Synnytys ilman kipulääkkeitä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

[quote author="Vierailija" time="05.05.2015 klo 12:05"]

Itse pärjäsin loistavasti ilman lääkkeitä, ilokaasua lukuunottamatta. En tehnyt etukäteen mitään suunnitelmaa, menin avoimin mielin sinne. Synnytys kyllä sattuu, mutta kun tietää, mihin se liittty, ja että se on ohimenevää, nostaa sietokykyä. Samoin se, kun ajattelee, että epiduraalin voi ottaa millä hetkellä hyvänsä, tätä ei ole pakko kärsiä. Puhun toki vain omasta puolestani. Nämä kipuasiat kun ovat todella subjektiivisia.

Epiduraalia EI VOI ottaa minä hetkenä hyvänsä, ei edes Naistenklinikalla, koska anestesialääkäri voi olla varattuna kun se pitäisi ottaa. 1-2 tunnin odotusajat ovat ihan mahdollisia. Itse sain sen molemmilla kerroilla alle puolen tunnin, mutta olin myös ajoissa liikkeellä. Nimittäin jos kipu on kauhean kovaa, voi olla vaikeaa pysyä paikoillaan, jollin laittaminen on paljon vaikeampaa tai ei onnistu ollenkaan. En halunnut ottaa sitä riskiä.

Jos pyytää epiduraalin alkuvaiheessa, ne ei pistä pyyntöä kiireellisenä. Jos pyytää loppuvaiheessa ne laittaa sen kiireellisenä jotta ehtis vaikutus lakata ponnistusvaiheeseen. Eli jos 9 cm auki pyydät ei kestä 1-2 tuntia lääkärillä tulla.

Paitsi jos mainittu lääkäri on parhaillaan vaikkapa hätäsektiossa.

Ei se puuduttaminen hätäsektiossa 1-2 h kestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

[quote author="Vierailija" time="05.05.2015 klo 12:05"]

Itse pärjäsin loistavasti ilman lääkkeitä, ilokaasua lukuunottamatta. En tehnyt etukäteen mitään suunnitelmaa, menin avoimin mielin sinne. Synnytys kyllä sattuu, mutta kun tietää, mihin se liittty, ja että se on ohimenevää, nostaa sietokykyä. Samoin se, kun ajattelee, että epiduraalin voi ottaa millä hetkellä hyvänsä, tätä ei ole pakko kärsiä. Puhun toki vain omasta puolestani. Nämä kipuasiat kun ovat todella subjektiivisia.

Epiduraalia EI VOI ottaa minä hetkenä hyvänsä, ei edes Naistenklinikalla, koska anestesialääkäri voi olla varattuna kun se pitäisi ottaa. 1-2 tunnin odotusajat ovat ihan mahdollisia. Itse sain sen molemmilla kerroilla alle puolen tunnin, mutta olin myös ajoissa liikkeellä. Nimittäin jos kipu on kauhean kovaa, voi olla vaikeaa pysyä paikoillaan, jollin laittaminen on paljon vaikeampaa tai ei onnistu ollenkaan. En halunnut ottaa sitä riskiä.

Jos pyytää epiduraalin alkuvaiheessa, ne ei pistä pyyntöä kiireellisenä. Jos pyytää loppuvaiheessa ne laittaa sen kiireellisenä jotta ehtis vaikutus lakata ponnistusvaiheeseen. Eli jos 9 cm auki pyydät ei kestä 1-2 tuntia lääkärillä tulla.

Paitsi jos mainittu lääkäri on parhaillaan vaikkapa hätäsektiossa.

Ei se puuduttaminen hätäsektiossa 1-2 h kestä.

Mitä sekoilet, hätäsektiossa äiti tainnutetaan tajuttomaksi ja anestesialääkäriä tarvitaan myös varalle josko tulee konplikaatioita leikkauksessa. itse vauva nykäistään pois nopeasti, mutta kyllä se äidin kohdun ja muiden kudosten kokoon kursiminen jonkin aikaa kestää. Ja herääminen, vaikka heräämössä taitaa jo hoitajat valvoa.

Sitten erikseen on kiireellinen sektio joka tehdään joko nukuttamalla tai spinaalipuudutuksella.

Tavallisen synnyttäjän epiduraalit ovat toissijaisia toisen hengenlähdön vaaran vuoksi eli hyvin voi joutua odottamaan että anestesialääkäri vapautuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ihmetellyt sitä, että ihmiset treenaavat maratonille vuoden, mittaavat yöunensa ja vetävät proteiinipirtelöitä, mutta menevät synnyttämään lainkaan valmistautumatta ja ottavat suoraan kaikki lääkkeet? On ilman muuta hyvä pohtia kivunlievitystä etukäteen ja opetella rentoutumaan ym. Ei se hukkaan mene, vaikka joutuisikin ottamaan lääkitystä. Miksi suoraan puudutusten pumppaaminen on se hyväksyttävä vaihtoehto  ja synnytykseen valmistautuminen "hippihommaa" ja "ylemmyyttä"?

