kaduttaakohan mikään niin kuin elämätön nuoruus

Elämättömästä nuoruudesta puhuvat vain ne jotka ovat tehneet nuorena typeryyksiä ja kuvittelevat että ne ovat menettäneet jotain jotka eivät ole tehneet nuorena typeryyksiä ja joutuneet vaikeuksiin. Ei kadua, ei ole vain yhtä oikeaa tapaa elää nuorena.

Vierailija kirjoitti:

Kauhea elämänjano, eikö elämä ole tässä ja nyt, puhuin ainakin totta, nuoruus kauheinta aikaa ihmisellä.

Olen siis tuo mies jolta puuttui nuoruussuhde.

Onhan se elämä tässä ja nyt, aina välillä sitä tulee vaan mietittyä että: "JOS" olisi ollut ihanampi teininuoruus/lapsuuskin niin olisinko nyt sairas? Olenko lopullisesti "pilalla"? Tahtoa on, mutta sitä miettii että onko minulta ryöstetty minun henkilökohtaisen huippuni potentiaali, on tosiasia että en voi olla enää niin hyvä kun olisi ollut mahdollista joskus.

Mitä sitten jos nuorena on tai ei olla tehty niitä juttuja joita nuorena tehdään?

Mä olen nuorena kiertänyt festateita, juhlinut, sekoillut ja jonkun mielestä ehkä elänyt epämääräistä elämää. Entä sitten?

Nyt iän ja lasten myötä elämä tuntuu paremmalta kuin koskaan nuorena, voin halutessani juhlia tai opiskella tai tehdä mitä huvittaa.

Nuorena sitä meni enemmän laumassa ja lauman sääntöjen mukaan.

Älkää katuko "elämätöntä" nuoruuttaa, alkakaa elää aikuisen elämää. Se on hienoa.

Mitä hienoa on hölmöissä kännisekoiluissa? Yhdenyön suhteissa? Hillumisessa siellä ja täällä ilman järjen häivää?

Yleensä tällaisia sekoiluja tarkoitetaan kun puhutaan siitä, että pitää "elää" nuorena. Pahimmillaan noissa satuttaa itsensä, saa sairauksia, ei toivottuja lapsia, sukupuolitauteja, menee maine, alkoholisoituu, jää huumekoukkuun jne.

Kannattaa elää niin, että voi katsoa itseään peilistä, eikä hävetä eikä kaapeissa ole luurankoja.

Vierailija kirjoitti:

Mua ainakin kaduttaa. En tehnyt mitään vuosina 17-tähän päivään. Ei ollut kavereita :( N28

Tämän ymmärtää hyvin, jos ei kavereiden puutteen takia tullut tehtyä tarpeeksi.

Itse taas olisin voinut jättää monet turhat ryyppäämiset ja "juhlimiset" väliin. Ne joissa ei oikeasti ollut hauskaa, ja joissa olin lähinnä vaivaantunut ja ahdistunut, mutta halusin olla porukan mukana.

Sitten taas jotkut niistä kerroista oli oikeastikin hauskoja, joten osittain saatan katua valintojani, mutta osittain taas en.

Vierailija kirjoitti:

Mitä hienoa on hölmöissä kännisekoiluissa? Yhdenyön suhteissa? Hillumisessa siellä ja täällä ilman järjen häivää?

Yleensä tällaisia sekoiluja tarkoitetaan kun puhutaan siitä, että pitää "elää" nuorena. Pahimmillaan noissa satuttaa itsensä, saa sairauksia, ei toivottuja lapsia, sukupuolitauteja, menee maine, alkoholisoituu, jää huumekoukkuun jne.

Kannattaa elää niin, että voi katsoa itseään peilistä, eikä hävetä eikä kaapeissa ole luurankoja.

Tämäkin riipuu paljon ihmisestä. Kai niissä koetellaan rajoja ja opetellaan elämää. Monet noista sekoiluista on turhia ja ahdistavia, mutta toisaalta jotkut niistä viihdyttäviäkin, joten vain kokemalla voi tietää.

