Kokemuksia dissosiaatiosta/depersonalisaatiosta?

Kiitos ihanat vastanneille

Ja voimia, kaikkea hyvää elämään. Lisää saa laittaa, arvokasta vertaistukea.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Mulla on dissosiaatiohäiriö, tosin diagnosoimaton. Apua on ollut vaikeaa saada ja diagnoosi lista on usein melkoisen pitkä koska oireet sopii niin moneen muuhunkin. Esim tosi harvalla ihmisellä jolla on disso, on kaksisuuntaista, ne sekoitetaan tosi helposti toisiinsa ja silloin hoito on usein myös väärää ja vahingoittavaa.

Mä katselen elämää tosi usein jostain ulkopuolelta. Äänet kuuluu kauempaa, vähän kuin jostain tunnelista tai kaivosta ja ympäristön mittasuhteet muuttuu. Tajuan järjellä olevani ihan tutussa paikassa ja osaan kulkea siellä mutta tuntuu kuin mut olisi yhtäkkiä pudotettu johonkin vieraaseen todellisuuteen jonka ympäristö ja ihmiset ei oikeasti ole siinä. Välillä jopa oma kumppani tuntuu oudolta, käydään yhdessä jotain keskustelua ja yhtäkkiä vaan tuntuu että katson ulkopuolelta jotakin tv sarjaa joka ei oikeasti ole minun elämäni ja tulee ahdistava olo kun tuntuu ettei se toinen oikeasti ole siinä, kuin se olisi kuvitelmaa kaikki. Vähän kuin olisi jossain lasin takana katsomassa kaikkea vähän kauempaa. En tunnista itseäni välillä peilistä, siis tiedän kyllä että olen siinä enkä pelästy tms mutta en jotenkaan hahmota että se olen minä, koska oma minuus ei ole kehittynyt normaalisti niin ei ole olemassa mitään minua. Tuntuu oudolta jos joku kutsuu minua nimelläni koska en hahmota että on olemassa joku sen niminen minä, tuntuu kuin puhuttaisiin jostain minulle vieraasta ihmisestä.

Minulla on myös muita osia, ne ei aiheuta muistinmenetyksiä ja tiedän aina mitä teen eli olen läsnä tilanteessa. Saatan suhtautua ihan normaaleihin asioihin välillä niin että ahdistun syvästi enkä saa yhtään kiinni mistä se tunne tulee. Aikuinen minä osaa selittää tilanteen järjellä, mutta joku pienempi lapsi osa minusta suhtautuu asiaan niinkuin lapsi,vahvalla tunteella jota ei osaa selittää eikä käsitellä. Esim jos puolisoni saa uuden työpaikan niin aikuinen minäni juhlii hänen kanssaan ja on ihan valtavan onnellinen. Samalla saatan vajota syvään turvattomuuden tunteeseen ja pelkoon, koska lapsi osa minussa pelkää että minut hylätään kun elämässä tapahtuu muutoksia.

Ihmisten seurassa (tuntemattomien, puolituttujen) seurassa tämä pahenee koska minusta on outoa että joku muu näkee minut, katsoo minua, koska eihän minulla ole olemassa mitään minuutta, ehjää sellaista ainakaan. On outoa olla tilanteessa jossa ihmiset tekee minusta arvioita ja oletuksia kun en edes itse hahmota mikä se "minä" on. En osaa olla rennosti vaan tarkkailen ihmisten eleitä, äänen painoa, sanoja ja liikkeitä jatkuvasti jotta osaan reagoida niihin oikein ja vältän konflikti tilanteet. Yritän olla mahdollisimman näkymätön ja huomaamaton ja katoan helposti oman pääni sisään enkä ole kunnolla läsnä tilanteessa.

Niin tutunkuuloista

Ap

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on dissosiaatiohäiriö, tosin diagnosoimaton. Apua on ollut vaikeaa saada ja diagnoosi lista on usein melkoisen pitkä koska oireet sopii niin moneen muuhunkin. Esim tosi harvalla ihmisellä jolla on disso, on kaksisuuntaista, ne sekoitetaan tosi helposti toisiinsa ja silloin hoito on usein myös väärää ja vahingoittavaa.

