Lue keskustelun säännöt.
Perheen perustaminen ilman tukiverkostoa?
Viime kuukausien aikana olen käynyt useita keskusteluja mieheni kanssa siitä, että hän haluaa perheen mutta minä en ole täysin varma asiasta. Minulla ei ole sukulaisia, mutta pari kaveria löytyy. Miehellä on veli, ei muita sukulaisia. Mies on sitä mieltä, että eihän läheskään kaikilla muillakaan ole sukulaisia eikä se saa olla este perheen perustamiselle.
Haluaisin kuulla muiden kokemuksia asiasta?
Ymmärtääkö kukaan mitä ajan takaa?
Kommentit (235)
Tee yksi lapsi ja katso miten jaksatte. Vauvan kanssa kannattaa mennä kaikkiin mahdollisiin harrastuksiin, mitä on tarjolla. Sieltä löydät uusia kavereita. Lapsen voi ottaa mukaan kaikkialle. Ihan asennekysymys. Neuvolasta saa palveluseteleitä, jos olet väsynyt ja tarvit hoitoapua. MLL:tä voi tilata hoitajan, jos haluatte joskus mennä miehen kanssa kahdestaan ulos. Ekat pari vuotta on aika raskasta. Kun muksu täyttää kolme, niin alkaa olla ihan eri tavalla rentoa. Kannattaa muistaa, että lapsesta on myös valtavasti iloa.
Ei kannata tehdä toista heti perään ja perhevapaat kannattaa oikeasti jakaa, ettei mies pääse sluibailemaan vastuusta. Kun palasin hoitovapaalta töihin, tuntui se melkein lomalta verrattuna taaperon hoitoon. Silti se menee niin, että jos jäät pitkäksi aikaa kotiin, niin susta tulee sille miehelle kodinhoitaja, eikä se yhtään hoksaa, että se toimistolla pyöriskely ja amppareissa roikkuminen ole oikeesti kovinkaan raskasta. Se aattelee, että sä oot lomalla ja kun se tulee ”raskaan” päivän jälkeen kotiin, niin sille pitää olla ruoka tehtynä, kämppä siivottuna, sekä sen täytyy antaa levätä. Tämä minua ketutti enemmän kuin puuttuvat tukiverkot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos olet sitä mieltä ettet pärjää ilman tukiverkostoa niin jätä lapset tekemättä. On parempi että uusavuttomat eivät lisäänny.
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti on ollut. Ei muita.
En ole osannut sellaista jakamista. Itse ollaan hoidettu.
Olen ollut kovilla. Silti halusin kolme lasta.Elämä menee ja elämä on.
Olen onnellinen rohkeudesta, että uskalsin. Mieheni on se rohkea joka uskalsi heti lapsia toivoa. Hän on hoitanut paljon lapsiamme ja perhettä.
Minulla on alkoholisti isä ollut ja erilaisia kovia tapahtumia elämässäni. Ne ovat vaikuttaneet kyllä siihen henkiseen puoleeni paljon. Olen käynyt terapiassa.
Lapset ovat lahja.Kannattaa miettiä, mitä ite jaksaa.
Itse ajattelin, että sisarus lapselle on lahja.Tukiverkkoa en itse oikeastaan edes osannut ajatella…. Koska veljen kuuleman jälkeen olen ollut yksin.
Nykyään moni on hyvin tietoinen valinnoistaan. Itse varmaan ajattelin, että tässä elämän sekamelskassa toivon lapsia ja parisuhdetta. Vaikka hirveästi ne kyllä pelotti.
Kaukjeen ei pysty varautumaan.
Kuten sanottu… elämää tämä on.
Jos sulla on apuna mummo, niin etpä sinä ole tukiverkoton.
Sääli että sinun vanhempasi eivät olleet yhtä tiedostavia kuin sinä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässäkin ketjussa näkee, että mussutetaan, jos jotkut tarvitsee tukiverkkoja.