Tietysti, ei toivotut lapset, huumekoukut jne. menee jo liian pitkälle. Mutta täysin ulkopuolelle jättäytyminenkään ei ole välttämättä se paras vaihtoehto.

Vierailija kirjoitti:

Oikeastaan se, että alaikäisenä istuin kaikki illat kotona ja keskityin koulunkäyntiin, ei juurikaan kaduta. Ilman sitä tuskin olisin pärjännyt opinnoissani ja saanut hyvätasoista työpaikkaa. Mutta sitä kadun, että siinä parikymppisenä en elänyt nuoruuttani. En oikein löytänyt ystäviä, joten ei ollut sitä baariseuraa. Koko elämä mennyt tehden vain koulutöitä ja tuhlaten aikaa yksin kotona. Yritin kyllä elää kuten villi ja vapaa nuori, mutta ilman ystäviä se oli hankalaa eikä oikein ollut intoa yksinkään lähteä rellestämään.

Kyllä minä joskus kadun elämääni kovastikin. Onko tämä nyt niin hienoa, että on rahaa tuhlattavaksi, mutta työ vie kaiken ajan. Veikkaanpa, että monilla kouluttamattomilla teiniäideilläkin on mukavempi elämä kuin minulla.

Minulla oli vähän sama tilanne, mutta 3kympin kohdalla asiat muuttuivat. Sain ystäviä ja lähdin tekemään erilaisia reissuja pitkin maailmaa ja kokeilemaan erilaisia elämyksiä (enkä tarkoita mitään huumeita/villejä yhdenillanjuttuja, vaan esim. laskuvarjohyppyjä ja surffausta ym)

Löysin itsestäni ihan uusia puolia ja elämä on mielekkäämpää. Jos sinulla ei ole matkakaveria niin lähde ryhmämatkalle. Ryhmämatkoja löytyy niin Aikuisille kuin nuoremmille aikuisille (varsinkin international ryhmät). Mutta jos jännittää niin lähde ensin ihan suomalaiselle ryhmämatkalle vaikka Kiinaan, et varmasti kadu:)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kauhea elämänjano, eikö elämä ole tässä ja nyt, puhuin ainakin totta, nuoruus kauheinta aikaa ihmisellä.

Olen siis tuo mies jolta puuttui nuoruussuhde.

Onhan se elämä tässä ja nyt, aina välillä sitä tulee vaan mietittyä että: "JOS" olisi ollut ihanampi teininuoruus/lapsuuskin niin olisinko nyt sairas? Olenko lopullisesti "pilalla"? Tahtoa on, mutta sitä miettii että onko minulta ryöstetty minun henkilökohtaisen huippuni potentiaali, on tosiasia että en voi olla enää niin hyvä kun olisi ollut mahdollista joskus.

Se "ihanampi teiniaika" tarkoittaisi elatusmaksuja ja muita ongelmia.Vanhempana on vain tyytyväinen että vältti sen.

Vierailija kirjoitti:

Mua ainakin kaduttaa. En tehnyt mitään vuosina 17-tähän päivään. Ei ollut kavereita :( N28

Kirjoitin jollekin toisella yksinäiselle matkustelusta, itselläni se auttoi saamaan ystäviä ja toi itsetuntoa. Yksinkin voi lähteä juuri esim. ryhmämatkoille, ja siellä on aina muitakin yksin olevia ja muihin kyllä tutustuu:) Tsemppiä, olet vielä nuori ja ehdit ottaa ohjat elämästäsi:)

Vierailija kirjoitti:

