Miten vauvoja tehdään ilman vauvakuumetta?

Mun mielestä tähän on sillätavoin "helppo" ratkasu et mietit et haluatko ylipäätään koskaan lapsen. Kirjoitit et oot aatellu et haluut vielä joskus? Nyt sä voisit miettii että ei kannata vielä lähteä venyttämään ja oottaa vauvakuumetta. Kyllä se tulee sitten raskautymisen myötä. Toisaalta jos teistä tuntuu ettei niin väliä vaikkei tuukkaan vauvaa niin eikai sitä pakolla kannata tehdä. Lapsesta on iso vastuu ja se vie paljon aikaa ja energiaa. Auttokohan yhtään vai oliko itsestään selvää?

[quote author="Vierailija" time="03.04.2015 klo 09:38"]

Mulla ei ikinä ollut vauvakuumetta. Oli vaan selainen "oishan se ihan kiva" ja "ehkä sit joskus". Elämä oli kivaa ja kokonaista ilman vauvaakin. Sit me vaan miehen kanssa päätettiin, että kun me on siitä kuitenkin aina puhuttu, että sitten joskus ja meillä ei ole sille mitään esteitä ja mä olen vielä nuori (26) ja muutettiin just kahden makkarin taloon, niin oisko nyt se aika. Sellainen järkeen perustuva päätös, että nyt ois sopiva hetki. Nyt olen raskaana ja se onni ja "vauvakuume" on tullut vasta nyt, kun se oikeasti on tulossa. Neulon ihan onnessani pieniä sukkia, ompelen potkupukuja yms ja haaveilen sisustuksesta lastenhuoneeseen.

[/quote]

Mulla ei varmaan sitten ole ikinä ollut vauvakuumetta, koska en ole onnessani kutonut sukkia, enkä haaveillut sisustuksista. En kyllä tutkinut vaunulehtiäkään ja miettinyt, mitkä olis parhaimmat tai mitkä vauvanvaatteet ovat trendikkäitä tms.

Ap.lle sanon, että jos tuntuu, ettei lapsia haluta, älä tee. Minusta eräs velatuttuni sanoi hyvin, että elämässä on niin paljon sisältöä, ettei joutanut lapsia tekemään ja on elävät nyt viiskymppisinä rentoa elämää matkustellen edelleen ja nauttien elämästä kahdestaan. 

Moni tosiaan tekee sen virheen, että tekee vauvoja siksi, kun on niin kivaa rasvailla mahaa ja ostella vaunuja ja potkiksia ja sisustaa huonetta ja istua vaatekutsuilla ja hörheltää turhaa. Sitten itketään, kun vauva valvottaa ja hampaita tulee ja vauva kiukkuaa ja taaperona on uhma ja murkkuna oma tahto. 

Kolmonen kirjoitti hyvin siitä miehen osuudesta. Minullakaan ei ollut vauvakuumetta ollut, enkä kaivannut lapsia elämääni. Sitten 35 vuotiaana olin muutamasta syystä tullut siihen tulokseen, että minun pitää tehdä poika. Minulla oli mies jota pidin lapsirakkaana ja silloin ymmärsin keskusteluistamme, että hän ottaa ison roolin lastenhuolehtimisessa ja voin mm. jatkaa vaativaa työtäni. Tulin raskaaksi ja meille syntyi TYTTÖ. Ajattelin, että kun tässä on äidiksi ryhdytty, niin tehdään toinen kaveriksi. Sitten muutaman mutkan jälkeen kahden vuoden kulittua syntyi toinen lapsi ja sen jälkern olen paljon katunut, että ikinä tähän ryhdyin. Koen menettäneeni itseni kokonaan. Koen että mies on jättänyt minut ihan yksin näiden lasten kanssa. Hän on kyllä fyysisesti meidän elämäsdä, mutta en tiedä kuinka paljon henkisesti. Minä huolehdin meidän arjesta 24/7. Mietin parhaillaan, voinko koskaan palata vaativaan työhöni, kun en voi siihen enään panostaa 100%:sti. En saa suurta nautintoa äitinä olosta. Koen elämän menevän hukkaan istuessani lasten huoneen lattialla legokasan keskellä tai hiekkalaatikon reunalla, vaikka tiedän että se on toisille suurin unelma.

Eli ap:tä kehotan lähinnä miettimään sitä haluaako olla äiti, se rooli sitten kestää pitkään ja tuo mukanaan jatkuvan huolen ja vastuun? Vauva kuume ei ole minusta olennaista, kun me lapset on ihania tuhisija kääröjä tosi lyhyen aikaa.

Käytät järkeäsi. Ei niitä lapsia loputtomiin tehdä.

No minusta homma on selvä: koska kuitenkin ajattelet haluavasi lapsen, se kannattaa tehdä nyt.

Myöhemmin voi olla liian myöhään.

[quote author="Vierailija" time="03.04.2015 klo 09:34"][quote author="Vierailija" time="03.04.2015 klo 09:32"]No miksi se lapsi pitäisi väkisin tehdä, jos sellaista ei edes halua. Teillä menisi rahat, terveys ja parisuhde. Olisiko sen arvoista?
[/quote] entä jos ei menisi. Entä jos kpkematta jääkin maailman suurin rakkaus.
[/quote]

Parisuhde ei palaa koskaan enää niin hyväksi kuin se oli ennen lapsia. Eikä elämä.

