Perheen perustaminen ilman tukiverkostoa?

Jokainen, joka perustaa perheen ja haluaa lapsia tekee ne omaan perheeseen. Ei siten, että kyllä mummot vähintään auttavat. En ikinä ole ajatellut mitään turvaverkkoja. Jos sellaisia olisi ollut lähellä, ehkä olisi ollut apua, mutta täysin omin voimin ja keinoin tuli neljä lasta kasvatettua. Nyt aikuisia. Isolla osalla ei ole lähimaillakaan esim. isovanhempia. Ei ketään.

Älkää nojatko isovanhempiin, muihin sukulaisiin, kummeihin tai keneenkään. Teidän pitää itse kantaa vastuu lapsista ja heidän kasvatuksesta. Isovanhemmilla ei edes ole mitään velvollisuutta auttaa teitä missään asiassa. Joten Itse kukin valitsee tien mitä kulkee. Kukin sukupolvi vastaa omista jälkeläisistään ja kun ovat aikuisia, ovat oppineet elämään "omillaan" eivätkä ole nurkumassa mitään apua. Jos heidät on kasvatettu oikein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa ottaa huomioon että jos tukiverkkoja ei ole niin mieskin saattaa lähteä. Kahdenkeskistä aikaa kun ei ole. Kaikki isät eivät edes halua sitten enää tavata lapsiaan tai tapaavat vain satunnaisesti. Uutta miestä ei ole kuvioon helppo löytää. Tiedän tapauksen, jossa lapsensakin käytännössä hylännyt isä oli vihainen kun uusi mies otti hänen paikan entisessä perheessä. Tosin sillä paikalla ei ollut ketään, äiti oli jo vuosia hoitanut kaiken 100% yksin kun isovanhempia ei edes ollut.

Höpö höpö, kaikkea ei pidä pelätä etukäteen. Voi olla niinkin että vaikka on isovanhemmat luvanneet auttaa, niin eivät sitten viitsikään olla lastenlasten elämässä mukana. Meillä kävi näin, isovanhemmat oikein mankui lapsenlapsia ja maalaili kuvia miten he auttaa. Paskat. Yhtä ainoa kertaa ei ole viitsitty käydä jouluna, synttäreillä tai muutenkaan. Ristiäisiin kesti into, sen jälkeen kertoivat että jokainen hoitaa omansa ja he muuttikin mielen eikä aiokaan alkaa auttamaan, ollenkaan. Siinä tukiverkot joo ;) Ei pidä koskaan luottaa että tukiverkot pysyy.

Tuntuu olevan yleistä mankuminen. Sitten kun lapsi on niin isovanhempia ei enää kiinnosta. Syitä voi olla vanheneminen, sairaus tai ihan vaan mukavuudenhalu.

Älkää tuomitko isovanhempia, jos eivät jaksa nykyajan lapsia. Vaikka näyttäisi päällepäin ettei ole mitään estettä hoitaa ja vahtia niin se ei ole aina totuus. Eräs isoäiti kertoi, kuinka aikuinen poika toi kaksi lastaan viikonlopuksi " hoitoon" niin se oli aina erittäin raskas viikonloppu.

Kas, kun lapsia pitää todella vahtia, pitää järjestää "ohjelmaa" ei saa jättää silmistään hetkeksikään, pitää suunnitella mitä mahtavat syödä, mikä kelpaa onko opetettu kotona, että mikä tahansa ei kelpaa, vaan lapset ovat määränneet mitä syövät. Mitkä rituaalit pitää olla jotta saa nukkumaan illalla, onko toisella erilaiset kuin toisella jne.. Kun poika haki lapset isoäiti huokaisi syvään. Mukava kun kävitte, mutta vielä mukavampi kun lähditte.

Ymmärrän täysin, en tiedä ymmärtävätkö kaikki.

Tästä keskustelusta paistaa läpi tyypillinen suomalainen ”jokainen hoitakoot omat lapsensa” - ja ”mitäs teit” -asenne. Tuo asenne on minusta yksi suomalaisen yhteiskunnan pahimpia ongelmia. Miksi on väärin myöntää, että kaipaa apua lapsen hoitoon? Miksi on väärin olettaa saavansa tuota apua edes joskus omilta läheisiltään? Miksi elämän suurimman mullistuksen keskellä pitäisi pärjätä yksin?

Okei, ehkä te kaikki muut olette sellaisia toimeliaita emäntiä, jotka pyörittävät pikkulapsiarkea ja käyvät samalla töissä ja harrastavat liikuntaa ja kokkaavat joka päivä kotiruokaa ihan tuosta noin vaan, mutta itse en ole sellainen.

