Lue keskustelun säännöt.
Perheen perustaminen ilman tukiverkostoa?
Viime kuukausien aikana olen käynyt useita keskusteluja mieheni kanssa siitä, että hän haluaa perheen mutta minä en ole täysin varma asiasta. Minulla ei ole sukulaisia, mutta pari kaveria löytyy. Miehellä on veli, ei muita sukulaisia. Mies on sitä mieltä, että eihän läheskään kaikilla muillakaan ole sukulaisia eikä se saa olla este perheen perustamiselle.
Haluaisin kuulla muiden kokemuksia asiasta?
Ymmärtääkö kukaan mitä ajan takaa?
Kommentit (235)
Mun perheeseen kuuluu minä ja kolme lasta, ei tukiverkkoa. Tiedän että tarvittaessa saan perhetyöntekijän kotiin ja tukiperheen lapsille,mutta toistaiseksi ei olla tarvittu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikilla ne sukulaiset ei todellakaan ole mikään tuki.
Minun äitini kirjasi ruutuvihon täyteen kaikkia virheitä ja puutteita minun kotonani oli.
Lähtien siitä että makkarasopasta ei kiitetty tarpeeksi ja että oregano oli vanhentunut.
Ihan hirveästi auttoi astmalapsen kanssa tämä ”tuki”.
Olen käytännössä aina ollut yksinhuoltaja. Lasten isän työ ja harrastukset olivat hänelle asiat joissa koki olevansa korvaamaton. Asuin toisella puolen Suomea kuin sukuni ja olin aika vasta muuttanut, joten tuttujakaan ei ollut kovin montaa. Mutta yksi ihana teinipoika sattui olla naapurissa. Kerran kysyin ja alun kankeuden jälkeen hänestä kasvoi aivan upea hoitaja kolmelle pojalleni. Maksoin aina sen mitä pystyin ja hän oli kovin tyytyväinen vähäänkin. Itse pääsin käymään ensialkuun kaupassa ja jumpassa, vuosien kuluessa jopa yön yli kestävissä työjutuissa. Itselläni oli pienenä naapurissa asunut eläkeläisnainen hoitomummona, kun äitini oli yksinhuoltaja. Kun aloitin koulun, menin aamulla aamiaiselle ja koulun jälkeen aina hänen luo. Äitini taisi hänellekin maksaa sen mitä pystyi.
Sattumaahan tuo on kun tuommoiset tyypit sattuu kohdalle mutta aina kannattaa kysyä ja kokeilla.
Meillä on kaksi lasta (nyt jo 16 v ja 13 v), meillä ei ole koskaan ollut sukulaisista mitään tukiverkkoja (minulla ei sisaruksia, äiti kuollut, isää ei kiinnosta, miehen sukulaiset ulkomailla). Täytyy sanoa että oli ne muutamat vuodet aika rankkoja, mutta kaksi aikuista selviää kyllä hyvin jos puhaltaa yhteen hiileen ja antaa toisilleen vuorotellen omaa aikaa ja hoitaa parisuhdettaan muuten. Meillä meni ensimmäisen lapsen syntymästä 6 vuotta siihen että käytiin miehen kanssa jossain kahdestaan. Peräänkuulutin kyllä vastavuoroista hoitoapua mutta kaikilla tutuilla ja kavereillani oli omat sukulaistukiverkot joten sellaista ei saatu aikaan kuin puheissa.
Meillä ei ollut tukiverkkoa, välillä ärsytti jos vertasi toisiin. Mutta ei meillä ollut ongelmia jaksamisessa tai lasten hoidossa ja kasvatuksessa. Isoin merkitys oli puolisolla ja sillä, että pystyimme tukemaan toinen toisiamme.
Nyt kolme lastamme ovat 17-23v. Elämä on kaikilla mallillaan ja mitään varsinaisia isoja ongelmia ei ole ollut. Parisuhde meillä puolisoni kanssa voi hyvin, se on toiminut hyvin arjessa ja varsinaista erillistä aikaa ei olla sen hoitamiseen tarvittu.
Eniten tuo tukiverkko puuttuminen on vaikuttanut ehkä omien kaverisuhteiden jäämiseen vähän sivummalle. Perhe on vienyt ajan, eli yhteiset illan istujaiset on jääneet, sekä lasten kasvaessa perheiden kesken näkeminenkin, kun lapset eivät ole enää olleet niin innoissaan kyläilyistä.
