Perheen perustaminen ilman tukiverkostoa?

Vierailija kirjoitti:

Mä olen työtön ksinhuoltaja, ei ystäviä, asutaan pienellä paikkakunnalla, sukulaiset aika etäisiä, eivät asu täällä. Olen pärjännyt hyvin lapsen kanssa, vaikka mulla on ollut todella rankkaa muista syistä. Masennusta myös. Lapsella on tukiperhe, jossa käy kerran kk yhden viikonlopun. Noin kerran kk käymme myös mummolassa viikonlopun. Juuri aloitti päivähoidon, käy siellä parina päivänä viikossa.

Sinullahan onkin hyvät tukiverkot.

Olemme totaalitukiverkoton ja suurperhe. Ei ole isovanhempia mitenkään elämässämme ollut koskaan (heidän omista rajoitteista johtuen) ja koskaan ei olla saatu mitään apua lastenhoitoon PAITSI rahalla.

Olemme molemmat hyvätuloisia akateemisia, ei siis rikkaita mutta hyvät palkkatulot. TÄMÄ on se avain pärjäämiseen kun suvun apua ja tukea ei ole.

On toki tiukkoja paikkoja välillä, pahimmat ehkä sellaisia että kotona oleva vauvan ja taaperon kanssa vaikka murtaa nilkkansa, puoliso ei saa palkatonta, mitään kunnan apua ei saa koskaan eli sitten hoidat vauvan ja taaperon lattialla ryömien jokusen viikon. Nää on niitä pahimpia, samoin ne jos itse joutuu sairaalaan.

Mutta siis kyllä selviää jos ottaa asenteen että ME PÄRJÄÄMME. Ei pidä ruikuttaa niitä tukiverkkoja (niitä ei ole eikä asia muutu) eikä varsinkaan vertailla muihin (siinä tulee paha mieli jos katsoo miten naapuri saa apua joka ikinen päivä isovanhemmilta).

Parisuhteen hoito ei ole oikein mahdollista joten siitä haaveesta pitää luopua. Välillä voi ottaa MLL hoitajan pariksi tunniksi mutta ne ei hoida yöllä. Eli esim meillä ei ole ollut koskaan kahdenkeskistä lapsivapaata yötä yli 10 vuoteen.

Meille ei ollut tukiverkostoja ja homma toimi niin että mies käy töissä ja äiti hoitaa kodin ja lapset pikkulapsivaiheen loppuun asti. Kotona ollessaan mieskin totta kai osallistuu perheen elämään normaalisti.

Elämä täytyy kohdata tiiminä joka puhaltaa yhteen hiileen.

Molempien vanhempien pitää osata pitää itsestään, toisistaan sekä parisuhteestaan huolta tässä mallissa.

Lompakossa pitää olla muskelia ja rahoja pitää ajatella aidosti yhteisinä jotta rahasta ei muodostu riidanaihetta. 

Vierailija kirjoitti:

Ap jatkaa.

Huoli on myös siitä, että lähellä ei ole ihmisiä joilla on itsellään perhe. Ei voi edes kysyä mitään lapsiin liittyvää eikä ole mitään ns mahdollisuutta lähteä vaikka leikkipuistoon porukalla, kun ei ole niitä lapsia lähimaillakaan. Pelkään, että jään yksin!

Tyypillisesti vauvan synnyttyä muihin vauvaperheisiin alka tutustua ihan itsestään jos vähänkään on aktiivinen. Perhekerhoista ja leikkipuistoista löytyy seuraa ja uusi ystäviäkin. Meillä on edelleen ystäväpiirissä mm. Yksi perhe synnytysvalmennuksesta, yksi perhekerhosta jne ja lapset on jo aikuisia

Jos tukiverkostot ovat vähäiset, on kyllä tärkeää, että molemmat vanhemmat osallistuvat tosissaan lapsiperhearjen pyörittämiseen. Meillä on 3 pientä lasta, ei tukiverkostoja (ainakaan lastenhoitomielessä) ja joudumme lisäksi auttamaan monissa asioissa omia vanhempiamme. Silti näinkin on pärjätty, koska kumpikin olemme aika perhekeskeisiä ja osaamme joustaa.