Olen yhden 1-vuotiaan äiti ja minua uuvuttaa tämä lapsiperhearki, vaikka lapsi on terve ja vaikka hänellä on osallistuva isä. Kaipaisimme puolisoni kanssa joskus apua ja omaa aikaa. Pikkulapsiaika nyt vain on hiton raskasta, ainakin meille!

Lähellä asuvat isovanhemmat eivät ole suostuneet hoitamaan lasta kuin n. tunnin tai kaksi kerrallaan hyvin harvoin. Silloinkaan eivät ole koskaan esim. vaihtaneet vaippaa tai nukuttaneet. Toiset isovanhemmat taas asuvat satojen kilometrien päässä meistä. Kaikki läheisimmät ystävämme ovat lapsettomia ja heillä on aina kalenterit täynnä menoja, kiirettä ja stressiä.

Meillä ei oikeastaan ole arjessa muuta apua kuin maksulliset lastenhoitajat, ja niihin ei meillä kovin usein ole varaa. Kyllä tässä pärjätään, mutta ei tämä mitään ihan helppoa ole.

Viime kuukausien aikana olen käynyt useita keskusteluja mieheni kanssa siitä, että hän haluaa perheen mutta minä en ole täysin varma asiasta. Minulla ei ole sukulaisia, mutta pari kaveria löytyy. Miehellä on veli, ei muita sukulaisia. Mies on sitä mieltä, että eihän läheskään kaikilla muillakaan ole sukulaisia eikä se saa olla este perheen perustamiselle.

Haluaisin kuulla muiden kokemuksia asiasta?

Ymmärtääkö kukaan mitä ajan takaa?

Itselläni sama tilanne enkä olisi lasta saanut jos en olisi sitä todella paljon itse halunnut ja varautunut siihen, että jos mies päättääkin että tukiverkoton perhe on liian raskasta ja lähtee pois. Pystynkö/haluanko pahimmassa tapauksessa hoitaa täysin yksin lapsen. Mies voi luvata mitä tahansa mutta totuus on että sinä olet lopulta 24/7 vastuussa jos mies ei kannakaan vastuuta. Onko mies jäämässä hoitovapaalle lapsen kanssa ja miten hoitaa tällä hetkellä kotitöitä yms? MIten raha-asiat?

Lienee useampi miettiny että se joku siellä sitten varmaan auttaa. Ja säälistä joskus auttaakin. Toisen elämään suunnitellaan tehtäviä . Ei tiedä vaikka joku tuolla nyt tietämättäni suunnittelee minua niiden porukkaan

Vierailija kirjoitti:

Tästä keskustelusta paistaa läpi tyypillinen suomalainen ”jokainen hoitakoot omat lapsensa” - ja ”mitäs teit” -asenne. Tuo asenne on minusta yksi suomalaisen yhteiskunnan pahimpia ongelmia. Miksi on väärin myöntää, että kaipaa apua lapsen hoitoon? Miksi on väärin olettaa saavansa tuota apua edes joskus omilta läheisiltään? Miksi elämän suurimman mullistuksen keskellä pitäisi pärjätä yksin?

Okei, ehkä te kaikki muut olette sellaisia toimeliaita emäntiä, jotka pyörittävät pikkulapsiarkea ja käyvät samalla töissä ja harrastavat liikuntaa ja kokkaavat joka päivä kotiruokaa ihan tuosta noin vaan, mutta itse en ole sellainen.

Olen yhden 1-vuotiaan äiti ja minua uuvuttaa tämä lapsiperhearki, vaikka lapsi on terve ja vaikka hänellä on osallistuva isä. Kaipaisimme puolisoni kanssa joskus apua ja omaa aikaa. Pikkulapsiaika nyt vain on hiton raskasta, ainakin meille!

Lähellä asuvat isovanhemmat eivät ole suostuneet hoitamaan lasta kuin n. tunnin tai kaksi kerrallaan hyvin harvoin. Silloinkaan eivät ole koskaan esim. vaihtaneet vaippaa tai nukuttaneet. Toiset isovanhemmat taas asuvat satojen kilometrien päässä meistä. Kaikki läheisimmät ystävämme ovat lapsettomia ja heillä on aina kalenterit täynnä menoja, kiirettä ja stressiä.

Meillä ei oikeastaan ole arjessa muuta apua kuin maksulliset lastenhoitajat, ja niihin ei meillä kovin usein ole varaa. Kyllä tässä pärjätään, mutta ei tämä mitään ihan helppoa ole.

