Perheen perustaminen ilman tukiverkostoa?

Scheherazade kirjoitti:

Jos ei halua lastensuojelusta apua, sitä voi pyytää myös neuvolasta. 

Ja saa lasun ja taas on lastensuojelun hampaissa. Uskokaa nyt, että tuohon ei kannata ruveta.

Tukiverkostoa voi luoda muuallekin kuin biologisten sukulaisten suuntaan. Neuvola antaa tukea tähän. Muistaakseni esim SPR (vai oliko MLL) välittää ystävävanhempia yksinäisille. Kyllä perheen perustaminen onnistuu ilman tukiverkkoakin. Itsellänikin on tämä kokemus ja onnellinen perhe meillä on ollut. Toki vaatii arjen järjestelyssä tiettyä jämäkkyyttä ja pikkulapsivaiheessa voi jättää suurisuuntaisemmat harrastukset vähemmälle. Mutta lapsenkin kanssa voi tehdä vaikka mitä kivaa, kun pitää mielen avoimena! Hankalammaksi homma ehkä käy silloin jos lapsi osoittautuu sairaaksi tai muulla tavoin erityisen vaativaksi.

Vierailija kirjoitti:

Tukiverkostoa voi luoda muuallekin kuin biologisten sukulaisten suuntaan. Neuvola antaa tukea tähän. Muistaakseni esim SPR (vai oliko MLL) välittää ystävävanhempia yksinäisille. Kyllä perheen perustaminen onnistuu ilman tukiverkkoakin. Itsellänikin on tämä kokemus ja onnellinen perhe meillä on ollut. Toki vaatii arjen järjestelyssä tiettyä jämäkkyyttä ja pikkulapsivaiheessa voi jättää suurisuuntaisemmat harrastukset vähemmälle. Mutta lapsenkin kanssa voi tehdä vaikka mitä kivaa, kun pitää mielen avoimena! Hankalammaksi homma ehkä käy silloin jos lapsi osoittautuu sairaaksi tai muulla tavoin erityisen vaativaksi.

Tukea mihin? Eikö nykyään ihmiset osaa edes tutustua muihin itse ilman viranomaisia?

Ilmankos minullekin neuvolassa jatkuvasti tuputettiin ventovieraiden äitien puhelinnumeroja. Mitä ihmettä minä niillä olisin tehnyt?

Voitte pyytää MLL:n perhekummia. Minusta olisi ihanaa alkaa jonkun vauvaperheen varamummoksi, kunhan omat lapset muuttavat pois kotoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tukiverkostoa voi luoda muuallekin kuin biologisten sukulaisten suuntaan. Neuvola antaa tukea tähän. Muistaakseni esim SPR (vai oliko MLL) välittää ystävävanhempia yksinäisille. Kyllä perheen perustaminen onnistuu ilman tukiverkkoakin. Itsellänikin on tämä kokemus ja onnellinen perhe meillä on ollut. Toki vaatii arjen järjestelyssä tiettyä jämäkkyyttä ja pikkulapsivaiheessa voi jättää suurisuuntaisemmat harrastukset vähemmälle. Mutta lapsenkin kanssa voi tehdä vaikka mitä kivaa, kun pitää mielen avoimena! Hankalammaksi homma ehkä käy silloin jos lapsi osoittautuu sairaaksi tai muulla tavoin erityisen vaativaksi.

Tukea mihin? Eikö nykyään ihmiset osaa edes tutustua muihin itse ilman viranomaisia?

Ilmankos minullekin neuvolassa jatkuvasti tuputettiin ventovieraiden äitien puhelinnumeroja. Mitä ihmettä minä niillä olisin tehnyt?

Mikä hel***ti siinä on, että suomalaisen pitää aina jaksaa kaikki yksin? Ei saisi kaivat ystäviä, ei ketään jakamaan iloja ja suruja. Katkeraa meininkiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tukiverkostoa voi luoda muuallekin kuin biologisten sukulaisten suuntaan. Neuvola antaa tukea tähän. Muistaakseni esim SPR (vai oliko MLL) välittää ystävävanhempia yksinäisille. Kyllä perheen perustaminen onnistuu ilman tukiverkkoakin. Itsellänikin on tämä kokemus ja onnellinen perhe meillä on ollut. Toki vaatii arjen järjestelyssä tiettyä jämäkkyyttä ja pikkulapsivaiheessa voi jättää suurisuuntaisemmat harrastukset vähemmälle. Mutta lapsenkin kanssa voi tehdä vaikka mitä kivaa, kun pitää mielen avoimena! Hankalammaksi homma ehkä käy silloin jos lapsi osoittautuu sairaaksi tai muulla tavoin erityisen vaativaksi.

