Ylpeys ja ennakkoluulo -maailman ihmeellisyyksiä

Minä olen lapsena yrittänyt opiskella pianonsoittoa omin päin nuoteista, ja siksi symppaan syvästi Maryn pyrkimyksiä.

Omakin soittoni kuulosti vahvasti siltä, ettei minulla ollut lahjoja eikä makua. Lahjoja ei varmaan ole nykyäänkään, mutta väittäisin että maku on kehittynyt kovasti, kun olen päässyt kuuntelemaan oikeasti hyviä soittajia niin livenä, tallenteista kuin viime vuosina Youtubesta. Nykyään on niin helppoa, kun voi etsiä melkein mistä tahansa kappaleesta muutaman eri tulkinnan ja kuunnella, mistä ne nyanssierot tulevat.

Mary olisi ehdottomasti ansainnut kotiopettajattaren.

Vierailija kirjoitti:

Vuoden -95 sarjan kirsikka kakun päällä on minulle ollut aina David Bamber. Mr Collins on huippuhahmo! Ne myötähäpeän tunteet kun hän nolaa itsensä.

Ihan sama mulla! Odotin aina sarjaa katsoessa, että Mr Collins tulisi ja saisin taas vähän nauraa. Naurettava hahmo, mutta kuitenkin hauska. Parasta on se, että olen joskus tuntenut erään papin, joka puhui aivan kuten Collins.

Mary oli tekninen pimputtaja, joka soitti mekaanisesti, vailla tunnetta, samalla painolla alusta loppuun. Opetuksella hänestä olisi tullut taitava pianisti. Hänen sivistyksensä oli pelkkä lukutaito ja oli lukenut kirjoja sieltä täältä, mutta koska kukaan ei ollut opastanut häntä missään, harjoitus keskusteluun, mielipiteiden muodostamiseen ja tietenkin elämänkokemus puuttui, hän ei päässyt kehittymään henkisesti. Mary on Bennetin sisarusparven traaginen hahmo ja ihmettelen, miksi Lizzy ja Jane jättivät kovasti ylöspäin pyrkivän sisarensa niin yksin.

Vierailija kirjoitti:

Mary oli tekninen pimputtaja, joka soitti mekaanisesti, vailla tunnetta, samalla painolla alusta loppuun. Opetuksella hänestä olisi tullut taitava pianisti. Hänen sivistyksensä oli pelkkä lukutaito ja oli lukenut kirjoja sieltä täältä, mutta koska kukaan ei ollut opastanut häntä missään, harjoitus keskusteluun, mielipiteiden muodostamiseen ja tietenkin elämänkokemus puuttui, hän ei päässyt kehittymään henkisesti. Mary on Bennetin sisarusparven traaginen hahmo ja ihmettelen, miksi Lizzy ja Jane jättivät kovasti ylöspäin pyrkivän sisarensa niin yksin.

Mary oli rasittava besserwisseri ja Jane ja Lizzy vain inhimillisiä, eivät jaksaneeet sitä kuunnella. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mary oli tekninen pimputtaja, joka soitti mekaanisesti, vailla tunnetta, samalla painolla alusta loppuun. Opetuksella hänestä olisi tullut taitava pianisti. Hänen sivistyksensä oli pelkkä lukutaito ja oli lukenut kirjoja sieltä täältä, mutta koska kukaan ei ollut opastanut häntä missään, harjoitus keskusteluun, mielipiteiden muodostamiseen ja tietenkin elämänkokemus puuttui, hän ei päässyt kehittymään henkisesti. Mary on Bennetin sisarusparven traaginen hahmo ja ihmettelen, miksi Lizzy ja Jane jättivät kovasti ylöspäin pyrkivän sisarensa niin yksin.

Mary oli rasittava besserwisseri ja Jane ja Lizzy vain inhimillisiä, eivät jaksaneeet sitä kuunnella. 

Marylla oli huono itsetunto, koska koko perhe oli aina kohdellut häntä kuin törkyä.