Mä katselen elämää tosi usein jostain ulkopuolelta. Äänet kuuluu kauempaa, vähän kuin jostain tunnelista tai kaivosta ja ympäristön mittasuhteet muuttuu. Tajuan järjellä olevani ihan tutussa paikassa ja osaan kulkea siellä mutta tuntuu kuin mut olisi yhtäkkiä pudotettu johonkin vieraaseen todellisuuteen jonka ympäristö ja ihmiset ei oikeasti ole siinä. Välillä jopa oma kumppani tuntuu oudolta, käydään yhdessä jotain keskustelua ja yhtäkkiä vaan tuntuu että katson ulkopuolelta jotakin tv sarjaa joka ei oikeasti ole minun elämäni ja tulee ahdistava olo kun tuntuu ettei se toinen oikeasti ole siinä, kuin se olisi kuvitelmaa kaikki. Vähän kuin olisi jossain lasin takana katsomassa kaikkea vähän kauempaa. En tunnista itseäni välillä peilistä, siis tiedän kyllä että olen siinä enkä pelästy tms mutta en jotenkaan hahmota että se olen minä, koska oma minuus ei ole kehittynyt normaalisti niin ei ole olemassa mitään minua. Tuntuu oudolta jos joku kutsuu minua nimelläni koska en hahmota että on olemassa joku sen niminen minä, tuntuu kuin puhuttaisiin jostain minulle vieraasta ihmisestä.

Minulla on myös muita osia, ne ei aiheuta muistinmenetyksiä ja tiedän aina mitä teen eli olen läsnä tilanteessa. Saatan suhtautua ihan normaaleihin asioihin välillä niin että ahdistun syvästi enkä saa yhtään kiinni mistä se tunne tulee. Aikuinen minä osaa selittää tilanteen järjellä, mutta joku pienempi lapsi osa minusta suhtautuu asiaan niinkuin lapsi,vahvalla tunteella jota ei osaa selittää eikä käsitellä. Esim jos puolisoni saa uuden työpaikan niin aikuinen minäni juhlii hänen kanssaan ja on ihan valtavan onnellinen. Samalla saatan vajota syvään turvattomuuden tunteeseen ja pelkoon, koska lapsi osa minussa pelkää että minut hylätään kun elämässä tapahtuu muutoksia.

Ihmisten seurassa (tuntemattomien, puolituttujen) seurassa tämä pahenee koska minusta on outoa että joku muu näkee minut, katsoo minua, koska eihän minulla ole olemassa mitään minuutta, ehjää sellaista ainakaan. On outoa olla tilanteessa jossa ihmiset tekee minusta arvioita ja oletuksia kun en edes itse hahmota mikä se "minä" on. En osaa olla rennosti vaan tarkkailen ihmisten eleitä, äänen painoa, sanoja ja liikkeitä jatkuvasti jotta osaan reagoida niihin oikein ja vältän konflikti tilanteet. Yritän olla mahdollisimman näkymätön ja huomaamaton ja katoan helposti oman pääni sisään enkä ole kunnolla läsnä tilanteessa.

Tämä oli hyvin tarkka kuvaus siitä mitä itse koen myös. Olen pahoillani että sinulla on tämä sairaus, mutta lohduttavaa kuulla etten ole ainoa maailmassa. Minulla tuo olo vain joskus johtaa paniikkikohtaukseen kun outouden tunne tuntuu olevan ihan liikaa.

Joo siitä tulee tosi usein itsellekin paniikkikohtaus koska se tunne on tosi epämiellyttävä ja ahdistava. :/

<3

Vierailija kirjoitti:

Onko dissosaatiota, kun on joku haastavampi keskustelu, jossa pitää ottaa kantaa asioihin niin näissä tilanteissa tuntuu että seuraan ulkopuolisena keskustelua, vaikka suustani tulee ihan järkeviä lauseita. Ihan kuin minussa olisi joku toinen joka keskustelee ja minä itse mietin vain, että haluan pois keskustelutilanteesta. En osaa selittää tätä paremmin. Minulla ei ole mt-taustaa, mutta melkoisen traumaattisia kokemuksia menneisyydessä.

