kaduttaakohan mikään niin kuin elämätön nuoruus

Mikään ei kaduta kun tyytyy elämäänsä,  eiköhän se ole opittua että pitää olla sitä ja tätä.

Nuorena ryyppääminen kaduttaa.

Tämä on nyt vähän sellainen jännä kysymys. Sanoisin että töppäilyt ja kaiken maailman kohellukset kyllä oikeasti saattaa kaduttaa enemmän, mutta eihän sitä tiedä jos ei sitä kokeile, että oliko se juhlintaikä floppi vai toppi.

Juhlinnalla käytännössä usein tarkoitetaan biletystä eli alkoholia. Sitäkään kun ei tiedä, ennenkuin kokeilee, että onko taipumusta päihdeongelmaan ja känniääliöisyyteen vai ei. Eikä ne irtosuhteetkaan oikeasti ole mitään ihmeellisiä. Juhlin itse 18-23v niin että minulla on näin kolmenkympin lähestyessä "mainetta" vieläkin vaikka olen ollut jo usemamman vuoden kokonaan juhlimatta. Olen ehta känniääliö ja kadun syvästi joitain tempauksiani.

Se kaduttaa, että elin jehovantodistajissa.
Olin todella innokas, lapsesta asti uskontoon aivopesty! Ja tykkäsin miellyttää jehovaa ettei sille tulisi pahamieli.
Hylkösin siskoni ja veljeni. He erosivat todistajista.
Hylkäsin myös parhaimman ystävän joka erosi myös todistajista. Hänen miehensä oli väkivaltainen mutta erota ei saanut.
Kohtelin eronneita ja erotettuja kuin kuolleita.
En tervehtinyt, en pitänyt yhteyttä. He olivat minulle kuolleet.
Näin sain pidettyä seurakunnan puhtaana ja uskoin toimivani jehovalt tulleiden ohjeiden mukaan. Raamatussa myös oli ohjeet tähän tilanteeseen. Ja jos meinasin kompastua: Vartiotornissa oli juuuri oikeaan aikaan hengellistä ruokaa jossa opastettiin pysymään lujana uskossa.

Nyt olen itse erotettu . Rakastuin maalliseen mieheen.

Ja olen yksin.
Seurakunta ei ole yhteydessä eikä vanhempani. He karttavat nyt minua.
Olen heille kuollut.

Ystäväni on kuollut. Oikeasti.

Kadun nuorena uskonnon mukana tullut ehdottomuutta. Häpeän karttamis käytäntöämme uskonnon varjolla.
Ystävältä en voi koskaan pyytäö anteeksi.

Veljeltä ja siskoltani pyysin anteeksi. He ymmärsivät ja tiesivät että olin todella syvällä mielenhallinassa sillä olihan koko perheeni mukana tässä uskossa.

Nyt olemme kaikki kuolleet vanhemmillemme. Kaikki lapset. Emme usko samoin ja nyt meidät on haudattu elävältä.

Olisi aika kamalaa, jos nuorena pitäisi juhlia koko loppuelämän tarpeiksi.

Kaduttaa etten omanut hengellisempää minää.

Vaikea se on katua, sillä miten katuisi masennusta? Millä sen olisi taikaiskulla voinut korjata? Kyllä tuli kuultua kaikki variaatiot kommenteista "Ota itseäsi niskasta kiinni" ja totta kai sitä mieluummin muistelisi iloisempaa ja aktiivisempaa nuoruutta. Ikävä kyllä kaikille asioille ei voi mitään eikä katumisesta ole mitään hyötyä.

Alkoholinkäyttö nuoruudessa ainakin kaduttaa. Mulla kaduttaa teini-iästä eniten se, etten pitänyt huolta itsestäni. Olisin näyttänyt paljon nätimmältä jos olisin syönyt terveesti, ja itsetunto olisi kehittynyt ehkä erilaiseksi.

Toinen mikä kaduttaa harvoin mutta välillä, on se että olen viettänyt ulkonäöllisesti parhaat vuoteni parisuhteessa. Ei siksi että haluan olla muiden miesten kanssa, vaan siksi että olisi kiva istua vielä nuorena ja nättinä ulkona iltaa ja nauttia ihan avoimesti siitä kun joku komea mies tulee kysymään numeroa tms :) Varmaan liittyy tuohon teini-iän "rumuuteen" kyllä.

.

.

Mua ainakin kaduttaa. En tehnyt mitään vuosina 17-tähän päivään. Ei ollut kavereita :( N28

Vierailija kirjoitti:

se kun ei juhlinut ja kokenut loppuelämän tarpeiksi?

Kaikki ei edes halua juhlia joten mikä jäi elämättä?