Lasten kasvaessa se tuliverkkomme on nyt oma perheemme lastemme kanssa. Me vanhemmat tuemme ja autamme heitä, mitta myös he auttavat tarpeen mukaan meitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailij0a kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä vauva 10 kk. Meillä kahdet isovanhemmat, toiset asuvat kaukana ja toiset eivät ole halunneet auttaa, vaikka asuvat melko lähellä. Ovat siis terveitä ja virkeitä. Tukiverkkoja ei arjessa ole, eikä nyt korona-aikana ole oikein ulkopuolista apua uskaltanut hankkia kotiin, kun muutenkin on rajoitettu ihmisten näkemistä. Jos haluan päästä kauppaan tai edes yksin lenkille, täytyy miehen katsoa vauvaa sen aikaa.
Meillä on vauvavuonna ollut 2 kertaa 2 tunnin "parisuhdeaika" miehen kanssa, kun toiset isovanhemmat ovat katsoneet vauvaa sen aikaa. Rehellisesti sanottuna välillä on rankkaa, kun vauva on sairastellut paljon, on allerginen, nukkuu huonosti jne. Luulen, että jos koronaa ei olisi, niin voisi vaikka palkata satunnaisesti lastenvahdin.
P.S. Kannattaa ottaa huomioon, että vaikka etukäteen kuvittelee, että tukiverkkoja on, niin näin ei välttämättä ole. Meilläkin nuo lähellä asuvat isovanhemmat etukäteen lupasivat auttaa, mutta vauvan synnyttyä ei enää kiinnostanut. Meillä tämä tukiverkottomuuden paljastuminen lapsen syntymän jälkeen on saanut miettimään, jääkö lapsiluku vain yhteen.
Miksi 2 tervettä aikuista tarvitsee tukiverkkoja yhden vauvan hoitamiseen? 10 kk ikäisen saa päivähoitoon, joten lapsi hoitoon ja vanhemmille parisuhdeaikaa vaikka viikkoja peräkkäin, jos sen katsoo itselleen tärkeäksi. Mutta ehkäisy kuntoon, toinen lapsi pilaisi leikit miehen kanssa samantien.
En ole ap, mutta vastaan kuitenkin, miksi itse olen tarvinnut tukiverkkoja vauvan kanssa.
Toinen lapsi on tulossa ja minulla on 2 kertaa kuussa terveydenhuollon käyntejä, jonne ei saa viedä lasta mukaan -> isäni käyttää minut asioilla autolla, jottei tarvitse riskiryhmäläisenä mennä julkisilla -> äitini vahtii sillä välin lasta, koska mies on töissä, eikä aikoja saa työpäivän ulkopuolella (ajat klo 9-15). Jos ei kukaan vahtisi lasta, en pääsisi edes diabeteskäynneille, saatikka sitten raskauteen liittyville käynneille. Sanomattakin selvää, että sitten ei olisi toista tulossa niin kauan kuin esikoinen on kotona, koska töistä pääsee kyllä käymään pakollisilla asioilla, mutta kotona olevaa lasta ei voi yksin jättää.
Toisekseen nykyinen raskaus on ollut niin paljon ensimmäistä vaikeampi, kun imetän vielä esikoistakin, että jaksaminen on pahasti koetuksella, joten on helpottanut, kun voi vauvan kanssa mennä isovanhempien luo ja istua itse vaikka puoli tuntia samalla, kun joku muu viihdyttää lasta. Äitini on myös tullut monesti meille pitämään lapselle seuraa, että pystyin esim. paistamaan lapsen 1v-synttäreille tarjottavia ja että sain tehtyä jouluruoat, koska mies ei jaksa olla edes tuntia lapsen kanssa niin, ettei pyörisi jaloissa keittiössä. Olevinaan vahtii, mutta kuitenkin lapsi on keittiön kaappeja tonkimassa, kun ukko pelaa. Jos olisin tiennyt, että heittäytyy tuollaiseksi, niin en olisi toista lasta tehnyt, vaikka tukiverkkoja onkin, mutta ei lasta voi sen takia hoitoon heittää, että mies ei hoida omaa osuuttaan. Hoidossa on tasan silloin, kun on pakko.