Arvokkaimmillaan tukiverkostot ovat ehkä silloin, jos kaikki ei menekään hyvin: on haastava lapsi tai vanhemmilla ongelmia. 

Tukiverkostot voivat myös laajentua lasten ansiosta. Erilaisista vanhempien ja lasten ryhmistä löytyy vähintäänkin vertaistukea ja vähän isompana myös leikkikavereita, jotka voivat vuorotellen kyläillä toistensa luona. 

Vierailija kirjoitti:

Koko tukiverkostohömpötys keksittiin 10 vuotta sitten. Te pärjäätte aivan mainiosti.

Varmaan siihen aikaan, kun kukaan kukaan ei enää saanut mitään tukea vauvanhoidosta, ihan itsekseen sai sitten pärjätä? Heimoyhteiskunnissa sentään vauvoja pidetään sylissä ja leikitetään ja isommat lapset heikossa viihdyttävät pieniä, nykyään se on äiti, tai isä, tai pari tyyppiä, ja mukila(t) jossain betonikuutiossa nököttämässä, miettimässä mitäs SEURAAVAkSi tehtäisiin. T yh jonka lapset jo aika isoja:)

Mitä sä teet sukulaisilla? Ajattelitko, että ne hoitas lapses ja myös vaatettaskin?

Mä oon hoitanu kapseni ilman sukulaisia tai tukiverkostoa. Koko elämä on mennyt ilman "tukiverkostoja", jotka puhuu selän takana paskaa ja jakelee omia huonoja oppejaan.

Olet kaikkein onnellisin sun oman ydinperheesi kanssa. Mä oon jo niin vanha, että on tullut nähtyä mitä ne sukulaiset on.

Vierailija kirjoitti:

Mitä sä teet sukulaisilla? Ajattelitko, että ne hoitas lapses ja myös vaatettaskin?

Mä oon hoitanu kapseni ilman sukulaisia tai tukiverkostoa. Koko elämä on mennyt ilman "tukiverkostoja", jotka puhuu selän takana paskaa ja jakelee omia huonoja oppejaan.

Olet kaikkein onnellisin sun oman ydinperheesi kanssa. Mä oon jo niin vanha, että on tullut nähtyä mitä ne sukulaiset on.

Kyllä. Ja joillain meistä ne omat vanhemmat on ihan hirveät, selkäänpuukottajat, aina haukkumassa ja arvostelemassa, tulee uhkailua ja kiristystä ja he haluavat vain pahaa omalle lapselle. Tää on toki harvinaista mutta näitäkin on - omat vanhemmat just tällaset. Ei ole elämässä mukana mitenkään eivätkä ole halunneet tutustua lapsenlapsiinsa.

Joskus todella on niin että suku on taakka, rasite ja kuormittava tekijä joka vie kaikki voimat. Silloin on oikeasti helpompi ilman sitä sukua.

Kannattaa ottaa huomioon että jos tukiverkkoja ei ole niin mieskin saattaa lähteä. Kahdenkeskistä aikaa kun ei ole. Kaikki isät eivät edes halua sitten enää tavata lapsiaan tai tapaavat vain satunnaisesti. Uutta miestä ei ole kuvioon helppo löytää. Tiedän tapauksen, jossa lapsensakin käytännössä hylännyt isä oli vihainen kun uusi mies otti hänen paikan entisessä perheessä. Tosin sillä paikalla ei ollut ketään, äiti oli jo vuosia hoitanut kaiken 100% yksin kun isovanhempia ei edes ollut.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa ottaa huomioon että jos tukiverkkoja ei ole niin mieskin saattaa lähteä. Kahdenkeskistä aikaa kun ei ole. Kaikki isät eivät edes halua sitten enää tavata lapsiaan tai tapaavat vain satunnaisesti. Uutta miestä ei ole kuvioon helppo löytää. Tiedän tapauksen, jossa lapsensakin käytännössä hylännyt isä oli vihainen kun uusi mies otti hänen paikan entisessä perheessä. Tosin sillä paikalla ei ollut ketään, äiti oli jo vuosia hoitanut kaiken 100% yksin kun isovanhempia ei edes ollut.