Tukea mihin? Eikö nykyään ihmiset osaa edes tutustua muihin itse ilman viranomaisia?

Ilmankos minullekin neuvolassa jatkuvasti tuputettiin ventovieraiden äitien puhelinnumeroja. Mitä ihmettä minä niillä olisin tehnyt?

Mikä hel***ti siinä on, että suomalaisen pitää aina jaksaa kaikki yksin? Ei saisi kaivat ystäviä, ei ketään jakamaan iloja ja suruja. Katkeraa meininkiä.

Missäs niin lukee? Ihmettelin että eikö niitä ystäviä tai edes hyvän päivän tuttuja pysty saamaan ilman viranomaisapua.

Ei ikinä. Pitää ajatella sitä lasta, hän tarvitsee sukua ja tuttavia. Aikuinen nyt aina pärjää, lapsi ei.

Me selvisimme yhden lapsen hoitamisesta ilman tukiverkostoa. Äiti oli kodinhoidon vapaalla kolme vuotta, ja sen jälkeen isä hoiti lasta päivisin. Eli vei tarhaan ennen ruokailua, jos ehti. Isä oli iltatyössä. Puistoruokailu kesäisin oli hieno asia. .

Eli kaikki riippuu siitä, paljonko isä panostaa lapsen hoitoon, kodin siivoamiseen, pyykin pesuun ja kaupassa käyntiin. Työt on jaettava puoleksi, muuten tulee ero ja uupuminen ja onneton lapsi. .

Kyllä suurin kysymys on haluatteko lapsia ja onko teillä perusasiat kunnossa. Ei tarvitse olla säästöjä tai omistusasuntoa, mutta onko suunnilleen työt, henkinen ja fyysinen terveys ja parisuhde ok kunnossa? Kaksi tolkullista ihmistä selviää kyllä yhden lapsen kanssa. Moni tietenkin selviää yksinkin ainakin jos vaihtoehtoja ei ole. Mutta niin, en jättäisi lapsihaavetta tavoittelematta vähäisten tukiverkkojen vuoksi. Lapsiluku on asia erikseen. Tukiverkottoman ystäväperheeni elämä muuttui minusta jo varsin haastavaksi kun saivat toisen lapsen pienellä ikäerolla.

Olen itse introvertti, mutta esikoisen vauva-aikana solmin uusia tuttavuuksia enemmän kuin koskaan aiemmin. Iso merkitys oli perhevalmennusryhmällä, johon neuvola kokosi kaupunginosan samassa kuussa (lasketun ajan mukaan) syntyvien perheet. Myöhemmin sama ryhmä tapasi vielä lasten synnyttyä.

Toki vastaava toiminta ei ehkä ihan pienellä paikkakunnalla ole mahdollista, mutta vauvakahvilat ja seurakunnan vauvakerhot ovat kyllä oivia paikkoja solmia tuttavuuksia. Samanikäiset lapset yhdistävät yllättävän paljon, vaikkei muuten niin paljon yhteistä olisikaan. Eli äitikavereiden suhteen tuskin tarvitsee jäädä yksin, jos saat vain lähdettyä noihin tapaamisiin.

Käytä ny kuitenki tukisukkahousuja

Vierailija kirjoitti:

Pakko nyt sanoa näille "en minäkään aikanaan mitään tukiverkkoa tarvinnut ja ihan itse kasvatettiin lapset aikuisiksi, kyllä pitää itse pärjätä".

