Miten te vanhemmat pärjäätte jotka ette voi olla ylpeitä lapsistanne?

PP77 kirjoitti:

Voin kyllä olla ylpeä lasteni koulutuksesta yms mutta häpeän yhden jo aikuisen lapseni ylipainoa. Syitä ylipainolle on varmaan useita ja ehkä jostain niistä voi äitiäkin syyttää mutta eihän asiat ole niin yksinkertaisia. Kaikki eivät vaan tykkää liikkua ja enemmän kiinnostaa leipominen/kokkaaminen/syöminen ja muut ei niin terveelliset jutut jne. 

Teepä niin, että et enää liiku tämän häpeää tuottavan lapsesi seurassa tahi pyydä luoksesi kahvittelemaan - sehän saattaa häpeän nostaa suorastaan toisiin sfääreihin.

Toivottavasti on polvi pojasta parantunut.

Onko se ylpeys välttämätön tunne? Mitä jos olisi esim kiitollinen omasta lapsestaan, miten hän yrittää parhaansa jne? Häpeä on myös tunne joka syntyy sun kehossa, sun ajatuksista ja odotuksista. Sitä kannattaa tutkailla ja miettiä haluaisiko sitä muuttaa

Tätä palstaa lukiessa oon tullut siihen uskoon, että juuri kukaan vanhempi ei arvosta lastaan. Ei, vaikka tämä olisi tohtori mutta kun ala on mammojen ja pappojen mielestä väärä... 

Ei kannata ainakaan sille pojalle haukkua, että on paskaduunissa. Parempi sekin työ kun ei töitä ollenkaan. Jos on puhevälejä, niin keskustelua taloudenpidostaan voi tietysti asiallisesti pitää ja samalla sanoa niinkuin on, että itsekin pitää säästää kun omat tulot tulee putoamaan viimeistään eläkkeellä. Kaikki ei tosiaan pääse lasten kanssa helpolla. Mutta kun ei saa masentaa jo ehkä ennestään masentunutta nuorta aikuista, siitäkään ei hyvä seuraa. Ei voi sanoa ihan mitä ajattelee, esim. että mikset käynyt koulua paremmin. No miten itse jaksaa? Halvoilla omilla harrastuksilla ja joskus kuitenkin saa jotain käytännön apua siltä nuorelta. Silloin kun olen ollut on kipeä ja on ollut jotain kantamista tai korjaamista tai ei ole päässyt kauppaan, niin on auttanut. Silloin olen ollut kiitollinen tästä ei niin hyvin pärjäävästä nuoresta kuitenkin. Tai hän on vaan sanonut jotain, mikä naurattaa.

Minä olen jo ylpeä, että ovat vain meitä vanhempia etevämpiä.

Ap, olet kuitenkin päässyt vähällä. Minun poikani on tehnyt paljon pahempaakin. Mutta nyt liki 30-vuotiaana on asiat hyvässä mallissa.

Sinun pojassasi ei ole mitään vikaa. Hän tekee työtä ja on terve, ei ilmeisesti käytä huumeita tai rähinöi virkavallan kanssa. Hän taitaa olla ihan hieno poika. Moni vanhempi vaihtaisi asemansa kanssasi. Mutta sinun on kasvettava aikuiseksi ja olla vertaamatta itseäsi muihin.

Itse oivalsin yhden asia: Aloin pienestäkin työstä tai toiminnasta kehua poikaani. En alenna häntä tai häpeä häntä.

Yksi vinkki: Jos annat pojalle rahaa, tee velkakirja.

Kyllä jokaisesta lapsesta löytyy jotakin, josta olla ylpeä.  Omani ei koskaan pääse ylpeilemään vaikkapa koulutuksella mutta hänellä on lämmin ja kultainen sydän. 

Minä rakastin poikaani ja hän rakasti minua. Nyt hän on kuollut ja rakastan häntä edelleen.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä jokaisesta lapsesta löytyy jotakin, josta olla ylpeä.  Omani ei koskaan pääse ylpeilemään vaikkapa koulutuksella mutta hänellä on lämmin ja kultainen sydän. 

Oma lapseni taas on erittäin pitkälle lukenut ja kovapalkkainen uranainen. On myös hyvin kylmäsydämminen ja itsekäs ihminen.

Miksi lapsesta pitäisi olla ylpeä?

