Keksi tekotaiteellinen lause tai tekstinpätkä romaaniin

[quote author="Vierailija" time="22.05.2015 klo 20:37"]Jos tekotaiteellinen taide on musta neliö valkoisella pohjalla tai pisuaari taidemuseossa, niin miksi tekotaiteellinen kirjallisuus on huonoa kioskikirjallisuutta?
[/quote]Älä pilkkaa Malewitsia ja hänen neliötään! Se oli järisyttävin, hulluksi tekevä innovaatio-oivallus sata vuotta sitten!

Kiitos, kiitos tästä ketjusta. Olin jo luovuttanut toivoni palstan älykkyydestä.

Kuun loiskutessa taivaalla kuin revitty greippi, Saara kiehnutti itsensä Kaarlon kylkeen. Siinä haisi hiki, tupakka, sitruunasooda.
-No, turahti Kaarlo.
Saara turotti pahkana miehessä, ryysti lämpöä.
- Palelee, kurahti Saara.
Siinä he kaksin, kyrmytellen. Kaarlo laittoi kätensä Saaran haaroväliin.
- No?

Hän kuvitteli olevansa kaunis, mutta ei hän ei ollut vaikka kuinka yritti. Hän ei saanut itsestään suurta maailman luokan kaunotarta edes hiustenpidennyksillä, runsaalla meikillä eikä leikkauksilla. Ei hän ei onnistunut vaikka kuinka halusi näyttää Marilyniltä. Lopulta oli vain todettava ei pulusta saa joutsenta

Otin omenan käteeni ja pyöritin sitä. Sen pinta alkoi pehmetä hiljalleen. En laskenut minuutteja, koska en osannut. Mätä, minä sanoin ja heitin turhakkeen kohti seinää.

*TUM*

Aikaa kuluu sadasosasekunnin poikasen verran. Nyt osaan laskea...

Voi vittu.

Seinäpeilin rippeet lattialla, sirpaleet minun jaloillani. En enää ikinä syö omenoita.

Hänen kirsikanpunaiset huulensa kihelmöivät vaatien kosketusta. Lumenvaalea ihonsa vaati toisen häpäisevän tahrattomuutensa. Syvänsiniset silmät houkuttelivat johonkin tuntemattomaan. Haparoiden, kuin nuori joutsen hän otti askeleen eteen päin. Huulet kohtasivat toiset yhtä arat ja samalla niin kokeilunhaluiset. Iho kohtasi ihon, kosketus kosketuksen, lämpö lämmön. Varovaista, uutta, salaperäistä, mutta niin avointa. Kohta leikittelevääkin. Sumuinen alkuilta kätki kaiken arvoitukselliseen vaippaansa. Olivat vain he kaksi nuorta kehoa sulautuneena yhdeksi. 

Hän kidutti minua aisallansa kunnes lopulta lyyhistyi päälleni elämän nektarinsa minuun pusertaneena.

Kaadan maitoa lasiin. Juon isoja kulauksia. Klunk klunk, neste muodostaa kurkussani pallon, jonka nielaisen möykkynä. Toinen lasi, kolmas. Tunnustelen viileää nestettä suussani. Naapuri tulee kotiin, oven pamaus, askeleet, tv:n ääni täyttämään hiljaisuutta. Molemnat kopeissamme, hiljaisuutta peittäen. Otan lähes tyhjän maitotölkin ja kaadan loput nopeasti kadulle tuuletusikkunasta. En jää kuuntelemaan, pakenen vessaan. Maitosade. Naurattaa. Nauru vaihtuu nyyhkytykseksi, kyyneleet valuvat rinnoilleni, niihin joista ei maitoa koskaan tullut.

Huomenta, uusi aamu! Pyörryttävän keltainen alku tietoisen olemisen jaksolle.Tätä päivää en hukkaa olemiseen, vaan aion rypeä ajassa, kylpeä hetkissä, kieriä ajan osasissa tartuttaen niiden tuoksun itseeni.

Joku jyskyttää puisen kaapin ovea aamun sarastaessa myrkynvihreän puhviverhon välistä. Ovi aukeaa ja suuripäinen punainen paksu homo astuu ulos kengänkorkojen katkeillessa.

Halusinko olla diffuusio tämän todellisuuden kanssa vai veisinkö abstraktin minäni antroposentrifuugin läpi Minoksen raunioille.

Elämän sukkalaatikossa sattuu käteen joskus parittomia ja reikäisiä sukkia.

Takkuiset, pitkät, ruskeat hiukseni olivat yhtä pölyiset tasangon hiekasta kuin saappaat, joiden pohkeisiin kauriinnahkainen takkini osui jokaisella askelella. Vartija töytäisi selkääni käskien minun kävellä nopeammin. Tylyn kosketuksen seurauksena kipu alkoi jälleen tykyttää ruoskanjäljissä itsepintaisesti aaltoillen, mutta minä nostin leukani itsepäisesti pystyyn ja jatkoin eteenpäin kiireettömästi. Puoliverinen, sekasikiö, kirottu. Olin vanki jolla oli liikaa valtaa, koska tiesin jotain, mitä he eivät tienneet. Minä tiesin, että he tiesivät, että minä tiesin, että he eivät tienneet, vaikka esittivät tietävänsä. Ja vain sillä oli merkitystä. Pidättelin hymyäni kun suuret raskaat tammiovet aukesivat edessämme äänettömästi, ja aurinko sokaisi minut hetkeksi. - Polvistu kuninkaan edessä, moukka!