Vaikka ei olisi kyse vauvasta/lapsesta, niin kuinka moni aikuinen jaksaisi 24/7 olla vastuussa jostakusta toisesta tai elää ilman vapaa-aikaa? Koskaan ei olisi omaa aikaa. Ei mahdollisuutta käydä hammaslääkärissä tai muussa tärkeässä menossa. Ei mahdollisuutta lähteä viettämään vapaailtaa vaikka elokuviin. Ei sitä pidettäisi ihmisarvoisena elämänä, jos joku raataisi vuorokauden ympäri ilman kunnon yöunia ja lepoa - mutta vauva/lapsiperheessä sen ajatellaan kuuluvan kuvioon ja vaan kettuillaan, että mitäs läksit.
Jos on kaksi aikuista ja yksi lapsi, sitä omaa aikaa on mahdollisuus saada vaikka joka päivä.
Suurimmassa osassa perheistä se toinen aikuinen on mies. Miehet eivät hoida lapsia eivätkä tee kotitöitä. Lupaavat kyllä, mutta pleikkari voittaa aina. Huomenna sitten, ei nyt.
Ja tähän tulee heti joku sanomaan, että kyllä meillä ja en katselisi tuollaista. No ei varmaan monikaan kauaa katsele, ei se tee miehestä sen parempaa eikä ero tuo lastenhoitajaa.
Itse en ole eläessäni nähnyt montakaan perhettä, jossa em ei pitäisi paikkaansa ja nainen olisi väsynyt, katkera ja vihainen.
Jos epäilyttää, niin kannattaakohan tuohon lähteä ollenkaan. Naiselle ei ole isän roolia tarjolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua ja vaimoani epäilytti perheen perustaminen aivan samasta syystä, kuin aloittajallakin. Molempien vanhemmista ei tietoa ja kummankaan sisaruksiin ei ollut mitään muuta kuin välimatkaa.
Oltiin kummatkin opintojen loppusuoralla eikä silloin ollut muuta kuin opintovelkaa.
Päätettiin kuitenkin muuttaa samaan asuntoon ja katsoa miten tästä edetään.
Siinä kävi perinteisesti. Kaikki meni lopulta kuin itsestään. Oli vaikeita tilanteita, mutta myös paljon ilon hetkiä pienistäkin asioista. Saatiin mukavat naapurit, jotka oli saman ikäisiä kuin me ja heillä samalla tavalla alussa kaikki. Ystävyys syntyi ja autoimme toinen toisamme. Siitä on nyt 30 vuotta ja edelleen asumme lähekkäin. Kävelymatkan päässä. Ollaan kuin samaa sukua.
Elämään on mahtunut yhteisiä iloja ja suruja. Kaikkea mikä kuuluu elmään. Se on kuitenkin selvää, että jos ei mitään uskalla, niin mitään ei myöskään saavuta. Täysillä mukaan ja katsotaan mitä elämä tuo tullessaan
Vela N38 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässäkin ketjussa näkee, että mussutetaan, jos jotkut tarvitsee tukiverkkoja.
Vaikka ei olisi kyse vauvasta/lapsesta, niin kuinka moni aikuinen jaksaisi 24/7 olla vastuussa jostakusta toisesta tai elää ilman vapaa-aikaa? Koskaan ei olisi omaa aikaa. Ei mahdollisuutta käydä hammaslääkärissä tai muussa tärkeässä menossa. Ei mahdollisuutta lähteä viettämään vapaailtaa vaikka elokuviin. Ei sitä pidettäisi ihmisarvoisena elämänä, jos joku raataisi vuorokauden ympäri ilman kunnon yöunia ja lepoa - mutta vauva/lapsiperheessä sen ajatellaan kuuluvan kuvioon ja vaan kettuillaan, että mitäs läksit.
Jos on kaksi aikuista ja yksi lapsi, sitä omaa aikaa on mahdollisuus saada vaikka joka päivä.