Jaa mulla ihan samantyyppistä, vaikea 3. raskaus ja lääkärikäyntejä yms. Mutta kyllä ne lapset ihan kulkee mukana lääkäriin, jos eivät saisi tulla mukaan, niin sitten en pääsisi itse ollenkaan. Tai sitten on mentävä illalla, jolloin mies on lastdn kanssa. Jouluruuat yms tehtävät hoituvat ihan silloin kun olen lasten kanssa kotona.
Minkä ikäisiä ne muut lapset on? Kävelemään opettelevan, kaiken suuhun laittavan ja kaikki kaapit penkovan ja tavarat levittävän 1-vuotiaan kanssa on vähän erilaista kuin vaikka 4-vuotiaan kanssa, jonka voi jättää hetkeksi yksinäänkin. Ei siinä keitellä 40 minuuttia riisipuuroa lieden ääressä, kun se 1-vuotias kaataa pyykkitelineen niskaansa tai levittää roskiksen sisällön pitkin lattioita, ja sillä aikaa kun siivoat jäljet, puuro palaa pohjaan. Jonkun lanttulaatikon tai kinkun nyt saakin tehtyä, mutta sama homma pipareiden kanssa, että ne on saatava heti ulos, kun ovat valmiita eikä se lapsi voi silloin olla jaloissa pyörimässä, ettei pala sekä lapsi että piparit.
Ilta-aikoja täällä ei ole. Kaikki ajat klo 9-15 ja kun mies on kolmelta kotona, niin eipä noihin pääse. Äitipolille ja sairaalaan (diabetespolille) lasta ei saa ottaa mukaan, on ihan järjestyssäännöissä kielletty. Neuvolaan voisi ottaa hätätilassa mukaan, mutta kuka sitä 1-vuotiasta hulisijaa vahtii, kun äiti makaa lettu levällään alapäätutkimuksessa? Isommat lapset vielä malttaa olla hetken paikallaan, joten heidän kanssaan varmaan onnistuisikin.
Ne muut lapset on juurikin 1 ja 4 vuotiaat :D 1v:n köytän lääkärimtutkimuksien ajaksi rattaisiin ja puhelin käteen. Kaikki juhlat ja synttärit olen aina järjestänyt ilman mitään apua ja kyllä mulla muut lapset tulee neuvolaan mukaan, siellähän on leluja niille, niin viihtyvät! Ehkä ero tässä on se, että mä en ole ikinä tottunut tukiverkkoihin, joten ei ole kokemusta siitä, että joku muu voisi katsoa lasteni perään. Toki mies meillä hoitaa osansa.
Meillä oli ihan samanlaista kun lapset oli pieniä.
Kaikki, ihan kaikki oli mun ja miehen varassa.
Ja kaikki hoitui kun oli pakko.
Meillä on kaksi lasta pienellä ikäerolla ja kyllä, olen myös käynyt lääkärissä/neuvolassa jne lasten kanssa ja improvisaation ja ennakoinnin yhdistelmällä näistäkin reissuista aina selvittiin.
Omaa aikaa ja parisuhdeaikaa järjestettiin lasten nukkuessa ja vuorottelemalla. Mieheni on ottanut perheessä alusta asti tasavertaisen vanhemman paikan, joten olen kyllä lasten ollessa ihan vauvoja jo päässyt itsekin harrastamaan halutessani ja yksin shoppailemaan tai ulos ystävien kanssa. Eivät ehkä maailman tärkein asia, mutta joskus ja jouluna tekevät hyvää.
Vauva-ajan jaksamista lisäsi kuitenkin ehkä eniten kerran viikossa jumpalle pääseminen ja se oivallus, että ihan kaikkea ei ole pakko tehdä.
Kaikki turhat piparkakun leivonnat yms heivasin elämästäni. Ostin ja ostan yhä valmista aina kun voin.
Tein kaikkea tavallista yhdessä lasteni kanssa heti vauvasta alkaen; imuroinnista tuli kiva leikki kun vauva kulki mukana kantorepussa ja vähän isompi istui imurin päällä ratsastamassa, joo, olihan se vähän aikaa vievä tapa siivota, mutta aikaahan äitiyslomalla oli ja lapset tottuivat kaikkeen arjen touhuun.