Vierailija kirjoitti:

Mun lapset on ammattikoulun käyneitä duunareita. Olen heistä ylpeä, normaaleja mukavia, ahkeria ihmisiä.

Enpä leuhkisi amiksen käymisellä. Sehän on lähinnä k-e-h-a-r-e-i-l-l-e eikä kerro ainakaan pärjäämisestä.

Vierailija kirjoitti:

Katso peiliin. Sieltä se vika löytyy. Et ole osannut kasvattaa lastasi mm. arvostamaan koulutusta. Sitä niittää, mitä kylvää.

Moni asia voi mennä pieleen hyvistä aikeista ja yrityksestä huolimatta.

Ei se koulutus onnelliseksi ketään tee. Mun tuttavapiirissä on lääkäri, pari insinööriä, johtava sosiaalityöntekijä, ravintolapäällikkö ym. En pitäisi ketään heistä onnellisena. Kaikki ovat elämäänsä tyytymättömiä, puolison kanssa näyttää menevän huonosti, eikä lapsetkaan vaikuta onnellisilta. Alkoholi tuntuu näyttelevän suurta osaa heidän elämässään ja kulisseja pidetään epätoivon vimmalla pystyssä. Toisaalta itse kuulun ns. rakentajien sukuun, joista suurin osa on oppinut ammattinsa työtä tekemällä. On raudoittajia, muurareita ja kirvesmiehiä. Kaikki ovat tyytyväisiä elämäänsä ja tienesteihinsä. Kaikilla on omakotitalo ja useimmilla mökki tai iso vene. Itse olen oppisopimuksella ammatin saanut verhoilija ja mieheni on veljensä opettama laatoittaja.  Töitä on riittänyt ja olemme onnellisia. Poikamme valmistui ammattikoulusta autoalalle ja hän perusti kahden kaverinsa kanssa yrityksen, joka menestyy. Jostain syystä tuntuu, että kaikki tuttuni, jotka tekevät käsillään töitä ja työstä jää pysyvä jälki, ovat tyytyväisiä elämäänsä, eivätkä haikaile aina jotain muuta. 

Onko lapsetkin joku kilpailu mitä kustakin tulee tai on tulematta? Jokainen elää omaa elämäänsä ja elämään kuuluu myötä- ja vastamäkiä sekä paljon tasaosuuksia. Ei tee ammatti elämää autuaaksi ja estä sitä etteikö elämään vastoinkäymisiä mahdu tai toisin päin.

Alkuperäiseen kysymykseen vastaten: 

Kyllähän tää tässä menee. Kahdesta voi olla ylpeä, yhdestä ei toistaiseksi oikein voi. Koulu takkuaa, on erityisluokalla. Mikään ei kiinnosta, ei ole kavereita eikä harrastuksia. Tässä meidän asuinalueella on muita samanikäisiä vaikka millä mitalla, mutta emme saa poikaa pyytämään ketään leikkimään. Välillä poikaa tullaan hakemaan, mutta useimmiten kieltäytyy.

Haluaisi vaan olla sisällä kattomassa telkkua tai pelaamassa, ja tietenkin syömässä kaikkea epäterveellistä schaibaa. Tää on kyllä semmonen homma mikä syö meitä vanhempia sisältäpäin, kun tuntuu ettei mistään ole mitään apua ja tsemppaaminen tuntuisi aina vaan pahentavan asiaa..

Mikään työ, mistä saa rahaa ja on laillista ja kunnollista, ei ole paskaduunia. Vaikka pojallasi olisi elämä pikkuisen raiteiltaan, niin olisiko omissa asenteissasi myös korjattavaa? Nyt hänellä on sentään työ ja mariset silti, että paskaduunia.

Mulla on kans ulosotossa oleva alle parikymppinen lapsi. Olisin toivonut vouvani jo hieman hellittää näin vanhemmalla iällä, mutta tämä lapsi valituksineen vie kaikki mehut. Hänkin tekee pienipalkkaista työtä ja rahaa jäö vähän. Odottaa sitten joka käänteessä apua. Itse hän on asiansa sotkenut enkä edes tiedä miksi on ulosotossa, mutta silti tuntuu, enttä minä siitä loppupeleissä olen vastuussa. Joo kaikki elää omaa elämäänsä ja kaikissa on jotain hyvää, niin tässäkin lapsessa, mutta hyvin vie minulta kaikki mehut kun oman elämäni lusäksi olen vastuussa myös tämän aikuisen lapsen elämästä.