Suurimmassa osassa perheistä se toinen aikuinen on mies. Miehet eivät hoida lapsia eivätkä tee kotitöitä. Lupaavat kyllä, mutta pleikkari voittaa aina. Huomenna sitten, ei nyt.
Ja tähän tulee heti joku sanomaan, että kyllä meillä ja en katselisi tuollaista. No ei varmaan monikaan kauaa katsele, ei se tee miehestä sen parempaa eikä ero tuo lastenhoitajaa.
Itse en ole eläessäni nähnyt montakaan perhettä, jossa em ei pitäisi paikkaansa ja nainen olisi väsynyt, katkera ja vihainen.
Jos epäilyttää, niin kannattaakohan tuohon lähteä ollenkaan. Naiselle ei ole isän roolia tarjolla.
Täyttä pötyä. Oma mies kantaa vastuunsa perheestään ja niin tekee suurin osa muistakin miehistä, jotka tunnen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän. Itselläni on todella pieni tukiverkko. Suku jota näen on muutama ihminen ja kavereitakaan minulla ei juuri ole. Itseä ei huolettanut se, että miten minä pärjäisin jos hankkisin lapsen vaan mietin sitä, millaisen elämän se lapsi on saamassa. En haluaisi tuoda lasta sellaiseen perheeseen, joka on erakoitunut muista ihmisistä. Kokisin, että lapselle tulee suppea ja surullinen elämä. Oma lapsuus oli aika suppea juuri tuon suhteen ja koen, että se vaikutti negatiivisesti minuun.
Eli miehesi ei hoida tasapuolisesti teidän omaa lasta? Ymmärrän, että teille ei jää välttämättä parisuhde aikaa, mutta kai te nyt onnistutte hoitamaan tasapuolisesti lapsen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen yh ilman tukiverkkoa. Koronan ja yh-elämän myötä kaveritkin etääntyneet.
Ei ole helppoa, mutta sinnikkyydellä onnistuu.
Minä olen ollut totaalisen yksin eli mitään apua en saa mistään.
En viitsi edes miettiä, mitä tapahtuisi, jos sairastuisin kunnolla. On ollut tilanteita, joissa esim. olen ollut todella sairas tai lääkäri lähettämässä vuodeosastolle. Ei olisi tullut mieleenkään suostua. Lapsen saa haettua tarhasta tai käytyä kaupassa yllättävän kipeänäkin. Yritän todella huolehtia terveydestäni (autoimmuunisairauden kera), jotta minulle ei sattuisi mitään.
Ainainen pelko, että milloin minut katsotaan riittämättömäksi ja joku lasu puuttuu asiaan.
Olen luopunut aiemmista, hieman kalliimmista harrastuksista, jotta olen saanut taloudellista turvaa kerättyä. Sillä on ollut iso merkitys.
Tämä tilanne ei ole ollut minusta lähtöisin, enkä koskaan nuorempana olisi voinut uskoa, että tämä on elämäni. Minulla on jonkin verran katkeruutta, mutta en voi puhua siitä kenellekään - ei ole ketään ja ammattiauttajille menoa en harkitse, koska se on potentiaalinen tilanne "äiti väsynyt, lapset pois". En ole väsynyt, mutta normaalilla tukipiirillä varustettu ihminen voisi ajatella niin, kun selviäisi, mihin kaikkeen joutuu venymään.
Täytyy myös muistaa, että kun vanhempina vanhenette/kuolette, lapsenne jäisivät ilman tukipiiriä. Älkää ainakaan yhtä ainoaa lasta tehkö: hänestä voisi tulla tilanteenne takia läheisriippuvainen ja kärsiä tukipiirittömyydestä suuresti, kun tulee siihen ikään, että ymmärtää sen. Turvallisuuden tunne on yksi tärkeimmistä ihmisen perustarpeista ja iso osa siitä puuttuu tukipiirittömyyden myötä.
Nämä, jotka mainitsevat, että "suku voi olla kirous" eivät todellakaan tiedä, mitä on olla täysin yksin omillaan ja vastuussa ihan kaikesta. Virheisiin ei ole varaa.