Höpö höpö, kaikkea ei pidä pelätä etukäteen. Voi olla niinkin että vaikka on isovanhemmat luvanneet auttaa, niin eivät sitten viitsikään olla lastenlasten elämässä mukana. Meillä kävi näin, isovanhemmat oikein mankui lapsenlapsia ja maalaili kuvia miten he auttaa. Paskat. Yhtä ainoa kertaa ei ole viitsitty käydä jouluna, synttäreillä tai muutenkaan. Ristiäisiin kesti into, sen jälkeen kertoivat että jokainen hoitaa omansa ja he muuttikin mielen eikä aiokaan alkaa auttamaan, ollenkaan. Siinä tukiverkot joo ;) Ei pidä koskaan luottaa että tukiverkot pysyy.

Onko yksin elo jotenkin turvallisempaa, kuin olla aviossa ilman niitä kaipaamiasi tukiverkkoja? Jos saatte lapsen tai lapsia, sen myötä yleensä tutustuu muihin, joilla on samanikäisiä lapsia. Että eläminen tuntuu olevan ongelmallista nykyajan nuorille! Oletkohan ollenkaan vielä tarpeeksi kypsä aviotumaan tai saamaan lapsia? Siihenkin pitäisi oikeastaan olla jokin koe, jonka selvittänyt saa lupakortin avioitua, toinen lupakortti antaisi oikeuden hankkia lapsi, uusi lupakortti joka lasta varten.

Aivan liian usein yhteiskuntaa työllistetään, kun tehdään asioita ja päätöksiä, joihin ei ole riittäviä resursseja, enkä tarkoita sillä rahallamitattavia resursseja tai tukiverkkoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa ottaa huomioon että jos tukiverkkoja ei ole niin mieskin saattaa lähteä. Kahdenkeskistä aikaa kun ei ole. Kaikki isät eivät edes halua sitten enää tavata lapsiaan tai tapaavat vain satunnaisesti. Uutta miestä ei ole kuvioon helppo löytää. Tiedän tapauksen, jossa lapsensakin käytännössä hylännyt isä oli vihainen kun uusi mies otti hänen paikan entisessä perheessä. Tosin sillä paikalla ei ollut ketään, äiti oli jo vuosia hoitanut kaiken 100% yksin kun isovanhempia ei edes ollut.

Höpö höpö, kaikkea ei pidä pelätä etukäteen. Voi olla niinkin että vaikka on isovanhemmat luvanneet auttaa, niin eivät sitten viitsikään olla lastenlasten elämässä mukana. Meillä kävi näin, isovanhemmat oikein mankui lapsenlapsia ja maalaili kuvia miten he auttaa. Paskat. Yhtä ainoa kertaa ei ole viitsitty käydä jouluna, synttäreillä tai muutenkaan. Ristiäisiin kesti into, sen jälkeen kertoivat että jokainen hoitaa omansa ja he muuttikin mielen eikä aiokaan alkaa auttamaan, ollenkaan. Siinä tukiverkot joo ;) Ei pidä koskaan luottaa että tukiverkot pysyy.

Tuntuu olevan yleistä mankuminen. Sitten kun lapsi on niin isovanhempia ei enää kiinnosta. Syitä voi olla vanheneminen, sairaus tai ihan vaan mukavuudenhalu.