Siksi lääkkeet koska naisen ei tarvitse kårsiä synnytyksesdä yhtään kipua. Lääketiede on keksinyt vaikka mihin avun mutta synnytyksessä sitå apua jostain syystä pantataan ja osa naisista on niin tyhmiä että ajattelevat olevansa jotenkin parempia ja oikeampia naisia kun synnyttävät ilman kivunlievitystå ja luulevat että joku arvostaa heitä sen vuoksi tai ettå toiset naiset on siitå kateellisia. Sellainen nainen on yksinkertaisesti äärettömän tyhmä ja tukee puheillaan ja toimillaan sitä että naisten pitää vaan keståä kivut niinkuin aina ennenkin. Kaikki muu kehittyy mutta ei synnytys. Jopa sukupuoli pystytään muuttamaan mutta ei auttamaan naista synnytyksessä. Kaikkeen muuhun luotuun on puututtu rajusti mutta ei tähän.

Niin no, minusta juuri tämmöiset kommentit ylläpitävät sitä ajattelua, että siinä olisi jotain kadehdittavaa. En muuten millään ymmärrä miksi joku jaksaa ärsyyntyä siitä, että jotkut synnyttävät ilman _lääkkeellistä_ kivunlievitystä. Pärjäsin itselleni riittävällä tavalla lääkkeettömin kivunlievityskeinoin, mutta ilmeisesti olisi pitänyt ottaa epiduraali ihan vaan ettei niille tule paha mieli jotka eivät pärjänneet? Pitäiskö mun nyt sitten vaatia ettei kukaan juokse maratonia kun itse en jaksa ees viiden kilometrin lenkkiä? Ihan älytöntä hommaahan se juokseminenkin on kun on auto keksitty, ravaavat ihan vaan ollakseen parempia ihmisiä kuin ne jotka ei juokse. Eiks niin?

Onko luetun ymmärtäminen vaikeaa vai eikö oma itseä parempana pitävä mieli anna asian mennä tajuntaan asti?

Kukaan ei ole kateellinen ilman kivunlievitystå synnyttävälle naiselle.

Kätilö ja lääkäri ovat huvittuneita ettå taas saatiin kuin saatiinkin yksi kärsimään kunnolla.

Ainoat asiat mitå siitä tulee mieleen muille naisille on sääli että tuokaan nainen ei saanut kivunlievitystä ja se ei ole oikein. Kun kuulee ettå nainen ei halunnur kivunlievitystä ainoa asia joka tulee mieleen on että voiko joku olla noin tyhmä.

Säälin nitä lapsia joilla on äiti joka synnytyksestå lähtien uskoo omaan paremmuuteensa äitinå muihin verrattuna.

No en allekirjoita eikä minua tarvitse sääliä. En ollut ajatellut etukäteen mitään, menin vain synnyttämään, kun supistukset alkoivat tulla tiheään.

Kun olin hetken ehtinyt maata pedissä tuli synnytyslääkäri, joka tutkittuaan ilmoitti, ettei ehditä enää epiduraalia antaa, kun kohdunsuu on jo niin paljon auki. Minä ihmettelin, että enhän ole vielä ehtinyt edes panadolia ajatella, ei tässä mitään hätää ole. Poika syntyi kolmessa tunnissa. Seuraavana aamuna kävelin reippaasti sairaalan toiseen päähän, jonne kaikkien tuoreiden äitien piti mennä, en enää muista miksi. Jälleen ihmettelin, että mihin ne muut jäivät, kunnes näin heidän tulevan hitaasti ja varovasti laahustaen kaukana perässä.

Kakkonen käynnistettiin yliakaisuuden vuoksi ja onneksi olin sairaalassa, sillä toinen poika tuli melkein ilman, että edes tunsin supistuksia. Kolmannen kohdalla tiesinkin sitten jo lähteä heti sairaalaan, kun supistuksia alkoi tulla ja taas selvittiin alle kolmen tunnin ilman mitään lääkkeitä. Minulle synnytykset olivat helppoa kuin heinänteko.

Kaikille ei ole, huonekaverini huusi kuin tapettavaksi vietävä viereisessä synntytyssalissa.

Spinaalipuudutus auttaa oikeasti ponnistusvaiheessa, toisen lapsen kohdalla sain sen. Epiduraalia ei sitten saa jos sen ottaa. Suosittelen spinaalia. Jos ei halua kokea "repeytymisen" tunnetta, mulla ei revennyt kun tuli hitaasti ja Ceridal hieronnat auttoi kuukausia ennen ku aloittaa. Tätä kätilö suositteli ja se toimi Luojan kiitos.

Näin minun kohdalla. Jokainen voi ja saa itse päättää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen näitä jotka periaatteesta haluaa lääkkeettömän synnytyksen. MIKSI?! se ei ole sen hienompi tai mestarillisempi koitos oli sulla sitten kaikki maailman lääkkeet tai ei yhtään mitään. Ihan turhaa kokea niin suurta kipua, vaan koska haluaa"osoittaa" jotain.

Kyllä lääkkeettömästä synytyksestä toipuu nopeammin.

Ja onhan lääkkeet aina ylimääräistä turhaa, vauvalle ja äidille. Maksavat ne myös yhteiskunnalle ja vievät hoitajien aikaa. Joten se kysymys kuuluu kyllä niin päin, että MIKSI lääkkeitä.

Oma kokemus on se että siitä synnytyksestä jossa sain puudutuksen toivuin nopeasti muista en ja vauva oli heti pirteä toisin kuin lääkkeettömissä syntyneet. Olivat aivan sinimustia ja huonokuntoisia.