Olin varautunut saamaan lapsen yksin, joten isän kuvioissaolo oli 100% enemmän tukiverkkoa kuin odotin.
Isovanhemmat "saivat" yöhoitoon vasta 2-3 vuotiaan.
Ei minulla ollut mitään menohaluja, joita olisi pitänyt toteuttaa. Halusin itse olla lapsen kasvussa ja arjessa. Jos olisi sairastumista yms niin luotan että hoitopalveluita voi myös ostaa. Ei tarvitse käyttää sukulaisia hyväkseen.
Nyt on vanhemmat lapset jo täysi-ikäisiä. Hyvin meni ilman verkkoja. Sanoisin, paremmin kuin jos olisi ollut mummut tuputtamassa neuvoja ja itse heille sen "hoitopalveluksista" velkaa että olisi joutunut kuuntelemaan. Moni tuttu ihan orjailee anoppiaan ja ovet pitää olla aina auki mummojen kulkea sisään ja ulos. Joillekin se kai sopii, mutta itse nautin pienestä perheyksiköstämme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on kaksi lasta, eikä ollut mitään tukiverkkoja. Puoliso oli paljon työmatkoilla ja vapaa-aikansa vietti muualla kuin kotona (ei kiinnostanut)
Ei ollut helppoa, mutta onnistuin kasvattamaan fiksut lapset, joista saan olla ylpeä, mutta helppoa ei ollut.
Tsemppiä sinulle ap, olet vaikeiden asioiden äärellä!❤️
Vierailija kirjoitti:
Olen yh ilman tukiverkkoa. Koronan ja yh-elämän myötä kaveritkin etääntyneet.
Ei ole helppoa, mutta sinnikkyydellä onnistuu.Minä olen ollut totaalisen yksin eli mitään apua en saa mistään.
En viitsi edes miettiä, mitä tapahtuisi, jos sairastuisin kunnolla. On ollut tilanteita, joissa esim. olen ollut todella sairas tai lääkäri lähettämässä vuodeosastolle. Ei olisi tullut mieleenkään suostua. Lapsen saa haettua tarhasta tai käytyä kaupassa yllättävän kipeänäkin. Yritän todella huolehtia terveydestäni (autoimmuunisairauden kera), jotta minulle ei sattuisi mitään.
Ainainen pelko, että milloin minut katsotaan riittämättömäksi ja joku lasu puuttuu asiaan.
Olen luopunut aiemmista, hieman kalliimmista harrastuksista, jotta olen saanut taloudellista turvaa kerättyä. Sillä on ollut iso merkitys.
Tämä tilanne ei ole ollut minusta lähtöisin, enkä koskaan nuorempana olisi voinut uskoa, että tämä on elämäni. Minulla on jonkin verran katkeruutta, mutta en voi puhua siitä kenellekään - ei ole ketään ja ammattiauttajille menoa en harkitse, koska se on potentiaalinen tilanne "äiti väsynyt, lapset pois". En ole väsynyt, mutta normaalilla tukipiirillä varustettu ihminen voisi ajatella niin, kun selviäisi, mihin kaikkeen joutuu venymään.
Täytyy myös muistaa, että kun vanhempina vanhenette/kuolette, lapsenne jäisivät ilman tukipiiriä. Älkää ainakaan yhtä ainoaa lasta tehkö: hänestä voisi tulla tilanteenne takia läheisriippuvainen ja kärsiä tukipiirittömyydestä suuresti, kun tulee siihen ikään, että ymmärtää sen. Turvallisuuden tunne on yksi tärkeimmistä ihmisen perustarpeista ja iso osa siitä puuttuu tukipiirittömyyden myötä.
Nämä, jotka mainitsevat, että "suku voi olla kirous" eivät todellakaan tiedä, mitä on olla täysin yksin omillaan ja vastuussa ihan kaikesta. Virheisiin ei ole varaa.