Tällaiseen tunteeseen havahduin teini-ikäisenä. Salasin kaikilta nuo oudot tuntemukseni. Vasta vuosikymmenien päästä tajusin mikä minulla ollut monet vuodet. Silti en osaa läheisilleni avata tilannetta. Silloin nuorena luulin että että kaltaisiani ei ole. Kuinka nykyään helpottaa kun lukee ,muiden kokemuksia.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on dissosiaatiohäiriö, tosin diagnosoimaton. Apua on ollut vaikeaa saada ja diagnoosi lista on usein melkoisen pitkä koska oireet sopii niin moneen muuhunkin. Esim tosi harvalla ihmisellä jolla on disso, on kaksisuuntaista, ne sekoitetaan tosi helposti toisiinsa ja silloin hoito on usein myös väärää ja vahingoittavaa.

Mä katselen elämää tosi usein jostain ulkopuolelta. Äänet kuuluu kauempaa, vähän kuin jostain tunnelista tai kaivosta ja ympäristön mittasuhteet muuttuu. Tajuan järjellä olevani ihan tutussa paikassa ja osaan kulkea siellä mutta tuntuu kuin mut olisi yhtäkkiä pudotettu johonkin vieraaseen todellisuuteen jonka ympäristö ja ihmiset ei oikeasti ole siinä. Välillä jopa oma kumppani tuntuu oudolta, käydään yhdessä jotain keskustelua ja yhtäkkiä vaan tuntuu että katson ulkopuolelta jotakin tv sarjaa joka ei oikeasti ole minun elämäni ja tulee ahdistava olo kun tuntuu ettei se toinen oikeasti ole siinä, kuin se olisi kuvitelmaa kaikki. Vähän kuin olisi jossain lasin takana katsomassa kaikkea vähän kauempaa. En tunnista itseäni välillä peilistä, siis tiedän kyllä että olen siinä enkä pelästy tms mutta en jotenkaan hahmota että se olen minä, koska oma minuus ei ole kehittynyt normaalisti niin ei ole olemassa mitään minua. Tuntuu oudolta jos joku kutsuu minua nimelläni koska en hahmota että on olemassa joku sen niminen minä, tuntuu kuin puhuttaisiin jostain minulle vieraasta ihmisestä.

Minulla on myös muita osia, ne ei aiheuta muistinmenetyksiä ja tiedän aina mitä teen eli olen läsnä tilanteessa. Saatan suhtautua ihan normaaleihin asioihin välillä niin että ahdistun syvästi enkä saa yhtään kiinni mistä se tunne tulee. Aikuinen minä osaa selittää tilanteen järjellä, mutta joku pienempi lapsi osa minusta suhtautuu asiaan niinkuin lapsi,vahvalla tunteella jota ei osaa selittää eikä käsitellä. Esim jos puolisoni saa uuden työpaikan niin aikuinen minäni juhlii hänen kanssaan ja on ihan valtavan onnellinen. Samalla saatan vajota syvään turvattomuuden tunteeseen ja pelkoon, koska lapsi osa minussa pelkää että minut hylätään kun elämässä tapahtuu muutoksia.

Ihmisten seurassa (tuntemattomien, puolituttujen) seurassa tämä pahenee koska minusta on outoa että joku muu näkee minut, katsoo minua, koska eihän minulla ole olemassa mitään minuutta, ehjää sellaista ainakaan. On outoa olla tilanteessa jossa ihmiset tekee minusta arvioita ja oletuksia kun en edes itse hahmota mikä se "minä" on. En osaa olla rennosti vaan tarkkailen ihmisten eleitä, äänen painoa, sanoja ja liikkeitä jatkuvasti jotta osaan reagoida niihin oikein ja vältän konflikti tilanteet. Yritän olla mahdollisimman näkymätön ja huomaamaton ja katoan helposti oman pääni sisään enkä ole kunnolla läsnä tilanteessa.

Aivan kuin omasta kynästäni tämä kirjoitus. Löysin tämän ketjun aamupäivällä ja pakko oli nostaa ja kommentoida. Ihanaa että joku osannut näin aidosti kuvata omia tuntemuksiaan. Itselläni on epäilty dissoa, mutta diagnoosia ei ole tehty.