No ei me tukiverkottomat tässä ilkuta että mitäs teit lapsia. Olen huomannut että ne ilkkujat on niitä joilla ON tukiverkko ja jotka saa paljon apua. Sitten ne jotenkin olettaa että se on ihan oikein että he itse saa apua, niin kuuluu olla ja he sen avun ansaitsee. Mutta jos joku TUKIVERKOTON kaipaa apua, silläpä ei olekaan siihen oikeutta, ja se onkin kitinää ja ruikutusta.

Olen itse totaalisen tukiverkoton ja olen koko lapsiajan (yli 10v) kaivannut apua. Sitä en vaan ole saanut. Koskaan. Siksi on PAKKO jaksaa itse, aina. Myös sairaana, uupuneena, jalka murtuneena, raskauden takia osin liikuntakyvyttömänä, 40c kuumessa, aina, aina. Kun ei ole sitä apua, kun isovanhemmat ei edes elämän ja kuoleman hädässä auta vaan lyö luurin korvaan.

Mä jos kuka ymmärrän että sitä apua toivoo. Mutta ymmärrän myös sen että silti sitä ei koskaan välttämättä saa. Sellaista se elämä on.

Niin ap. kenen se teidän lapsi siis pitäisi hoitaa jos ei teidän itsenne. Olet uusavuton ja isovanhempia ja naapureita huudellaan taas apuun. En ymmärrä. T. yksinhuoltaja ilman tukiverkkoja.

Vierailija kirjoitti:

Täällä näyttää paistavan  läpi ahneus. Lapsen hoidosta ulkopuoliselle ei haluta maksaa.  Mietipä myös työnantajaa. Jos työntekijä on jatkuvasti poissa, niin kyllä työnantajana voisi käydä niin, että en palkkaisi nuoria naisia. Ikävä kyllä. Yli 40-vuotiaat ovat ahkeria ja työmoraaliakin löytyy.

Paistaako myös se, että nykyään valitetaan paljon enemmän miten on raskasta, kun on perhe, pienet lapset ja työ? Mikä on erilaista nykyään ja miksi elämästä ja perheen pyörittämisestä on tullut raskasta ja liian vaativaa ? Miten hoitui ennen?

Olen kuullut kauan miten lapset ovat " vaativia" ja vievät paljon voimia. Kun oltiin itse lapsia ja nuoria ei ollut virikkeitä, mutta aika kulki ja sitä vietettiin yhdessä kavereiden kanssa. Ulkona, metsässä, talvella mäessä/ hiihtäessä, käytiin marjassa ja uitiin kesäisin. Tämä siis maalla, jossa kasvoin. Nyt on virikkeitä liikaakin. Lapset ovat siksi vilkkaampia, on paljon erityislapsia ja mikä meno on koulussa? Käykö vanhemmat joskus kuuntelemassa lapsensa luokan opetustuntia? Kannattaisi käydä ja se on luvallista. Näkisitte millaista on koulussa nykyisin.

Varmaan joku vanhempi henkilö muistaa millaista oli oma koulunkäynti. Istuttiin hiljaa, viitattiin kun tiedettiin mitä opettaja kysyy. Ei ikinä mitään hälinää ja häiriötä tunnilla, eikä välitunnilla.

Voi niitä aikoja. Elämä vei eteenpäin ja hyvin kävi. ( muistelijan keskiarvo todistuksessa 9,7)

Elä elämäsi sinkkuna jos et osaa itse tehdä omaa elämääsi koskevia päätöksiä. Ja varsinkin jos et pärjää ilman että ympärillä on muita ihmisiä tukemassa.

Oma koodin sain 50 vuotta sitten. Ihan ilman tukiverkoa olen elänyt siis 50 vuotta ja yhä elän.. Lapset kasvattanut yksin.Pärjävät hyvin elämässään kuin heidän lapsensa. . Töissä kävin ja työstä olen ansaitulla eläkellä. Lapsia ei tehdä suvuille,ei vanhemille. Tosin itselläni ei ollut vanhempia. Jäin orvoksi 11 vuotiaana.