Miksi ajattelet, että lasu olisi rangaistus? Sehän vain auttaisi sinua yhdessä tyõntekijöiden kanssa miettimään, mitä apuja voisit saada arkeen!
Voit itsekin tehdä lasun, jotta saat tukea.
Jopa itsekeskeistä mennä sairaana kauppaan ja leikkiä marttyyriä.
Lapsia ei oteta pois omasta kodistaan kuin jos he ovat oikeasti vaarassa (väkivalta). Silloinkin se on tilapäistä ja pyritään tukemaan vanhemman vanhemmuustaitoja. Huosraanotto olisi kunnalle hirveän kallistakin, paljon kalliimpaa kuin järjestää vähän hoitoapua ja keskusteluapua äidille.
Oletko tukiperhettä kysellyt?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikäs siinä jos sitten oikeasti tajuaa, että se lapsi on hoidettava yksin.
Liian usein tälläkin palstalla itketään kuinka väsynyt on, ei ole aikaa suhteelle ja mieskin ramppaa vieraissa.
En tosiaan tekis.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän. Olisin jättänyt hankkimatta sen yhdenkin lapsen jos olisin tiennyt, miten yksin olen. Kun lapsi oli pieni oli sentään äiti ja muutama sisarkin. Nyt äitini on huonokuntoinen, sisaruksiin välit katkenneet (taustalla kaikkea huumehommaa jne). eronnut lapsen isästä, joka myöskin erakko. Olen siis yksinäinen kaikin tavoin. Itken tätä tilannetta paljon. Onneksi aikuinen lapseni on sosiaalinen ja on kavereita jotka olleet lapsuudesta lähtien. Toivon, että hän loisi ympärilleen verkon.
Opetelkaa seisomaan omilla jaloillanne ilman mitään verkostoja. Näistä tukiverkostoista puhuvat huomiohakuiset ihmiset. Mitään hyötyä niistä ei yleensä ole. Se on vähän kuin neuvon kysyminen. Oikeasti tiedät itse parhaan ratkaisun ja neuvo ovat hyödyttömiä tai pahimmillaan tahallisesti vääriä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen yh ilman tukiverkkoa. Koronan ja yh-elämän myötä kaveritkin etääntyneet.
Ei ole helppoa, mutta sinnikkyydellä onnistuu.Minä olen ollut totaalisen yksin eli mitään apua en saa mistään.
En viitsi edes miettiä, mitä tapahtuisi, jos sairastuisin kunnolla. On ollut tilanteita, joissa esim. olen ollut todella sairas tai lääkäri lähettämässä vuodeosastolle. Ei olisi tullut mieleenkään suostua. Lapsen saa haettua tarhasta tai käytyä kaupassa yllättävän kipeänäkin. Yritän todella huolehtia terveydestäni (autoimmuunisairauden kera), jotta minulle ei sattuisi mitään.
Ainainen pelko, että milloin minut katsotaan riittämättömäksi ja joku lasu puuttuu asiaan.
Olen luopunut aiemmista, hieman kalliimmista harrastuksista, jotta olen saanut taloudellista turvaa kerättyä. Sillä on ollut iso merkitys.
Tämä tilanne ei ole ollut minusta lähtöisin, enkä koskaan nuorempana olisi voinut uskoa, että tämä on elämäni. Minulla on jonkin verran katkeruutta, mutta en voi puhua siitä kenellekään - ei ole ketään ja ammattiauttajille menoa en harkitse, koska se on potentiaalinen tilanne "äiti väsynyt, lapset pois". En ole väsynyt, mutta normaalilla tukipiirillä varustettu ihminen voisi ajatella niin, kun selviäisi, mihin kaikkeen joutuu venymään.
Täytyy myös muistaa, että kun vanhempina vanhenette/kuolette, lapsenne jäisivät ilman tukipiiriä. Älkää ainakaan yhtä ainoaa lasta tehkö: hänestä voisi tulla tilanteenne takia läheisriippuvainen ja kärsiä tukipiirittömyydestä suuresti, kun tulee siihen ikään, että ymmärtää sen. Turvallisuuden tunne on yksi tärkeimmistä ihmisen perustarpeista ja iso osa siitä puuttuu tukipiirittömyyden myötä.