Olen kasvanut 90-luvulla ja vanhemmuus oli aivan erilaista silloin kuin nykyisin (puhumattakaan siitä, mitä vanhemmuus oli muutamia vuosikymmeniä ennen tuota). Ei vanhemmuus ollut samalla tavalla vaativaa, kuin nykyisin. Riitti, että sait perheelle elannon töistä ja pidit lapset hengissä. Olen kasvanut keskiluokkaisessa perheessä. Saatiin vapaasti kulkea pikkukaupungissa jo pienenä, leikittiin pihoilla ilman aikuista valvomassa vieressä, eskari-ikäisinä käytiin lasten kesken kilometrin päässä kaupassa ilman aikuista, kouluiässä mentiin uimarannalle kaverien kanssa jne. Repussa kulki joku reissuvihko koululaisena, itse tehtiin läksyt. Välipalaksi syötiin Viiliksiä, muroja ja roiskeläppäpizzaa, katsottiin telkkaria ja kuljettiin kaverien kanssa pyörillä kaupunginosassa, jossa asuttiin. Monet harrastuksista oli rentoja "höntsäliikuntajuttuja" ja niihin saattoi alakoululainenkin mennä ihan itse.

Nykyisin vanhempaa vastuutetaan lapsen kasvattamisesta valtavasti: pitää tarjota monipuolista ja kehittävää tekemistä, ennen kaikkea pitää olla paljon läsnä. Ruoka ei saa olla mitään sokerista välipalaa, vaan pitäisi laittaa terveellistä ruokaa itse. Vanhempi ei voi jättää lasta pihalle yksin tai kaverin kanssa leikkimään, vaan on oltava valvomassa (muuten tehdään lasu). Ei puhettakaan, että nykyisin voisi laskea alle kouluikäisen yksin kauppaan tai pienet koululaiset uimarannalle ilman valvontaa. Päiväkodissa on vasut ja koulussa wilma, vanhemmilta odotetaan osallistumista näissäkin. Harrastuksista monet on tavoitteellisia ja treenejä on useamman kerran viikossa - vanhemman pitäisi kuskata ja osallistua.

Summa summarum. En menisi vertailemaan lapsen kasvattamista joskus vuosikymmeniä sitten ja nyt. Nykyisin on paljon vaativampi ilmapiiri vanhempia kohtaan ja se teettää vanhemmalla myös paljon enemmän töitä. Henkisestä kuormasta puhumattakaan.

Niinpä. Ja ymmärtää, että ihan sama kuorma se on, joka kaadetaan sitten isovanhempien niskaan, kunn vaaditaan heitä vahtimaan pieniä lapsia ja he ovat kuitenkin iäkkäämpiä. Jopa hyvinkin iäkkäitä. Ei siinä enää jaksa monikaan.

Vauvan hoito on rankkaa. Valitettavasti vauvaa ei voi noin vain sysätä hoitoon. Huomaat tämän itse äitinä kyllä. Mutta on siitä tutkimuksiakin, että n. 6kk ikään asti vauva saa pysyvää traumaa, jos on erossa primäärihoivaajastaan yli 6h. Mikään ero ei tee hyvää ylipäätään. Ja jos teette lapsen, niin sitten vauvan tarpeet tulee asettaa ansiarvoisiksi. Aikuisten parisuhdeaika ei ole mikään välttämättömyys vauvavuonna ja harvemmalla sellaista onkaan. Jos päättää lisääntyä, niin hyväksytte sen, että jatkossa ei ole parisuhdeaikaa vaan sitä haluamaanne perheaikaa. Vauva-arki voi olla ihanaa, jos ei oleta, että saa syödä ja nukkua rauhassa tai keskittyä leffan katsomiseen. Silloin eletään vauvaa varten. Itse nautin enemmän nyt toisen vauvani kanssa vauvavuodesta.

Ensimmäinen vauvani oli sairas ja vaikea. Mieheni sairastui myös vauvavuonna. Muutimme 2 kertaa sinä vuonna. Se oli elämäni rankinta aikaa. Silti en ikipäivänä olisi antanut rinnassa riippuvaa pienokaistani muualle hoitoon.

Onnea yritykseen! Teroitsthan miehelle, että omat menot on sitten peruttu ainakin vuoden ajan? Kaikki menot on sitten kiva bonus, jos sellaista onnistutte järjestämään vauvan hyvinvointi huomioiden.