Meillä lapsiluku jäi yhteen juuri sen takia että tukiverkostoa ei ole. Molemmat olemme kokopäivätöissä ja onneksi minun (äidin) työ jousti aika hyvin kun lapsen sairastelua oli paljon päiväkotivaiheessa. Laskin että olin poissa töistä keskimäärin yhden päivän viikossa ensimmäisen päiväkotivuoden aikana. Työt hoidin etäällä illalla kun lapsen isä hoiti lasta. Iän myötä sairastelu väheni mutta kaksi kertaa oli tiukka tilanne kun molemmilla oli töissä läsnäoloa vaativa työvaihe samaan aikaan. Silloin harkitsin vakavasti paluuta Helsinkiin , asumme kehyskunnassa eikä tänne ole kovin helppo saada kiire lastenhoitoapua. Helsingissä onnistui kiireapu suht hyvin MLL lastenhoitajavälityksen kautta. Mutta muutoin siis hoitoapua kyllä saatavilla, maksusta tietenkin ja nyt isompana voi olla kaverin luona jos tulee tarve. Me nyt valitsimme näin, olemme satsanneet siihen että lapsi saa paljon kavereita kun ei ole sisaruksia, kutsumme kavereita kylään, järjestämme halloween/ kesäjuhlia jne.

Kivahan niitä vauvoja on tehdä samaan aikaan kavereiden kanssa. Pysyy elämät samassa vaiheessa. On kohtalokavereita. Tämän ymmärrän. Mulla iski vauvakuume, kun ensimmäinen kaveri tuli raskaaksi. Babyboomi sitten alkoi toden teolla 🙂

Meillä on suurperhe eikä ole koskaan ollut tukiverkkoja🙂Suku on kaukana yms. Mutta kun ollaan aina oltu kaksin ei semmoista osaa kaivata. Toki on ollut tiukkoja tilanteita kun useampi lapsi on joutunut sairaalaan yhtä-aikaa tai ollaan miehen kanssa sairastuttu itse pahasti, mutta kaikesta on selvitty. Välillä kun kuuntelen ihmisten keskustelua tuntuu, että eniten valittaa ne kellä sitä apua on..mikään ei tunnu riittävän. Meillä on lapsille palkattu hoitaja joka käy kun halutaan aikaa kaksin.

Vierailija kirjoitti:

sinä nihkeä kommentoija ketjussa:

kuvitellaan, että olisit vaikka puolisosi omaishoitaja. koko ajan vastuussa puolisosta ja hoitamassa häntä. päivin ja öin. sinä kaipaisit välillä lepoa, että saisit lähteä vaikka yksin jonnekin, nukkua rauhassa tms. miltä tuntuisi, jos sinua sanottaisiin mielenterveyspotilaaksi ja itsekkääksi, kun kehtaat toivoa itsellesi joskus omaa aikaa?

Niin, se lapsen voi viedä tarhaankin

Riippuu myös teistä itsestänne ja kuinka hyvin sopeuduttu perhe-elämään. Minun puoliso, joka siis halusi itse isäksi, paljastui sellaiseksi, jonka on hemmetin vaikeaa jaksaa olla edes tuntia lapsensa kanssa. Ilman ketään, joka olisi päästänyt minua riittävästi tauolle 24/7 vauvanhoidosta, oli aika rankkaa. Sittenkin kun muutettiin lähemmäs isovanhempia, mies ei kuulemma selviä jos ei vähintään joka toinen vkl lasta laiteta isovanhemmille yökylään. Että tämmoisen miehen kanssa ilman tukiverkkoja hommasta ei kyllä tullut mitään ja tukiverkot täydessä käytössä. Itse jaksaisin mutta puoliso ei. Kun lapsen hoito on niin rankkaa. Terveen. Vaik vaimo hoitaa suurimman osan lapsesta. Mut se on eri tarina se. Paitsi että ylläreitä tulee sen jälkeen kun vauva on syntynyt.

Meidän tukiverkko on 500km päässä eli sitä ei arjessa ole ollenkaan. Me sitten saatiin koliikki, refluksi, maitoallergikko ja ummetusvauva (jep, hoito on lastenkirralla). Vauva ei luonnollisestikaan nuku ilman apua juuri ollenkaan, koska on vaivoja. Nämä, jotka huutelevat, että kyllä nyt kaksi aikuista ihmistä yhdestä vauvasta selviää, niin teillä ei ilmeisesti ole kokemusta hyvin vaativasta vauvasta. Me onneksi saadaan apua neuvolan kautta lapsiperheiden kotipalvelusta.

Vierailija kirjoitti:

Meidän tukiverkko on 500km päässä eli sitä ei arjessa ole ollenkaan. Me sitten saatiin koliikki, refluksi, maitoallergikko ja ummetusvauva (jep, hoito on lastenkirralla). Vauva ei luonnollisestikaan nuku ilman apua juuri ollenkaan, koska on vaivoja. Nämä, jotka huutelevat, että kyllä nyt kaksi aikuista ihmistä yhdestä vauvasta selviää, niin teillä ei ilmeisesti ole kokemusta hyvin vaativasta vauvasta. Me onneksi saadaan apua neuvolan kautta lapsiperheiden kotipalvelusta.