Låäkkeet ei ole turhaa kummallekaan. Minulle annettiin epiduraali siinä kohtaa kun lapsen sydänäänet laskivat jokaisen supistuksen aikana. Sydänäänet olivat hyvät heti kun puudutus minulla vaikutti. Olisi ilmeisesti pitänyt vain jatkaa ilman lääkettå ja aiheuttaa lapselle aivovaurio.

Ja me naiset sekä lapsen isät maksaa veroja ja saa myös olettaa saavansa jotain vastineeksi vai luuletko että yhteiskunta on joku muu kuin me ihmiset?

Ne hoitajat on siellä töissä ja saavat siitå palkkaa ei ne heidän aikaa vie, he ovat siellä juuri synnyttäjää varten hyvä tavaton.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen näitä jotka periaatteesta haluaa lääkkeettömän synnytyksen. MIKSI?! se ei ole sen hienompi tai mestarillisempi koitos oli sulla sitten kaikki maailman lääkkeet tai ei yhtään mitään. Ihan turhaa kokea niin suurta kipua, vaan koska haluaa"osoittaa" jotain.

Kyllä lääkkeettömästä synytyksestä toipuu nopeammin.

Ja onhan lääkkeet aina ylimääräistä turhaa, vauvalle ja äidille. Maksavat ne myös yhteiskunnalle ja vievät hoitajien aikaa. Joten se kysymys kuuluu kyllä niin päin, että MIKSI lääkkeitä.

Kun tälläisiä lukee niin tulee mieleen, että lapsentekemisen pitäisi olla luvanvaraista. Jonkintasoinen vähimmäisälykkyysmäärän vaatimus olisi paikallaan.

Kiitos kaikista tarinoista. Jokainen kokemus on erilainen. Kehon sekä mielen tapa käsitellä ja sietää kipua vaihtelee jo kuukautiskierron eri vaiheissa samalla naisella. Jokaisen naisen anatomia on erilainen ja kroppa eri kunnossa eri ikäisenä ja kuntoisena. Myös jokainen raskaus ja vauva on erilainen ja synnytyksessä voi tapahtua yllättäviä asioita. Kukaan ei siis voi toisen puolesta (tai edes jälkikäteen itselleen) sanoa, mikä määrä kipua on siedettävä tai mikä lääkitys on paras. Jokainen tekee sen ratkaisun, joka siinä tilanteessa sen hetkisellä henkisellä ja fyysisellä energialla ja tuntemuksilla tuntuu oikealta.

Itse en ole vielä edes raskaana, mutta äitiys on haaveissa ja mietin näitä asioita paljon. Itse toivon (kuten varmasti kaikki) helppoa, nopeaa, rauhallista ja turvallista synnytystä, jonka jälkeen minä ja vauva olisimme virkeitä ja ehjiä. Haluan ehdottomasti synnyttää sairaalassa, mutta pyrkiä käyttämään monipuolisesti kaikkia apukeinoja, niitä harvinaisempiakin, niin kauan kuin mahdollista ja pyytää lääkkeitä jos ja kun niitä tarvitaan.

Kertomusten perusteella siirtymä luomusta lääkkeellisiin keinoihin menee ilmeisesti jotakuinkin näin:

1. Luonnolliset keinot omin avuin (vesi, jumppapallo, liikkuminen, hieronta, ääni, rentoutuminen jne.)

2. Lääkkeettömät keinot, joissa tarvitaan ammattilaista (vesirakkulat, onko muita?)

3. Ilokaasu

4. Erilaiset alapään puudutukset

5. Spinaali

6. Epiduraali

7. Kaikista "epäluomuin" ja toimenpiteellisin vaihtoehto: sektio

Minua kiinnostaisi kuulla myös synnytysasennon valinnasta ja sen vaikutuksesta siihen, kuinka "pitkälle" lääkityksessä ja toimenpiteissä oli tarvetta mennä. Epiduraali ilmeisesti poissulkee muut asennot paitsi sen teeveestä tutun, mites spinaali tai alapään puudutukset?

Onko paikalla vesisynnytyksessä onnistuneita tai synnytysjakkaraa käyttäneitä?

Jotenkin kuvittelisin, että selällään lähes ylämäkeen ponnistus hankaloittaa synnyttäjän kehon- ja tilanteenhallintaa. Kenties tässä asennossa vauvakin painaa useampia hermoja vasten? Toki pitkän ja kivuliaan avautumisprosessin jälkeen voi olla mahdotonta jaksaa synnyttää pystymmässä asennossa.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kaikista tarinoista. Jokainen kokemus on erilainen. Kehon sekä mielen tapa käsitellä ja sietää kipua vaihtelee jo kuukautiskierron eri vaiheissa samalla naisella. Jokaisen naisen anatomia on erilainen ja kroppa eri kunnossa eri ikäisenä ja kuntoisena. Myös jokainen raskaus ja vauva on erilainen ja synnytyksessä voi tapahtua yllättäviä asioita. Kukaan ei siis voi toisen puolesta (tai edes jälkikäteen itselleen) sanoa, mikä määrä kipua on siedettävä tai mikä lääkitys on paras. Jokainen tekee sen ratkaisun, joka siinä tilanteessa sen hetkisellä henkisellä ja fyysisellä energialla ja tuntemuksilla tuntuu oikealta.