Kasvoin itse todella ankarassa ja uskonnollisessa perheessä, jossa kaikki liikenevä aika käytettiin uskonnon levittämiseen, sen tutkimiseen tai ylipäätään kyseisen lahkon hyväksi. Omia harrastuksia ei saanut olla, ammatinvalinta piti tehdä niin että joutuisi mahd vähän opiskelemaan jotta aikaa uskonnolle irtoaisi mahd paljon. Kun teini-ikäisenä muut ikätoverit alkoivat kiinnostua vastakkaisesta sukupuolesta ja se oli täysin normaalia, meillä kotona kiellettiin kaikki sellainen ja painotettiin että poikien kanssa saa olla tekemisissä vain jos aikoo mennä naimisiin. Ja koska 13-14 v ei ollut vielä valmis naimisiin, ei poikien kanssa tarvinnut viettää aikaa. Kaikki normaali, kasvamiseeen kuuluva kiellettiin. Lahkossa on yleistä että mennään naimisiin heti 18-v ja ensimmäisen seurustelukumppanin kanssa, seksi ennen avioliittoa on ankarasti kielletty.

Moni lapsuudenkaverini jätti nuoruutensa elämättä, kokeilut kokeilematta ja siirtyi suunnilleen suoraan lapsuudesta aikuisuuteen. Uskonto oli kaikki kaikessa, eikä itseään etsitty, mietitty mitä MINÄ haluan, koska uskonto meni kaiken edelle.

Onneksi, ONNEKSI, minä tajusin että tämä ei ole tapa elää, minä en halua naimisiin 18-vuotiaana, en halua olla "kuuliainen vaimo" paskaduunissa ja elää maailmanloppua ja paratiisia -harhaa- odotellessa. Aloin 16-v elää kaksoiselämää ja tehdä salassa niitä juttuja mitkä muille oli normaaleita tuon ikäisenä, meille kuolemansynti. 17-v kirjaimellisesti erosin lahkosta ja samalla perheestäni.

Pääsin opiskelemaan alaa, joka oli ns. kiellettyä kyseisessä uskonlahkossa, elätin itseni, seurustelin poikien kanssa, harrastin seksiä, kokeilin alkoholia, kokeilin pilvenpolttelua, kävin baareissa, matkustelin. Tein kaikkea mitä nuorena kuuluukin, jopa enemmän. Menetin perheeni, mutta sain pitää nuoruuteni.

Olen nyt 35-vuotias nainen arvostetussa asemassa työssä, jota rakastan tehdä. Minulla on perhe, harrastuksia, maallista omaisuutta -jota kiellettiin haalimasta, koska turhaa, lahkolle kaikki rahat-, ystäviä, elämäni on sopusointuista ja rauhallista. Muistelen lämmöllä nuoruuden toilailutani, rajojen hakemista, jopa niitä älyttömiäkin temppuja. Tietäen että jos noita juttuja ei olisi tehnyt, en olisi sellainen ihminen kuin nyt, ja mahdollisesti kokisin tarvetta elää sitä menetettyä nuoruutta nyt, perheeni kustannuksella.

Mitä tulee ikäisiini jotka jäivät lahkoon ja jättivät nuoruuden elämättä? Moni meni naimisiin 18-v, erosi, on uudella kierroksella. Harvalla kunnon ammattia, ja onpahan joukossa muutama jotka menivät heti 18-v  täytettyään lahkon päämajaan "töihin" eli omistivat koko hyvän nuoruutensa tiukalle laitoselämälle, ja nyt 15 v tuolla päämajassa palveltuaan saavat ilmoituksen että heidän palveluksiaan ei enää tarvita. On se mahtavaa koittaa sen jälkeen sopeutua yhteiskuntaan ja miettiä, olisiko ne nuoruusvuodet voinut käyttää muulla tavalla.