Myöhemmin moppeja oli kolme, että siivosimme yhdessä, jne.
Tukiverkkoja tuli lasten leikkiryhmistä, muskarista, kerhoista, harrastuksista, eskarista ja koulusta. Lähinnä kyse on kuitenkin vertaistuesta, ystävistä, ja avusta jota annetaan puolin ja toisin tarvittaessa, ei mistään säännöllisestä tuesta, johon voisi tuudittautua.
Lapset ovat jo teinejä ja molemmat vanhemmat nyt vuorotyössä. Sen ihmeellisempiä tukiverkkoja ei ole nytkään, mutta perheemme on hitsautunut hyvin läheiseksi ja teinit ovat ihania, reippaita ja omatoimisia. Toki myös ihan tavallisia teinejä, pikkulapsiajan ihastus imurointiin ja moppaamiseen on muisto vain, mutta ehkä innostus taas joskus palaa...
Mieheni on myös sairastellut vakavasti, tämä on pannut koko perheen koville. Omakin jaksaminen on ollut välillä heikompaa, mutta selvittävä on.
Aikuisen elämään kuuluu vastuun kantaminen, eri tilanteissa luoviminen ja niistä selviytyminen.
Olen onnellinen lapsistani ja perheestäni, emmekä mieheni kanssa koskaan ole surreet tukiverkon puuttumista, eipä siitä edes näin paljon puhuttu 16 vuotta sitten kun esikoisemme syntyi.
Hieno kirjoitus, kaikkea hyvää teille <3. Täällä sama juttu ilman tukiverkkoja, mies on osallistunut kaikkeen lasten ja kodinhoidossa tasavertaisesti ja olemme läheisiä.
Tämä! Kuka ihme edes etukäteen miettii tollasta ? Eiköhän ne lapset hankita ihan jostain muusta syystä kuin se, että onko tukiverkkoja. Lapset on aikansa ( pienen hetken) pieniä ja sit alkaa helpottamaan jos jollakulla on niin raskasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsen voi laittaa myös päivähoitoon perhevapaiden jälkeen. Siinä sitä on edullista lastenhoitoa viitenä päivänä viikossa.
Eipä se auta niihin tilanteisiin kun niitä tukiverkkoja tarvitsee.
Ap:lla on ystäviä. Mistä lähtien he eivät ole olleet tukiverkkoa?
He hsrvemmin pääsee avuksi virka-aikaan kun lapsi sairastaa.
Siis oikeastiko sun kaverit ei sen vertaa välitä, että ottaisi töistä vapaata, jotta pääsevät auttamaan sinua? Käsittämättömän itsekästä, onko ne oikeita ystäviä ollenkaan? Isovanhempienhan oletetaan tulevan apuun koska tahansa, miksi muka ystäviltä ei voi edellyttää samaa.
Jos on puolison työpanos lastenhoitoon, sillä pääsee aika pitkälle. Se auttaa myös, jos jommalla kummalla on klo 8-16 työ ja heinäkuu aina lomaa. Meillä ei ole näitä, ja päiväkodista hakuihin on joutunut pyytämään isovanhempien apua. Hyvä rahatilanne paikkaa myös tukiverkkojen puutetta.
Kannattaa miettiä elämänsä kymmenen vuoden päähän, näkeekö siellä itsensä lasten kanssa vai ei, miltä se tuntuu.
Pelottaako lasten saannissa jokin muukin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsen voi laittaa myös päivähoitoon perhevapaiden jälkeen. Siinä sitä on edullista lastenhoitoa viitenä päivänä viikossa.
Eipä se auta niihin tilanteisiin kun niitä tukiverkkoja tarvitsee.
Ap:lla on ystäviä. Mistä lähtien he eivät ole olleet tukiverkkoa?
He hsrvemmin pääsee avuksi virka-aikaan kun lapsi sairastaa.
Siis oikeastiko sun kaverit ei sen vertaa välitä, että ottaisi töistä vapaata, jotta pääsevät auttamaan sinua? Käsittämättömän itsekästä, onko ne oikeita ystäviä ollenkaan? Isovanhempienhan oletetaan tulevan apuun koska tahansa, miksi muka ystäviltä ei voi edellyttää samaa.
