Keksi tekotaiteellinen lause tai tekstinpätkä romaaniin

Ja kuinka minä rakastinkaan häntä- enemmän kuin aamunsarastusta, kahvin tuoksua tai lintujen viserrystä yhteensä. Kokonaan, täydellisesti. Ja aina liian vähän.

Eikä sellaista voi unhoittaa, niitä katseita ja kosketuksia. Silmät ovat sielun peili, sanotaan. Se peili oli haljennut, murentunut eteisen lattialle. Varomaton ja viaton, olin vielä sirpaleisiin polkiessani- en tiennyt niiden päätyvän sydämeen asti, repivän valtimot ja aortan niin ettei sitä korjaisi enää mikään kirurgi.

Tummat silmät olivat niin kiehtovat, aivan kuin niihin voisi hukkua. En tullut ajateeksi kuinka tuskallista on tietää, että pinta on vain millien päässä mutta keuhkot ovat jo täynnä sameaa, limaista suovettä. Ja viimeisinä hetkinä aivokuori käskyttää hengittämään vielä syvempään, kiskomaan happea kuolevan uimataidottoman kitusiin. Ja kukaan ei heittänyt pelastusrengasta.

----------------------------------------------

Ja siinä se nyt makasi.
Saatanan kampela- oli taas juonut kaikki rahansa. Kusenpolttamissa kalsareissaan se örisi äitiä, ja minä menin.

Äitinsä kuoli viisi vuotta sitten, iloliemen vaikutuksen alaisena tietysti. Ja hautajaisiin ei päästy kun ukko ei kestänyt tolpillaan. Silloin hävetti mutta enää ei, kylläpä olen vahva nainen. Minä olen taistelija, hoivaaja,aina rakkaani tukena. On se joskus minulle hyväkin.

-----------------------------------------_

Näitä kahta tyyliä näkee :D

Tummien vaunujen raskaan samettiverhon kapeasta raosta minä näin sen kaiken tapahtuvan; paljaspäisten arkunkantajien hitaat, surun kankeuttamat liikkeet ja saattoväen alaspainuneet päät. Hohtavan kirkas kesäinen auringonpaiste ja lintujen hilpeät liverrykset olivat räikeässä ristiriidassa ankean tunnelman kanssa. Suven kukkein vihreys värisi elämää kuin loukkauksena äänetöntä, puhtaan valkeana hohtavaa arkkua kohtaan.

Koko yhteisö suri avoimesti liian varhain menetettyä nuorta elämää; kylän kauneinta nuorta neitoa vietiin. Tai niin kaikki ajattelivat; vain minä tiesin järkyttävän totuuden: arkussa ei ollut ruumista. Täällä minä istuin mustissa, oudoin kaiverruksin koristelluissa  vaunuissa katsomassa viimeisen kerran rakkaitteni surevia kasvoja. Mieluummin kuin mitään muuta maailmassa olisin halunnut reväistä tunkkaisten vaunujen raskaan tammioven auki ja paeta kirkkaaseen auringonpaisteeseen sukulaisteni keskelle lohduttamaan heitä, mutta jalokivikoristeinen tikari tiukasti kurkullani esti minua liikkumasta tuumaakaan. Tiesin näkeväni rakkaimpani ja lapsuudenmaisemani viimeistä kertaa; että kun vaunut kohta lähtisivät liikkeelle, en pääsisi enää koskaan palaamaan takaisin. Tämä irvokas, väärennetty tilaisuus oli järjestetty varmistamaan, ettei kukaan kaipaisi eikä etsisi minua enää koskaan.  Synkkään hautaan laskettiin tänä päivänä, ei ruumistani, vaan viimeinenkin toivoni pelastumisesta.

Ei elämä, nyt jos jumala olisit olemassa, laittaisit tuon lehmän ruotuun! Minun teflonipintani on nyt viimein naarmutettu loppuun, pohja näkyy liian monesta kohtaa, minua ei voi enää käyttää roska-astiana, jonka päälle voi kaataa kaiken moskan, likaisen saippuaveden. Minua ei voi enää koetella kepillä, joko nyt pinna palaa kynttilän molemmista päistä vai taasko se nousee suosta ja unohtaa mitä on sanottu, mitä tehty, mitä huomautettu. Minun jalkani ovat varsan jalat joilla vasta opettelen seisomaan tukevasti, huojun mutta pysyn pystyssä kuitenkin, kun livautan suustani: haista ämmä paska. Minä tärisen mutta pysyn pystyssä. Hän katsoo minuun kuin ei olisi kuullut mitä sanoin. Käännyn kannoillani ja lähden, toivon ettei minusta näe epäröivyyttäni, tällä kertaa olen riittävän vahva subjekti päättääkseni itse elämästäni. En ole enää teflonipintainen objekti, joka kestää kaiken uskaltamatta tuntea mitään. Juuri niin, minun on vain opeteltava olemaan subjekti, joka kestää toisten vihan ja seisoo kahdella jalalla, omilla. Kyllä, näin se on ja juuri nyt minä tajuan sen yhtä kirkkaasti kuin sokea näkisi ensi kertaa keskipäivän auringonvalon, siis pohjoisen auringonvalon kello 12 päivällä. Se valo ei olekaan ihan mitään pientä, vaan se saa melkein vatsan kääntymään ylösalaisin, niin selkeätä ja varmaa sen valon paiste on. Kuljen kohti valoa, ojennan käteni sille, tule, tule! Minä tulen. Kohti valkeutta, kohti omaa itseäni, sitä ihmistä, joka minun piti aina ollakin, mutta jonka tulemiseksi on tapahtunut viivästys. Mutta parempi kai kuitenkin myöhään kuin että ei ikinä.

up

Up.