Minkä ikäinen olet? Kun siis mainitsit ettei ympärilläsi ole lapsiperheitä / ystäviä?

Meillä on lapsilla isovanhemmat ja muita ihmisiä ympärillä mutta ei niitä ole voinut esim hoitamiseen hyödyntää. Sen sijaan minulla on pari kaveria, jotka ovat luottoystäviäni ja heillä toki on lapsia mutta vaikkei olisi ei tilanne olisi yhtään eri. He ovat olleet tukiverkkomme. Se on totta että mitään parisuhdeaikaa ei enää ole, esim meillä 6 ja 2v lapset ja meidän parisuhdeyöt koko viimeisen 7v aikana oli synnärillä kun 2v syntyi. Mutta on niitä hetkiä sitten muutoin, lapset kuitenkin menee nukkumaan illalla ajoissa niin se on meidän aikaa, ei siinä minnekään lähdetä mutta kotona on tehty ajan vietto parhaaksi mahdolliseksi. En kuitenkaan olisi ikinä jättänyt enkä edes harkinnut jättäväni lasten yrittämistä sen vuoksi ettei olisi tukiverkkoa.

Mutta se on tosi, että elämä tulee muuttumaan sen verran paljon, ja se väsymyksen määrä plus kaikki ilot ja ne hetket kun tuntuu ettei jaksa.. niin juuri siitä syystä mielestäni on ennemminkin tärkeää että tiedät itse ja olet varma että nyt haluat niitä lapsia koska hyvässä ja pahassa sinun tulee olla varma että halusit hänet/heidät myös niinä hetkinä kun ei jaksa. Muutoin katkeroidut. Tukiverkkojen puute/läsnäolo ei siis mielestäni ole se suurin kysymys miksi kannattaa miettiä että haluaako lapsia ja nyt vai milloin, vaan se että haluaako oikeasti, tuleepa vastaan mitä tahansa jotta voit oll varma että siitä huolimatta halusit.

Ystäviä ja lapsiperhetuttuja saat kyllä lapsen kautta ja joku jo mainitsikin esim yökylät ja leikkitreffit. Ei siis huolta että joutuisit ainoana lapsellisena selviämään. Mutta aktiivisuutta ja vaikka lasten harrastuksiin osallistumista/järjestämistä se vaatii. Esimerkiksi jopa vauvamuskarista lähtien ehtii kertyä uusia tuttavuuksia siihen kun lapset alkavat leikkimään keskenään.

Vierailija kirjoitti:

Meillä vauva 10 kk. Meillä kahdet isovanhemmat, toiset asuvat kaukana ja toiset eivät ole halunneet auttaa, vaikka asuvat melko lähellä. Ovat siis terveitä ja virkeitä. Tukiverkkoja ei arjessa ole, eikä nyt korona-aikana ole oikein ulkopuolista apua uskaltanut hankkia kotiin, kun muutenkin on rajoitettu ihmisten näkemistä. Jos haluan päästä kauppaan tai edes yksin lenkille, täytyy miehen katsoa vauvaa sen aikaa.. 

Miesparka, kun täytyy katsoa vauvaa kaupassa käynnin ajan.

Ei suvun määrä kerro mitään siitä, paljonko heistä on apua.

Et voi varmistua elämästä ihan kaikesta tai se jää elämättä.

Enemmän minulla oli verkostoa lapsen päiväkotikavereiden äideistä, olimme samassa veneessä.

Ja se "turva" verkko kuulostaa siltä, kuin normaali lapsiperhearki olisi jotenkin kauhean turvatonta. Lähinnä puhutaan siitä, että voiko Elmeri olla teillä pari tuntia leikkimässä, kun hoitaisin tämän asian mieluummin ilman, että hän on mukana. Sanotaan nyt vaikka gyne :) ja se äiti on yhtä helpottunut, kun Viljamilla on hetken kaveri, ja hän saa rauhassa katsoa Emmerdalen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsen voi laittaa myös päivähoitoon perhevapaiden jälkeen. Siinä sitä on edullista lastenhoitoa viitenä päivänä viikossa.

Eipä se auta niihin tilanteisiin kun niitä tukiverkkoja tarvitsee.

Ap:lla on ystäviä. Mistä lähtien he eivät ole olleet tukiverkkoa?