TÄMÄ KETJU KÄSITTELEE PERHEITÄ JOISSA EI OLE ISOVANHEMPIA AUTTAMASSA. LAKKAA MÄÄKIMÄSTÄ NIISTÄ SUN MUMMOISTASI.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsen voi laittaa myös päivähoitoon perhevapaiden jälkeen. Siinä sitä on edullista lastenhoitoa viitenä päivänä viikossa.
Eipä se auta niihin tilanteisiin kun niitä tukiverkkoja tarvitsee.
Ap:lla on ystäviä. Mistä lähtien he eivät ole olleet tukiverkkoa?
He hsrvemmin pääsee avuksi virka-aikaan kun lapsi sairastaa.
Siis oikeastiko sun kaverit ei sen vertaa välitä, että ottaisi töistä vapaata, jotta pääsevät auttamaan sinua? Käsittämättömän itsekästä, onko ne oikeita ystäviä ollenkaan? Isovanhempienhan oletetaan tulevan apuun koska tahansa, miksi muka ystäviltä ei voi edellyttää samaa.
Kai tämä on vitsi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Parisuhde ei yleensä kestä sitä, että ollaan vaan niiden räkänokkien kanssa. Tiedän, koska olen perheterapeutti. Kun kaikki aika menee kotoilussa, kumppanista yleensä katoaa hohto.
Mutta... Tukiverkkoja voi myös muodostaa tuttujen perheiden, ystävien ja palkattujen hoitajien myötä. Meillä oli yli 10 vuotta sama hoitaja. 7 euroa tunti. 70 eurolla pääsee jo pitkälle.
Moni tutustuu johonkin lähellä asuvaan lapsiperheeseen, jonka kanssa voi järjestää lastenhoitoringin.
Jos epäilee, että ei halua perhettä, kannattaa miettiä minkälainen työ perhe on. Yllättävän moni katuu sitä, että perusti perheen ja siinä sitä sitten ollaan seuraavat parikymmentä vuotta.
Vierailija kirjoitti:
Mun lapset on 19 ja 21 eikä meillä ollut tuonkaan vertaa tukiverkostoa. Jos te hankitte vain yhden lapsen, tukiverkostoa syntyy ihan jo hänen kaveriensa perheistä, esimerkiksi yökyläilyn merkeissä.
Meillä suurin apu on ollut juurikin sitä vastavuoroista lapsiperheiden välistä.
Mun kokemus on se, että kahden lapsen kanssa on paljon helpompaa kuin yhden. Ei ehkä ihan alussa, varsinkaan jos ikäero on pieni, mutta jo parin vuoden päästä. Mulla on 4 ja 6 vuotiaat ja elämää helpottaa ihan tavattomasti se, että leikkivät keskenään paljon. Saan tehtyä kotitöitä ja jopa harrastettua kotona, kun lapsilla on seuraa toisistaan :) Olen eronnut lasten isästä ja myös siinä kohtaa vähän lohduttaa, että lapset lähtevät isälle (joka valitettavasti ei ole millään mittarilla ns. vuoden isä) yhdessä, eivätkä yksin. Heillä on myös turvaa toisistaan. Ja sisarusten välinen rakkaus, se on jotain uskomattoman ihanaa.
Itse asiasta: en myöskään luottaisi siihen, että tukiverkot pysyy ja auttaa, vaikka niitä alussa näyttäisikin olevan. Myös lapsellisten ystävien ja myöhemmin lasten kavereiden vanhempien kanssa voi sopia erilaisia kuvioita, lapset vuoroin vieraissa toisillaan leikkimässä / harrastuskuskausten jakamista jne. Ja jos se on taloudellisesti mahdollista, niin myös ostettu apu on hyvä vaihtoehto. Mll lastenvahti 2 iltaa kuussa maksaa reilun satasen, ei varmaan useimmille ihan mahdoton juttu (jos paikkakunnalta löytyy ko. palvelu, tietysti).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mä ne lapset ihan itseni takia tein, en muiden takia. Iso suku on minulla. Serkkujakin kymmeniä, enkä edes tuntisi vaikka kävelisi vastaan. En pidä keneenkään yhteyttä. Pari tätiä ja setää tunnen kasvoilta, nimistä en ole varma.