Vierailija kirjoitti:

Meille ei ollut tukiverkostoja ja homma toimi niin että mies käy töissä ja äiti hoitaa kodin ja lapset pikkulapsivaiheen loppuun asti. Kotona ollessaan mieskin totta kai osallistuu perheen elämään normaalisti.

Elämä täytyy kohdata tiiminä joka puhaltaa yhteen hiileen.

Molempien vanhempien pitää osata pitää itsestään, toisistaan sekä parisuhteestaan huolta tässä mallissa.

Lompakossa pitää olla muskelia ja rahoja pitää ajatella aidosti yhteisinä jotta rahasta ei muodostu riidanaihetta. 

Kuin minun kynästäni tämä kokemuksen äänellä. Lisäksi saa asennoitua vähän aktiivisemmaksi vanhemmaksi, erityisesti loma ajat. Kun ei ole ketään kellä käydä kylässä ja lapsille on luotava sosiaaliset taidot ja tarpeet täytettävä. Pitää olla ohjelmatoimistona. Kannattaa lähteä tuohon kuvioon vain jos voit luottaa, että mies hoitaa osansa ja on aktiivisesti läsnä... Esim lähtee lasten kanssa ympäriinsä ja keksii tekemistä, että itse voi joskus tehdä kotona jotakin tai olla vaan omassa rauhassa

Siis me ainakin teimme lapsia koska niitä halusimme eikä tullut mieleenkään että jonkun muun niitä meidän lapsia olisi pitänyt hoitaa tai auttaa meitä.

Ainoa lapsemme isovanhempi asui 400 kilometrin päässä. En oikein ymärrä, miksi jonkun muun hoitoavun varaan tehdään tenavia.  Kun lapsi tarvitsi ulkopuolista hoitoa, harvoin kylläkin, niin maksoimme siitä tutulle MLL:n hoitajalle.

Täällä näyttää paistavan  läpi ahneus. Lapsen hoidosta ulkopuoliselle ei haluta maksaa.  Mietipä myös työnantajaa. Jos työntekijä on jatkuvasti poissa, niin kyllä työnantajana voisi käydä niin, että en palkkaisi nuoria naisia. Ikävä kyllä. Yli 40-vuotiaat ovat ahkeria ja työmoraaliakin löytyy.

En ehdi lukea koko ketjua, mutta ap:lle kommentti.

Kukaan ei tiedä omien tukiverkkojensa määrää ennen kuin se tilanne oikeasti on päällä. Voi olla vaikka miten hyvät sosiaaliset verkostot ja iso suku, mutta lapsen synnyttyä huomaat että vaikka vastasyntynyttä kävi 50 ihmistä katsomassa, kukaan ei tarjoudu ottamaan puolivuotiasta hoitoon tunniksi hammaslääkärisi ajaksi eikä etenkään 2-vuotiasta illaksi.

Voi varautua myös siihen, että osa niistä ystävistä, jotka ovat lapsettomalle sinulle läheisiä, eivät opi suhtautumaan että sinulla on nyt lapsia ja joudut ottamaan sen huomioon kaikessa minkä teet. Kyllä näitä suhteita tottakai jokainen yrittää vaalia, mutta kun aika käy kortille, ne ihmiset valuvat ensimmäisenä kauemmas jotka eivät oikein hyväksy tai ole kiinnostuneita uudesta elämästäsi. Voi olla etukäteen mahdoton ennustaa, ketkä ovat ne ystävät, jotka jäävät.

Tämä tapahtuu enemmän tai vähemmän kaikille, kun lapsia tulee. Toisaalta myös lasten kautta tulee uusia kontakteja. Tämä oli minulle aikanaan isokin yllätys. Oletin, että minähän en rupea hiekkalaatikolla satunnaisten mammojen kanssa kaveeraamaan, mutta niin vain rupesin. Eivätkä he olleetkaan sen takapajuisempia kotimammoja kuin minäkään, vaan arvokasta ja mukavaa seuraa muuten joskus aika yksinäisessäkin elämänvaiheessa. Vastavuoroisuus on hyvin arvokasta. Toisaalta jotkut ystävät, joista itse olin ehkä lipunut vähän erilleen heidän perheellistyttyään lähentyivät yllättäen uudestaan. Ne numerot, johon nykyään soitan kun tarvitsen apua, ovat osittain ihan eri ihmisten kuin olisin 10 vuotta sitten kuvitellut.