Maailman suurin rakkaus? Kuinka tyhjää ihmisen elämän täytyy olla, että siihen saa sisältöä ainoastaan lapsia tekemällä?

[quote author="Vierailija" time="03.04.2015 klo 10:31"]Kolmonen kirjoitti hyvin siitä miehen osuudesta. Minullakaan ei ollut vauvakuumetta ollut, enkä kaivannut lapsia elämääni. Sitten 35 vuotiaana olin muutamasta syystä tullut siihen tulokseen, että minun pitää tehdä poika. Minulla oli mies jota pidin lapsirakkaana ja silloin ymmärsin keskusteluistamme, että hän ottaa ison roolin lastenhuolehtimisessa ja voin mm. jatkaa vaativaa työtäni. Tulin raskaaksi ja meille syntyi TYTTÖ. Ajattelin, että kun tässä on äidiksi ryhdytty, niin tehdään toinen kaveriksi. Sitten muutaman mutkan jälkeen kahden vuoden kulittua syntyi toinen lapsi ja sen jälkern olen paljon katunut, että ikinä tähän ryhdyin. Koen menettäneeni itseni kokonaan. Koen että mies on jättänyt minut ihan yksin näiden lasten kanssa. Hän on kyllä fyysisesti meidän elämäsdä, mutta en tiedä kuinka paljon henkisesti. Minä huolehdin meidän arjesta 24/7. Mietin parhaillaan, voinko koskaan palata vaativaan työhöni, kun en voi siihen enään panostaa 100%:sti. En saa suurta nautintoa äitinä olosta. Koen elämän menevän hukkaan istuessani lasten huoneen lattialla legokasan keskellä tai hiekkalaatikon reunalla, vaikka tiedän että se on toisille suurin unelma.

Eli ap:tä kehotan lähinnä miettimään sitä haluaako olla äiti, se rooli sitten kestää pitkään ja tuo mukanaan jatkuvan huolen ja vastuun? Vauva kuume ei ole minusta olennaista, kun me lapset on ihania tuhisija kääröjä tosi lyhyen aikaa.
[/quote]

Näin se menee. Mutta täytyy muistaa, että suuri osa ihmisistä on kuin tyhjiä kuoria. Ei heillä ole mitään suuria tavotteita, haaveita, harrastuksia, joihin suhtautuvat suurella intohimolla, onnistumisen tunnetta. He eivät elä, ovat vain olemassa. Siksi he tekevät lapsia.

Moi AP
Me itseasiassa jätettiin ehkäisy pois juuri siksi että elämä kaipasi lisää sisältöä. (Vaikka meillä onkin ihan aktiivinen elämä jossa matkustellaan paljon, käydään teatterissa, työni on mielenkiintoinen ja haastava jne) Ei mitään erityistä vauvakuumetta siis, ja muutenkin huomaan haaveilevani enemmän elämästä jo vähän vanhemman lapsen kuin vauvan kanssa, tosin se vauvakuumekin on noussut tässä raskauden edetessä.
Olen toki vasta raskaana ja kaikki ihanuus ja kamaluus vasta edessä, mutta ainakin toistaiseksi tämä on tuntunut hyvältä päätökseltä. Se taitaakin olla niin että päätti mitä päätti, niin lähes aina sen itselleen kokee oikeaksi, jossittelu on aika turhaa ajanhaaskausta..
N 34v

Ap, mun mielestä sun tapauksessa se päätös kilpistyy näihin asioihin:

1) sukulaislapsi aiheuttaa jonkinlaista positiivista kaihoa, varmaan haluat lapsen vaikka sitä vauvakuumetta ei olekaan

2) yövalvomiset, itkut, uhmat ja viihdyttämiset on osa lapsen kanssa elämistä

Ykköskohdasta johtuen et ole mikään lapsivihamielinen, kyyninen ihminen.

Miksi luulet, ettet jaksaisi noita kakkoskohdan asioita, kun suurin osa ihmisistä jaksaa, moni useankin lapsen kanssa? Jos sulla on ollut työperäistä masennusta, oletko sen takia erityisen altis synnytyksen jälkeiselle masennukselle? Siihenkin on apua ja hoitoa saatavilla. Ehkä masennuksen kokeminen ja siitä parantuminen on antanut sulle erityisiä keinoja havaita masennus jatkossakin. On tietysti mahdollista, että saat erittäin haastavan lapsen tai vaikka kolme sellaista kerralla, ja miehesi sanoutuu irti koko kuviosta. Se olisi raskas skenaario, mutta silloinkin on apua saatavilla. Suurin osa lapsista on aika normaaleja. Millaisia lapsia teidän sukulaisilla on, millaisia olette itse olleet lapsina? Onko monesti tullut mieleen, että jösses miten nuo vanhemmat jaksaa tuota mukulaa päivästä toiseen, vai onko ne/te olleet ihan asiallisia lapsia? Miksi luulet, ettet jaksaisi normaaleja kiukutteluja ja muuta vaivaa mitä lapsista on?