Hienoa, että uskalsit valita oman näköisesi elämän! On ihan järkyttävää, että ihmisiä aivopestään tuhlaamaan oma ainutkertainen elämänsä johonkin keksittyyn hierarkialaitokseen (ja jos jumala olisikin olemassa, ei se arvostaisi puupennin vertaa tällaisia ihmisten alistamislaitoksia). Nämäkin ihmiset voisivat saada paljon hyvää aikaan muille kanssaihmisille ja eläimille ja samalla nauttia omasta elämästään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kasvoin itse todella ankarassa ja uskonnollisessa perheessä, jossa kaikki liikenevä aika käytettiin uskonnon levittämiseen, sen tutkimiseen tai ylipäätään kyseisen lahkon hyväksi. Omia harrastuksia ei saanut olla, ammatinvalinta piti tehdä niin että joutuisi mahd vähän opiskelemaan jotta aikaa uskonnolle irtoaisi mahd paljon. Kun teini-ikäisenä muut ikätoverit alkoivat kiinnostua vastakkaisesta sukupuolesta ja se oli täysin normaalia, meillä kotona kiellettiin kaikki sellainen ja painotettiin että poikien kanssa saa olla tekemisissä vain jos aikoo mennä naimisiin. Ja koska 13-14 v ei ollut vielä valmis naimisiin, ei poikien kanssa tarvinnut viettää aikaa. Kaikki normaali, kasvamiseeen kuuluva kiellettiin. Lahkossa on yleistä että mennään naimisiin heti 18-v ja ensimmäisen seurustelukumppanin kanssa, seksi ennen avioliittoa on ankarasti kielletty.

Moni lapsuudenkaverini jätti nuoruutensa elämättä, kokeilut kokeilematta ja siirtyi suunnilleen suoraan lapsuudesta aikuisuuteen. Uskonto oli kaikki kaikessa, eikä itseään etsitty, mietitty mitä MINÄ haluan, koska uskonto meni kaiken edelle.

Onneksi, ONNEKSI, minä tajusin että tämä ei ole tapa elää, minä en halua naimisiin 18-vuotiaana, en halua olla "kuuliainen vaimo" paskaduunissa ja elää maailmanloppua ja paratiisia -harhaa- odotellessa. Aloin 16-v elää kaksoiselämää ja tehdä salassa niitä juttuja mitkä muille oli normaaleita tuon ikäisenä, meille kuolemansynti. 17-v kirjaimellisesti erosin lahkosta ja samalla perheestäni.

Pääsin opiskelemaan alaa, joka oli ns. kiellettyä kyseisessä uskonlahkossa, elätin itseni, seurustelin poikien kanssa, harrastin seksiä, kokeilin alkoholia, kokeilin pilvenpolttelua, kävin baareissa, matkustelin. Tein kaikkea mitä nuorena kuuluukin, jopa enemmän. Menetin perheeni, mutta sain pitää nuoruuteni.

Olen nyt 35-vuotias nainen arvostetussa asemassa työssä, jota rakastan tehdä. Minulla on perhe, harrastuksia, maallista omaisuutta -jota kiellettiin haalimasta, koska turhaa, lahkolle kaikki rahat-, ystäviä, elämäni on sopusointuista ja rauhallista. Muistelen lämmöllä nuoruuden toilailutani, rajojen hakemista, jopa niitä älyttömiäkin temppuja. Tietäen että jos noita juttuja ei olisi tehnyt, en olisi sellainen ihminen kuin nyt, ja mahdollisesti kokisin tarvetta elää sitä menetettyä nuoruutta nyt, perheeni kustannuksella.

Mitä tulee ikäisiini jotka jäivät lahkoon ja jättivät nuoruuden elämättä? Moni meni naimisiin 18-v, erosi, on uudella kierroksella. Harvalla kunnon ammattia, ja onpahan joukossa muutama jotka menivät heti 18-v  täytettyään lahkon päämajaan "töihin" eli omistivat koko hyvän nuoruutensa tiukalle laitoselämälle, ja nyt 15 v tuolla päämajassa palveltuaan saavat ilmoituksen että heidän palveluksiaan ei enää tarvita. On se mahtavaa koittaa sen jälkeen sopeutua yhteiskuntaan ja miettiä, olisiko ne nuoruusvuodet voinut käyttää muulla tavalla.

En usko että ympäristö muokkaa persoonaa kovin paljon.Se on geeneissä mitä haluaa ja mitä ei.