Itse en ole vielä edes raskaana, mutta äitiys on haaveissa ja mietin näitä asioita paljon. Itse toivon (kuten varmasti kaikki) helppoa, nopeaa, rauhallista ja turvallista synnytystä, jonka jälkeen minä ja vauva olisimme virkeitä ja ehjiä. Haluan ehdottomasti synnyttää sairaalassa, mutta pyrkiä käyttämään monipuolisesti kaikkia apukeinoja, niitä harvinaisempiakin, niin kauan kuin mahdollista ja pyytää lääkkeitä jos ja kun niitä tarvitaan.

Kertomusten perusteella siirtymä luomusta lääkkeellisiin keinoihin menee ilmeisesti jotakuinkin näin:

1. Luonnolliset keinot omin avuin (vesi, jumppapallo, liikkuminen, hieronta, ääni, rentoutuminen jne.)

2. Lääkkeettömät keinot, joissa tarvitaan ammattilaista (vesirakkulat, onko muita?)

3. Ilokaasu

4. Erilaiset alapään puudutukset

5. Spinaali

6. Epiduraali

7. Kaikista "epäluomuin" ja toimenpiteellisin vaihtoehto: sektio

Minua kiinnostaisi kuulla myös synnytysasennon valinnasta ja sen vaikutuksesta siihen, kuinka "pitkälle" lääkityksessä ja toimenpiteissä oli tarvetta mennä. Epiduraali ilmeisesti poissulkee muut asennot paitsi sen teeveestä tutun, mites spinaali tai alapään puudutukset?

Onko paikalla vesisynnytyksessä onnistuneita tai synnytysjakkaraa käyttäneitä?

Jotenkin kuvittelisin, että selällään lähes ylämäkeen ponnistus hankaloittaa synnyttäjän kehon- ja tilanteenhallintaa. Kenties tässä asennossa vauvakin painaa useampia hermoja vasten? Toki pitkän ja kivuliaan avautumisprosessin jälkeen voi olla mahdotonta jaksaa synnyttää pystymmässä asennossa.

Tietty hallinnantunteesta luopuminen liittyy aina sekä lapsen yrittämiseen, raskauteen, synnytykseen kuin vanhemmuuteenkin. Siinä mielessä on ehkä hyvä olla avoin kaikenlaisille vaihtoehdoille.

Minun eka synnytykseni päätyi hätäsektioon kun asentovirhe viimein (20 tunnin synnyttelyn jälkeen)havaittiin. Kätilö halusi alussa kovasti, että rentoutuisin vesialtaassa. Olin vielä nuori ja kiltti enkä saanut sanottua että en halua kylpeä vaan levätä supistusten välissä :)

Kipulääkitystä meni ns kaikki mitä kaapista löytyy kun avautumisvaihe vain pitkittyi. No, sitten kun lääkäri viimein kurkkasi ja huomasi väärän tarjonnan niin eipä mennyt montaa minuuttia kun homma oli pulkassa.

Sektiosta toivuin nopeasti, vauva pysyi terveenä.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kaikista tarinoista. Jokainen kokemus on erilainen. Kehon sekä mielen tapa käsitellä ja sietää kipua vaihtelee jo kuukautiskierron eri vaiheissa samalla naisella. Jokaisen naisen anatomia on erilainen ja kroppa eri kunnossa eri ikäisenä ja kuntoisena. Myös jokainen raskaus ja vauva on erilainen ja synnytyksessä voi tapahtua yllättäviä asioita. Kukaan ei siis voi toisen puolesta (tai edes jälkikäteen itselleen) sanoa, mikä määrä kipua on siedettävä tai mikä lääkitys on paras. Jokainen tekee sen ratkaisun, joka siinä tilanteessa sen hetkisellä henkisellä ja fyysisellä energialla ja tuntemuksilla tuntuu oikealta.

Itse en ole vielä edes raskaana, mutta äitiys on haaveissa ja mietin näitä asioita paljon. Itse toivon (kuten varmasti kaikki) helppoa, nopeaa, rauhallista ja turvallista synnytystä, jonka jälkeen minä ja vauva olisimme virkeitä ja ehjiä. Haluan ehdottomasti synnyttää sairaalassa, mutta pyrkiä käyttämään monipuolisesti kaikkia apukeinoja, niitä harvinaisempiakin, niin kauan kuin mahdollista ja pyytää lääkkeitä jos ja kun niitä tarvitaan.

Kertomusten perusteella siirtymä luomusta lääkkeellisiin keinoihin menee ilmeisesti jotakuinkin näin:

1. Luonnolliset keinot omin avuin (vesi, jumppapallo, liikkuminen, hieronta, ääni, rentoutuminen jne.)

2. Lääkkeettömät keinot, joissa tarvitaan ammattilaista (vesirakkulat, onko muita?)

3. Ilokaasu

4. Erilaiset alapään puudutukset

5. Spinaali

6. Epiduraali

7. Kaikista "epäluomuin" ja toimenpiteellisin vaihtoehto: sektio

Minua kiinnostaisi kuulla myös synnytysasennon valinnasta ja sen vaikutuksesta siihen, kuinka "pitkälle" lääkityksessä ja toimenpiteissä oli tarvetta mennä. Epiduraali ilmeisesti poissulkee muut asennot paitsi sen teeveestä tutun, mites spinaali tai alapään puudutukset?