Nämä, jotka mainitsevat, että "suku voi olla kirous" eivät todellakaan tiedä, mitä on olla täysin yksin omillaan ja vastuussa ihan kaikesta. Virheisiin ei ole varaa.
Miksi ajattelet, että lasu olisi rangaistus? Sehän vain auttaisi sinua yhdessä tyõntekijöiden kanssa miettimään, mitä apuja voisit saada arkeen!
Voit itsekin tehdä lasun, jotta saat tukea.
Jopa itsekeskeistä mennä sairaana kauppaan ja leikkiä marttyyriä.
Lapsia ei oteta pois omasta kodistaan kuin jos he ovat oikeasti vaarassa (väkivalta). Silloinkin se on tilapäistä ja pyritään tukemaan vanhemman vanhemmuustaitoja. Huosraanotto olisi kunnalle hirveän kallistakin, paljon kalliimpaa kuin järjestää vähän hoitoapua ja keskusteluapua äidille.
Oletko tukiperhettä kysellyt?
Tämähän ei pidä paikkaansa. Yh vanhemman on hyvin tärkeää olla varovainen siitä mitä kertoo ja minne. Uhka on aina olemassa ihan toisella tavalla kuin normiperheessä.
Vierailija kirjoitti:
Ap jatkaa.
Huoli on myös siitä, että lähellä ei ole ihmisiä joilla on itsellään perhe. Ei voi edes kysyä mitään lapsiin liittyvää eikä ole mitään ns mahdollisuutta lähteä vaikka leikkipuistoon porukalla, kun ei ole niitä lapsia lähimaillakaan. Pelkään, että jään yksin!
Leikkipuistosta löydät äitejä lapsineen, voitte ystävystyä ja käydä toistenne luona kylässä.
Riippuu ihan ihmistyypistä millaisen tukiverkon tarvitsee. Jos mies on osallistuva, niin kyllähän sitä pärjää. Eikä kyse ole pelkästään pärjäämisestä; lapset tuo sisältöä, rikkautta, rakkautta, mutta onhan se myös vaativaa. Tukiverkojen varaan ei voi kuitenkaan paljoa varata, koska jokaisen elämään voi tulla sairautta, kuolemaa, syntyy paljon lapsia, eikä enää ehdi, tulee muuttoja tai vaativa työ jne jne.
Jos ei halua lastensuojelusta apua, sitä voi pyytää myös neuvolasta.
"Mikä on vallassamme tehdä, se on vallassamme jättää tekemättä." — Aristoteles
Mun äiti on ollut. Ei muita.
En ole osannut sellaista jakamista. Itse ollaan hoidettu.
Olen ollut kovilla. Silti halusin kolme lasta.
Elämä menee ja elämä on.
Olen onnellinen rohkeudesta, että uskalsin. Mieheni on se rohkea joka uskalsi heti lapsia toivoa. Hän on hoitanut paljon lapsiamme ja perhettä.
Minulla on alkoholisti isä ollut ja erilaisia kovia tapahtumia elämässäni. Ne ovat vaikuttaneet kyllä siihen henkiseen puoleeni paljon. Olen käynyt terapiassa.
Lapset ovat lahja.
Kannattaa miettiä, mitä ite jaksaa.
Itse ajattelin, että sisarus lapselle on lahja.
Tukiverkkoa en itse oikeastaan edes osannut ajatella…. Koska veljen kuuleman jälkeen olen ollut yksin.
Nykyään moni on hyvin tietoinen valinnoistaan. Itse varmaan ajattelin, että tässä elämän sekamelskassa toivon lapsia ja parisuhdetta. Vaikka hirveästi ne kyllä pelotti.
Kaukjeen ei pysty varautumaan.
Kuten sanottu… elämää tämä on.