Äiti arvotti ihmisiä täysin ulkonäön perusteella, ja antoi ymmärtää Maryn olevan se viimeinen. Isä taas valitsi lemmikikseen Lizzyn, jolla oli älyä tai eloisuutta tai jotain (olisiko alkuperäinen sana ollut quickness?) jota hän ei viitsinyt kuitenkaan käyttää esimerkiksi opiskeluun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Historiallisissa elokuvissa tanssikohtaukset ovat aina taidokkaasti toteutettuja. Tanssilattia on juuri sopivan kokoinen kulloisellekin määrälle tanssijoita, kaikilla on erinomainen rytmitaju ja elegantit liikkeet, ellei erikseen haluta alleviivata yksittäisen henkilön kömpelyyttä. Oikeassa elämässä menneisyyden tanssiaisissa meno on varmaan ollut ihan samanlaista kuin nykyäänkin tanssilavoilla ja yökerhossa. Osa ei osaa askeleita tai pysy rytmissä, lattialla on tungosta.

Olihan herra Collins tanssilattialla kuin norsu posliinikaupassa. 😄 Varmasti monet olivat harjoitelleet tanssia kotioloissa ja siksi se sujui hyvin juhlissa.

Herra Collins juuri on esimerkki hahmosta, jonka kömpelyyttä alleviivataan sillä, että tämä ei osaa tanssia.

Tanssia piti ilman muuta harjoitella kotona ihan jo siksikin, että menneisyydessä tansseissa oli monimutkaiset koreografiat, jotka piti hallita. Toisaalta ei ollut mitään laitetta, jolla soittaa musiikkia harjoittelun tueksi, jos yhtäkkiä tuli inspiraatio harjoitella.

Pointtini oli, että tanssiaiset ovat varmasti näyttäneet oikeasti melko kömpelöiltä eivätkä täysin sujuvilta niin kuin elokuvissa. Samoin vaate- ja hiustyylit ovat samalla tavalla vaihdelleet eri ihmisten välillä kuin nykyään. Toisilla on luonnostaan parempi maku kuin toisilla. Elokuvissahan tietty työryhmä on aina suunnitellut ja toteuttanut elokuvan visuaalisen ilmeen, minkä ansiosta kokonaisuus on yhdenmukainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Historiallisissa elokuvissa tanssikohtaukset ovat aina taidokkaasti toteutettuja. Tanssilattia on juuri sopivan kokoinen kulloisellekin määrälle tanssijoita, kaikilla on erinomainen rytmitaju ja elegantit liikkeet, ellei erikseen haluta alleviivata yksittäisen henkilön kömpelyyttä. Oikeassa elämässä menneisyyden tanssiaisissa meno on varmaan ollut ihan samanlaista kuin nykyäänkin tanssilavoilla ja yökerhossa. Osa ei osaa askeleita tai pysy rytmissä, lattialla on tungosta.

Olihan herra Collins tanssilattialla kuin norsu posliinikaupassa. 😄 Varmasti monet olivat harjoitelleet tanssia kotioloissa ja siksi se sujui hyvin juhlissa.

Herra Collins juuri on esimerkki hahmosta, jonka kömpelyyttä alleviivataan sillä, että tämä ei osaa tanssia.

Tanssia piti ilman muuta harjoitella kotona ihan jo siksikin, että menneisyydessä tansseissa oli monimutkaiset koreografiat, jotka piti hallita. Toisaalta ei ollut mitään laitetta, jolla soittaa musiikkia harjoittelun tueksi, jos yhtäkkiä tuli inspiraatio harjoitella.

Pointtini oli, että tanssiaiset ovat varmasti näyttäneet oikeasti melko kömpelöiltä eivätkä täysin sujuvilta niin kuin elokuvissa. Samoin vaate- ja hiustyylit ovat samalla tavalla vaihdelleet eri ihmisten välillä kuin nykyään. Toisilla on luonnostaan parempi maku kuin toisilla. Elokuvissahan tietty työryhmä on aina suunnitellut ja toteuttanut elokuvan visuaalisen ilmeen, minkä ansiosta kokonaisuus on yhdenmukainen.

Elokuvissa tietenkin moni asia on siloiteltu. Minun käsitykseni mukaan muoti kylläkin oli hämmästyttävän yhdenmukaista 1800-luvulla. Jopa Amerikan uudisraivaajat tiesivät (parin vuoden viiveellä totta kai) kannattivatko pariisilaiset krinoliinia tai turnyyria. Köyhempi väki sitten muodisti vanhoja vaatteitaan.