Mun kuopuksella on vilja-allergia, refluksi ja astma. Iso läjä allergioita. Ja psoriasis. Eipä siinä juuri kuuten vuoteen täyttä yötä nukkunut.

Viranomaisille en kyllä menisi mölisemään, siitä saa vaan lisää riesaa niskaansa ja ikuiset merkinnät papereihin.

Vierailija kirjoitti:

Kivahan niitä vauvoja on tehdä samaan aikaan kavereiden kanssa. Pysyy elämät samassa vaiheessa. On kohtalokavereita. Tämän ymmärrän. Mulla iski vauvakuume, kun ensimmäinen kaveri tuli raskaaksi. Babyboomi sitten alkoi toden teolla 🙂

Kivahan se olisi, mutta meillä kävi niin, että kolmekymppisinä kaverit erosivat pitkistä parisuhteista ja me oltiinkin yhtäkkiä porukan ainoa pariskunta. Ei kuitenkaan haluttu lykätä lapsentekoa tämän takia. Nyt meillä on lapsi, ja kaverit sinkkuja. Moni on meille kateellinen, mikä hiertää

välejä. Yhteiset tekemiset myös vähän vaikeita, kun elämäntilanteet ja toiveet esim. lomien suhteen ovat niin eri.

Pakko nyt sanoa näille "en minäkään aikanaan mitään tukiverkkoa tarvinnut ja ihan itse kasvatettiin lapset aikuisiksi, kyllä pitää itse pärjätä".

Olen kasvanut 90-luvulla ja vanhemmuus oli aivan erilaista silloin kuin nykyisin (puhumattakaan siitä, mitä vanhemmuus oli muutamia vuosikymmeniä ennen tuota). Ei vanhemmuus ollut samalla tavalla vaativaa, kuin nykyisin. Riitti, että sait perheelle elannon töistä ja pidit lapset hengissä. Olen kasvanut keskiluokkaisessa perheessä. Saatiin vapaasti kulkea pikkukaupungissa jo pienenä, leikittiin pihoilla ilman aikuista valvomassa vieressä, eskari-ikäisinä käytiin lasten kesken kilometrin päässä kaupassa ilman aikuista, kouluiässä mentiin uimarannalle kaverien kanssa jne. Repussa kulki joku reissuvihko koululaisena, itse tehtiin läksyt. Välipalaksi syötiin Viiliksiä, muroja ja roiskeläppäpizzaa, katsottiin telkkaria ja kuljettiin kaverien kanssa pyörillä kaupunginosassa, jossa asuttiin. Monet harrastuksista oli rentoja "höntsäliikuntajuttuja" ja niihin saattoi alakoululainenkin mennä ihan itse.

Nykyisin vanhempaa vastuutetaan lapsen kasvattamisesta valtavasti: pitää tarjota monipuolista ja kehittävää tekemistä, ennen kaikkea pitää olla paljon läsnä. Ruoka ei saa olla mitään sokerista välipalaa, vaan pitäisi laittaa terveellistä ruokaa itse. Vanhempi ei voi jättää lasta pihalle yksin tai kaverin kanssa leikkimään, vaan on oltava valvomassa (muuten tehdään lasu). Ei puhettakaan, että nykyisin voisi laskea alle kouluikäisen yksin kauppaan tai pienet koululaiset uimarannalle ilman valvontaa. Päiväkodissa on vasut ja koulussa wilma, vanhemmilta odotetaan osallistumista näissäkin. Harrastuksista monet on tavoitteellisia ja treenejä on useamman kerran viikossa - vanhemman pitäisi kuskata ja osallistua.

Summa summarum. En menisi vertailemaan lapsen kasvattamista joskus vuosikymmeniä sitten ja nyt. Nykyisin on paljon vaativampi ilmapiiri vanhempia kohtaan ja se teettää vanhemmalla myös paljon enemmän töitä. Henkisestä kuormasta puhumattakaan.

Onkohan suomessa koskaan ollut tämän turvatumpaa hankkia lapsia kuin nyt, ja kyllä lähtökohta on että lapsen hankkineet ovat itse pääsääntöisesti vastuussa jälkikasvustaan,ei isovanhemmat,koulu,poliisi jne.

Arvostettava ja iloinen lisä bonus tietysti on turvaverkkona ystävät,vanhemmat  ja sukulaiset joihin voi joskus turvata,,minään itsestään selvänä velvollisuutena tuota ei heille voi sälyttää.