Vierailija kirjoitti:

Ei se koulutus onnelliseksi ketään tee. Mun tuttavapiirissä on lääkäri, pari insinööriä, johtava sosiaalityöntekijä, ravintolapäällikkö ym. En pitäisi ketään heistä onnellisena. Kaikki ovat elämäänsä tyytymättömiä, puolison kanssa näyttää menevän huonosti, eikä lapsetkaan vaikuta onnellisilta. Alkoholi tuntuu näyttelevän suurta osaa heidän elämässään ja kulisseja pidetään epätoivon vimmalla pystyssä. Toisaalta itse kuulun ns. rakentajien sukuun, joista suurin osa on oppinut ammattinsa työtä tekemällä. On raudoittajia, muurareita ja kirvesmiehiä. Kaikki ovat tyytyväisiä elämäänsä ja tienesteihinsä. Kaikilla on omakotitalo ja useimmilla mökki tai iso vene. Itse olen oppisopimuksella ammatin saanut verhoilija ja mieheni on veljensä opettama laatoittaja.  Töitä on riittänyt ja olemme onnellisia. Poikamme valmistui ammattikoulusta autoalalle ja hän perusti kahden kaverinsa kanssa yrityksen, joka menestyy. Jostain syystä tuntuu, että kaikki tuttuni, jotka tekevät käsillään töitä ja työstä jää pysyvä jälki, ovat tyytyväisiä elämäänsä, eivätkä haikaile aina jotain muuta. 

Kiintoisa kirjoitus. Mieheni on lääkäri ja vaikka periaatteessa tykkää työstään, hallinnollista hommaa on ihan liikaa ja ihmettelen, kun työkaverit ovat aina hermoromahduksen partaalla tai saavat ihan kilareita ja itkukohtauksia töissä. Osin johtuu työstressistä, osin ihan muista syistä. Eli tosiaan ei näytä arvostettu ja hyvin palkattu työ tekevän kenestäkään onnellista. Lapsemme opiskelee rekkakuskiksi ja on ihan elämäänsä tyytyväinen. Jotenkin se suhtautuminen on niin erilaista: jos harjoitteluun pitää herätä kahden jälkeen yöllä, sitten herätään, eikä jäädä reflektoimaan omia fiiliksiä. Voin sanoa, että olen hänestä ylpeä, vaikka ilmeisesti joillekin vain amistason koulutus on joku ikuinen häpeä. Itse olen se korkeasti koulutettu ja silti enemmän tai vähemmän työelämästä syrjäytynyt. Ehkä tästä häpeäasiasta pitäisi kysyä äidiltäni... Ap:lle sanoisin, että ole ylpeä lapsestasi, joka tekee p*skaduunia sen sijaan, että vain syljeskelee kattoon.

Nyt vasta sain oivalluksen, että se lapsuudessa tuntema häpeä oli molemmin puolista. Vanhempani häpesivät minua, ja minä heitä.

Tosin minussa ei ollut oikeasti yhtään mitään hävettävää. Olin aivan hyvä lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Alkuperäiseen kysymykseen vastaten: 

Kyllähän tää tässä menee. Kahdesta voi olla ylpeä, yhdestä ei toistaiseksi oikein voi. Koulu takkuaa, on erityisluokalla. Mikään ei kiinnosta, ei ole kavereita eikä harrastuksia. Tässä meidän asuinalueella on muita samanikäisiä vaikka millä mitalla, mutta emme saa poikaa pyytämään ketään leikkimään. Välillä poikaa tullaan hakemaan, mutta useimmiten kieltäytyy.

Haluaisi vaan olla sisällä kattomassa telkkua tai pelaamassa, ja tietenkin syömässä kaikkea epäterveellistä schaibaa. Tää on kyllä semmonen homma mikä syö meitä vanhempia sisältäpäin, kun tuntuu ettei mistään ole mitään apua ja tsemppaaminen tuntuisi aina vaan pahentavan asiaa..

Terkku-ja peliaikaa voi ihan huoletta rajoittaa. Tehkää jotain yhdessä. Kutsukaa teille leikkikavereita. Vähän yritystä eikä vierestäseuraamista otsa rypyssä.

Schaiba,mitä hän kotona syö,on teidän sinne kantamaa...