Ja toki joka säätyläisperheessä oli laite, jolla musiikkia pystyttiin soittamaan tanssiharjoittelun tueksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Historiallisissa elokuvissa tanssikohtaukset ovat aina taidokkaasti toteutettuja. Tanssilattia on juuri sopivan kokoinen kulloisellekin määrälle tanssijoita, kaikilla on erinomainen rytmitaju ja elegantit liikkeet, ellei erikseen haluta alleviivata yksittäisen henkilön kömpelyyttä. Oikeassa elämässä menneisyyden tanssiaisissa meno on varmaan ollut ihan samanlaista kuin nykyäänkin tanssilavoilla ja yökerhossa. Osa ei osaa askeleita tai pysy rytmissä, lattialla on tungosta.

Olihan herra Collins tanssilattialla kuin norsu posliinikaupassa. 😄 Varmasti monet olivat harjoitelleet tanssia kotioloissa ja siksi se sujui hyvin juhlissa.

Herra Collins juuri on esimerkki hahmosta, jonka kömpelyyttä alleviivataan sillä, että tämä ei osaa tanssia.

Tanssia piti ilman muuta harjoitella kotona ihan jo siksikin, että menneisyydessä tansseissa oli monimutkaiset koreografiat, jotka piti hallita. Toisaalta ei ollut mitään laitetta, jolla soittaa musiikkia harjoittelun tueksi, jos yhtäkkiä tuli inspiraatio harjoitella.

Pointtini oli, että tanssiaiset ovat varmasti näyttäneet oikeasti melko kömpelöiltä eivätkä täysin sujuvilta niin kuin elokuvissa. Samoin vaate- ja hiustyylit ovat samalla tavalla vaihdelleet eri ihmisten välillä kuin nykyään. Toisilla on luonnostaan parempi maku kuin toisilla. Elokuvissahan tietty työryhmä on aina suunnitellut ja toteuttanut elokuvan visuaalisen ilmeen, minkä ansiosta kokonaisuus on yhdenmukainen.

Elokuvissa tietenkin moni asia on siloiteltu. Minun käsitykseni mukaan muoti kylläkin oli hämmästyttävän yhdenmukaista 1800-luvulla. Jopa Amerikan uudisraivaajat tiesivät (parin vuoden viiveellä totta kai) kannattivatko pariisilaiset krinoliinia tai turnyyria. Köyhempi väki sitten muodisti vanhoja vaatteitaan.

Ja toki joka säätyläisperheessä oli laite, jolla musiikkia pystyttiin soittamaan tanssiharjoittelun tueksi.

En viitannut muotiin vaan makuun ja taitoihin. Kaikilla nyt ei vain ole silmää valita itselleen edullisia kampauksia, kuoseja ja leikkauksia. Museoissa näkee välillä aika kauhean näköisiä vaatteita mutta elokuvissa ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Historiallisissa elokuvissa tanssikohtaukset ovat aina taidokkaasti toteutettuja. Tanssilattia on juuri sopivan kokoinen kulloisellekin määrälle tanssijoita, kaikilla on erinomainen rytmitaju ja elegantit liikkeet, ellei erikseen haluta alleviivata yksittäisen henkilön kömpelyyttä. Oikeassa elämässä menneisyyden tanssiaisissa meno on varmaan ollut ihan samanlaista kuin nykyäänkin tanssilavoilla ja yökerhossa. Osa ei osaa askeleita tai pysy rytmissä, lattialla on tungosta.

Olihan herra Collins tanssilattialla kuin norsu posliinikaupassa. 😄 Varmasti monet olivat harjoitelleet tanssia kotioloissa ja siksi se sujui hyvin juhlissa.

Herra Collins juuri on esimerkki hahmosta, jonka kömpelyyttä alleviivataan sillä, että tämä ei osaa tanssia.

Tanssia piti ilman muuta harjoitella kotona ihan jo siksikin, että menneisyydessä tansseissa oli monimutkaiset koreografiat, jotka piti hallita. Toisaalta ei ollut mitään laitetta, jolla soittaa musiikkia harjoittelun tueksi, jos yhtäkkiä tuli inspiraatio harjoitella.