Dissoilijoilla taitaa olla tavallista kokea kosmista yksinäisyyttä. Oireet kun ovat niin moninaisia, eikä ihan samanlaisia ihmisiä kohtaa.

Minulla äänet ovat niin voimakkaita, että ne tulevat väkisin ulos suusta. Lähinnä ne ovat kiroiluja ja solvauksia erilaisilla puhetavoilla ja äänenkorkeuksilla.

Irvistyksiäkään en pysty estämään. Ne ovat samanlaisia kuin pienten vauvojen naamanvääntelyt ja kielen työntäminen ulos. Kymmeniä kertoja päivässä.

Touretelta näyttää, mutta se diagnoosi on mahdoton viisikymppiselle.

Traumaattista, väkivaltaista ja kylmää lapsuutta ei sitten päässytkään pakoon yrittämällä unohtaa se.

Työllistyminen ei näytä kovin todennäköiseltä. Hoitoon on vuoden jono, josta puolet on jo takana.

Olen normaali vaativassa asiantuntijatyössä käyvä nainen, jolla on ollut lieviä depersonalisaatiokohtauksia. Erityisesti näitä olen tunnistanut eron jälkeen ja väsyneenä. Olin kahvilassa kahden ystäväni kanssa ja koin olevani jotenkin itseni ulkopuolella, vähän kuin tarkkailisin tilannetta ulkopuolelta. Mitään aistiharhoja tms. ei ollut, vain hyvin vahva outous, vähän kuin näkisin unta siitä, että olen ystävieni kanssa kahvilassa. Kertaalleen tämä olo tuli miesystäväni kanssa lemmenleikkien aikana ja jouduin keskeyttämään, kun en ollut millään tavalla läsnä. Kerroinkin siitä suoraan hänelle. Lisäksi oli eron jälkeen dissosiatiivista oireiluakin, aiemmin nähty henkilö ja aiemmin käymäni paikat vaikuttivat vierailta. Onneksi olen päässyt terapiaan ja voin hyvin. Lapsuuteni elin väkivaltaisessa ja köyhässä alkoholistiperheessä ja avioliittooni hiipi hiljalleen hyväksikäyttö ja väkivalta. Taidan olla aika vahva ihminen.

Itselläni diagnosoitu dissosiaatio- eli konversiohäiriö on näkynyt esim. näköhäiriöinä, motorisina ja äänellisinä tic-oireina ja joskus myös paniikkikohtauksina. Näen näköhäiriöideni aikaan pelkkää valkoista massaa molemmilla silmilläni, ja tic-oireideni aikaan esim. huudan tahtomattani satuolentojen nimiä, kieleni tulee ulos suustani, silmäni sulkeutuvat, ja voin myös heijata ylävartaloani ja kohautella olkapäitäni. Pahimmillaan olen saanut pseudoepileptisiä kohtauksia, joiden seurauksena olen kaatunut mahalleni maahan ja tuntenut niskasta päähän nousevan veren, ikään kuin olisin pyörtymässä. Paniikkikohtaukseni ovat sitten puolestaan olleet esim. hyperventilointia tai pääni läpi kulkevia kuumia aaltoja. Millekään oireistani ei ole löytynyt selitystä aivokuvista tai verikokeista. Tämä kaikki oli minusta niin epämiellyttävän tuntuista, pelottavaa ja masentavaa, että yritin tehdä itsemurhan vuonna 2014. Yritykseni jälkeen päädyin onneksi sairaalaan ja sen jälkeen kuntoutukseen, jossa minua hoitivat ja kuntouttivat muun muassa erittäin hyvä psykoterapeutti, psykiatri ja kuntoutusohjaajat. He uskoivat minuun ja kykyihini vielä siinä vaiheessa kun arvioin itse omia oireitani niin vakaviksi, että en voisi koskaan esim. opiskella itselleni ammattia, asua itseäni tai edes pestä hiuksiani. Nykyisin minulla on kaksi ammatillista perustutkintoa ja asun yksin ilman tukea, huolehdin itse raha-asioistani jne. Minulla on edelleen päivittäin oireita, mutta selviydyn melko hyvin niiden kanssa, kun muistan vain ottaa lääkkeeni ja levätä tarpeeksi paljon.