Onko paikalla vesisynnytyksessä onnistuneita tai synnytysjakkaraa käyttäneitä?

Jotenkin kuvittelisin, että selällään lähes ylämäkeen ponnistus hankaloittaa synnyttäjän kehon- ja tilanteenhallintaa. Kenties tässä asennossa vauvakin painaa useampia hermoja vasten? Toki pitkän ja kivuliaan avautumisprosessin jälkeen voi olla mahdotonta jaksaa synnyttää pystymmässä asennossa.

Tens laite

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kaikista tarinoista. Jokainen kokemus on erilainen. Kehon sekä mielen tapa käsitellä ja sietää kipua vaihtelee jo kuukautiskierron eri vaiheissa samalla naisella. Jokaisen naisen anatomia on erilainen ja kroppa eri kunnossa eri ikäisenä ja kuntoisena. Myös jokainen raskaus ja vauva on erilainen ja synnytyksessä voi tapahtua yllättäviä asioita. Kukaan ei siis voi toisen puolesta (tai edes jälkikäteen itselleen) sanoa, mikä määrä kipua on siedettävä tai mikä lääkitys on paras. Jokainen tekee sen ratkaisun, joka siinä tilanteessa sen hetkisellä henkisellä ja fyysisellä energialla ja tuntemuksilla tuntuu oikealta.

Itse en ole vielä edes raskaana, mutta äitiys on haaveissa ja mietin näitä asioita paljon. Itse toivon (kuten varmasti kaikki) helppoa, nopeaa, rauhallista ja turvallista synnytystä, jonka jälkeen minä ja vauva olisimme virkeitä ja ehjiä. Haluan ehdottomasti synnyttää sairaalassa, mutta pyrkiä käyttämään monipuolisesti kaikkia apukeinoja, niitä harvinaisempiakin, niin kauan kuin mahdollista ja pyytää lääkkeitä jos ja kun niitä tarvitaan.

Kertomusten perusteella siirtymä luomusta lääkkeellisiin keinoihin menee ilmeisesti jotakuinkin näin:

1. Luonnolliset keinot omin avuin (vesi, jumppapallo, liikkuminen, hieronta, ääni, rentoutuminen jne.)

2. Lääkkeettömät keinot, joissa tarvitaan ammattilaista (vesirakkulat, onko muita?)

3. Ilokaasu

4. Erilaiset alapään puudutukset

5. Spinaali

6. Epiduraali

7. Kaikista "epäluomuin" ja toimenpiteellisin vaihtoehto: sektio

Minua kiinnostaisi kuulla myös synnytysasennon valinnasta ja sen vaikutuksesta siihen, kuinka "pitkälle" lääkityksessä ja toimenpiteissä oli tarvetta mennä. Epiduraali ilmeisesti poissulkee muut asennot paitsi sen teeveestä tutun, mites spinaali tai alapään puudutukset?

Onko paikalla vesisynnytyksessä onnistuneita tai synnytysjakkaraa käyttäneitä?

Jotenkin kuvittelisin, että selällään lähes ylämäkeen ponnistus hankaloittaa synnyttäjän kehon- ja tilanteenhallintaa. Kenties tässä asennossa vauvakin painaa useampia hermoja vasten? Toki pitkän ja kivuliaan avautumisprosessin jälkeen voi olla mahdotonta jaksaa synnyttää pystymmässä asennossa.

Epiduraalia osataan nykyään annostella siten että jalat toimii. Jos laitto meni siis hyvin. Joten tilanteesta riippuen voi kokeilla eri synnytys asentoja esim. kyljellä. Vauvan voinnista riippuu kai.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen näitä jotka periaatteesta haluaa lääkkeettömän synnytyksen. MIKSI?! se ei ole sen hienompi tai mestarillisempi koitos oli sulla sitten kaikki maailman lääkkeet tai ei yhtään mitään. Ihan turhaa kokea niin suurta kipua, vaan koska haluaa"osoittaa" jotain.

Kyllä lääkkeettömästä synytyksestä toipuu nopeammin.

Ja onhan lääkkeet aina ylimääräistä turhaa, vauvalle ja äidille. Maksavat ne myös yhteiskunnalle ja vievät hoitajien aikaa. Joten se kysymys kuuluu kyllä niin päin, että MIKSI lääkkeitä.

Kun tälläisiä lukee niin tulee mieleen, että lapsentekemisen pitäisi olla luvanvaraista. Jonkintasoinen vähimmäisälykkyysmäärän vaatimus olisi paikallaan.

En oo ed mutta miksi suutuit?

Mulle kätilö sanoi osastolla että kyllä nää lääkkeettä syntyneet vauvat on niin paljon virkeämpiä. Luotan arvioonsa kun on molempia paljon nähnyt. Sitä ei saa vaan sun mielestä ääneen sanoa? Jokaisessa asiassa on puolensa.