Pointtini oli, että tanssiaiset ovat varmasti näyttäneet oikeasti melko kömpelöiltä eivätkä täysin sujuvilta niin kuin elokuvissa. Samoin vaate- ja hiustyylit ovat samalla tavalla vaihdelleet eri ihmisten välillä kuin nykyään. Toisilla on luonnostaan parempi maku kuin toisilla. Elokuvissahan tietty työryhmä on aina suunnitellut ja toteuttanut elokuvan visuaalisen ilmeen, minkä ansiosta kokonaisuus on yhdenmukainen.

Elokuvissa tietenkin moni asia on siloiteltu. Minun käsitykseni mukaan muoti kylläkin oli hämmästyttävän yhdenmukaista 1800-luvulla. Jopa Amerikan uudisraivaajat tiesivät (parin vuoden viiveellä totta kai) kannattivatko pariisilaiset krinoliinia tai turnyyria. Köyhempi väki sitten muodisti vanhoja vaatteitaan.

Ja toki joka säätyläisperheessä oli laite, jolla musiikkia pystyttiin soittamaan tanssiharjoittelun tueksi.

En viitannut muotiin vaan makuun ja taitoihin. Kaikilla nyt ei vain ole silmää valita itselleen edullisia kampauksia, kuoseja ja leikkauksia. Museoissa näkee välillä aika kauhean näköisiä vaatteita mutta elokuvissa ei.

Tuosta olen ihan samaa mieltä. Ja lisään vielä, että vaatehuolto varsinkin arvokkaampien kankaiden suhteen on ollut aika alkeellista. Silkkipuvut usein ensin käännettiin ja sitten viimeisenä keinona pestiin.

Joten ne valkeat puvut, joissa Lizzy telmi koirien kanssa, eivät ehkä olisi kestäneet lähempää tarkastelua tai haistelua.

Kyllähän neiti Bingleyllä oli aika poikkeavia vaatteita muista, eikä mitenkään tyylikkäällä tavalla. Vuoden -95 sarjasta nyt puhun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi Wickham lähti Lydian kanssa sille pakoreissulle? Eikö hänellä ollut aikomusta naida rahaa, edes hiukan? Oikeaa ihastusta? Hänen täytyi tietää, ettei Lydian perheellä ollut mitään. Darcyn astuminen maksumiehen paikalle oli toki täydellinen yllätys vähän kaikille, eniten ehkä Wickhamille itselleen.

Ei Wickhamilla ollut missään vaiheessa aikeita naida Lydiaa. Hetken huvitusta haki. Saattoi olla, että kuvitteli saavansa Lydiasta vähän tuloja, kun myisi tätä - tai sitten että Gardinerit ostaisivat Lydian takaisin kaikessa hiljaisuudessa. Tuo oli myös kostoa Elizabethille siitä, että tämä antoi rukkaset, vaikka Wickham itse olisi kyllä vetäytynyt avioliittolupauksestaan hyvin hätäisesti kun rahatilanne alkoi selkeytyä. Hetkeäkään ei tullut hänen mieleensä se, että tuon johdosta joutuisi naimisiin, vieläpä Lydian kanssa, ja tavalla, ettei ole mitään pakotietä (Darcy todennäköisesti vaikutti muuhunkin kuin siihen, mihin asemapaikkaan hänet lähetettiin häiden jälkeen). Oli todennäköisesti upseerien tiukassa valvonnassa sen jälkeen.

Minua itseäni on alkanut häiritä Maryn kohtelu. Ehkä Mary ei ollut kaunein eikä viisain, mutta älykäs hän selvästi oli. Kunnon koulutuksella ja opastuksella hänestä olisi todennäköisesti tullut hyvinkin yhteiskuntakelpoinen yksilö. Hän jäi aina muiden varjoon, häntä pilkkasivat kaikki avoimesti, eikä kukaan tukenut häntä. Toivottavasti Elizabethin ja Janen hyvät naimakaupat toivat hänelle kelvollisen puolison, että pääsi pois sisarustensa läheisyydestä.

