetty kahvikaan. Tai maistui, mutta yhtä kitkerältä kuin juojan ajatukset.

Ilta-aurinko lakkasi paistamasta sosialistin parvekkeelle, ajatukset kylmeni samalla ja lopulta muuttui vihasta hämäriksi ennen illankin hämärtymistä.

Perkele niitä runnaajia. Muovikaluste kolisi, kun sosialisti kiihkossaan marssi tempovin askeliin sisälle takaisin kaksioonsa.

[quote author="Vierailija" time="22.05.2015 klo 16:19"]

Miksi kirjoitatte kuin olisitte psykoosissa? Ai niin, ihmisethän lukevat mielellään sellaista tekstiä kirja toisensa perään.

[/quote]Pyydettiin surkeaa tekstiä :D

Katsoessaan puussa istuvaa varista suoraan silmiin, tajusi hän katsovansa omaa peilikuvaansa, ensimmäistä kertaa ja silmät auki, suoraan syvälle sieluun. Se mitä hän näki, oli lohdutonta. Vuosikymmnenet olivat karstoittuneet hänen kasvoihinsa kuin hammaskivi hampaisiin ja kertoivat kadonnutta tarinaa ihmisestä jonka suru kasvatti ja elämä koulutti. Vapaus on valhe joka hautakiviin hakataan.

[quote author="Vierailija" time="22.05.2015 klo 16:16"]Hän heräsi taas uuteen kirkuvan punaisenkirjavaan, mutta jotenkin 70-lukulaisen myrkyvihertävään aamuun. Päässä jyskytti kuin tuhannen paalutuskoneen kostonhimoiset Torin vasarat. Kurkussa kiemurteli eilisten bakkanaalien sydämetön musta käärme. Toisesta päästä pyrki ulos anakonda. Ulvahtaen kuin epätoivoinen susi, joka on menettänyt toisen alfapuoliskonsa, hän kampeusi arjen lamauttamalta vuoteeltaan kohti toiveiden kultaamaa helpotusta, mutta kompastui elämän virttämiin alushousihinsa ja uupui aivan kaipaamansa  vapautuksen säälimättömälle kynnykselle.
[/quote]

Ei Jumalauta ::'D

Nainen makasi käymälän lattialla, itkien ja hieroen ulostetta naamaansa. Ulosteen haju muistutti häntä lapsuudestaan jota hän kaipasi niin niin kovasti. Ulosteen verenmusta väri oli muistutus elintavoista, jotka veivät häntä hautaan, jokainen hetki on askel lähemmäksi kuolemaa. Nainen antoi raivoisasti ylen nieltyään kyyneliään ja mustaa ulostettaan. Nyt vain perhoset tietävät miltä hänestä tuntuu.