Liittyykö tähän se, että viikot suoritan töissä ja olen ns. normaali. Lomilla ja viikonloppuina taannun. Nukun ja makaan ja koen suurta ahdistusta. Väsymys on valtavaa.

Monenlaista mt-ongelmaa takana. Lapsena oli tilanteista irtautumista, ja näköhäiriöitäni tutkittiin. Opiskeluaikana varasin samoja tenttikirjoja monta kertaa, kun en muistanut niitä jo varanneeni.

Yms 

Vierailija kirjoitti:

Mulla on dissosiaatiohäiriö, tosin diagnosoimaton. Apua on ollut vaikeaa saada ja diagnoosi lista on usein melkoisen pitkä koska oireet sopii niin moneen muuhunkin. Esim tosi harvalla ihmisellä jolla on disso, on kaksisuuntaista, ne sekoitetaan tosi helposti toisiinsa ja silloin hoito on usein myös väärää ja vahingoittavaa.

Mä katselen elämää tosi usein jostain ulkopuolelta. Äänet kuuluu kauempaa, vähän kuin jostain tunnelista tai kaivosta ja ympäristön mittasuhteet muuttuu. Tajuan järjellä olevani ihan tutussa paikassa ja osaan kulkea siellä mutta tuntuu kuin mut olisi yhtäkkiä pudotettu johonkin vieraaseen todellisuuteen jonka ympäristö ja ihmiset ei oikeasti ole siinä. Välillä jopa oma kumppani tuntuu oudolta, käydään yhdessä jotain keskustelua ja yhtäkkiä vaan tuntuu että katson ulkopuolelta jotakin tv sarjaa joka ei oikeasti ole minun elämäni ja tulee ahdistava olo kun tuntuu ettei se toinen oikeasti ole siinä, kuin se olisi kuvit

Itken. Kuvasit tämän juuri oikein.

Up

Vierailija kirjoitti:

Liittyykö tähän se, että viikot suoritan töissä ja olen ns. normaali. Lomilla ja viikonloppuina taannun. Nukun ja makaan ja koen suurta ahdistusta. Väsymys on valtavaa.

Monenlaista mt-ongelmaa takana. Lapsena oli tilanteista irtautumista, ja näköhäiriöitäni tutkittiin. Opiskeluaikana varasin samoja tenttikirjoja monta kertaa, kun en muistanut niitä jo varanneeni.

Yms 

Sama täällä. Pakko vaan jotenkin selviytyä, vaikka musta sadepilvi koko ajan varjostaa. 

Olipa mielenkiintoista lukea tätä keskusteluketjua.

Minulla on ollut itseni ulkopuolella olemisen tunne tauotta nyt reilu 2 vuotta. Olotilan puhkeamista edelsi melko rankan tuntuinen vuosi, jonka aikana myös mielenterveyteni hieman järkkyi ensimmäistä kertaa elämässäni. Kävin lyhytterapiassa, joka kevensi oloani ja jonka myötä tein oivalluksia itsestäni ja elämästäni. En silti tiedä, mistä tämä edelleen jatkuva itseni ulkopuolella olemisen tunne johtuu.

Nyt arkeni on parin vuoden takaisesta tasaantunut ja elän aivan onnellista elämää. Olen yliopistosta valmistunut ja minulla on vakityö. On myös avioliitto, oma koti ja tärkeimpänä oma lapsi. Elämän peruspilarit on kunnossa. Ei ole mitään muita mielenterveyden haasteita kuin tämä jatkuva itseni ulkopuolella olemisen tunne. Tähän oireiluun ei ole koskaan liittynyt mitään harhoja tai todellisuuden hämärtymistä. On vain jännä tunne omasta olemisesta, esim. kun puhun, niin oma ääni tuntuu vähän oudolta, ei aivan omalta. Peiliin katsominen tuntuu oudolta, kuin vastassa olisi joku muu Jos touhuilen itsekseni enkä puhu mitään, ei tuo tunne ole voimakas eikä juurikaan kuormita minua. Mutta keskusteluissa (ihan vaan vaikka vauvallekin jutellessa), väsyneenä ja isoissa porukoissa tunne voimistuu. Joskus kesken intensiivisen keskustelun jonkun kanssa väsähdän täysin.