Tottakai sitä tekee lapset itseään varten, onko kukaan edes asettanut sitä kyseenalaiseksi?
Eri asia on, että ilman tukiverkkoa lasten hoitaminen jatkuvasti yksin on raskasta ja yksinäistä puuhaa, jopa tylsää. Mitä teet jos itse sairastut sen jälkeen, kun olet ensin valvonut öitä sairaan lapsesi takia ja ykskaks oletkin 39* kuumeessa???
Kokemuksesta kysyn, kun ei ollut sitä tukiverkkoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsen voi laittaa myös päivähoitoon perhevapaiden jälkeen. Siinä sitä on edullista lastenhoitoa viitenä päivänä viikossa.
Eipä se auta niihin tilanteisiin kun niitä tukiverkkoja tarvitsee.
Ap:lla on ystäviä. Mistä lähtien he eivät ole olleet tukiverkkoa?
He hsrvemmin pääsee avuksi virka-aikaan kun lapsi sairastaa.
Siis oikeastiko sun kaverit ei sen vertaa välitä, että ottaisi töistä vapaata, jotta pääsevät auttamaan sinua? Käsittämättömän itsekästä, onko ne oikeita ystäviä ollenkaan? Isovanhempienhan oletetaan tulevan apuun koska tahansa, miksi muka ystäviltä ei voi edellyttää samaa.
TÄMÄ KETJU KÄSITTELEE PERHEITÄ JOISSA EI OLE ISOVANHEMPIA AUTTAMASSA. LAKKAA MÄÄKIMÄSTÄ NIISTÄ SUN MUMMOISTASI.
Tämä ketju käsittelee turvaverkottomia perheitä ja täällä väitetään sinun tavallasi, että vain isovanhemmat ovat turvaverkko. Ehei, myös ystävät, naapurit ja kaikki sukulaiset ovat turvaverkko.
Vierailija kirjoitti:
Jo ette ole ihan heikkolahjaisia, osaatte kyllä lapsen tai pari hoitaa. Pyytäkää neuvolasta apua tarvittaessa. Koko turvaverkkoasia on ihan höpötystä. Maailman sivu lapsia on kasvatettu jo ennen kuin koko turvaverkkosanaa ollut olemassakaan. Jos noin paljon mietityttää niin jättäkää se lapsi tekemättä. Loppujen lopuksi vanhemmat siitä ovat vastuussa.
Tämä on täysin väärin. Nimenomaan aiemmin, siis ennen vanhaan, ei ole paljon muutettu kotikonnuilta ja elämä on ollut yhteisöllisempää - eli lapsista ovat huolehtineet myös sukulaiset ja vaikka naapurit tai ainakin "pitäneet silmällä". Turvaverkkoa sanana ei ole ollut tietysti, kun ei sitä niin ole edes ajateltu.
Kaikkea ei voi elämässä varmistaa etukäteen. Koskaan ennen ei ole maailmassa kuitenkaan kenenkään elämä ollut niin turvattua kuin pohjoismaisen sosiaaliturvan piirissä.
Me olimme myös kaveripiirin ekat perheenperustajat. Kavereista saatiin kummit, joita pyydettiin rohkeasti lastenhoitoavuksi. Nyt useimmilla heistä on lapsia, jotkut kertoivat vauvakuumeen nousseen lastenvahtimisen seurauksena. Kaikilla ei ole sukua, silloin tukea etsitään muualta. Perhekahviloissa jne. tutustuu myös kivasti muihin sitten aikanaan.
Kannattaa myös miettiä, olisiko sittenkin jossain serkkuja tai pikkuserkkuja. Perheellistyessä on luontevaa alkaa pitää yhteyksiä.
Vierailija kirjoitti:
Kaikkea ei voi elämässä varmistaa etukäteen. Koskaan ennen ei ole maailmassa kuitenkaan kenenkään elämä ollut niin turvattua kuin pohjoismaisen sosiaaliturvan piirissä.
Me olimme myös kaveripiirin ekat perheenperustajat. Kavereista saatiin kummit, joita pyydettiin rohkeasti lastenhoitoavuksi. Nyt useimmilla heistä on lapsia, jotkut kertoivat vauvakuumeen nousseen lastenvahtimisen seurauksena. Kaikilla ei ole sukua, silloin tukea etsitään muualta. Perhekahviloissa jne. tutustuu myös kivasti muihin sitten aikanaan.