Niin, sen takia lapsia on niin kovin Vaikeaa aivopestä esim. isis-sotilaiksi...

Voi hyvää päivää taas, lukaisepa vaikka yksikin artikkeli ihmisen tahdonmuodostuksesta. Geeneillä on hyvin vähän tekemistä omien mielitekojen kanssa (paitsi perustarpeiden tyydytys).

Vierailija kirjoitti:

Moni kyllä katuu nuoruuden hölmöilyjäkin!!! Jälkikäteen ajattelee, että olisi pitänyt elää järkevämmin nuorena.

Samaa mieltä. Minulla oli taipumuksia erääseen urheilulajiin, mutta en viitsinyt treenata. Minä juhlin, reissasin ja pidin hauskaa nuorena. Onneksi ymmärsin hoitaa opiskelut kunnolla ja sain ammatin itselleni. 

Minusta ei olisi tullut Euroopanmestaria, mutta piiritasolla olisin varmasti menestynyt. Sellainen elämä olisi ollut paljon palkitsevampaa kuin hauskanpito. Olisin myös saanut urheilupiireistä erilaisia kavereita ja elämääni merkityksellisyyttä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kauhea elämänjano, eikö elämä ole tässä ja nyt, puhuin ainakin totta, nuoruus kauheinta aikaa ihmisellä.

Olen siis tuo mies jolta puuttui nuoruussuhde.

Onhan se elämä tässä ja nyt, aina välillä sitä tulee vaan mietittyä että: "JOS" olisi ollut ihanampi teininuoruus/lapsuuskin niin olisinko nyt sairas? Olenko lopullisesti "pilalla"? Tahtoa on, mutta sitä miettii että onko minulta ryöstetty minun henkilökohtaisen huippuni potentiaali, on tosiasia että en voi olla enää niin hyvä kun olisi ollut mahdollista joskus.

Öööm.. sinä siis harmittelet sitä, ettei sinulla ollut nuorena tyttöystävää? Kuule voin kertoa, että suurimmalla osalla ei ole ollut tyttöystävää nuoruudessa tai sitten kyse on ollut "tyttöystävästä", jota ehkä kavereiden seurassa on uskallettu nähdä, mutta ei ikinä kaksistaan.

Poikien jutut nuoruudessa ovat 90% puppua ja liioittelua. Ja itse en kyllä pitäisi mitenkään meriittinä miehellä sitä, että hänellä on takanaan useita seksisuhteita. Tämä olisi yksi erittäin hyvä syy päästää tämä kala takaisin mereen.

No näin keski-ikäisenä kadun paljon enemmän virheitäni vanhempana, tyttärenä, ystävänä, puolisona ja siskona. Sellaista toimintaa tai toimimattomuutta, joissa nyt tekisin toisin, tiettyjä valintoja ja omaa sinisilmäisyyttänikin.

Nuoruutta tuli kyllä elettyä, mutta niitäkin asioita kadun enemmän kuin muistelen hyvällä, suurinta osaa.

Toisaalta on hyvä muistaa, ettei katuminen auta, niistä voi ottaa opikseen, ja ne asiat missä olen toiminut väärin, olen yrittänyt hyvittää. Kohdella muita- ja itseäni- paremmin.

N44

Vierailija kirjoitti:

Se kaduttaa, että elin jehovantodistajissa.

Olin todella innokas, lapsesta asti uskontoon aivopesty! Ja tykkäsin miellyttää jehovaa ettei sille tulisi pahamieli.

Hylkösin siskoni ja veljeni. He erosivat todistajista.

Hylkäsin myös parhaimman ystävän joka erosi myös todistajista. Hänen miehensä oli väkivaltainen mutta erota ei saanut.

Kohtelin eronneita ja erotettuja kuin kuolleita.

En tervehtinyt, en pitänyt yhteyttä. He olivat minulle kuolleet.