Omien vanhempien apu on myös hyvin tapauskohtaista. Nuoret isovanhemmat voivat lähellä asuessaan olla iso apu, mutta vanhat isovanhemmat jotka asuvat pidemmän matkan päässä eivät välttämättä tuo minkäänlaista käytännön helpotusta.

Niin että tätä asiaa ei kannata minusta painottaa ylitse muiden kun perheen perustamista harkitaan. Harvalla on sellainen tukiverkosto, että se ei jollain tapaa joka tapauksessa eläisi kun tilanne tulee eteen.

Meillä ei ole tukiverkkoja ja jo nyt vauvavuonna kauhistuttaa tilanteet, jotka tulee aikanaan eteen. Kaikkea ulkopuolista apua ei voi tilata olemattomalla varoajalla, kun sattuu joku hätätilanne.

Mitä jos toinen vanhemmista on vaikka työmatkalla kaukana ja lapsen kanssa kotona oleva vanhempi joutuu sairaalaan? Meillä ihan realistinen tilanne puolison matkatyön takia.

Miten jaksaa hoitaa esim. kipeää lasta 24/7, jos samalla on itsekin todella kipeänä? Ei saa lepoa ja pitäisi huolehtia lapsen tarpeista samalla. Usein maksullinen lastenhoito on sellaista, että et saa sitä kotiin, jos olette sairaana eli yksin täytyy pärjätä.

Täällä palstalla jaksetaan aina irvailla sille, että vanhemmat kaipaavat tukiverkkoja. Ei ole ihme, että syntyvyys on matala, kun asenne on noin ilkeä.

Ymmärrän AP sinua varsin hyvin, että epäröit tässä tilanteessasi. Sinuna miettisin asiaa ns. pahimman mahdollisen tilanteen kautta. Eli mitä jos lapsen synnyttyä käykin esimerkiksi niin, että miehesi ei innostukaan leikkimään isää ja päättääkin häipyä kuvioista lopullisesti? Jos asiaa ajattelee ihan rehellisesti, niin eihän tällainen edes ole kovin harvinaista vaan tätä tapahtuu ihan oikeastikin. Mitä sitten tekisit? Eli jonkinlainen suunnitelma kannattaisi miettiä tällaisia yllättäviä tilanteita varten ja sitten miettiä sitä että onko valmis ottamaan tällaisia riskejä elämässään?

Toki kaikki voikin mennä tosi hienosti, että lapsi on terve ja ei kovin vaativa ja miehesi ottaa isän roolin omakseen. Sitten etsitte paljon muita lapsiperheystäviä joiden kesken sitten voitte ottaa toistenne lapsia yökylään ja tällä tavalla saada myös omaa aikaa ja parisuhdeaikaa.

Itse en tällaisia osannut miettiä ennen lapsen hankkimista, mikä on sinänsä hyvä koska jos olisin tajunnut tämän tehdä mitään lasta ei olisi tällä hetkellä. Onnekseni kaikki on mennyt sinänsä ihan hyvin, vaikka avioero tulikin. Toisaalta avioero on ollut myös siunaus, koska meillä on 50/50 jaettu vanhemmuus entisen aviomieheni kanssa. Onneksi on entinen anoppi ja appiukko sekä entisen aviomiehen veljen perhe jotka myös tarvittaessa lasta hoitavat. Lisäksi lapsi on jo sen ikäinen, että kohta alkaa yökyläilyt kavereiden kesken, jolloin tilanne helpottaa entisestään.