Minuakin säälittää Mary. Olihan hän hiukan tiukkapipo, mutta ei varmaan mitenkään huono ihminen. Luulen, että Mr. Collins olisi saanut hänestä hyvän vaimon, olisi ollut varmaan paljon yhteistä. Ikävä, että kirkonmiehellekin kelpasi vain ulkonäkö. Minuakin on aina pilkattu siitä,että olin nuorempana hiljainen ja tykkäsin lukea.

Kaikki myötätuntoni on Maryn puolella, mutta on aivan oikein, ettei häntä naitettu herra Collinsille. Maryllä ja Mr. Collinsilla olivat yhteisiä juuri väärät asiat, he olisivat korostaneet toistensa huonoja puolia ja koko avoliitto olisi mennyt ihan pieleen. Molemmistw olisi tullut entistä naurettavampia, pikkumaisempia, vääriin ulkoisiin tekijöihin keskittyviä. Se olisi ollut haitaksi herra Collinsin uralle ja seurakunnalle. Sen sijaan Charlotte oli riittävän vanha, hänellä oli elämänkokemusta ja ymmärrystä ja riittävän kärsivällinen luonteenlaatu sekä sietääkseen herra Collinsin puutteita että herättääkseen ja ohjatakseen tämän kehitystä parempaan suuntaan. Charlotte osasi tasata herra Collinsin kulmia, tehdä tästä kunnioitusta herättävämmän ja vähemmän hölmöltä vaikuttavan ja lisäksi Charlotte osasi itse arvioida omaa toimintaansa järkevästi. Mary oli vielä lapsi, hänen kykynsä eivät olisi tuohon riittäneet eikä hänen luonteensa olisi ohjannutkaan siihen suuntaan.

Kirjassa sanotaan, että Mary jäi kotiin äitinsä seuraksi ja kun epäedullinen vertailu siskoihin ja kilpailu äidin huomioista loppuivat ja uusi asema vei Maryn entistä enemmän sosiaalisiin ympyröihin, hänen luonteensakin tasoittui ja hän alkoi kukoistaa. Kirjassa ei puhuta Maryn eikä Kittyn avioitumisesta, mutta ei myöskään sanota, etteivät he myöhemmin menneet naimisiin. Siinä, missä kirjan alussa tyttöjen oli pakko avioitua saadakseen jonkun elstuksen ja katon päänsä päälle isän kuoltua, kirjan lopusa Maryllä on kolme naimississaolevaa siskoa, joista ainakin kahdella on varaa pitää hänestä huolta -toki ikävän riippuvaisess asemassa - eikä hånen siis ole mikään pakko mennä naimisiin. Hän saattoi elää varsin mukavasti, ja joka tapauksessa Marylle ei käynyt huonosti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei naisten elämän TARKOITUS tuolloin ollut mennä naimisiin. Naimisiinmeno oli vain EDELLYTYS mille tahansa muulle elämän tarkoitukselle tai tekemiselle. Nainen, joka ei mennyt naimisiin, oli yleensä köyhä ja ja siksi muiden armoilla. Herrasväen koulutuksen saanut nainen saattoi ryhtyä kotiopettajaksi, mutta ei silläkään vanhuutta turvannut. Todellla harva oli Emma Woodhousen asemassa, tilanteessa jossa oli naisella oli niin paljon varqllisuutta, että pystyi elättämään ite itsensä. Useimmat olivat Charlotte Lucasin tilanteesa, jossa oli pakko naida joku, jotta sai itselleen katon pään päälle.

Nyt onkin hyvä hetki kysyä, kun en täysin ymmärrä tuon aikasia perimiskuvioita. Eikö Emman tarvinnut pelätä isänsä kuolemaa siinä mielessä, että joku miespuolinen sukulainen tulee ja perii kaiken?

En nyt ole varsinainen asiantuntija, mutta ymmärtääkseni Woodhouseilla oli myös rahaa eli omaisuus ei ollut kiinni pelkästään talossa ja maassa. Eli Emmalla oli myös omaa omaisuutta rahan muodossa. Kaiken järjen mukaan Hartfield menisi herra Woodhousen kuoltua Emman sisaren (vanhimmalle) pojalle, eli taloa Emma ei perisi, mutta rahat riitäisivät mukavaan elämään.

Korjatkaa, jos olen ihan hakoteillä.