Kukaan ei tiedä ennalta jaksavansa niitä kiukutteluja. Kukaan ei varmasti juuri uhmakohtauksia, korvatulehduksia ja kakkavaippoja etukäteen toivo, kun miettii lapsen saamista. Kenestäkään ei varmasti ennen lasten saamista tunnu siltä, että oi kun olisi ihanaa jos tämä nykyinen rauhallinen aikuiselämä vaihtuisi kaaokseen. Olispa ihana zombeilla muutaman vuoden ajan katkonaisilla yöunilla ja kompastella legopalikoihin. Rintatulehdusta tai verille raastettuja rinnanpäitä en ole kokenutkaan, olisipa kiva saada sellainen kokemus! Kunpa joku edes joskus oksentaisi ja ripuloisi meidän sänkyyn. Ja pyyhkisi räkää sohvaan. Tai voi miten kiva olisi kun nämä rauhalliset sunnuntaiaamut kahvikupin ja lehden ja tuoreiden mansikoiden kanssa vaihtuisi siihen, että heräisin kuudelta keittämään puuroa teletappien tahtiin ja siitä sitten yhdeksäksi vesisateeseen hiekkalaatikolle.

Mutta eihän se lapsen kanssa eläminen ole pelkästään tuota. Eikä ne kaikki haasteet rysähdä kerralla päälle, eikä kaikki haasteet kaikille. Ensin joka tapauksessa ollaan raskaana, sitten vastasyntyneen vanhempia, sitten konttailevan, sitten taaperon, sitten leikki-ikäisen, sitten koululaisen, sitten esimurrosikäisen, sitten murrosikäisen... Siinä kasvetaan itsekin sen lapsen mukana ja totutaan asioihin pikkuhiljaa, selvitetään ongelma kerrallaan. Jos teillä on elämä nyt aika kondiksessa, on ihan realistista että elämänhallintakyvyt teillä riittää yhden lapsen handlaamiseen ihan mukavasti eri elämänvaiheissa. Niin kuin sanoit, olet tuon aikuiselämän jo jokseenkin nähnyt, voit sitä jatkaa tietysti hamaan eläkeikään kuta kuinkin tuollaisena, tai voit uskaltautua uhraamaan muutaman vuoden lapsen lisäämiseen yhtälöön. Ei siinä montaa vuotta mene, kun alkaa olla jo hyvin paljon niitä samoja piirteitä elämässä kuin ennenkin lapsen hankkimista. Jos hyvin käy, on heti hyvin nukkuva ja rauhallinen lapsi, ja ehdit hyvin juoda kahvia ja silitellä kissoja. Ja jos nyt jo olet enempi kotona viihtyvää tyyppiä, mistä oikeastaan luopuisit päätöksellä hankkia se lapsi?

Vaikka siinä lapsen saamisessa on monta sellaista kohtaa, että hyvin pärjäisin hautaan asti ilman sitä ja tätä kokemusta, niin on siinä paljon muutakin. Sitä omien voimien riittämistä ja epämukavuuksiin sopeutumista ei osaa etukäteen ajatella, koska se elämäntilanne on aivan toinen. Se on vähän niin kuin työttömänä kotona ikänsä ollut miettisi, että jaksankohan alkaa heräämään päivä toisensa perään kuudelta ja pukeutumaan ja meikkaamaan joka aamu siististi ja sitten ajaisin ruuhkassa töihin ja sitten olisi palaveria ja deadlinea ja kiirettä ja koko päivä aikataulutettu ja työkaveri voisi olla joskus hankala ja muutenkin hirveesti pitäisi olla sosiaalinen ja on kamalasti vastuuta ja kauppaan ehtisi taas vasta ruuhka-aikana ja illalla ei jaksaisi mitään kotona ja... Että selviänköhän siitä kun tuntuu niin paljolta tähän nykyiseen verrattuna. Totta kai se tuntuu paljolta verrattuna kotona hissutteluun ja varsinkin jos keskittyy negatiivisiin puoliin. Mutta jos on normaaleilla kognitiivisilla kyvyillä varustettu, niin vaikka alku varmasti on hankalaa, stressiäkin voi olla ajoittain, mutta kyllä siitä selviää siinä missä muutkin.

Minusta sinun kannattaa miettiä sitä, että miltä tuntuisi ajatus siitä, että lasta ei teille tule ikinä. En usko että niitä lapsen saamisen hyviä puolia voi ulkopuolinen avata niin, että niillä olisi suurta painoarvoa, se on henkilökohtainen asia. Jos ajatus lapsetta jäämisestä tuntuu pahalta, suosittelisin että jätätte ehkäisyn pois pikkuhiljaa. Ei sitä lasta tarvitse yrittämällä yrittää, tulee ajallaan jos tulee. Vaikka tärppäisi heti, on noin 9kk aikaa tottua ajatukseen lapsen realisoitumisesta. Jos ei tärppää heti, niin on vielä muutama vuosi ihan hyvin aikaa yritellä.

Mihin ap päädyit? T. Tuo tekstisi on kuin suustani