Näin sain pidettyä seurakunnan puhtaana ja uskoin toimivani jehovalt tulleiden ohjeiden mukaan. Raamatussa myös oli ohjeet tähän tilanteeseen. Ja jos meinasin kompastua: Vartiotornissa oli juuuri oikeaan aikaan hengellistä ruokaa jossa opastettiin pysymään lujana uskossa.

Nyt olen itse erotettu . Rakastuin maalliseen mieheen.

Ja olen yksin.

Seurakunta ei ole yhteydessä eikä vanhempani. He karttavat nyt minua.

Olen heille kuollut.

Ystäväni on kuollut. Oikeasti.

Kadun nuorena uskonnon mukana tullut ehdottomuutta. Häpeän karttamis käytäntöämme uskonnon varjolla.

Ystävältä en voi koskaan pyytäö anteeksi.

Veljeltä ja siskoltani pyysin anteeksi. He ymmärsivät ja tiesivät että olin todella syvällä mielenhallinassa sillä olihan koko perheeni mukana tässä uskossa.

Nyt olemme kaikki kuolleet vanhemmillemme. Kaikki lapset. Emme usko samoin ja nyt meidät on haudattu elävältä.

Sinä olet ollut pahasti aivopesty lapsi, et olisi noilla eväillä osannut toimia toisinkaan. Nyt aikuisena voit miettiä, että jos sinulla olisi oma lapsi, niin mikä voisi saada sinut hylkäämään hänet? Millainen vanhempi hankkii lapsia vain oman ajatuksensa jatkoksi, eikä iloitse lapsen omasta persoonasta ja ajatuksista.

Sinulla on ollut vähän liiankin paljon elämää omassa nuoruudessasi, toivottavasti jatkat elämääsi sellaisena, kuin itse koet hyväksi elämäksi ja nautit vapaudesta.

Olen edelleen nuori joten ei vielä oikein voi kaduttaa. Opiskelun ohella on ehditty rellestää ja edelleenkin ehtii jos huvittaa. Pitkään mietin uskallanko muuttaa pienelle paikkakunnalle miehen takia ja edelleenkin vähän mietin mitä tästä seuraa. Aika näyttää ja kun elämä on muuten hoidettu kuntoon tuskin tämäkään tulee kaduttamaan.

Nuorena elämätön elämä tarkoittaa oikeasti tasaista ja turvallista nuoruutta. Itselläni oli teininä kausi, jolloin elin villisti ja sitten nuorena aikuisena hyvinkin opiskeluun painottunut kausi. Parasta aikaa on nyt työelämässä kun on aikaa ja rahaa toteuttaa itseään ja järkeä päässä sen verran, että tietää mikä on oikeasti omasta mielestä hauskaa, eikä vain pakonomaista juhlimista ja kumppaneiden etsimistä. Kyllä kaduttaa enemmän nuo juhlinnat ja sekoilut, kuin kotona jumittaminen.

Hassua ap:n ajatus että nuorena "kuuluu" hölmöilä ja bilettää ja kerätä elämyksiä jotta se on kelvollisesti suoritettu.

Jokainen meistä elää nuoruuden, kukin tavallaan. Kaikilla ei ole kultalusikkaa ja rahoittajia, ja joku joka omalla työllään joutuu täysin elättämään itsensä, laittaa rahansa mieluummin kattoon pään päälle ja ruokaan kuin siihen että pääsee matkustamaan ja kokeilemaan riippuliidot tms.

Niin monta on mielipidettä kuin on peräreikiäkin. Joku haluaa perheen nuorena, joku hyvän ammatin, joku bilettää. Eikä kukaan ole toista vähemmän "elänyt".

Jännää että joku pitää omaa mielipidettään niin ainoana oikeana että ihan säälii muita jotka eivät ole samoilla linjoilla. :D

Täällä vastaajat ovat vielä nuoria. Kannattaa katsoa, mitä vanhainkodeissa elävät ja muut vanhukset ovat kysymyksiin vastanneet. Kaikkein eniten katuvat asioita, jotka jätettiin tekemättä - missään näistä kyselyistä ei muuten nuoruuden biletys kaduta. Enemmän kaduttavat mm. liika töiden tekeminen ja se, että eli kuten muut halusivat, ei kuten itse tahtoi.