Perheen isä on voinut kerätä tyttärelleen myötäjäisrahaa, ja näin nostaa tyttären markkina-arvoa naimakaupoissa, vaikka tytär ei perisikään maata. Tätähän Mr. Bennetkin harmitteli, ettei ollut kerännyt tyttärilleen myötjäisrahoja ja näin heidän avioliittoon pääsemisensä oli hyvin epätodennäköistä.

Joskus myös nuo "sukuun kiinnitetyt" maa/tilaomaisuudet saattoivat olla melkoinen taakka. Jos peri  miespuoleisena sukulaisena sääntöperinnöksi kirjatun kartanon/tilan (jota siis naispuoleinen ei voinut periä), joka ei tuottanut niin hyvin että sitä saattoi pitää yllä ja vielä elääkin tuotolla, piti miehen sitten laskelmoida, että sai naitua rahaa itselleen, koska oli vähän niin kuin naimisissa myös tuon maaomaisuuden kanssa, niitähän ei aina helposti pystynyt välttämättä myymäänkään kenelle tahansa (esim. ei ollut lainkaan sanottu että aateliton pystyi noin vain ostamaan aatelismaata jne.).

Millaiseksihan Lizzyn ja Darcyn avioliito lopulta ensihuuman hälvettyä muodostui? Haluan ajatella, että onnelliseksi, mutten ole ihan varma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Historiallisissa elokuvissa tanssikohtaukset ovat aina taidokkaasti toteutettuja. Tanssilattia on juuri sopivan kokoinen kulloisellekin määrälle tanssijoita, kaikilla on erinomainen rytmitaju ja elegantit liikkeet, ellei erikseen haluta alleviivata yksittäisen henkilön kömpelyyttä. Oikeassa elämässä menneisyyden tanssiaisissa meno on varmaan ollut ihan samanlaista kuin nykyäänkin tanssilavoilla ja yökerhossa. Osa ei osaa askeleita tai pysy rytmissä, lattialla on tungosta.

Olihan herra Collins tanssilattialla kuin norsu posliinikaupassa. 😄 Varmasti monet olivat harjoitelleet tanssia kotioloissa ja siksi se sujui hyvin juhlissa.

Herra Collins juuri on esimerkki hahmosta, jonka kömpelyyttä alleviivataan sillä, että tämä ei osaa tanssia.

Tanssia piti ilman muuta harjoitella kotona ihan jo siksikin, että menneisyydessä tansseissa oli monimutkaiset koreografiat, jotka piti hallita. Toisaalta ei ollut mitään laitetta, jolla soittaa musiikkia harjoittelun tueksi, jos yhtäkkiä tuli inspiraatio harjoitella.

Pointtini oli, että tanssiaiset ovat varmasti näyttäneet oikeasti melko kömpelöiltä eivätkä täysin sujuvilta niin kuin elokuvissa. Samoin vaate- ja hiustyylit ovat samalla tavalla vaihdelleet eri ihmisten välillä kuin nykyään. Toisilla on luonnostaan parempi maku kuin toisilla. Elokuvissahan tietty työryhmä on aina suunnitellut ja toteuttanut elokuvan visuaalisen ilmeen, minkä ansiosta kokonaisuus on yhdenmukainen.

Elokuvissa tietenkin moni asia on siloiteltu. Minun käsitykseni mukaan muoti kylläkin oli hämmästyttävän yhdenmukaista 1800-luvulla. Jopa Amerikan uudisraivaajat tiesivät (parin vuoden viiveellä totta kai) kannattivatko pariisilaiset krinoliinia tai turnyyria. Köyhempi väki sitten muodisti vanhoja vaatteitaan.

Ja toki joka säätyläisperheessä oli laite, jolla musiikkia pystyttiin soittamaan tanssiharjoittelun tueksi.

En viitannut muotiin vaan makuun ja taitoihin. Kaikilla nyt ei vain ole silmää valita itselleen edullisia kampauksia, kuoseja ja leikkauksia. Museoissa näkee välillä aika kauhean näköisiä vaatteita mutta elokuvissa ei.