Kesäyössä lauloi kurpitsa. 

:)))

Krapula-aamu on viikon aamuista julmin.

Valo siivilöityi puiden oksiston lomitse.

Eikö kirjailijan omassa päässä raksuta? Tänne palstalle tulee nykyään orastavat kirjailijat, politiikot ym. yhteiskunnan kerma juttuaiheita hakemaan. Mutta niinhän se on, että mammojen selkärangasta kaikki revitään.

[quote author="Vierailija" time="22.05.2015 klo 13:29"]

Valo siivilöityi puiden oksiston lomitse.

[/quote]

Eikö tuo ole aika peruskieltä romaaneissa?

Katselin hetken vuolaana virtaavaa koskea ja istahdin pehmeälle sammalleelle kuuntelemaan kyyhkysten kujertelua vehreässä lehvästössä. Tunsin itseni niin onnelliseksi, että sydämeni oli pakahtua, pyyhin ilonkyyneliä ja huokaisin autuaana. Elämäni virtasi sieluni silmissä yhtenä onnellisena ketjuna, enkä kaivannut kuin rakasta vierelleni. Hän oli juuri purjehtimassa kohti kaunista auringonlaskua toisella puolella maapalloa, mutta tunsin sydämessäni, kuinka juuri silloin ajattelimme toisiamme ja pakahduttava rakkaus täytti sydämeni niin, että jälleen kyyneleet virtasivat kuumina pitkin pisamien pilkuttamia poskiani. Onnen kyyneleet, ne polttavimmat, ihanimmat.

Hento tuulen vire silitti poskiani kuin äiti lapsensa hiuksia.

Katselin hänen lähtöään, kristallinkirkas kyynel vierähti silmäkulmastani. Hyvästi, rakkaani.

Kätesi lämmin kosketus kun sivelit herkkänä värähtelevää kosteaa ihoani

Herraskainen käväisi ystävättärensä luona teen merkeissä kun valtava ukkosmyrsky yllätti heitti baskerin katua vasten herra nosti sen takaisin päähänsä ja kiipesi ylimmäisen ikkunan tasolle nostaen päänsä tervehdyksen merkiksi

Naiset olivat heidän ylpeytensä, heidän synnyttäjänsä, trofeensa, hoitajansa. Valtakunnan norsunluisilla hartioilla lepäsi raskas taakka, eikä Igor sitä kieltänytkään, olivathan he Ginan kanssa huutaneet yhteen ääneen maailman laidalta toisilleen köydenvahvuisia, pisaransinisiä sanoja rakkaudesta. Hänen onnensa, olemassaolonsa, oli totisesti tuon naisen varassa.

[quote author="Vierailija" time="23.05.2015 klo 16:40"]

Ja kuinka minä rakastinkaan häntä- enemmän kuin aamunsarastusta, kahvin tuoksua tai lintujen viserrystä yhteensä. Kokonaan, täydellisesti. Ja aina liian vähän.

Eikä sellaista voi unhoittaa, niitä katseita ja kosketuksia. Silmät ovat sielun peili, sanotaan. Se peili oli haljennut, murentunut eteisen lattialle. Varomaton ja viaton, olin vielä sirpaleisiin polkiessani- en tiennyt niiden päätyvän sydämeen asti, repivän valtimot ja aortan niin ettei sitä korjaisi enää mikään kirurgi.

Tummat silmät olivat niin kiehtovat, aivan kuin niihin voisi hukkua. En tullut ajateeksi kuinka tuskallista on tietää, että pinta on vain millien päässä mutta keuhkot ovat jo täynnä sameaa, limaista suovettä. Ja viimeisinä hetkinä aivokuori käskyttää hengittämään vielä syvempään, kiskomaan happea kuolevan uimataidottoman kitusiin. Ja kukaan ei heittänyt pelastusrengasta.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Ja siinä se nyt makasi. Saatanan kampela- oli taas juonut kaikki rahansa.                                      Kusenpolttamissa kalsareissaan se örisi äitiä, ja minä menin. Äitinsä kuoli viisi vuotta sitten, iloliemen vaikutuksen alaisena tietysti. Ja hautajaisiin ei päästy kun ukko ei kestänyt tolpillaan. Silloin hävetti mutta enää ei, kylläpä olen vahva nainen. Minä olen taistelija, hoivaaja,aina rakkaani tukena.

On se joskus minulle hyväkin.

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Näitä kahta tyyliä näkee :D

[/quote] Sori korjasin rivivirheet :)

Katson. Miehen katseessa uljasta epätoivoa. Ei. Vajoan. Olen vajoamassa. Mutta lintu laulaa kaislikossa. Minä muistan taas. Käännymme takaisin. Yhdessä.

Minusta tuntuu siltä että.