Olen luonteeltani aktiivinen ja iloinen tyyppi eikä tämä mun tilanne taida juurikaan välittyä ulkopuolisille, mutta kyllä itsellä on ikävä normaalia olotilaa. Kunpa vain tietäisi, miten siihen pääsis.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liittyykö tähän se, että viikot suoritan töissä ja olen ns. normaali. Lomilla ja viikonloppuina taannun. Nukun ja makaan ja koen suurta ahdistusta. Väsymys on valtavaa.

Monenlaista mt-ongelmaa takana. Lapsena oli tilanteista irtautumista, ja näköhäiriöitäni tutkittiin. Opiskeluaikana varasin samoja tenttikirjoja monta kertaa, kun en muistanut niitä jo varanneeni.

Yms 

 

Sama täällä. Pakko vaan jotenkin selviytyä, vaikka musta sadepilvi koko ajan varjostaa. 

Itselläni tuo toimi todella pitkään. Kunnes sumu ja väsymys valtasivat myös työajan. Vuosikymmeniä olin töissä aina skarppi.

Onko kenelläkään muulla kokemusta sellaisesta dissosiaatiosta, että elää sellaisessa mielikuvitusmaailmassa, mihin oikean elämän huolet eivät pääse ollenkaan?

Vierailija kirjoitti:

Minä uppoudun omaan maailmaani ja vaikka joku puhuu minulle niin havahdun siihen vasta myöhemmin, ja toisaalta kuulen mutta jostain kaukaa. Tosi vaikea selittää. Epätodellinen olo. Myös kroppa saattaa tuntua todella painavalta. Havahtumisia.

Muistan kun yksi ilkeä työkaveri päiväkodissa haukkui minua sylki kasvoilleni lentäen. Olin kauhuissani. Lamaannuin, enkä kyennyt liikkumaan enkä puhumaan. "Mitä säkin siinä toljotat? Ootsä vähän tyhmä? Etsä tajuu että mä haukun sua ja sä vaan töllötät vajaana ja itket. Luuletsä että susta kukaan tykkää täällä"

Ai mulla onkin dissohäiriö, eikä paniikkihäiriö ja ahdistuneisuus/masennus. 

Mä en vaan muista, mitä mulle on lapsuudessa tapahtunut.

Dissosiaatio ja depersonalisaatio on todella pelottava ja vaikea olotila. Sitä ei voi toiselle kuvailla muuten kuin että kadottaa yhteyden itseensä. Jos koittaa selittää sitä miten irtaantuu mielestään ja joskus irtaannuin itsestäni pahassa paniikkikohtauksessa ja kun ahdistus ottaa vallan. Samalla se on todella helpottava olotila koska ei tunne mitään ja ei ole hetkessä. Itsellä paniikkihäiriö+ahdistushäiriö+ nepsy juttuja. En ole koskaan kunnon dissotutkimuksiin päässyt. Itse poissaolokohtaus on todella paha kun se voi tulla töissä kesken kaiken tai jossain tärkeässä paikassa nimenomaan stressitilanteessa ja en tiedäkkään enää kuka olen ja mitä teen. En tiedä mitä olin tekemässä ja kaikki alitajunta keskittyy vaan miettimään missä oma ajatusyhteys ja tunneyhteys on. Myöskään kipua en tunne samoin kun poissaolokohtaus on päällä. Olo on vähän kuin jossain sienissä ettei tiedä mistään mitään mutta aivot tekee sen olon itse. Dissosiaatio on mielen tapa suojella psyykettä hajoamasta ja pitää tajunta yllä. Muuten varmasti taju menisi siltä se olo tuntuu

Kiitos hyvästä aloituksesta.

Onko kellään kokemusta siitä, että vasta aikuisena, 30-40 -vuotiaana olisi alkanut ilmetä dissoa, kun jotain järkyttävää on sattunut, mutta oletkin jäänyt yksin, kun joko et ole voinut puhua tai kokemuksiasi on vähätelty? Ja että lapsuus olisikin ollut suht. normaali ainakin siinä mielessä, että ei ole ollut väkivaltaa ja pääosin on ollut turvallinen olo.