Museoissa tuohon tietysti vaikutta myös se, että maku on kulttuurisidonnainen asia. Eli se, mikä meistä nyt vaikuttaa hyvältä maulta ja tyylikkäältä puvulta, on epäilemättä muutama sata vuotta sitten näyttänyt ihan kauhealta ja osa siitä, mikä meidän mielestä nyt museossa näyttää ihan epäedulliselta, on aikanaan korostanut kantajassaan juuri niitä puolia, mitä silloin on haluttukin.

Vierailija kirjoitti:

Millaiseksihan Lizzyn ja Darcyn avioliito lopulta ensihuuman hälvettyä muodostui? Haluan ajatella, että onnelliseksi, mutten ole ihan varma.

Kirjasssa kerrotaan, että avioliitto oli onnellinen ja että Darcy mahdollisti sen, että Lizzy sai paljon lisää arvokkuutta ja Lizzy taas opetti Darcyn nauraman itselleen - mikä ensin pelotti ja sitten hämmästytti Georgianaa, mutta aikanaan tämäkin tottui siihen ja oppi odottamaan kumppanuusavioliitoa, jossa osapuolet eivät ole jåykkiå ja muodollisia vaan ”voivst olttaa vapauksia toisiaan kohtaan. Georgianan kautta kuvataan Austenin näkemys hyvästä onnistuneesta a ioliitosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

2000-luvun leffassa tunnelma on 10+!

Aivan ihania kohtauksia, musiikki, maisema, kaikki ne tunteet...!

Annan anteeksi että Lizzy keinuu sikalan takana helma ravassa.

Hmm.... oletko lukenut kirjaa ollenkaan? Minulle tuo 2000-luvun versio oli kyllä totaalisen vastenmielinen kokemus.

Tuo Keira-elokuva ei ole kovinkaan onnistunut. Maisema ja musiikki tosin hienoja, mutta muutenhan se ei vastaa kirjaa lainkaan hyvin ja ohjaus&käsikirjoitus on iso pettymys. Keira Knightly ei sovi Elizabethin rooliin lainkaan (Elizan pitäisi olla nokkela, älykäs ja rohkea eikä kihertää kätensä takana kuin ujo tyttönen) ja mr.Darcy-hahmo on aivan säälittävä. Ainoa hahmo, joka mielestäni on onnistunut elokuvassa, on Lydia Bennetin esittäjä.

Vierailija kirjoitti:

Millaiseksihan Lizzyn ja Darcyn avioliito lopulta ensihuuman hälvettyä muodostui? Haluan ajatella, että onnelliseksi, mutten ole ihan varma.

Death Comes to Pemberly on jatko-osa kirjalle. P D James on kirjailija. Filmasointi on tullut telkkarista Suomessakin. Pääosien esittäjät eivät ole kuvankauniita ja arki on astunut Darcyjen talouteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Historiallisissa elokuvissa tanssikohtaukset ovat aina taidokkaasti toteutettuja. Tanssilattia on juuri sopivan kokoinen kulloisellekin määrälle tanssijoita, kaikilla on erinomainen rytmitaju ja elegantit liikkeet, ellei erikseen haluta alleviivata yksittäisen henkilön kömpelyyttä. Oikeassa elämässä menneisyyden tanssiaisissa meno on varmaan ollut ihan samanlaista kuin nykyäänkin tanssilavoilla ja yökerhossa. Osa ei osaa askeleita tai pysy rytmissä, lattialla on tungosta.

Olihan herra Collins tanssilattialla kuin norsu posliinikaupassa. 😄 Varmasti monet olivat harjoitelleet tanssia kotioloissa ja siksi se sujui hyvin juhlissa.

Herra Collins juuri on esimerkki hahmosta, jonka kömpelyyttä alleviivataan sillä, että tämä ei osaa tanssia.

Tanssia piti ilman muuta harjoitella kotona ihan jo siksikin, että menneisyydessä tansseissa oli monimutkaiset koreografiat, jotka piti hallita. Toisaalta ei ollut mitään laitetta, jolla soittaa musiikkia harjoittelun tueksi, jos yhtäkkiä tuli inspiraatio harjoitella.

