Miten te vanhemmat pärjäätte jotka ette voi olla ylpeitä lapsistanne?

Katso peiliin. Sieltä se vika löytyy. Et ole osannut kasvattaa lastasi mm. arvostamaan koulutusta. Sitä niittää, mitä kylvää.

Voin kyllä olla ylpeä lasteni koulutuksesta yms mutta häpeän yhden jo aikuisen lapseni ylipainoa. Syitä ylipainolle on varmaan useita ja ehkä jostain niistä voi äitiäkin syyttää mutta eihän asiat ole niin yksinkertaisia. Kaikki eivät vaan tykkää liikkua ja enemmän kiinnostaa leipominen/kokkaaminen/syöminen ja muut ei niin terveelliset jutut jne. 

Sun poika on ainakin töissä eikä vissiin asu sun luona. Mun veli on 32-vuotias eikä hänellä ole koskaan ollut työtä ja eikä hän ole koskaan asunut omillaan. Hän on nykyään eläkkeellä mielenterveyssyiden takia.

Kai sun pojasta nyt jotain hyviä puolia löytyy?

Pärjään, kun on pakko. Toinen lapsistani on lukiossa ja menestyy siellä kyllä, mutta on täysin saamaton oman tulevaisuutensa suhteen. Ei ole kavereita, ei harrastuksia, ei mitään koulun lisäksi. Nuorempi on myös hyvä koulussa, mutta liian vaativa. Joutui psykiatriselle hoitoon, kun flippasi niin pahasti. Sama kuvio kuin vanhemmalla lapsella, ei sosiaalista elämää. Molemmat autismin kirjolla. Että ei se koulumenestys mitään aina kerro. Toivon vain, että lapseni voisivat olla onnellisia.

Vanhempani eivät koskaan ole kertoneet muille, että olen maisteri ym. Äitini sanoi minulle suoraan, että hänellä ei ole tarvetta leveillä lastensa saavutuksilla. Olen iloinen tästä.

No lapsella on nyt työ ja jos on terve, niin mitkä mahdollisuudet hänellä nyt on hukattu? Yrittää saada elämästä kiinni, perhe ei ilmeisesti hirveästi kannusta. Sitä, että on ulosotossa ei tarvitse kertoa kenellekään.

Otan osaa. Jokainen tekee ite omat valinnat, ja jos se aiheuttaa esim vanhemmille huonoja fiiliksiä tuskin se on näiden valintojen tekijällekään mukavaa. Se että joku käy hyvät koulut loppuun ei tarvisi myöskään olla vanhempien keulimisen aihe, koska tässäkin tilanteessa se lapsi on itse tehnyt sen, ei ne vanhemmat. Terveisin työtön ja kouluttautumaton isän pikku pettymys

Minä häpesin köyhiä/huonosti koulutettuja/työttömiä vanhempiani, toivottavasti ei sentäs omia lapsia tarvitse hävetä.

Jokaikinen vanhempi joka pakkomielteisesti kehuu jollain työpaikoilla tai koulutuksilla on kasvattanut siitä lapsestaan itsekeskeisen ahneen kus-pään.

Yksinhuoltajien pojat on riskiryhmää. Et tosin maininnut onko näin.

Joka tapauksessa tuo aikuisen lapsen "koko ajan vailla jotain" oleminen viittaisi epäterveeseen auttamis-suhteeseen ja vaillinaiseen itsenäistymiseen sekä vastuunottoon omasta elämästään.

Ei ole sinun häpeäsi, mitä valintoja aikuinen lapsesi tekee. Työtovereiden lasten kehumiskilpailut nyt ovat mauttomia muutenkin.

Jäin eläkkeelle 22-vuotiaana mielenterveysongelmien takia. Vanhemmat ovat silti ylpeitä minusta. Kaikilla ei ole niin ulkokultaiset elämänarvot.

Mun aikuisella lapsella on mt-ongelmia ja sen vuoksi tietysti opiskeluissa haastetta ja elämässä muutenkin. En hirveästi töissä näistä puhu, kun en toisen asioita halua kenellekkään levitellä.  Työkavereiden lapsissa erikoislukion käyneitä, menestyneitä yrittäjiä ja sitten ihan tavan talliaisia. En ole ajatellut että lasteni menestys elämässä mitenkään olisi minun ylpeyteni tai häpeäni, toivon vaan että olisivat elämässään onnellisia edes jotenkin. Mutta tunnistan tuon, että surettaa oman puolesta kun kuulee miten muilla samanikäisillä sujuu hyvin ja tietää että omalla lapsella on aina vain vaikeaa, vaikka miten yrittää auttaa.

Älä ap kokonaan laiminlyö itseäsi, tee jotain mukavaa ja laita rahaakin itsellesi edes vähän syrjään joskus. Voimia!

Vierailija kirjoitti:

Minä häpesin köyhiä/huonosti koulutettuja/työttömiä vanhempiani, toivottavasti ei sentäs omia lapsia tarvitse hävetä.

Taisi mennä vanhempien rakkaus ja huolenpito hukkaan. Ehkä vanhempia hävettää, kun on tullut kasvatettua kiittämätön kakara. 

Mun lapset on ammattikoulun käyneitä duunareita. Olen heistä ylpeä, normaaleja mukavia, ahkeria ihmisiä.

Veljelläni on meidän lapsia vähän nuoremmat lapset. Tosi söpöjä, kohteliaita ja älykkäitä. Lukivat esim 4v jo. Keksin sitten omistani hyviä juttuja. Ovat esim huomattavan pitkiä ja hoikkia siinä missä veljen tytöt lyhyitä ja tasapaksuja. Ja vähän vinohampaisia.

Nykyään ainakin pk-seudulla nuori hankkii yhtä todennäköisesti korkeakoulutuksen kuin ajokortin. Meidän suvussa yliopistotutkinto ei myöskään ole mikään ylpeilyn aihe vaan minimivaatimus.

Poikasi tapauksessa sanoisin lyhyesti, että hän on töissä sillä ja sillä alalla ja vaihtaisin puheenaihetta.

Kyllä on taas ongelmat. Olisit ylpeä että poikasi sai työpaikan, ja voi kenties joku päivä päästä ulosotosta eroon.

Olen korkeakoulutettu sekä hyvässä oman alan työssä ja kyllä minua niin v*tuttaisi jos vaikkapa äitini juoruilisi asioistani työpaikalla.

N29

Eli oliko suurempi murhe se ettei pojan saavutuksilla voi kehuskella vai se että sulla on ikuinen murhe ja huoli hänestä? Ensimmäinen ongelma on mielestäni sikäli aika turha että lapsen asioilla leveily on muutenkin lähinnä noloa. Jälkimmäinen on aidompi ongelma, sitähän se äidinrakkaus teettää.