He hsrvemmin pääsee avuksi virka-aikaan kun lapsi sairastaa.

Siis oikeastiko sun kaverit ei sen vertaa välitä, että ottaisi töistä vapaata, jotta pääsevät auttamaan sinua? Käsittämättömän itsekästä, onko ne oikeita ystäviä ollenkaan? Isovanhempienhan oletetaan tulevan apuun koska tahansa, miksi muka ystäviltä ei voi edellyttää samaa.

TÄMÄ KETJU KÄSITTELEE PERHEITÄ JOISSA EI OLE ISOVANHEMPIA AUTTAMASSA. LAKKAA MÄÄKIMÄSTÄ NIISTÄ SUN MUMMOISTASI.

Mikä ihmeen Räyhä-Riitta tänne on pesinyt?

Hei, ainakin kannattaa miehesi kanssa perusteellisesti keskustella, miten hoidatte vauvaa käytännössä. Missä kaikessa mies voi auttaa. Kumpi käy kaupassa, siivoaa, kokkaa... Miten nukutte, haittaako yöheräilyt toista jne.

Meillä näitä keskusteluja ei ymmärretty käydä yhtään ennen vauvan tuloa ja sitten sitä riideltiinkin jatkuvasti. Alussa vauvalla oli myös vatsavaivoja ja itki öisin monta tuntia. Mieheltäni ei juuri empatiaa tai apua herunut, eikä myöskään opetellut kunnolla vauvaa hoitamaan, kuten ihonhoitoa, vaipatkin oli miten sattui, ei pukenut vauvaa kunnolla ym. Käytännössä olen ollut yksinhuoltaja, hoitanut kauppakäynnit ja kaikki vauvan kanssa. Mies on noin 30 min päivässä vauvan kanssa, mikäli siitä on selvinnyt. Kertaakaan ei ole saanut lasta nukkumaan laitettua. Lista on loputon...

Toisaalta parin kuukauden jälkeen vauvastamme tuli tosi tyytyväinen ja helppo. Jos teilläkin käy sillä tavalla hyvä tuuri, niin varmasti pärjäätte. Itse en ole kokenut tarvetta tukijoukoille ihmeemmin. Kerran vauva ollessa 2 kk menin äidilleni (asuu kaukana) muutamaksi päiväksi, jotta sain nukuttua parit päiväunet.

Vierailija kirjoitti:

Hei, ainakin kannattaa miehesi kanssa perusteellisesti keskustella, miten hoidatte vauvaa käytännössä. Missä kaikessa mies voi auttaa. Kumpi käy kaupassa, siivoaa, kokkaa... Miten nukutte, haittaako yöheräilyt toista jne.

Meillä näitä keskusteluja ei ymmärretty käydä yhtään ennen vauvan tuloa ja sitten sitä riideltiinkin jatkuvasti. Alussa vauvalla oli myös vatsavaivoja ja itki öisin monta tuntia. Mieheltäni ei juuri empatiaa tai apua herunut, eikä myöskään opetellut kunnolla vauvaa hoitamaan, kuten ihonhoitoa, vaipatkin oli miten sattui, ei pukenut vauvaa kunnolla ym. Käytännössä olen ollut yksinhuoltaja, hoitanut kauppakäynnit ja kaikki vauvan kanssa. Mies on noin 30 min päivässä vauvan kanssa, mikäli siitä on selvinnyt. Kertaakaan ei ole saanut lasta nukkumaan laitettua. Lista on loputon...

Toisaalta parin kuukauden jälkeen vauvastamme tuli tosi tyytyväinen ja helppo. Jos teilläkin käy sillä tavalla hyvä tuuri, niin varmasti pärjäätte. Itse en ole kokenut tarvetta tukijoukoille ihmeemmin. Kerran vauva ollessa 2 kk menin äidilleni (asuu kaukana) muutamaksi päiväksi, jotta sain nukuttua parit päiväunet.

Siis ei joka päivä 30 min, koska ei aina jaksa... Ei myöskään jaksa oikein vauvaa leikittää ja viihdyttää, vaan olettaa vauvan istuvan hänen kanssaan ja katsovan telkkaria.