Pointtini oli, että tanssiaiset ovat varmasti näyttäneet oikeasti melko kömpelöiltä eivätkä täysin sujuvilta niin kuin elokuvissa. Samoin vaate- ja hiustyylit ovat samalla tavalla vaihdelleet eri ihmisten välillä kuin nykyään. Toisilla on luonnostaan parempi maku kuin toisilla. Elokuvissahan tietty työryhmä on aina suunnitellut ja toteuttanut elokuvan visuaalisen ilmeen, minkä ansiosta kokonaisuus on yhdenmukainen.

Elokuvissa tietenkin moni asia on siloiteltu. Minun käsitykseni mukaan muoti kylläkin oli hämmästyttävän yhdenmukaista 1800-luvulla. Jopa Amerikan uudisraivaajat tiesivät (parin vuoden viiveellä totta kai) kannattivatko pariisilaiset krinoliinia tai turnyyria. Köyhempi väki sitten muodisti vanhoja vaatteitaan.

Ja toki joka säätyläisperheessä oli laite, jolla musiikkia pystyttiin soittamaan tanssiharjoittelun tueksi.

En viitannut muotiin vaan makuun ja taitoihin. Kaikilla nyt ei vain ole silmää valita itselleen edullisia kampauksia, kuoseja ja leikkauksia. Museoissa näkee välillä aika kauhean näköisiä vaatteita mutta elokuvissa ei.

Museoissa tuohon tietysti vaikutta myös se, että maku on kulttuurisidonnainen asia. Eli se, mikä meistä nyt vaikuttaa hyvältä maulta ja tyylikkäältä puvulta, on epäilemättä muutama sata vuotta sitten näyttänyt ihan kauhealta ja osa siitä, mikä meidän mielestä nyt museossa näyttää ihan epäedulliselta, on aikanaan korostanut kantajassaan juuri niitä puolia, mitä silloin on haluttukin.

Lisäksi museoon on voinut säilyä just ne vähemmälle käytölle jääneet vaatteet. Hyvät ja kauniit on käytetty loppuun.

Olen aina ajatellut 90-luvun sarjan olevan hyvin huolellista ja ajatonta epookkia, mutta nyt kun katsoin sitä, tuli sellainen olo, että tuolle ajalle luonteenomainen Wonderbra-muoti vähän puskee läpi.

En ole suuri periodimuodin harrastaja, joten en osaa sanoa, millainen oli ihanteellinen empiresiluetti. Mutta ottaen huomioon että vain muutama vuosikymmen sitten ihmiset olivat selvästi vähemmän rintavia kuin nykypäivänä, ja Bennetin tytöt olivat vielä varsin nuoria, ovat he vähän liioitellun uhkeita.

Vierailija kirjoitti:

Olen aina ajatellut 90-luvun sarjan olevan hyvin huolellista ja ajatonta epookkia, mutta nyt kun katsoin sitä, tuli sellainen olo, että tuolle ajalle luonteenomainen Wonderbra-muoti vähän puskee läpi.

En ole suuri periodimuodin harrastaja, joten en osaa sanoa, millainen oli ihanteellinen empiresiluetti. Mutta ottaen huomioon että vain muutama vuosikymmen sitten ihmiset olivat selvästi vähemmän rintavia kuin nykypäivänä, ja Bennetin tytöt olivat vielä varsin nuoria, ovat he vähän liioitellun uhkeita.

Ihan 1800-luvun alussa oli muotia, että rinnat suorastaan hyppivät silmille niukoista mekoista. Esimerkkinä muotokuva vuodelta 1805:

https://indianapublicradio.org/wp-content/uploads/2019/02/Stuart_Portra…

Ihanteellinen siluetti oli tällainen:

http://1.bp.blogspot.com/-uIH8Uymhf40/Tq9owmEapCI/AAAAAAAAB6Q/XNc2_cObK…

Ja se saavutettiin tämäntyylisellä aikansa wonderbralla, ja varmastikin myös strategisilla täytteillä:

http://cdn.shopify.com/s/files/1/1076/1970/products/IMG_7104sq.jpg?v=15…

Tulevina vuosikymmeninä sitten alettiin yhä vähemmän ja vähemmän korostaa povea. Jo 1815 se korostui paljon vähemmän, vaikka empiresiluetti oli sinänsä vielä muotia, ja yhä useammin rintavakoa peiteltiin jollain harsoilla ja pitseillä ja korkeammilla kaula-aukoilla.