Esikoisen jälkeen mun synnytyksissä olen halunnut yksinkertaisesti vaan minimoida kärsimyksen. En saanut hyvää mieltä enkä onnistumisen kokemusta vaikka kärvistelin hirveissä tuskissa luomutoiveineni esikoista synnyttäessä. Seuraavista jäi parempi mieli ja pystyin keskittymään itse asiaan sen sijaan että vapisin tuskasta melkein vuorokauden. Jotkut synnyttävät ongelmitta ilman lääkkeitä tai kivunlievitystä, tiedän sen. Mutta en minä. Lääkkeet joita synnyttäjille annetaan voivat tietenkin joskus aiheuttaa tokkuraa vauvassa mutta se ei ole vaarallista. Eihän leikkauspotilaatkaan taistele lääkkeettä haavakivun kanssa koska se olisi "luonnonmukaista". Kipu ei ole minusta millään tavalla arvokasta vaan asia jonka mielelläni vältän.

Vierailija kirjoitti:

Esikoisen jälkeen mun synnytyksissä olen halunnut yksinkertaisesti vaan minimoida kärsimyksen. En saanut hyvää mieltä enkä onnistumisen kokemusta vaikka kärvistelin hirveissä tuskissa luomutoiveineni esikoista synnyttäessä. Seuraavista jäi parempi mieli ja pystyin keskittymään itse asiaan sen sijaan että vapisin tuskasta melkein vuorokauden. Jotkut synnyttävät ongelmitta ilman lääkkeitä tai kivunlievitystä, tiedän sen. Mutta en minä. Lääkkeet joita synnyttäjille annetaan voivat tietenkin joskus aiheuttaa tokkuraa vauvassa mutta se ei ole vaarallista. Eihän leikkauspotilaatkaan taistele lääkkeettä haavakivun kanssa koska se olisi "luonnonmukaista". Kipu ei ole minusta millään tavalla arvokasta vaan asia jonka mielelläni vältän.

Just näin. Respectit kaikille luomusynnyttäjille, minä olin yksi niistä jotka huusivat kun syötävä ja ihan tosissaan luulin kuolevani. Saa synnytystä miettiä etukäteen, mutta kuten täällä on moni sanonut niin kamalan tiukkoja mielipiteitä ei kannata olla ennen, että osaa antaa itselleen armoakin tarvittaessa. Se tuska on oikeesti aika järkyttävää, eikä sellaista koe koskaan muulloin. Ei se mitään menkkakipua ole. Se, että kuinka paljon se sattuu vaikuttaa varmaan moni asia, mutta ei sitä voi tietää omalla kohdallaan ennenkun vasta salissa. Ja se on kyllä totta, että kyllä sitä tietää sitten kun on tosi kyseessä.

Vierailija kirjoitti:

Esikoisen jälkeen mun synnytyksissä olen halunnut yksinkertaisesti vaan minimoida kärsimyksen. En saanut hyvää mieltä enkä onnistumisen kokemusta vaikka kärvistelin hirveissä tuskissa luomutoiveineni esikoista synnyttäessä. Seuraavista jäi parempi mieli ja pystyin keskittymään itse asiaan sen sijaan että vapisin tuskasta melkein vuorokauden. Jotkut synnyttävät ongelmitta ilman lääkkeitä tai kivunlievitystä, tiedän sen. Mutta en minä. Lääkkeet joita synnyttäjille annetaan voivat tietenkin joskus aiheuttaa tokkuraa vauvassa mutta se ei ole vaarallista. Eihän leikkauspotilaatkaan taistele lääkkeettä haavakivun kanssa koska se olisi "luonnonmukaista". Kipu ei ole minusta millään tavalla arvokasta vaan asia jonka mielelläni vältän.

Jokainen aikuinen ihminen tajuaa ettei se synnyttäminen tule olemaan mitään huvipuistoilua, jos on valmis vanhemmaksi niin on valmis myös saattamaan lapsen maailmaan. Jonkin verran kipua yksinkertaisesti kuuluu synnyttämiseen, sitten pitää arvioida omaa valmiuttaan äidiksi jos se ajatus on ylivoimainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esikoisen jälkeen mun synnytyksissä olen halunnut yksinkertaisesti vaan minimoida kärsimyksen. En saanut hyvää mieltä enkä onnistumisen kokemusta vaikka kärvistelin hirveissä tuskissa luomutoiveineni esikoista synnyttäessä. Seuraavista jäi parempi mieli ja pystyin keskittymään itse asiaan sen sijaan että vapisin tuskasta melkein vuorokauden. Jotkut synnyttävät ongelmitta ilman lääkkeitä tai kivunlievitystä, tiedän sen. Mutta en minä. Lääkkeet joita synnyttäjille annetaan voivat tietenkin joskus aiheuttaa tokkuraa vauvassa mutta se ei ole vaarallista. Eihän leikkauspotilaatkaan taistele lääkkeettä haavakivun kanssa koska se olisi "luonnonmukaista". Kipu ei ole minusta millään tavalla arvokasta vaan asia jonka mielelläni vältän.

Jokainen aikuinen ihminen tajuaa ettei se synnyttäminen tule olemaan mitään huvipuistoilua, jos on valmis vanhemmaksi niin on valmis myös saattamaan lapsen maailmaan. Jonkin verran kipua yksinkertaisesti kuuluu synnyttämiseen, sitten pitää arvioida omaa valmiuttaan äidiksi jos se ajatus on ylivoimainen.