En ollut aikonut taivuttaa polviani, mutta ne vapisivat ja jano oli pahentunut päivän mittaan muuttuen pyörrytykseksi. Laskin toisen polveni maahan ja painoin pääni hitaaseen kumarrukseen. Huuleni olivat halkeilleet, eikä kieleni tahtonut ajatusta, kun kohotin hitaasti katseeni totuttaen silmiäni valoon luolien loputtoman hämärän jälkeen. Edessäni seisoi pitkä hahmo. - Teidän...Majes...teettinne, sain vaivoin kuiskattua. Hän nyökkäsi minulle harkitusti eleellä joka sai minut hetkeksi arvioimaan oliko se vain muodollinen tapa vai sisältyikö siihen hienoista ivaa, mutta kun näin hänen silmänsä, valpastuin. Ne olivat vakavammat kuin yhdetkään aiemmin näkemäni silmät ja tuntuivat tutkivat mieltäni kuin kirjaa, jonka lukija käsiinsä saatuaan ei enää aio sulkea ennen kuin on lukenut sen loppuun. Äkkiä ajatus lopusta vihloi mieltäni pahemmin kuin ruoskan jättämät juovat konsanaan.  

Hänen katseensa porautui sieluuni piikkilankana, katkeransuloisena tuskana. Niin polttavana, kuin tuhannen auringon energia olisi valjastettu ylleni.

Robert tarttui häneen kiinni kaikella sillä intohimolla, jonka oli joutut kahlitsemaan noiden päivien ajan ja hän antautui, antautui tälle aistien ja tunteiden virralle joka tempaisi heidät kuohuihinsa. Robertin silmät upposivat hänen omiinsa, heidän kätensä hukkuivat toistensa lomaan, heidän sydämensä löivät vastakkain ikiaikaista rytmiä jota vastaan oli mahdotonta taistella: rakkauden kuolematonta laulua, jonka kuulevat vain kaksi toisilleen tarkoitettua sielua syttyessään palamaan ikuisen liekin uskomattomaan loistoon. 

Mitä se tarkoittaa? Onko se sukua pettymykselle, tai karvaalle menetykselle? Mietit sitä päivän, yön, seuraavan päivän, seuraavan kuukauden, koko ensi vuoden ja vuosikausia siitä eteenpäin, kunnes ruoho ei enää kasva, eivätkä kukkaset kuki kauniina kevätpäivänä. Onko mitään kaunista enää olemassakaan?

[quote author="Vierailija" time="22.05.2015 klo 20:14"][quote author="Vierailija" time="22.05.2015 klo 16:16"][quote author="Vierailija" time="22.05.2015 klo 16:13"][quote author="Vierailija" time="22.05.2015 klo 16:06"]Sinä yönä maa oli värjäytynyt kuutamon hopeaan. Hämähäkin seitit peittyivät kristalliverhoon. Ilmassa oli kosteuden tuntu. Hiljaisuuden pystyi kuulemaan ja haistamaan. Se tunkeutui jokaiseen soluun, atomiin ja alkeishiukkaseen asti.
[/quote]

Tämä oli ihan järkyttävän huono! Kuin 8-vuotiaan vajaan kakaran sanelema!! Hyi!!
[/quote]
Jep, tarkoituksena oli tehdä tekotaiteellinen teksti. Kaikki kliseet käytössä:D
[/quote]

Ei tekotaiteellinen ja kliseet ole sama
[/quote]

Jep. Ennemminkin haetaan millä tahansa keinoin omaperäistä taidetta ja ollaan olevinaan niin taiteellisia, niin taiteellisia, että.

[quote author="Vierailija" time="22.05.2015 klo 17:00"]Musta nää vähiten peukkuja saaneet on ihan parhaita. Muut on romanttisten kirjojen lässynläätä.
[/quote]

Mulla tuli myös mieleen kioskien Harlekiinit mitä yläasteella luettiin mökillä. Ei tuo ole tekotaiteellisuutta vaan kioskihömppää. Tekotaiteellisuus on hiukan tasokkaampaa.

Hänen mielenmaisemansa ryteikkö kahlitsi ajatuksen vapaan virran padoten sen kuohunnan ja vangiten sen iloittelevimmatkin pisarat ikuisen ankeuden ikeeseen.

Moottorin äänekäs hurina peitti kaukaisten virtahepojen loiskinan alleen. Istuin tukahduttavan ahtaassa ja kuumassa safariautossa vieressäsi, kostea iho ihoa vasten. Silloin tällöin ikkunasta tuulahti trooppinen tuulenvire, joka kieputti hiuksiani kuin ballerina nauhaansa. "Olet niin kaunis, très belle", hymisit ranskalaisella aksentillasi. Punastuin ja laskin katseeni housuihisi. Safarishortseissa oli verisestä norsunluusta veistetty vyönsolki. Solki, jota vielä äsken olin repinyt hampaillani auki poistaen viimeisetkin esteet polttavan intohimomme tieltä.