Keksi tekotaiteellinen lause tai tekstinpätkä romaaniin

Mies otti sykkivän kalunsa käteen ja hymyili hämärässä päreen valossa niin, että varjot vain leikkivät kasvoilla vääristäen hänen piirteitään. Aino katsahti pelokkaasti ylöspäin ja avasi maidonvalkeat, sileät reitensä ähkäisten kivunsekaisesta nautinnosta kun Pekko Aikamiespoika tunkeutui hänen neitseelliseen häpyynsä yhdellä työnnöllä.

Joo, oli vähän tän tyyppistä kun yritin lukea nälkävuotta...ei saatan kestä noita seksikohtauksia, jos ne on huonosti toteutettu.

[quote author="Vierailija" time="22.05.2015 klo 16:16"][quote author="Vierailija" time="22.05.2015 klo 16:13"][quote author="Vierailija" time="22.05.2015 klo 16:06"]Sinä yönä maa oli värjäytynyt kuutamon hopeaan. Hämähäkin seitit peittyivät kristalliverhoon. Ilmassa oli kosteuden tuntu. Hiljaisuuden pystyi kuulemaan ja haistamaan. Se tunkeutui jokaiseen soluun, atomiin ja alkeishiukkaseen asti.
[/quote]

Tämä oli ihan järkyttävän huono! Kuin 8-vuotiaan vajaan kakaran sanelema!! Hyi!!
[/quote]
Jep, tarkoituksena oli tehdä tekotaiteellinen teksti. Kaikki kliseet käytössä:D
[/quote]

Ei tekotaiteellinen ja kliseet ole sama

Painoin otsani vasten lasin kylmää pintaa, myös taivas itki kanssani

Jos tekotaiteellinen taide on musta neliö valkoisella pohjalla tai pisuaari taidemuseossa, niin miksi tekotaiteellinen kirjallisuus on huonoa kioskikirjallisuutta?

[quote author="Vierailija" time="22.05.2015 klo 20:37"]

Jos tekotaiteellinen taide on musta neliö valkoisella pohjalla tai pisuaari taidemuseossa

[/quote]

Ei ole.

Maalailin mielessäni pilvilinnoja. Karhean ruskeaa graniittia, silkinpehmeää tammea olisi sen portti. Porttia vartoisi matala, hieman tanakka mies. Hän olisi kuitenkin itse älyn kirkkaudesta veistetty. Hän päättäisi, kuka sydämeeni pääsee, kuka pääsee pilvilinnani tuhoamaan. Se, joka tuon kaiken saavuttaisi, olisi tuhottava välittömästi. Minä pelkään ihmisiä, jotka kykenevät vaikuttamaan minuun. Oloni tuntuu kyyhkyseltä raskaiden kämmenien välissä, enkä saa happea.

Kellaritallin metallinen ovi laskeutui kuin teatterin esirippu alleviivaten Saran lopullista poistumista, soittaen kirskuvaa adagiotaan, joka päättyi kaikuvaan loppurämähdykseen. Sateenkaaren kajo öljyläikän pinnassa, paljailla betoniseinillä vuosikymmenten kerryttämät kalkin ja ruosteen kyyneleet. Yksi sellainen hänen poskellaan, raudan maku, betoninharmaa olevaisuus, katkera kalkki. Moottorin käynnistyessä hiljainen tärinä kävi hänen lävitseen; lähtikö se hänestä vai autosta ei enää ollut olennaista. Hän jättäytyi hiilimonoksidin hiipivään syleilyyn katsoen taustapeilistä omien silmiensä loputonta tyhjyyttä; silmien, joiden taakse väitetysti kätkeytyivät pallonpuoliskon nerokkaimpiin kuuluvat aivot.

Näin heti ovelta, että hänen henkilöhistoriansa ei ollut puhdas. Hänen elämänsä säröt, syvät ja hentoisemmat, olivat nähtävissä hänen tavastaan katsoa ihmisiä, hänen tavastaan asetella itsensä näennäisen mukavasti toisten joukkoon, mukana kuitenkin aina sama määrä levotonta malttamattomuutta eleissä, liikahduksissa ja sanoissa. Hänen ulkonäkönsä ei täysin vastannut sitä mitä hänen sisältään kumpusi. Ristiriitaisuudet olemuksessa viestivät muusta kuin harmonisesta menneisyydestä tai tasapainoisesta nykyisyydestä. Samalla ne saivat hänet kuitenkin näyttämään voimakkaalta. Ehkä juuri sen vuoksi hän oli niin kiehtova ja kaunis, liian mielenkiintoinen, jotta olisin rohjennut lähestyä häntä. Tunsin itseni värittömäksi kuin uskovaisen tädin beessi välikausitakki. Minä olin sivussa ja tulisin aina olemaan, kun taas hän oli kaiken aikaa keskellä, muiden nähtävissä ja kuultavissa, kaikessa rosoisuudessaan vahvempana kuin yksikään siinä talossa. Ei sellaista keskeisenä hahmona olemista olisi voinutkaan kestää ilman rankkoja, mitä ilmeisimmin myös vahvistavia, kokemuksia menneisyydessä. Hän ei tuntunut pelkäävän mitään eikä ketään, kun taas minun elämässäni vältettäviä asioita ja ihmisiä oli selvästi enemmän kuin niitä mitä ei tarvinnut pelätä.

Lehtien haastatteluissa on monesti näitä ällön tekotaiteellisia kuvailuja, tyyliin näin: "Merja kävelee balleriinamaisin askelin kohti kliinisen valkoisin sävyin sisustettua keittiötä. Ilmassa tuoksuu ripaus juhlamokkaa, sitä kenian banaanipuiden alta poimittua klassikkoa. Merja kaataa tätä ruskeaa kultaa siroon kuppiin sensitiivisin ottein..."