Moni kyllä katuu nuoruuden hölmöilyjäkin!!! Jälkikäteen ajattelee, että olisi pitänyt elää järkevämmin nuorena.

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä nuoruus pitää elää kunnolla ja hurjastella, nuoruus on lyhyt ja on vain kerran elämässä ja muistojahan siitä jää

Eli tehdä sellaista joka on muiden mielestä hauskaa,viis siitä mitä itse haluaa.

Vierailija kirjoitti:

Yleensähän nuoruus on sitä että kokeillaan kaikkea mahdollista ja biletetään

Ja isona istutaan sit Alepan kassalla

Kasvoin itse todella ankarassa ja uskonnollisessa perheessä, jossa kaikki liikenevä aika käytettiin uskonnon levittämiseen, sen tutkimiseen tai ylipäätään kyseisen lahkon hyväksi. Omia harrastuksia ei saanut olla, ammatinvalinta piti tehdä niin että joutuisi mahd vähän opiskelemaan jotta aikaa uskonnolle irtoaisi mahd paljon. Kun teini-ikäisenä muut ikätoverit alkoivat kiinnostua vastakkaisesta sukupuolesta ja se oli täysin normaalia, meillä kotona kiellettiin kaikki sellainen ja painotettiin että poikien kanssa saa olla tekemisissä vain jos aikoo mennä naimisiin. Ja koska 13-14 v ei ollut vielä valmis naimisiin, ei poikien kanssa tarvinnut viettää aikaa. Kaikki normaali, kasvamiseeen kuuluva kiellettiin. Lahkossa on yleistä että mennään naimisiin heti 18-v ja ensimmäisen seurustelukumppanin kanssa, seksi ennen avioliittoa on ankarasti kielletty.

Moni lapsuudenkaverini jätti nuoruutensa elämättä, kokeilut kokeilematta ja siirtyi suunnilleen suoraan lapsuudesta aikuisuuteen. Uskonto oli kaikki kaikessa, eikä itseään etsitty, mietitty mitä MINÄ haluan, koska uskonto meni kaiken edelle.

Onneksi, ONNEKSI, minä tajusin että tämä ei ole tapa elää, minä en halua naimisiin 18-vuotiaana, en halua olla "kuuliainen vaimo" paskaduunissa ja elää maailmanloppua ja paratiisia -harhaa- odotellessa. Aloin 16-v elää kaksoiselämää ja tehdä salassa niitä juttuja mitkä muille oli normaaleita tuon ikäisenä, meille kuolemansynti. 17-v kirjaimellisesti erosin lahkosta ja samalla perheestäni.

Pääsin opiskelemaan alaa, joka oli ns. kiellettyä kyseisessä uskonlahkossa, elätin itseni, seurustelin poikien kanssa, harrastin seksiä, kokeilin alkoholia, kokeilin pilvenpolttelua, kävin baareissa, matkustelin. Tein kaikkea mitä nuorena kuuluukin, jopa enemmän. Menetin perheeni, mutta sain pitää nuoruuteni.

Olen nyt 35-vuotias nainen arvostetussa asemassa työssä, jota rakastan tehdä. Minulla on perhe, harrastuksia, maallista omaisuutta -jota kiellettiin haalimasta, koska turhaa, lahkolle kaikki rahat-, ystäviä, elämäni on sopusointuista ja rauhallista. Muistelen lämmöllä nuoruuden toilailutani, rajojen hakemista, jopa niitä älyttömiäkin temppuja. Tietäen että jos noita juttuja ei olisi tehnyt, en olisi sellainen ihminen kuin nyt, ja mahdollisesti kokisin tarvetta elää sitä menetettyä nuoruutta nyt, perheeni kustannuksella.

Mitä tulee ikäisiini jotka jäivät lahkoon ja jättivät nuoruuden elämättä? Moni meni naimisiin 18-v, erosi, on uudella kierroksella. Harvalla kunnon ammattia, ja onpahan joukossa muutama jotka menivät heti 18-v  täytettyään lahkon päämajaan "töihin" eli omistivat koko hyvän nuoruutensa tiukalle laitoselämälle, ja nyt 15 v tuolla päämajassa palveltuaan saavat ilmoituksen että heidän palveluksiaan ei enää tarvita. On se mahtavaa koittaa sen jälkeen sopeutua yhteiskuntaan ja miettiä, olisiko ne nuoruusvuodet voinut käyttää muulla tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Kasvoin itse todella ankarassa ja uskonnollisessa perheessä, jossa kaikki liikenevä aika käytettiin uskonnon levittämiseen, sen tutkimiseen tai ylipäätään kyseisen lahkon hyväksi. Omia harrastuksia ei saanut olla, ammatinvalinta piti tehdä niin että joutuisi mahd vähän opiskelemaan jotta aikaa uskonnolle irtoaisi mahd paljon. Kun teini-ikäisenä muut ikätoverit alkoivat kiinnostua vastakkaisesta sukupuolesta ja se oli täysin normaalia, meillä kotona kiellettiin kaikki sellainen ja painotettiin että poikien kanssa saa olla tekemisissä vain jos aikoo mennä naimisiin. Ja koska 13-14 v ei ollut vielä valmis naimisiin, ei poikien kanssa tarvinnut viettää aikaa. Kaikki normaali, kasvamiseeen kuuluva kiellettiin. Lahkossa on yleistä että mennään naimisiin heti 18-v ja ensimmäisen seurustelukumppanin kanssa, seksi ennen avioliittoa on ankarasti kielletty.