Elämättömästä elämästä ei saa rahoja takaisin.

http://www.iltasanomat.fi/hyvaolo/art-2000000847253.html

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se kaduttaa, että elin jehovantodistajissa.

Olin todella innokas, lapsesta asti uskontoon aivopesty! Ja tykkäsin miellyttää jehovaa ettei sille tulisi pahamieli.

Hylkösin siskoni ja veljeni. He erosivat todistajista.

Hylkäsin myös parhaimman ystävän joka erosi myös todistajista. Hänen miehensä oli väkivaltainen mutta erota ei saanut.

Kohtelin eronneita ja erotettuja kuin kuolleita.

En tervehtinyt, en pitänyt yhteyttä. He olivat minulle kuolleet.

Näin sain pidettyä seurakunnan puhtaana ja uskoin toimivani jehovalt tulleiden ohjeiden mukaan. Raamatussa myös oli ohjeet tähän tilanteeseen. Ja jos meinasin kompastua: Vartiotornissa oli juuuri oikeaan aikaan hengellistä ruokaa jossa opastettiin pysymään lujana uskossa.

Nyt olen itse erotettu . Rakastuin maalliseen mieheen.

Ja olen yksin.

Seurakunta ei ole yhteydessä eikä vanhempani. He karttavat nyt minua.

Olen heille kuollut.

Ystäväni on kuollut. Oikeasti.

Kadun nuorena uskonnon mukana tullut ehdottomuutta. Häpeän karttamis käytäntöämme uskonnon varjolla.

Ystävältä en voi koskaan pyytäö anteeksi.

Veljeltä ja siskoltani pyysin anteeksi. He ymmärsivät ja tiesivät että olin todella syvällä mielenhallinassa sillä olihan koko perheeni mukana tässä uskossa.

Nyt olemme kaikki kuolleet vanhemmillemme. Kaikki lapset. Emme usko samoin ja nyt meidät on haudattu elävältä.

Sinä olet ollut pahasti aivopesty lapsi, et olisi noilla eväillä osannut toimia toisinkaan. Nyt aikuisena voit miettiä, että jos sinulla olisi oma lapsi, niin mikä voisi saada sinut hylkäämään hänet? Millainen vanhempi hankkii lapsia vain oman ajatuksensa jatkoksi, eikä iloitse lapsen omasta persoonasta ja ajatuksista.

Sinulla on ollut vähän liiankin paljon elämää omassa nuoruudessasi, toivottavasti jatkat elämääsi sellaisena, kuin itse koet hyväksi elämäksi ja nautit vapaudesta.

Ai, täälläm toinenkin entinen jehovantodistaja kirjottelee :) Itse kirjoitin tähän keskusteluun aiemmin siitä, että elin tiukasti kasvatetussa uskonnollisessa yhteisössä jne, en maininnut uskonlahkoa nimeltä mutta jehovan todistajia tarkoitin.

En voi muuta kuin kompata edellistä kommentoijaa, elä elämäsi kuten itse parhaaksi koet. Rakenna perhe sinulle läheisistä ihmisistä. Loppuiäkseen voi jäädä vellomaan siihen että perhe on hylännyt, tai sitten valita että pärjää ilmankin. En ole kohta 15 vuoteen nähnyt omia sukulaisiani, tottakai ajoittain miettii miten vittumaista olla hyljeksitty ja kartettava, mutta sitten muistan aina että hei, nyt elämässäni on ihmisiä jotka olen ITSE siihen valinnut ja ihmisiä joihin luotan ja jotka rakastavat minua huolimatta siihen mitä itse uskon. Ja kasvatan omista lapsistani suvaitsevaisia ja vapaita, vahvoja ihmisiä.