Kannattaa myös miettiä, olisiko sittenkin jossain serkkuja tai pikkuserkkuja. Perheellistyessä on luontevaa alkaa pitää yhteyksiä.
Suomessakin oli kuule lapsiperheet paljon, paljon, paljon turvatumpia vielä 60-80-luvuilla. Oli kodinhoitajat jotka sai kotiin auttamaan, jos vaikka äidiltä leikattiin suonikohjut. Kaikki lapsiperheiden palvelut oli lähellä.
Nykyään lapsiperheet on täysin heitteillä.
Mä olen työtön ksinhuoltaja, ei ystäviä, asutaan pienellä paikkakunnalla, sukulaiset aika etäisiä, eivät asu täällä. Olen pärjännyt hyvin lapsen kanssa, vaikka mulla on ollut todella rankkaa muista syistä. Masennusta myös. Lapsella on tukiperhe, jossa käy kerran kk yhden viikonlopun. Noin kerran kk käymme myös mummolassa viikonlopun. Juuri aloitti päivähoidon, käy siellä parina päivänä viikossa.
Meillä oli ihan samanlaista kun lapset oli pieniä.
Kaikki, ihan kaikki oli mun ja miehen varassa.
Ja kaikki hoitui kun oli pakko.
Meillä on kaksi lasta pienellä ikäerolla ja kyllä, olen myös käynyt lääkärissä/neuvolassa jne lasten kanssa ja improvisaation ja ennakoinnin yhdistelmällä näistäkin reissuista aina selvittiin.
Omaa aikaa ja parisuhdeaikaa järjestettiin lasten nukkuessa ja vuorottelemalla. Mieheni on ottanut perheessä alusta asti tasavertaisen vanhemman paikan, joten olen kyllä lasten ollessa ihan vauvoja jo päässyt itsekin harrastamaan halutessani ja yksin shoppailemaan tai ulos ystävien kanssa. Eivät ehkä maailman tärkein asia, mutta joskus ja jouluna tekevät hyvää.
Vauva-ajan jaksamista lisäsi kuitenkin ehkä eniten kerran viikossa jumpalle pääseminen ja se oivallus, että ihan kaikkea ei ole pakko tehdä.
Kaikki turhat piparkakun leivonnat yms heivasin elämästäni. Ostin ja ostan yhä valmista aina kun voin.
Tein kaikkea tavallista yhdessä lasteni kanssa heti vauvasta alkaen; imuroinnista tuli kiva leikki kun vauva kulki mukana kantorepussa ja vähän isompi istui imurin päällä ratsastamassa, joo, olihan se vähän aikaa vievä tapa siivota, mutta aikaahan äitiyslomalla oli ja lapset tottuivat kaikkeen arjen touhuun.
Myöhemmin moppeja oli kolme, että siivosimme yhdessä, jne.
Tukiverkkoja tuli lasten leikkiryhmistä, muskarista, kerhoista, harrastuksista, eskarista ja koulusta. Lähinnä kyse on kuitenkin vertaistuesta, ystävistä, ja avusta jota annetaan puolin ja toisin tarvittaessa, ei mistään säännöllisestä tuesta, johon voisi tuudittautua.
Lapset ovat jo teinejä ja molemmat vanhemmat nyt vuorotyössä. Sen ihmeellisempiä tukiverkkoja ei ole nytkään, mutta perheemme on hitsautunut hyvin läheiseksi ja teinit ovat ihania, reippaita ja omatoimisia. Toki myös ihan tavallisia teinejä, pikkulapsiajan ihastus imurointiin ja moppaamiseen on muisto vain, mutta ehkä innostus taas joskus palaa...
Mieheni on myös sairastellut vakavasti, tämä on pannut koko perheen koville. Omakin jaksaminen on ollut välillä heikompaa, mutta selvittävä on.
Aikuisen elämään kuuluu vastuun kantaminen, eri tilanteissa luoviminen ja niistä selviytyminen.
Olen onnellinen lapsistani ja perheestäni, emmekä mieheni kanssa koskaan ole surreet tukiverkon puuttumista, eipä siitä edes näin paljon puhuttu 16 vuotta sitten kun esikoisemme syntyi.