Yrjöttää nämä!

Ovi kauppiaan omalle puolelle pieneen huoneeseen oli auki. Siellä istui keinutuolissa Henry Theelin näköinen tummatukkainen vanha mies ja kertoi muille jotakin. "... eikä se heres antanu mulle kahvetta...."

Heres? Oliko se joku murresana?

ja mieleeni tuli: että osaakin olla pirteän möykkyinen akka. Sillä on varmasti sängyn alusta täynnä koinsyömiä kondomeja

Vedin häntä perseeseen faustimaisen, syleilevän raivon vallassa.

Ei hän niin kauheasti kuutamosta itse piitannut, mutta Ritvalle sen heijastus Töölönlahdella oli sellainen elokuvahetki. Ritvan ihokin hehkui siinä valjussa valossa niin, että häntä olisi voinut luulla vielä kolmikymppiseksi. Tämän Ritvakin tiesi, eikä halunnut enää lähteä takaisin Manskun kovien katulamppujen alle todellisuuteen.

[quote author="Vierailija" time="22.05.2015 klo 15:49"]

Ei hän niin kauheasti kuutamosta itse piitannut, mutta Ritvalle sen heijastus Töölönlahdella oli sellainen elokuvahetki. Ritvan ihokin hehkui siinä valjussa valossa niin, että häntä olisi voinut luulla vielä kolmikymppiseksi. Tämän Ritvakin tiesi, eikä halunnut enää lähteä takaisin Manskun kovien katulamppujen alle todellisuuteen.

[/quote]

Ritva oli typerys.

Teini-ikäiset kakarat tuijottivat näyttöä hullu virne naamallaan eivätkä huomanneet minun tuloani. Iskin rautakangella ensin toista ja sitten toista päähän.

[quote author="Vierailija" time="22.05.2015 klo 13:32"]

Eikö kirjailijan omassa päässä raksuta? Tänne palstalle tulee nykyään orastavat kirjailijat, politiikot ym. yhteiskunnan kerma juttuaiheita hakemaan. Mutta niinhän se on, että mammojen selkärangasta kaikki revitään.

[/quote]

Mitä sitten? Ennen niiden piti roikkua kapakoissa tästä syystä.

Oliko se tapahtunut eilen, viime kesänä, viime vuosisadalla vai joskus jossain unohtuneessa ajassa jonka hän oli unohtanut herätessään tähän päivään? Hänellekö se oli tapahtunut, tuolle värisevälle liinatukkaiselle tytölle, tuolle ujolle ja silti niin ylpeälle -- tytöstä naiseksi näin pian varttuneelle? Tähdet syttyivät yksi toisensa jälkeen tummenevalle taivaalle, eikä yhdelläkään niistä ollut vastausta. Äkkiä hän halusi huutaa, tanssia, hyppiä, tehdä mitä tahansa muuta kuin seistä tässä tiskinpuhtaat kädet esiliinaan kietaistuna. Tässä rappusella joka oli tuntenut hänen jalkansa ensiaskeleista alkaen. Rappusella jossa hän oli solminut voikukkaseppeleitä ukin vierellä. Vaihtanut ujon ensisuudelman Martin kanssa. Tässä. Rappusella. 

Mies katsoi vihaisesti punatulkkua ja sylkäisi. Edessä oli pitkä yö, eikä paha hammassärky helpottanut tilannetta. Ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua kissa naukaisi ja mies vaipui uneen nähden painajaista Kekkosesta.

Sinä yönä maa oli värjäytynyt kuutamon hopeaan. Hämähäkin seitit peittyivät kristalliverhoon. Ilmassa oli kosteuden tuntu. Hiljaisuuden pystyi kuulemaan ja haistamaan. Se tunkeutui jokaiseen soluun, atomiin ja alkeishiukkaseen asti.

Hän katseli kohti merta, jonka taakse palavanoranssi aurinko oli taas hukkumassa. Ilma muuttui kuulaaksi, kasteenraikkaaksi. Heikot aallot pieksivät laituria, jossa tämä nuori ja onneton nainen seisoi. Tuuli otti kiinni hänen ruosteenvärisistä hiuksista, ensin lempeästi, sitten raivokkaasti. Meressä näkyi yksi onneton lokki, joka lehahti yksinäisyyttä pakoon. Laituri oli korkea, merenpinta matala. Kuu, tuo ikuisuuksien kivenmurikka, pyöreä ja yötaivaalla kirkas, pakotti merenpinnan matalaksi. Kuinka vain Kuu, tuo Jumalan silmissä pelkkä kivi, saattoi saada aikaan jotain tuollaista?
•
Nainen näki delfiinin hypähtävän meressä. Se heitti suolapärskeitä laiturille asti. Naisen silmässä kummeksui kyynel. Se vieri hänen poskelleen, jossa akne rusotti helakanpunaisena, ja putosi hänen kädelleen. Tuntui, kuin joku olisi pitänyt kädestään kiinni. Ehkä hänen edesmennyt isänsä, tai hänen rakkaansa? Tuo mies, jota hän oli koko ikänsä rakastanut, oli purjehtinut muille maille. Voi, kultansa hällä, ei ole täällä, eikä hän koskaan rakastanut tätä. Kaipuun kyyneleet, nuo tuskaisat ja raastavat.
•
Nainen käveli hitaasti reunalle ja katsoi alas. Pudotus oli pitkä, mutta hän ei pelännyt. Hän kaivoi taskustaan medaljongin, jossa oli hänen kultansa kuva. Yksi nopea liike, ja koru loiskahri meren syviin syövereihin. Nainen kääntyi ympäri ja pudottautui alas. Hän seurasi korua, ja kultaansa.