Tällaisia kommentteja kun lukee niin tulee ikävä sitä 1900-luvun suuntausta jossa naiset lääkittiin tajuttomiksi synnytyksen ajaksi.

Synnytys ei ole yhtä kuin vanhemmuus. Jos olisi, adoptiovanhemmilta testattaisiin kykyä puskea meloni rektumista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esikoisen jälkeen mun synnytyksissä olen halunnut yksinkertaisesti vaan minimoida kärsimyksen. En saanut hyvää mieltä enkä onnistumisen kokemusta vaikka kärvistelin hirveissä tuskissa luomutoiveineni esikoista synnyttäessä. Seuraavista jäi parempi mieli ja pystyin keskittymään itse asiaan sen sijaan että vapisin tuskasta melkein vuorokauden. Jotkut synnyttävät ongelmitta ilman lääkkeitä tai kivunlievitystä, tiedän sen. Mutta en minä. Lääkkeet joita synnyttäjille annetaan voivat tietenkin joskus aiheuttaa tokkuraa vauvassa mutta se ei ole vaarallista. Eihän leikkauspotilaatkaan taistele lääkkeettä haavakivun kanssa koska se olisi "luonnonmukaista". Kipu ei ole minusta millään tavalla arvokasta vaan asia jonka mielelläni vältän.

Jokainen aikuinen ihminen tajuaa ettei se synnyttäminen tule olemaan mitään huvipuistoilua, jos on valmis vanhemmaksi niin on valmis myös saattamaan lapsen maailmaan. Jonkin verran kipua yksinkertaisesti kuuluu synnyttämiseen, sitten pitää arvioida omaa valmiuttaan äidiksi jos se ajatus on ylivoimainen.

Tällaisia kommentteja kun lukee niin tulee ikävä sitä 1900-luvun suuntausta jossa naiset lääkittiin tajuttomiksi synnytyksen ajaksi.

Synnytys ei ole yhtä kuin vanhemmuus. Jos olisi, adoptiovanhemmilta testattaisiin kykyä puskea meloni rektumista.

Tottakai noin, mutta synnytyskivulla on myös tarkoitus. Ohjaa oikeisiin asentoihin ja täyttää kehon hormoneilla jotta äiti ensihetkestä kiintyy vauvaan.

Ei voi ennustaa etukäteen. Olen keskimmäisen synnyttänyt täysin luomuna, koska oli lyhyt ja tavallinen alatiesynnytys..ihan hyvin sujui. Ei hankaluutta kahdessa muussakaan, ilokaasua kokeilin, mutta tulin vain huppeliin ja oli hankalampi pysyä kehonsa rytmissä supistusten aikana. Supistushan tulee aaltona, joka voimistuu tavallisesti ja sitä voi silloin seurata.Mutta näin itselläni, en ala yleistämää yhtään, sillä niin erilaisia ovat synnytykset.

Vierailija kirjoitti:

Synnytys ei ole yhtä kuin vanhemmuus. Jos olisi, adoptiovanhemmilta testattaisiin kykyä puskea meloni rektumista.

Tää on taas niin hölmöä. Ei ole edes vitsinä oikeaan osuva.

Rectum eli peräaukko ei ole synnytyskanava. Sen sijaan synnytyskanavassa on lihaksia, joiden kuuluu synnytyksessä toimia synnytystä edistävästi. Synnytyskanava laajenee, se joustaa, toisin kuin suolisto. Meloni ei jousta, vauva joustaa. Vauvan päänympärys on noin 35 cm. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esikoisen jälkeen mun synnytyksissä olen halunnut yksinkertaisesti vaan minimoida kärsimyksen. En saanut hyvää mieltä enkä onnistumisen kokemusta vaikka kärvistelin hirveissä tuskissa luomutoiveineni esikoista synnyttäessä. Seuraavista jäi parempi mieli ja pystyin keskittymään itse asiaan sen sijaan että vapisin tuskasta melkein vuorokauden. Jotkut synnyttävät ongelmitta ilman lääkkeitä tai kivunlievitystä, tiedän sen. Mutta en minä. Lääkkeet joita synnyttäjille annetaan voivat tietenkin joskus aiheuttaa tokkuraa vauvassa mutta se ei ole vaarallista. Eihän leikkauspotilaatkaan taistele lääkkeettä haavakivun kanssa koska se olisi "luonnonmukaista". Kipu ei ole minusta millään tavalla arvokasta vaan asia jonka mielelläni vältän.

Jokainen aikuinen ihminen tajuaa ettei se synnyttäminen tule olemaan mitään huvipuistoilua, jos on valmis vanhemmaksi niin on valmis myös saattamaan lapsen maailmaan. Jonkin verran kipua yksinkertaisesti kuuluu synnyttämiseen, sitten pitää arvioida omaa valmiuttaan äidiksi jos se ajatus on ylivoimainen.

Tällaisia kommentteja kun lukee niin tulee ikävä sitä 1900-luvun suuntausta jossa naiset lääkittiin tajuttomiksi synnytyksen ajaksi.

Synnytys ei ole yhtä kuin vanhemmuus. Jos olisi, adoptiovanhemmilta testattaisiin kykyä puskea meloni rektumista.