Moni lapsuudenkaverini jätti nuoruutensa elämättä, kokeilut kokeilematta ja siirtyi suunnilleen suoraan lapsuudesta aikuisuuteen. Uskonto oli kaikki kaikessa, eikä itseään etsitty, mietitty mitä MINÄ haluan, koska uskonto meni kaiken edelle.

Onneksi, ONNEKSI, minä tajusin että tämä ei ole tapa elää, minä en halua naimisiin 18-vuotiaana, en halua olla "kuuliainen vaimo" paskaduunissa ja elää maailmanloppua ja paratiisia -harhaa- odotellessa. Aloin 16-v elää kaksoiselämää ja tehdä salassa niitä juttuja mitkä muille oli normaaleita tuon ikäisenä, meille kuolemansynti. 17-v kirjaimellisesti erosin lahkosta ja samalla perheestäni.

Pääsin opiskelemaan alaa, joka oli ns. kiellettyä kyseisessä uskonlahkossa, elätin itseni, seurustelin poikien kanssa, harrastin seksiä, kokeilin alkoholia, kokeilin pilvenpolttelua, kävin baareissa, matkustelin. Tein kaikkea mitä nuorena kuuluukin, jopa enemmän. Menetin perheeni, mutta sain pitää nuoruuteni.

Olen nyt 35-vuotias nainen arvostetussa asemassa työssä, jota rakastan tehdä. Minulla on perhe, harrastuksia, maallista omaisuutta -jota kiellettiin haalimasta, koska turhaa, lahkolle kaikki rahat-, ystäviä, elämäni on sopusointuista ja rauhallista. Muistelen lämmöllä nuoruuden toilailutani, rajojen hakemista, jopa niitä älyttömiäkin temppuja. Tietäen että jos noita juttuja ei olisi tehnyt, en olisi sellainen ihminen kuin nyt, ja mahdollisesti kokisin tarvetta elää sitä menetettyä nuoruutta nyt, perheeni kustannuksella.

Mitä tulee ikäisiini jotka jäivät lahkoon ja jättivät nuoruuden elämättä? Moni meni naimisiin 18-v, erosi, on uudella kierroksella. Harvalla kunnon ammattia, ja onpahan joukossa muutama jotka menivät heti 18-v  täytettyään lahkon päämajaan "töihin" eli omistivat koko hyvän nuoruutensa tiukalle laitoselämälle, ja nyt 15 v tuolla päämajassa palveltuaan saavat ilmoituksen että heidän palveluksiaan ei enää tarvita. On se mahtavaa koittaa sen jälkeen sopeutua yhteiskuntaan ja miettiä, olisiko ne nuoruusvuodet voinut käyttää muulla tavalla.

En usko että ympäristö muokkaa persoonaa kovin paljon.Se on geeneissä mitä haluaa ja mitä ei.

Vaikea katua kun silloin nuorena tuntui että tein kaikkeni. Olen siis mies ja parisuhteen puuttestahan oli kyse. Uskon että ihan oikeasti 95% miesten masennuksista liittyy siihen. Eniten vituttaa se että on jälkikäteen tajunnut että niitä muutamaa tyttöä olisi ehkä kiinnostanut, he eivät vain saanet sitä minulle silloin kerrottua. En minä heitä tietenkään syytä. Lähinnä niitä "aikuisia" joiden olisi ihan rehellisesti pitänyt minulle kertoa millainen maailma on ja miten se toimii, ei mitään naiivia puppua. Toisaalta myös itseäni, olisihan minun nyt _pitänyt_ tajuta? eikös vaan...

Kauhea elämänjano, eikö elämä ole tässä ja nyt, puhuin ainakin totta, nuoruus kauheinta aikaa ihmisellä.

Enemmän kaduttaisi elämätön elämä.

Minun elämäni nautintavaihe alkoi 5-kymppisenä kun jäin pois työelämästä ja muutin oloneuvokseksi palmujen alle.