Tottakai noin, mutta synnytyskivulla on myös tarkoitus. Ohjaa oikeisiin asentoihin ja täyttää kehon hormoneilla jotta äiti ensihetkestä kiintyy vauvaan.

Synnytyskipu epäonnistuu monesti tehtävässään eli nujertaa naisen eikä ohjaa mihinkään oikeaan vaan lamauttaa ja eståä toimimasta.

Valtaisa kipu ja vaikea synnytys myös eståä äitiä kiintymästå vauvaan. Teurastettu ei halua kuin mennä nuolemaan haavojaan ja nukkumaan. Ei siinä äidinrakkaus synny eikä vauvaa mieti.

Jos äidiksi tulo vaatii alapään repimisen tuntikausien kidutuksen päätteeksi niin tottakai adoptiovanhempien sekä lasten isien alapää pitää jollain murjoa. Eihån vanhemmaksi voi muuten tulla eikå rakkaus lapseen synny. Ja sektiolla synnyttåneet puolisoineen ei sitten oikeasti voi kutsua itseään vanhemmiksi. Eihän kummankaan alapäätä.ole murjottu.

Kuten edellä: synnytys ei ole yhtå kuin vanhemmuus.. Synnytyksessä saadaan lapsi ulos ja ihan sama vaikka sieraimesta kunhan saadaan ulos. Sillå.ei ole muuta merkitystä.

Itse olen kahdesti synnyttänyt enkä kummallakaan kertaa muistanut sekuntiakaam mihin kidutus liittyy ja kun lapset olivat syntyneet halusin vain pois ja nukkumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esikoisen jälkeen mun synnytyksissä olen halunnut yksinkertaisesti vaan minimoida kärsimyksen. En saanut hyvää mieltä enkä onnistumisen kokemusta vaikka kärvistelin hirveissä tuskissa luomutoiveineni esikoista synnyttäessä. Seuraavista jäi parempi mieli ja pystyin keskittymään itse asiaan sen sijaan että vapisin tuskasta melkein vuorokauden. Jotkut synnyttävät ongelmitta ilman lääkkeitä tai kivunlievitystä, tiedän sen. Mutta en minä. Lääkkeet joita synnyttäjille annetaan voivat tietenkin joskus aiheuttaa tokkuraa vauvassa mutta se ei ole vaarallista. Eihän leikkauspotilaatkaan taistele lääkkeettä haavakivun kanssa koska se olisi "luonnonmukaista". Kipu ei ole minusta millään tavalla arvokasta vaan asia jonka mielelläni vältän.

Jokainen aikuinen ihminen tajuaa ettei se synnyttäminen tule olemaan mitään huvipuistoilua, jos on valmis vanhemmaksi niin on valmis myös saattamaan lapsen maailmaan. Jonkin verran kipua yksinkertaisesti kuuluu synnyttämiseen, sitten pitää arvioida omaa valmiuttaan äidiksi jos se ajatus on ylivoimainen.

Tällaisia kommentteja kun lukee niin tulee ikävä sitä 1900-luvun suuntausta jossa naiset lääkittiin tajuttomiksi synnytyksen ajaksi.

Synnytys ei ole yhtä kuin vanhemmuus. Jos olisi, adoptiovanhemmilta testattaisiin kykyä puskea meloni rektumista.

Tottakai noin, mutta synnytyskivulla on myös tarkoitus. Ohjaa oikeisiin asentoihin ja täyttää kehon hormoneilla jotta äiti ensihetkestä kiintyy vauvaan.

Synnytyskipu epäonnistuu monesti tehtävässään eli nujertaa naisen eikä ohjaa mihinkään oikeaan vaan lamauttaa ja eståä toimimasta.

Valtaisa kipu ja vaikea synnytys myös eståä äitiä kiintymästå vauvaan. Teurastettu ei halua kuin mennä nuolemaan haavojaan ja nukkumaan. Ei siinä äidinrakkaus synny eikä vauvaa mieti.

Jos äidiksi tulo vaatii alapään repimisen tuntikausien kidutuksen päätteeksi niin tottakai adoptiovanhempien sekä lasten isien alapää pitää jollain murjoa. Eihån vanhemmaksi voi muuten tulla eikå rakkaus lapseen synny. Ja sektiolla synnyttåneet puolisoineen ei sitten oikeasti voi kutsua itseään vanhemmiksi. Eihän kummankaan alapäätä.ole murjottu.

Kuten edellä: synnytys ei ole yhtå kuin vanhemmuus.. Synnytyksessä saadaan lapsi ulos ja ihan sama vaikka sieraimesta kunhan saadaan ulos. Sillå.ei ole muuta merkitystä.

Itse olen kahdesti synnyttänyt enkä kummallakaan kertaa muistanut sekuntiakaam mihin kidutus liittyy ja kun lapset olivat syntyneet halusin vain pois ja nukkumaan.

Veit sanat suustani. Kolmas synnytys oli jotain niin hirveää etten kyennyt kiintymään vauvaan välittömästi synnytyksen jälkeen. Näkökentässä seilasi mustia pisteitä ja tärisin, kyyneleet valuivat muttei onnen takia. Tavallaan sairasta markkinoida synnytyskipu välttämättömyytenä kiintymyksen muodostumiselle. Kuopus sektioitiin ja kokemus oli synnytyksistäni kaikkein paras.